Kamee-nainen

By Tuija Lehtinen

Mukaansatempaava historiallinen rakkauskertomus menneen ajan Suomesta.Tuomari Eklundilla vaikuttaa menevän hyvin. Hänellä on menestyvä lakiasiaintoimisto Helsingissä ja viisi tytärtä, joista kolme jo omillaan. Ongelmana on kuitenkin se, että toimisto kaipaa jatkajaa, eikä yhdestäkään tyttärien nykyisistä tai ilmeisesti tulevistakaan puolisoista ole hoitamaan tehtävää menestyksekkäästi. On siis turvauduttava ulkopuolisiin, ja tuomari laatiikin lehteen ilmoituksen, jolla etsi itselleen pätevää työntekijää. Ilmoitukseen vastaa Rabbe Roos, joka tekee suuren vaikutuksen sekä tuomariin että tämän kotona asuviin tyttäriinsä, Johannaan ja Jenniin. Herra Roos itse vaikuttaa kuitenkin arvoitukselliselta ja vaikeasti hurmattavalta...Viehättävä rakkauskertomus vie 1800-luvun lopun Helsinkiin. Se on julkaistu alun perin kirjailijanimellä Johanna Koivu.Seurapiirejä ja suuria tunteita on sarja ihastuttavia historiallisia rakkaustarinoita.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 4, 2023
• ISBN: 9788728407424

Book preview

Kamee-nainen

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright ©1985, 2023 Tuija Lehtinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728407424

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. luku

Tuomari Gunnar Eklundin toimisto sijaitsi Helsingin sydämessä, Pohjoisesplanadin varrella Grönqvistin talossa. Talo oli ollut aikanaan, 1880-luvun alussa valmistuttuaan, Helsingin suurin rakennus ja loi yhä edelleen suurkaupungin leimaa ympärilleen. Katutasossa oli lukuisia kauppapuoteja, ja toisessa kerroksessa konttoritiloja. Muut kerrokset olivat asuntoja, jopa yhdeksän huonetta käsittäviä. Erästä näistä asunnoista hallitsi tuomari Eklund, ja siksi hänen tulonsa toimistoon oli joskus vähän satunnaista. Jos illalla oli vierähtänyt pitkä rupeama naapuritalossa, Kämpin ravintolassa, niin tuomari ilmaantui vasta puolen päivän jälkeen toimiston puolelle. Toki hänet sai käydä hakemassa, jos joku hyvin tärkeä asiakas tuli, mutta se piti tehdä hienotunteisesti. Asiakas ei saanut huomata, että tuomaria vaivasi väsymys.

Tuomari oli leppoisa vanha herra, hyvinkin suosittu kaupunkilaisten keskuudessa asianajajana. Lukuisia perintö- ja riitajuttuja kulki hänen kauttaan, monista muista asioista puhumattakaan. Vain avioerot olivat tapauksia, joita tuomari karsasti. Nykyajan humputuksia ne tuomarista olivat, emansipatsioonin pahoja ilmentymiä. Tuomarin vakaumus oli, että minkä Jumala oli papin välityksellä kirkossa yhdistänyt, sitä ei saisi erottaa. Mutta koska tuomari oli älykäs mies, niin hän tajusi etteivät henkilökohtaiset mielipiteet saisi vaikuttaa ammatin harjoittamiseen. Toki hän väitteli erojuttujen ottamista, jos vain pystyi, mutta — kuten hän alaisilleen tuumasi:

— Joku ne kumminkin hoitaa ja saa palkkion. Miksen se olisi minä?

Tämä nykyajan epämukava tapojen löyhtyminen ei ollut ainoa asia, joka murehdutti tuomaria. Toinen, ja ehkä kipeämpi asia oli se, ettei tuomaria ollut siunattu pojilla. Hänellä oli viisi tytärtä, kaikki aikuisiässä ja kolme vanhinta jo naimisissa. Yhdenkään puoliso ei ollut tuomarin mieleinen siinä suhteessa, että olisi ollut lakimies.

— Kauppias, opettaja ja pappi, tuomari voihki usein neiti Mannerille. Tämä nutturapäinen, tuiman oloinen nainen oli ollut tuomarin oikeana kätenä liki pari vuosikymmentä ja hoiti arkistot ja juoksevat asiat säntillisesti. Hänelle tuomari myös jutteli paljon asioistaan, ehkä monesti enemmän kuin vaimolleen. Vaimoa, viehättävää naista kun tuomarin mielestä ei voinut rasittaa hankalilla asioilla. Lapsissa ja kodinhoidossa oli riittämiin tekemistä tälle, miksi raskauttaa häntä työjutuilla. Neiti Manner oli siis tuikitärkeä ihminen tuomarille, ja kauhistuttavia olivat ne ajanjaksot kun neiti oli lyhyellä lomalla tai sairastunut. Koko toimisto oli sekasorron vallassa hänen palatessaan.

— Onhan teillä vielä jäljellä Johanna ja Jenni, neiti muistutti, kun tuomari murehti sitä, kuka toimistoa hänen jälkeensä jatkaisi, kuka hoitaisi kanta-asiakkaat. — Ja mitä murehtimaan, nuorihan tuomari vielä on ja terveyskin hyvä.

— Niinhän se on, tuomari myhäili siihen, röyhisti rintaansa neidin edessä ja yritti olla huolettoman näköinen. Mutta totuus oli, että lääkäriltään tuomari oli saanut kuulla että sydämessä oli jotain vialla ja liiallista verenpainettakin hänellä oli. Että ne illat Kämpin ravintolassa pitäisi jättää. Se tuntui vaikealta ajatukselta, sillä Kämpissä tapasi mielenkiintoisia ihmisiä. Ei yksin kollegoja, vaan saattoipa siellä joutua juttusille Akseli Gallen-Kallelan ja monen muun näkyvän kulttuurihenkilön kanssa. Kämpissä virisi räiskyviä keskusteluja, väittelyitä ja pikkutunneilla laulettiinkin; henki ravintolassa oli mainio. Ja siitä pitäisi luopua, että jaksaisi hoitaa työn? Ajatus sai tuomarin rypistelemään kulmiaan, sydämen lyömään tavallistakin levottomammin ja suhinan korvien välissä vain kovenemaan. Mutta, tuomari ajatteli sitten asianajajan kieroudella: jos luopuisikin osasta töitä? Ottaisi kumppanin, vaikka oli aina aikonut pitää toimiston yhden miehen toimistona, jonka vasta iäkkäänä luovuttaisi jollekin tyttärien miehistä niin kuin omalle pojalleen.

— Signe panee lehteen ilmoituksen, että haetaan nuorta, pätevää ja älykästä miestä töihin asianajotoimistoon, tuomari määräsi.

— Onko tuomari tosissaan? Signe Manner sanoi vähän paheksuvasti hymyillen, näki työnantajansa juonen läpi ja mietti, miten saisi tämän luopumaan suunnitelmasta. Signe ei kaivannut toimistoon ketään ulkopuolista, heidän oli hyvä olla kahden. Signelle tuomari oli ihailun ja pitkäaikaisen kiintymyksen kohde. Joskus toimiston alkuaikoina se kiintymys oli ollut rakkauttakin, mutta niihin aikoihin tuomari oli ollut vaimoonsa syvästi rakastunut mies, jolla ei riittänyt silmiä huomaamaan ketään muuta. Ja kun pettymys — pelkkiä tyttäriä — oli vuosien kuluttua vallannut tuomarin, niin tämän katse oli suuntautunut nuorempiin naisiin, joita Signe ei enää siinä vaiheessa edustanut. Sitä vaihetta oli kestänyt hetken, ja jokaisesta tuomarin jutusta Signe oli kärsinyt yksinäisyydessään. Mutta tuomarin puoliso, hän ei tuntunut koskaan aavistavan mitään, ja nyttemmin taas tuomari oli uskollistakin uskollisempi. Naisia enemmän tuomaria miellytti herrojen seura lasin ääressä.

— Minä olen hyvin tosissani, tuomari sanoi Signelle. —Tässä apulaisasiassa. Signe laittaa vaan ilmoituksen, ja panee sen muihinkin lehtiin kuin pääkaupungin. Sitä ei koskaan tiedä mitä lahjakkuuksia maaseudulla uinuu.

— Kouluttamattomia, Signe puuskahti, mutta täytti toki tuomarin toivomuksen ja niin ilmoitus oli alkukeväästä lehdissä. Joku päivä sen jälkeen alkoi postia tulvia tuomarin pöydälle, ja telefoonikin hälytti tämän tästä, kun paikasta kyseltiin. Singeneidillä oli täysi työ vastata telefooniin ja niin tuomari itse selasi kirjeitä läpi. Signe näki tuomarin tekevän kirjeiden sisältämien hakemusten karkeaa jakoa. Osa meni melkein heti paperikoriin, ja kerran tuomarin piipahtaessa lounaalla, kävi Signe vähän läpi niitä jotka yhdellä vilkaisulla hylättiin. Niillä kaikilla oli yksi yhteinen piirre: hakijat olivat naimisissa. — Jaaha, Signe mutisi. — Nyt minä käsitän. Eikä se minusta oikein miellyttävältä tunnu, ei totisesti!

Tuomari oli päättänyt lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Saada itse enemmän vapaata ja saada vävyn töihin toimistoon. Se joka palkattaisiin, olisi enemmän tai vähemmän pakotettu naimaan jomman kumman tuomarin kotona olevista tyttäristä. Johannan tai Jennin, jotka olivat molemma viehättäviä nuoria naisia, hyviä kouluja käyneitä ja myös älykkäitäkin, isäänsä tulleita. Johanna oli jo esitelty seurapiireissä, saavuttanut suosiotakin, ja Signe-neiti oli varma ettei kosijoistakaan ollut pulaa. Johannassa oli hitunen keimailijattaren vikaa ja Johanna osasi kietoa myös tuomarin pikkusormensa ympäri. Isänsä lemmikki taisi nimenomaan Johanna olla, ja ehkä juuri Johannan tuomari halusi nähdä turvallisesti naimisissa. Ettei tyttö vain ihastuisi johonkin venäläiseen upseeriin tai virkamieheen, joita puheiden mukaan hänen ympärillään parveili tanssiaisissa.

Kaunis tyttö Johanna oli, Signe-neiti mietiskeli hakemuksia selatessaan. Tukka kuin kehrättyä kultaa ja silmät loistavan siniset ja suuret. Vaan ehkä hitusen kopea. Hyvin lyhytsanainen Johanna oli, kun joskus piipahti toimistossa ja joutui odottelemaan isänsä luo pääsyä. Ihan toisenlainen kuin Jenni, tuomarin kuopus. Jenni oli lapsenomaisemmin sievä, ujohko vielä, mikä varmaan karsiutuisi, kun hänetkin syksyn tullen esiteltäisiin seurapiireille. Jenni jutteli aina avoimesti, kertoi melkeinpä lapsellisesti asioistaan. Se viattomuus valitettavasti karisisi, Signe-neiti suri, sillä seurapiirit tekisivät Jennistäkin Johannan kaltaisen.

Mutta hyväksyisikö Johanna sen, että isä etsi hänelle puolisoa selän takana? Sitä Signe-neiti epäili ja arveli sitten, ettei tuomari asiaa kovin näkyvästi kotonaan kertoisikaan. Niin kuin neiti sitten sattumoisin kuulikin Jenniltä kerran katukerroksen kangaspuodissa tuomarin kotosalla puhuneen, että kesäharjoittelijaa hän vain haki. Että ehtisi itse olla huvilalla perheen kanssa enemmän.

— Poika-parka, joutuu olemaan sydänkesän pölyisten kansioiden ja mappien parissa, Jenni sääli jo etukäteen.

Mutta päivät vain kuluivat, eikä tuomari tuntunut osaavan tehdä päätöstä hakijoista. Joitakin hän kutsutti puhutteluun, tenttasi monenmoisista asioista ja huokaili sitten