Varjojen valtiaat

By Tuija Lehtinen

Kun nuorelle ja kauniille Barbara Müllerille nousee sitkeä kuume, hänet lähetetään Lyypekistä Hollenburgin kylään sukulaisiin parantumaan. Taiteilijuudesta haaveleivalle tytölle muutto kylään on pitkäveteinen koettelemus, mutta onnekseen hän kohtaa Hollenburgin kreivin, mahtavan ja mystisen miehen. Kreivi kiinnittää huomiota Barbaraan välittömästi, ja neito pääsee sukulaisineen tutustumaan myös kreivin omistamaan jylhään kartanoon. Kartanon varjoissa näyttää kuitenkin piilevän jotakin omituista. Kreivin pelottavat koirat, varjojen valtiaat, tuntuvat Barbarasta enteilevän pahaa...Taiteellinen Barbara joutuu elämänsä seikkailuun kohdatessaan salaperäisen kreivin. Mutta mitä karismaattinen mies oikein piilottelee? Miksi palvelijat sanovat, ettei varjoja sovi uhmata? Tuija Lehtisen romanttinen tarina on julkaistu alun perin nimellä Minna Skog.Seurapiirejä ja suuria tunteita on sarja ihastuttavia historiallisia rakkaustarinoita.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 27, 2023
• ISBN: 9788728407417

Book preview

Varjojen valtiaat

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1985, 2023 Tuija Lehtinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728407417

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. luku

Aurinko paistoi uutimien välistä ja kutitti leveässä katosvuoteessa nukkuvan tytön luomia. Barbara kipristi silmiään kiinni, mutta valo julisti päivän alkaneen ja siihen yhtyi määrätietoisia ääniä. Palvelustyttö asteli käytävällä ja tarjottimella kilahtelivat kupit ja kannut, sitten kuului syvä hengähdys, ja Barbara näki mielessään miten tyttö oven takana heilautti toista kylkeään ovea kohti ja tasapainoili tarjottimen kanssa. Jonakin aamuna, siitä Barbara oli varma, tyttö lennähtäisi matolle tarjottimineen ja siihen päättyisi palvelus Müllerin perheessä. Äiti kun oli niin tarkka sellaisissa asioissa ja katsonut jo moittivasti tytön kömpelyyttä.

— Huomenta neiti, tyttö toivotti päästyään onnellisesti sisään poskillaan voittajan puna. — Kaunis aamu tänään.

— Huomenta, Barbara nyökkäsi ja kohottautui istumaan niin että tarjotin sopi syliin. Tyttö meni vetämään uutimia sivuun, rallatti jotain viisua ja näytti kadehdittavan terveeltä ja hyväntuuliselta. Hän tuli pöyhimään Barbaran peittoja, otti harjan ja ryhtyi selvittämään Barbaran vaaleanruskehtavaa pitkää tukkaa. Hän halusi niin olla avuksi, ettei Barbara kehdannut sanoa ei. Barbara kesti vähän nykivän harjauksen ja tottumattomat sormet, eikä antanut muistojen nousta mieleen. Muistojen toisesta tytöstä, joka oli ollut taitava ja helläkätinen, aavistanut monesti ajatukset ennen kuin ne ääneen lausuttiin. Hänet, kotiopettajattaren, älykkään nuoren naisen, oli ankara kuumetauti korjannut ensimmäisten joukossa, hänet kuten kymmeniä muita. Ja monia, kuten Barbaraa, oli tauti koetellut niin ankarasti että kuolema oli monesti tuntunut kaihottavammalta vaihtoehdolta kuin eläminen. Mutta pikkuhiljaa elämä oli voittanut ja voimat palanneet.

— Nousetteko te tänään vuoteesta, neiti, tyttö kysyi ja katseli kohti vaatekaappia. — Mitä minä otan esiin?

— Ota se sinertäväruudullinen puku, Barbara määräsi. — Ja tuo minulle pesuvettä. Minä nousen tänään joksikin aikaa ylös.

Tytön kasvot kirkastuivat ja hän avasi kaapin, joka oli täynnä toinen toistaan kauniimpia pukuja. Tytön kasvoilta paistoi aito ihailu, hän oli hurmaantunut saadessaan toimia Barbaran kamarineitona. Hän oli tullut kaupunkiin maaseudulta, Barbaran enon luota Hollenburgin pappilasta. Hollenburg sijaitsi jonkun kymmenen kilometrin päässä Lyypekistä, eikä kuumetauti ollut riehunut siellä lainkaan. Ja kun katsoi palvelustyttöä, tämän tanakkaa, terveyttä uhkuvaa olemusta, niin ainakin Barbaran mielestä jokainen kuumetauti kavahtaisi noin vahvaa ihmistä. Barbaran äiti oli kirjoittanut veljelleen ja pyytänyt hoitoapua,kun Barbaran kotiopettajar oli kuollut eikä hoitajia tahtonut piisata juuri kaupungin sairaalan ulkopuolelle. Eikä tietenkään ollut tullut kysymykseen, että Barbara olisi viety yleiseen sairaalaan, ei yksityishuoneeseenkaan vieraiden käsiin.

— Onko sinun ikävä Hollenburgiin? Barbara kysyi, kun tyttö oli tuonut kannullisen kuumaa vettä.

— Joskus, mutta kyllä kaupunki on paljon jännittävämpi paikka, tyttö hymyili. — Täällä on niin monenlaisia ihmisiä, ulkomaalaisiakin paljon.

— Merimiehiä, Barbara nyökkäsi. — Heitä tulee joskus Travemünden puolelta tännekin.

— Oi neiti, minä näin yhtenä päivänä miehen jonka silmät olivat vinot, tyttö selitti tohkeissaan, — iho kellertävä …

— Kiinalainen ehkä, Barbara arveli. — Joskus satamaan tulee maustelaivoja ja silkkilasteja, ihania kankaita.

— Ja pari iltaa sitten vanhojen suolamakasiinien luona oli suuri tappelu. Kuski oli nähnyt, kun joukko vaaleatukkaisia miehiä nyrkkeili sotilaiden kanssa. Kamala tappelu, tyttö huokaili.

— Varmasti ne miehet olivat jostain Itämeren maasta, ehkä suomalaisia, Barbara arveli. — Nuoren naisen ei ole turvallista liikkua hämärän tultua niillä seuduilla.

— Armollinen rouva on varoittanut minua, tyttö nyökkäsi totisena. — Tiedän mitä hirviöitä siellä voi tulla vastaan. Odotatteko te vierasta tänään, neiti?

Barbara kohautti olkiaan vastaukseksi. Ei hän oikeastaan ketään odottanut, sillä harva taisi tietää, että hänen vointinsa oli niin paljon kohentunut että hän oli jo ollut jalkeilla. Päivän pystyssä oleminen vaati vielä seuraavan päivän lepoa, mutta pikkuhiljaa voimat tuntuivat palaavan samaten kuin elämänilokin. Oli ollut järkytys kuulla, että kotiopettajar oli menehtynyt … se oli salattu häneltä pitkään, koska oli pelätty hänen tilansa huononevan suremisesta. Eikä hän kuumehoureissaan ollut yhtään ihmetellyt toisen pitkää poissaoloa, ei outoa hoitajaa, ja varmasti vanhemmat ja lääkäri olivat toimineet viisaasti. Raskas suru se oli toipilaalle, kun asia viimein kerrottiin.

Kotiopettajatar oli ollut hyvin läheinen Barbaralle. Ehkä siksi, että hän oli Müllerin perheen kuopus ja ainoa tytär, ja kaikki neljä veljeä olivat huomattavasti vanhempia kuin hän. Hän oli varttunut yksin iäkkäiden vanhempiensa hoivissa, hiljaisessa, suuressa talossa. Kotiopettajattaren, eloisan nuoren naisen tulo oli ollut jotenkin kuin uudestisyntyminen. Ei että koti olisi ollut paha paikka, ei toki, mutta koska Barbara oli pohjimmiltaan seurallinen tyttö, niin iltojen hiljaiselo tuntui hänestä välillä tukahduttavalta.

— Huomenta rakas lapsi, sinä näytät sievältä tänään, rouva Müller sanoi tullessaan tervehtimään tytärtään hetkeä myöhemmin.

— Huomenta rakas äiti, Barbara hymyili ja sipaisi huulillaan äitinsä poskea.

— Ethän sinä väsytä itseäsi, rouva Müller huolehti ja katsoi tyttärensä kalpeita kasvoja. — Etkä saa kylmää ikkunan ääressä.

— En en, Barbara vakuutteli. — Onko isä jo kaupan puolella?

Rouva Müller nyökkäsi, kertoi edellisenä päivänä tulleesta lastista ja ilmoitti että kauppias Müllerin kestittävänä olisi tänä iltana pari ranskalaista vierasta. Heidän aluksensa oli tuonut arvokkaita ranskalaisia viinejä ja konjakkia, myös ylellisiä parfyymeja.

— Isä lähetti tämän sinulle, rouva Müller sanoi ja ojensi Barbaralle pienen rasian.

Rasia sisälsi kristallipullon, jonka kauneus jo antoi aavistaa että tuoksu olisi hurmaava. Barbara sipaisi sitä ranteelleen ja oli kuin kukkameri olisi täyttänyt huoneen. Sen tuoksu sai ajatukset kesään, joka jo vääjäämättä oli ohi ja josta Barbara ei muistanut juuri muuta kuin kuumuuden, joka oli välillä saanut sairastamisen tuntumaan tuskallisen vaikealta. Siitä kesästä oli vielä jäljellä joitakin kukkia vastapäisen talon ikkunalaudoilla; hehkuvan punaisia ja keltaisia, ja niiden takaa Barbaralle vilkutti leskirouva Hansen. Kuja oli niin kapea, että Barbara erotti rouvan ilmeet ja näki tämän toivottavan Jumalan siunausta ja hyvää vointia. Ääntä ei kuulunut, sillä siihen aikaan aamusta kuja vilisi kaupantekijöitä. Rouva Hanseninkin puoliso oli ollut kauppias, ja liki kaikki naapurit sillä kujalla harjoittivat samaa ammattia.

Barbaran isä oli vanhaa kauppiassukua, joka oli saavuttanut rikkautensa ja maineensa jo silloin, kun Lyypekki oli ollut johtava Hansakaupunki. Vaikka Hansaliitto oli aikaa sitten lopetettu ja moni suku köyhtynyt, niin Müllerit olivat pysyneet tasaisen varakkaina. Ehkä se johtui siitä, etteivät he kovinkaan usein ottaneet yltiöpäisiä riskejä, ja varmasti se johtui myös siitä että perhe piti aina tiiviisti yhtä. Keskinäistä kilpailua ei ollut, ja myös perheiden naisväki osallistui toimeen. Myös Barbaran äiti hääri talon alimman kerroksen kaupassa pitkiä päiviä, valvoen niin apulaisia kuin Barbaran veljen vaimoja, joita perheyritykseen kuului jo kaksi. Kolmas oli hoitamassa pientä lastaan kotona, lasta jota Barbara ei ollut vielä edes saanut nähdä. Lapsi oli syntynyt hänen sairautensa pahimman vaiheen aikana ja käly oli äidin mukaan vasta pari päivää sitten palannut Lyypekkiin maalta, missä oli ollut pienokaisensa kanssa tautia paossa.

Oli niin paljon tutustuttavaa taas, Barbara ajatteli. Piti tarttua kiihkeästi elämästä kiinni ja jatkaa siitä mihin oli jäänyt, ennen kuin tauti sai otteen. Piti miettiä tulevaisuutta … se oli yhtä aikaa sekä pelottava että kiehtova asia: tulevaisuus. Barbara tiesi, ettei hänellä varsinaisesti ollut mitään hätää elämässään. Hän saisi aina kotoa kaiken mitä tarvitsi ja halusi. Mutta totta kai vanhemmat toivoivat hänen löytävän hyvän puolison, toivoivat että hänkin osallistuisi suvun perinteisiin ja ryhtyisi johonkin kauppahuoneella. Mutta siinäpä se ongelma olikin: kauppahuone ei kiinnostanut Barbaraa hitustakaan..

— Minä olen musta lammas tässä perheessä, Barbara mutisi itsekseen ikkunan ääressä. — Minä en ole käytännöllinen, en kiinnostunut maailmankaupasta, en purjealuksista, en mistään sellaisesta.