Venetsian prinsessa

By Tuija Lehtinen

Kielletty romanssi Romeon ja Julian henkeen!Rosalia on rikkaan venetsialaisen Sassin suvun taimi, eikä hänen kuuluisi olla missään tekemisissä Monteverdin miesten kanssa, koska suvut pitävät vihaa. Mutta kun Rosalia debytoi seurapiireissä, hän kohtaa mahtavan Antonio Monteverdin silmästä silmään. Nuoret rakastuvat tulisesti, vaikka heidän on miltei mahdotonta olla yhdessä – siitä verivihollisiksi vuosikymmeniä sitten ajautuneet sukulaiset pitävät huolen.Kiihkeää tunteen paloa ja nuorta rakkautta! Saavatko kaunis Rosalia ja tummakulmainen Antonio toisensa, vai onko kohtalo päättänyt toisin? Tuija Lehtisen viihdyttävä historiallinen rakkaustarina on julkaistu alun perin kirjailijanimellä Johanna Koivu.Seurapiirejä ja suuria tunteita on sarja ihastuttavia historiallisia rakkaustarinoita.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 27, 2023
• ISBN: 9788728407462

Book preview

Venetsian prinsessa

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1985, 2023 Tuija Lehtinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728407462

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. luku

Palazzo Sassi sijaitsi aivan Venetsian sydämessä. Se oli Rio Foscarin varrella, muutaman kymmenen metrin päässä pääväylästä Canal Grandesta. Rio Foscari oli kapea väylä verrattuna leveään Canal Grandeen, se näytti solan pohjalla kiemurtelevalta purolta, kun sitä katseli talojen ylimmistä kerroksista. Palazzo Sassi oli kolme kerrosta korkea, tyyliltään sekoitus bysanttia, goottilaisuutta ja renesanssia. Sen julkisivu koostui kahden ylimmän kerroksen osalta parvekkeista, joita kannattivat valkoiset pilarit, alimman kerroksen pilarit olivat karketekoisemmat, kestävämmästä kivestä, sillä ne joutuivat kestämään veden kuluttavat hyökkäykset, kun oikullinen merenpinta saattoi joskus kohota puolisen metriäkin. Sisäänkäyntiovi oli suuri, musta kaariovi, jossa oli leijonanpäinen kolkutin, ja pylväisiin oven lähettyville oli aina kiinnitettynä vähintäin yksi gondoli.

Sassien perheellä gondoleja oli viisi, joista kullakin oli oma määrätty tarkoituksensa. Ne olivat suuria mustia veneitä, joissa kahdessa oli katos estämässä muita näkemästä siinä matkustavia. Rapuilta gondoliin oli vain pari askelta, joten uteliaiden silmäyksille ei liikkuessaan juuri joutunut alttiiksi. Palatsi eli omaa hiljaista elämäänsä sivukanaalin varrella, ja monesti Rosalia Sassi katseli kaihoten yläkerran parvekkeelta kohti Canal Grandea jolla oli vilkasta elämää aamuvarhaisesta myöhään iltaan.

Monta kertaa Rosalia oli toivonut, että he olisivat asuneet lähempänä pääväylää. Vaikka kanaalien risteyskohdassa, missä oli suuri, loistava palatsi, doge Francesco Foscarille satoja vuosia sitten rakennettu. Vaikka, ehkä palatsi olisi ollut kolkompi kuin heidän, sillä se oli todella suunnaton rakennus, niin kuin aikanaan Venetsiaa hallinneelle herttualle, dogelle, arvon mukaan kuuluikin. Vanha oli myöskin heidän, Sassien, palatsi, ja suvun historia hyvin kunnianarvoisa. Sukutarinoiden mukaan oli kerran ollut hyvin lähellä, että eräs Sassi olisi valittu dogeksi toista sataa vuotta sitten. Nyt ajat olivat muuttuneet, itsenäisen Venetsian aika oli ohi ja se oli osa Italian kuningaskuntaa, yksi sen hallintoalueista.

— Mutta me emme ole italialaisia, muista se, Rosalia, sanoi vanha kreivitär Sassi kuolemaansa asti Rosalialle. — Me olemme venetsialaisia, La Serenissiman lapsia.

La Serenissima, merten kuningatar, lumoavan kaunis kaupunki, jota Rosalia rakasti sydämestään, vaikka joskus ahdistuikin palatsin hiljaisuudessa. Isoäidin kuoleman jälkeen palatsi oli tuntunut aina vain autiommalta, ja Rosalia oli pahoitellut useasti sitä, että oli nuorin perheen lapsista, ettei hänellä ollut pienempiä paimennettavana ja seuranaan. Ja että oli ainoa tytär … Rosalialla oli kolme veljeä, jotka olivat huomattavasti vanhempia kuin hän, nuorimpaankin ikäero oli liki kymmenen vuotta. Keskimmäinen vejistä oli naimisissa ja asui poissa kotoa. Hän oli nainut varakkaan kauppiasperheen ainokaisen lapsen ja jatkoi siis tämän perheen perinteitä. Nuorin veljistä opiskeli lakia Roomassa ja oli harvoin kotikapungissa käymässä. Häntä Rosalia ikävöi usein, sillä hänen eloisat kertomuksensa maailmasta Venetsian ulkopuolella toivat elämään vaihtelua. Vanhin vejistä, Vittorio Sassi, asui kotona ja hän perisi aikanaan arvonimen.

Vittorio oli komea, tumma mies, miehuutensa kukoistuksessa, ja hyvin tavoiteltu puolisoksi. Mutta Vittoriossa oli jotain synkkämielisyyttä, mistä ehkä johtui, ettei hän ollut vielä valinnut itselleen puolisoa. Hän oli älykäs mies, mutta … joskus Rosalia melkein pelkäsi häntä. Vittorion kanssa ei neuvoteltu mistään, vaan Vittorion sana oli laki. Kun taas isä, kreivi Sassi, lempeämpi ja sydämellisempi ihminen, olisi hemmotellut Rosaliaa ylenpalttisesti, jollei hänelle oli huomautettu, että sellainen pilaisi nuoren neidon vaatimattomuuden. Joskus kreivi kuitenkin antoi pieniä lahjoja tyttärelleen, ja pani sormen huulilleen merkiksi, ettei tämä kertoisi niistä mitään arvoisalle äidilleen tai Vittoriolle, ja ne lahjat Rosalia säilytti kätkössä huoneessaan, ja ihaili niitä vain yksinollessaan. Valta palatsissa oli Vittorion ja arvoisan kreivittären, sen Rosalia oli viime aikoina käsittänyt selvästi. Äidiltä Vittorio oli varmasti perinyt sulkeutuneisuutensa, äidiltä, joka oli Rosaliallekin käsittämättömän vieras ihminen.

Kreivitär Sassi oli hyvin uskonnollinen nainen. Hän vietti suuren osan ajastaan lukemalla rukouskirjaa tai rukoilemalla. Hän pukeutui aina tummiin vaatteisiin, oli ankaran ja jumalisen näköinen, eikä mikään tilaisuus, mihin hän palatsissa osallistui, ollut iloinen. Mikä oli tukahduttanut arvoisan äidin hymyn, sitä Rosalia oli joskus miettinyt. Sillä oli olemassa pari muotokuvaa vuosikymmenien takaa, joissa kreivitär oli herttaisesti hymyilevä nuori nainen. Niissäkin kuvissa tämän silmissä tosin oli aavistus vakavuudesta, mutta miten Rosalia toivoikaan, että edes kerran olisi nähnyt hymyn syttyvän äitinsä kasvoille. Ei edes lapsuudesta hän muistanut sitä, ei äitiään muutenkaan hyvin, sillä hänen syntyessään äiti oli ollut vähällä menehtyä ja oli ollut vuoteenomana kuukausia. Rosalialla oli hämäriä mielikuvia siitä, että häntä oli lapsena viety hätäisesti äidin sängyn ääreen sanomaan hyvää yötä ja tämä oli sipaissut häntä kylmällä kädellä otsalle, joskus suudellut viileästi poskelle. Hän oli varttunut lastenhoitajan huomassa, saanut myöhemmin kotiopettajan, äiti oli hänelle aina vain etäinen, tuimailmeinen hahmo.

— Mikä teistä teki sellaisen, arvoisa äiti? Rosalia mutisi ja raotti varovasti ikkunaluukkuja huoneessaan kolmannessa kerroksessa. Oli siestan aika, ja kaikki olivat vetäytyneet varjoon aterioimaan ja lepäämään. Rosalia oli nauttinut päivällisen kahden kesken kotiopettajansa kanssa. Äiti piti taas jotain omaa paastoaan, ja isä sekä Vittorio olivat matkalla mantereen puolella.

Rio Foscarilla ei lipunut yhtäkään alusta, ja vilkaisu Canal Granden suuntaan kertoi, että sielläkin oli autiota. Samoin olivat luukut vastapäisen talon ikkunoissa tiiviisti kiinni, ja Rosalialle tuli tunne, että hän oli ainoana maailmassa valveilla.

— Rosalia, hieno nainen ei kurki ikkunoista!

Rosalia hätkähti, sulki luukut ja mutisi anteeksipyynnön Auroraneidille, joka tapansa mukaan oli äänettömästi tullut hänen huoneeseensa. Aurora-neiti oli köyhtynyttä saksalaista sukua, oli iättömän näköinen, kellertävän vaaleatukkainen, hivenen kolho nainen. Hän oli ehtinyt saada laajan sivistyksen ennen perheensä rappiota, oli haaveillut loistavasta avioliitosta — mutta, köyhää aatelisneitoa ei noin vain naitettu, semminkin kun tämän ulkonäkö ei ollut kaikkein viehättävimpiä. Aurora-neiti oli päätynyt kotiopettajaksi. Hän oli ensin ollut saksalaisessa ruhtinasperheessä, siirtynyt sieltä lasten vartuttua toiseen perheeseen ja jättänyt tämän, kun oli jossain kylpylässä tavannut herttua Olmondon Roomasta. Auroraneiti oli ollut toistakymmentä vuotta Roomassa, oli rakastunut italialaiseen taiteeseen ja se oli saanut hänen hakeutumaan Venetsiaan herttuan lasten kasvettua.

Aurora-neiti oli huolehtinut Rosalian kasvatuksesta jo liki kymmenen vuotta, oli kasvattanut täysin tiettämättömästä, uhmakkaasta tytöstä nuoren naisen, jolla oli laaja tietämys asoista. Liiankin laaja ehkä kreivitär Sassin makuun, mutta Aurora-neidin onneksi kreivitär ei ollut järin kiinnostunut tyttärensä asioista.

— Naiseksi syntyminen on rangaistus, kreivitär sanoi kerran Aurora-neidille. — Jumalan rangaistus. Naisen osa on kärsiä, kokea iljettävyyksiä, ja mitä vähemmän nainen tietää maailman asioista sen parempi. Rakas tyttäreni ei tarvitsisi muuta oppia kuin rukouksia ja nöyryyttä, mutta koska poikani on sitä mieltä, että hänen on saatava sivistystä, niin minä alistun siihen.

Kreivitär olisi mieluiten pannut Rosalian luostariin, Aurora-neiti arvasi. Sulkenut kauniin tytön pois maailman silmistä, kieltänyt tältä rakkauden ja sydänsurut — kaiken mitä nuoruuteen kuului. Rosalian kouluttaminen taisi olla ainoa asia, jossa kreivittären ja Vittorio-herran mielipiteet olivat törmänneet yhteen. Ja Auroraneiti aavistikin, mitä tämän takana oli. Vittorio-herra