Kellopelikuningas

By Magdalena Hai

Tempaudu mukaan Gigin ja Henryn toiseen seikkailuun!
Gigin perhe on jättänyt Keloburgin köyhälistön taakseen ja noussut parempiin piireihin. Gigin isä on saanut arvostetun työn ilmalaivojen parissa, mutta kaikki eivät ole myötämielisiä uusille keksinnöille saati kaupungin uusille tulokkaille. Gigin ja Henryn onkin puututtava Sokean Jumalan Veljeskunnan toimintaan, koska uskonlahko haluaa hävittää ilmalaivat sekä Gigin perheen!
Kiehtova steampunk-sarja esittelee koko joukon 1800-luvun mielenkiintoisimpia keksintöjä fantasialla maustettuna. Taianomainen tarina sopii niin Potter-faneille kuin Narnian ystävillekin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 31, 2024
• ISBN: 9788727137193

Book preview

Kellopelikuningas

Copyright ©2013, 2024 Magdalena Hai and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727137193

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Tekijä kiittää Olga ja Vilho Linnamon säätiötä, Taiteen keskustoimikuntaa ja Varsinais-Suomen taidetoimikuntaa tuesta.

Omistettu vihaisille tytöille ja

pojille, jotka eivät säikähdä vähästä.

ENSIMMÄINEN LUKU :

Uusi alku

Menetys

U nessa olin jälleen salakuljettajien saarella. Andros Luopio osoitti aseensa piipun kohti minua ja minä toivoin, että tällä kertaa ehtisin väistää väistämättömän. Toivoin, että olisin tällä kertaa vähän nopeampi, että ymmärtäisin aiemmin, mitä Luopio aikoi tehdä. Mutta koskaan en ollut. Aseen piipusta sinkosi jälleen tulta ja savua ja kipu repi päätäni. Se viilsi ja vinkui, muuttui ihmissuden ulvonnaksi. Pedon huuto peitti alleen kaiken muun.

Katerinan käsi kiertyi ympärilleni pimeässä ja vasta silloin ymmärsin, että se olin minä, joka huusin.

Ssh, Katerina kuiskasi ja silitti tukkaani, kaikki on hyvin, Gigi.

Mutta kun painoin pääni takaisin tyynylle, saatoin yhä kuulla suden ulvovan. Haistoin ruudin yhä hiuksissani.

Titan

H erra Giffard on ystävällisesti lähettänyt minulle piirustukset omasta mallistaan, isä sanoi.

Onko niistä meille mitään hyötyä? Barnabas hankasi valkoisella liinalla silmälasejaan ja asetti ne sen jälkeen takaisin nenälleen. Tarkoitan, että eikö Giffardin ilmalaivan rakenne ollut melko lähellä sitä, jonka rakensit viime syksynä?

Isä rapsutti päätään. Yksi hänen sormenpäihinsä kierretyistä kangassuikaleista jäi roikkumaan pystyssä törröttävien hiusten lomaan. Ne olivat harmaantuneet entisestään, aivan kuin isän päässä raivoava ajatusten myrsky olisi imenyt elämää hänen ulkoisesta olemuksestaan. Isä ei ollut vielä viittäkymmentä, mutta minun silmissäni hän näytti vanhalta mieheltä.

Muistin, miltä hän oli näyttänyt edellisenä syksynä polkiessaan kokeellista yhden miehen ilmalaivaansa kohti linnaa, jossa Luopio oli pitänyt perhettämme vankina. Siitä oli kulunut puoli vuotta, mutta se hehkuva lohenpuna, joka isän kasvoja oli silloin koristanut, sai minut yhä hymyilemään.

Kaikesta huolimatta.

Se on totta, isä mutisi. Mutta Giffardin ilmalaivassa oli eräs olennainen parannus: höyrymoottori. Luonnollisesti se, mitä me suunnittelemme, on ratkaisuna täysin eri luokkaa, mutta uskon, että, hmm, tässä vaiheessa meidän tulee tietää kaikki, mitä tiedettävissä on.

Barnabas ja isä seisoivat uuden kotimme kirjastohuoneessa, jonka kaikki pöytäpinnat olivat nahkakantisten kirjojen, reunoiltaan rypistyneiden papereiden ja omituisia, mielikuvituksellisia kojeita esittävien teknisten piirustuksien peitossa. Kirjastohuone oli hämärä ja sen ilma ummehtunutta, mutta minä viihdyin siellä. Pidin huoneen tunnelmasta. Kirjasto sijaitsi aivan talon takaosassa ja sen ainoa ikkuna aukeni pienelle, suljetulle sisäpihalle. Kuten kaikkia asuntomme ensimmäisen kerroksen ikkunoita, sitäkin koristi takorautainen ristikko, joka esti ikkunan avaamisen muutamaa sormenleveyttä suuremmalle. Entiseen asuntoomme Kelpepperinkadulla tehdyn pommi-iskun jälkeen äiti ei ollut halunnut ottaa riskejä.

Nojauduin isän suuren lukutuolin kaarevaan, pehmustettuun selkänojaan ja seurasin sormeni kärjellä kädensijan tummia puuleikkauksia. Isän tasainen ääni sekoittui paperin tunkkaiseen tuoksuun. Nostin käteni suuni peitoksi. Haukottelin.

Katerina astui huoneeseen teetarjotinta kantaen. Kupit kilisivät toisiaan vasten, kun hän vinkkasi minua raivaamaan lähimmän pöydännurkan vapaaksi papereista. Tein työtä käskettyä ja Katerina laski tarjottimen vapautuneeseen tilaan. Minua hirvitti joka kerran, kun näin Katerinan kantavan raskaita taakkoja sormilla, jotka Andros Luopio oli kerran murtanut, mutta siskoni oli järkkymätön. Hän tahtoi tehdä osansa. Hän kaatoi höyryävää juomaa ruusuilla koristeltuun kuppiin ja ojensi sen Barnabakselle. Melkein mustaksi haudutetun teen runsas, kukkainen tuoksu levisi huoneeseen siskoni harkittujen, hitaiden liikkeiden vanavedessä. Katerina asetti toisen kupin isän viereen pöydälle ja nappasi eksyneen kangasriekaleen tämän hiusten seasta.

Teetä, isä, hän sanoi.

Isä mutisi hyväksyvästi ja nyppi hajamielisenä partaansa. Katerina huokasi ja otti toisenkin kangasriekaleen sormiensa väliin. Minua nauratti. Barnabas hymyili ujosti Katerinalle, kun tämä poistui huoneesta ja veti ovet perässään kiinni.

Keloburgin isäntä tahtoo nähdä lopulliset piirustukset kolmen viikon päästä, isä sanoi Barnabakselle. Hangaari on silloin valmis ja Titanin rakentaminen voi vihdoin alkaa.

Titan. Muusta meillä ei nykyään juuri puhuttukaan.

Edellisenä syksynä perheeni ja verivihollisemme vallananastaja Andros Luopion välillä tapahtuneen selkkauksen jälkeen menneisyytemme oli paljastunut kaikelle kansalle. Isäni oli useita vuosia aiemmin menettänyt maansa ja kruununsa Luopion järjestämässä vallankaappauksessa ja perheemme oli joutunut pakenemaan talviyöhön suojanaan vain muutamia vilttejä ja toistemme lämpö. Olimme saapuneet kuukausia myöhemmin pakolaisia kuljettavalla laivalla Keloburgiin, vaihtaneet nimemme Gregorovitsiksi ja asettuneet asumaan kaupungin köyhimpään osaan, Alhaistoon. Andros Luopion johdolla toimivat kapinalliset olivat kuitenkin seuranneet meitä Vihreälle saarelle tavoitteenaan viedä isä takaisin Umbroviaan. Luopio oli halunnut isän rakentavan suuria sotakoneita, joiden avulla hän voisi rusentaa valtansa alle Umbrovian lähialueet ja – Luopion omien sanojen mukaan – lopulta koko maailman. Isä ja minä olimme paenneet erääseen Keloburgin alapuolella sijaitsevaan kalkkikiviluolaan, mutta Luopio oli kaapannut äidin ja siskot ja vienyt heidät salakuljettajien valtaamaan, puoliksi raunioituneeseen linnoitukseen Keloburgin ulkomerellä. Seurasi se, mitä toimittajat kutsuivat Unikkolinnan tapaukseksi.

Alun perin ystäväni katupoika Henryn lehdille myymää juttua oli alettu suurennella. Pennin kauhistuksiksi kutsutut roskajulkaisut tekivät seikkailustamme kaupungin kuuman puheenaiheen. Se päivä, jona Luopion joukot lopulta nujerrettiin ja minä menetin silmäni, muodostui jonkinlaiseksi sankaritarinaksi. Kuningasperheen traaginen menneisyys!, Yksi tyttö vastaan sataa roistoa!, Kerjäläisprinsessan likainen lapsuus Alhaistossa ja Vieraan kuninkaan hämmästyttävät keksinnöt – Mihin kaikkeen tämä mies pystyy? Näiden ja lukuisten samanlaisten lehtijuttujen jälkeen me emme voineet olla enää pelkkä Gregorovitsien perhe Alhaistosta.

Välittömin seuraus paljastumisestamme oli se, että Saarella maanpaossa elävien Umbrovian aatelisten oli vihdoin herättävä siitä horroksesta, jossa he olivat perheemme suhteen eläneet. He eivät voineet enää teeskennellä, että he eivät tienneet meistä. Aatelisten oli valittava puolensa, näkyvästi ja peruuttamattomasti. Kun uutiset Euroopasta kertoivat Luopion hallinnon olevan pahassa pulassa, alkoi näyttää mahdolliselta, että Umbrovian entinen kuningas tulisi olemaan lähivuosina Umbrovian uusi kuningas. Siinä vaiheessa, kun minut päästettiin sairaalasta, useat umbrovialaiset aateliset olivatkin jo lähettäneet sanansaattajia meidän väliaikaiseen asumukseemme Alhaistossa. Viesteissä vakuutettiin vanhojen sukujen kunnioitusta ja uskollisuutta isääni kohtaan. Saimme heiltä muutamia rahallisia lahjoituksia, joiden turvin vanhempani vuokrasivat meille uuden kodin Rahaston puolelta. Asunto oli pieni kaupunkitalo vajaan kolmen korttelinmitan päässä joesta. Se ei ollut kummoinen talo Rahaston näkökulmasta, eikä varmastikaan kuninkaalliselle perheelle sopiva asumus, mutta meidän entiseen elintasoomme verrattuna muutos oli huima. Kahden huoneen sijaan meillä oli nyt kaksi kerrosta ja lattialle levitettyjen patjojen sijaan nukuimme oikeissa sängyissä. Kun iltaisin kaaduin Katerinan kanssa jakamani vuoteen pehmoisten vällyjen alle, minusta tuntui kuin olisin uponnut pilveen.

Andros Luopiota ei ollut löydetty räjähdyksen jälkeen. Monet arvelivat hänen kuolleen ja ruumiin hautautuneen jonnekin linnan raunioihin. Ihmissusi Mussovits oli kertonut, ettei hän ollut löytänyt saarelta myöskään veljeään. Mussovits oli nähnyt veljensä Rufuksen viimeksi Unikkolinnassa, taistelemassa rinta rinnan Luopion joukkojen kanssa. Mussovits ei ollut suostunut puhumaan siitä, miksi hänen veljensä oli liittynyt Luopioon, mutta susimies oli arvellut juuri Rufuksen olevan vastuussa vallananastajan katoamisesta räjähdyksen jälkeen.

He ovat lächteneet enssimmäissellä laivalla Eurrooppaan. Nuolemaan haavojaan. Me khuulemme heisstä vielä. Ja ssilloin… Mussovits ei ollut sanonut asiasta enempää, mutta hän oli jäänyt Keloburgiin perheemme henkivartijaksi.

Keloburgin jalosukuiset varjaagit eivät myöskään voineet jättää huomiotta sitä, että heidän kaupungissaan todella asui Umbrovian entinen kuningas. Keloburgin lääninkuningas, jota kutsuttiin isännäksi, näki meidän perheemme paljastumisessa erilaisen mahdollisuuden kuin Umbrovian ylimystö. Niin kuin Luopio, hän näki isässäni ennen kaikkea keksijän. Pohjois-Amerikan ja Brittein saarten teollisesta kehityksestä puhuttiin Keloburgissa paljon. Sanottiin, että itse suurkuningas piti merentakaisia maita uhkana Saaren asemalle Pohjois-Atlantin kauppamahtina. Keloburgin isäntä oli kuullut viime vuosina Euroopassa tehdyistä menestyksellisistä ilmalaivakokeiluista ja halusi isäni rakentavan hänelle aluksen, jonka veroista ei ollut ennen nähty. Hän halusi lujittaa varjaagien merivaltaa entisestään.

Keloburgin Sanomille antamassaan lausunnossa isäntä oli sanonut:

Meillä on oltava teknologinen ylivoima naapureihimme nähden. Emme voi jäädä pitkän ja loisteliaan historiamme vangeiksi. Ei riitä, että varjaagit hallitsevat maailman merikauppaa tänään. Amerikkalaiset ja britit nakertavat valtaamme pohjoisessa, Ranska ja Espanja etelässä. Meidän on oltava parempia, nopeampia ja viisaampia kuin muut. Meidän on saavutettava jatkuvasti uusia voittoja, valloitettava uusia teknisen edistyksellisyyden alueita. Meidän on kehityttävä, tai tuomitsemme itsemme unohdukseen. Titan tulee olemaan varjaagien uuden, uljaan historian alku. Ilmaherruuden ensimmäinen askel ja kehityksemme lippulaiva.

Suunnitelmalla oli suurkuninkaan siunaus. Kun Luopion vangitsema nuori keksijä Barnabas Volmont oli ilmoittanut jäävänsä isän palvelukseen, asiat olivat nytkähtäneet toden teolla liikkeelle.

Ennen kuin Titania voitiin alkaa rakentaa, sen suojaksi piti pystyttää erillinen rakennushalli, jota kutsuttiin hangaariksi. Hangaarin perustuksia alettiin tehdä pian Unikkolinnan tapahtumien jälkeen, jo ennen jäiden tuloa. Olimme istuneet Henryn kanssa päiväkausia laiturilla meren ääntä itseemme imien. Hirviömäinen rakennelma oli kohonnut matkan päässä, sen katto oli kuin valtaisa purje, joka kasvoi kiinni rautaan ja puuhun. Puusepät, raudoittajat, nikkarit, kirvesmiehet ja naulapojat olivat kiipeilleet sen sivuilla hyönteisen kaltaisina hahmoina, roikkuneet sen kattopalkeista, jokaisella oma tehtävänsä, joka edisti hangaarin valmistumista. Meillä ei ollut ollut aavistustakaan hallin lopullisesta koosta. Isä sanoi, että se olisi suurin ilmalaivahangaari, joka oli koskaan rakennettu. Valmiina se olisi lähes kolmesataa jalkaa pitkä ja kaksisataa jalkaa leveä. Titan tulisi täyttämään sen liki äärimmilleen. Se, että hangaari rakennettiin merelle eikä maalle, oli osoitus Barnabaksen käytännöllisestä neroudesta.

Voimme kääntää hangaarin aina otollisimpaan suuntaan höyrylaivojen avulla, Barnabas oli intoillut ruokapöytämme ääressä viikkoja aiemmin. Hän oli havainnollistanut neronleimauksensa minulle ja Katerinalle leikelautasen ja kahden veitsen avulla. Minkä jälkeen toiset höyrylaivat vetävät Titanin ulos hangaarista ilman pelkoa sivutuulen tarttumisesta kiinni alukseen. Näin.

Leikelautanen oli purjehtinut majesteettisesti veitsien välistä avomerelle.

Kun Titan on avoimella paikalla, voimme antaa sen nousta turvallisesti. Barnabaksen poikamaisen innokkaat kasvot olivat hohtaneet, kuin hän olisi sielunsa silmin jo nähnyt ilmalaivan liidon pohjoisen Atlantin yllä.

Milloin ihmiset nousevat kyytiin? olin kysynyt. Tiesin, että jotkut Keloburgin raharikkaista olivat jo varanneet lipun Titanin neitsytmatkalle, vaikka ilmalaiva oli ollut vasta papereina isän suunnittelupöydällä. Sana Pariisiin oli lähetetty ja tuon kuuluisan kaupungin liepeille, Meudonin kylän alueelle oli rakennettu silläkin hetkellä asianmukaista laskeutumisalustaa. Jotkut Keloburgin porvarisnaiset olivat jopa valmistuttaneet ompelijattarillaan erityisesti ilmamatkustamiseen soveltuvia hameita.

Ilmalaivahulluus oli levinnyt kuin kulovalkea.

Barnabas oli siirtänyt suolasirottimen lähelle leikelautasta ja nyökännyt. Hyvä kysymys, Gigi. Titanin siirtäminen hangaarista avomerelle on projektin riskialttein hetki. Kyydissä on silloin vain miehistöä. Matkustajille rakennetaan oma alusta vähän matkan päähän hangaarista, eräänlainen torni. Titan voidaan ankkuroida siihen matkustajien laivauksen ajaksi.

Laivaus, se kuulostaa siltä kuin he olisivat kuormaa. Minua oli alkanut naurattaa, kun olin ajatellut Rahaston ylpeitä porvareita asetettuina Titanin varastoihin, vieri vieressä kuin paketit.

Katerina oli hymyillyt huvittuneesti Barnabakselle, mikä oli saanut nuoren keksijän punastumaan. En tarkoittanut –

Et tietenkään tarkoittanut, Katerina oli sanonut, Gigi vain höpöttää, mitä sattuu.

Barnabas oli aukonut suutaan kuin kala ja minulle oli tullut hirveä halu hupailla hänen kustannuksellaan. Haluaisinpa nähdä, kun sinä kannat rouva Hjurvuldsdottirin pakettina Titaniin. Vai pitääkö hänet lastata alukseen nostoverkolla?

Gigi! Katerina oli torunut minua, mutta ei ollut kyennyt täysin peittämään poskensa nykimistä. Älä kiusaa Barnabasta.

Mutta Kati, olin hihittänyt, kun rouva on niin paksu! Ei Barnabas jaksa mitenkään kantaa häntä!

Barnabas oli alkanut muistuttaa punajuurta.

Juuri silloin isä oli kävellyt sisään. Hyvä luoja mies, mikä sinua vaivaa? Onko kalanruoto takertunut kurkkuusi? Hän oli harpannut Barnabaksen viereen ja rummuttanut kädellään nuorta keksijää selkään, niin että tömisi. Minä olin ratkennut nauramaan ääneen ja Katerina oli hihittänyt nytkähdellen nenäliinansa suojissa.

Noh! Mikäs hänelle tuli, isä oli tuijottanut ihmeissään, kun yskivä Barnabas säntäsi nolostuneena huoneesta ulos. Katerinan silmät olivat seuranneet nuorta miestä lempeän huvittuneina. Se oli ensimmäinen kerta, kun tajusin Katerinan ihastuneen isän apulaiseen.

Sokean Jumalan veljeskunta

E eaaaiiioo … Iiii. Se on I. I niin kuin imbesilli. Henry jankkasi ulkoa oppimaansa kirjainrimpsua väsyneellä äänellä. Henry ja kolmanneksi vanhin isosiskoni Ellina istuivat päivähuoneessa ikkunan äärellä, päät melkein toisiaan koskettaen ja välissään avoin kirja.

Hyvä. Mikä kirjain tulee seuraava? Ellina sanoi huomattavasti innostuneempaan sävyyn.

B!

Nyt sinä taas arvailee, eikä yritä tosissaan. Katso, Henry. Muistaako sinä tämän: Aidan alta onkimaan, etsitään mato… Mihin mato laitetaan? Ellina lausui lorun lallattavalla äänellä, joka sai Henryn varmasti tuntemaan itsensä seitsemänvuotiaaksi. Tyrskähdin kämmeneeni.

Koukkuun, Henry ähkäisi ja vilkaisi minua nolostuneena.

Aivan! H - I - J… Mitä hän sillä onkii?

Kaloja.

Ja mikä kirjain kala alkaa?

K-kirjaimella. Henryn lukemaan opettelu oli osoittautunut vaikeammaksi kuin olisin koskaan arvannut. Ellina istui pojan kanssa monta tuntia päivittäin uuden asuntomme valoisalla puolella. Aina nenät kiinni kirjassa. Kun kysyin Henryä ulos, Ellina hätisti minut huoneesta kuin kärpäsen, sanoi, että häiritsin Henryn oppimisprosessia (oppiimisprooseessia hän sen sanoi, venyttäen tarpeettomasti vokaaleja) ja että enkö minä muka halunnut ystäväni parasta. Että halusinko, että Henrystä ei ikinä tulisi sanomalehtimiestä. Mitä sellaiseen saattoi sanoa?

Ellinan lallattava ääni jatkoi: Mitä siitä tulee?

Ii… Koo… IK.

Ettekö te ole jo valmiita? Te olette tehneet tuota tuntikaupalla, puuskahdin.

Henryllä on vielä muutama sana. Eikö niin, Henry?

Henry luimisteli kirjansa takana.

Mitä te edes luette? Nappasin kirjan pojan kädestä. Tetraedri, heksaedri, oktaedri, dodekaedri, IKOSAEDRI? Te opettelette Platonin monitahokkaita. Geometriaa!

Ellinan posket punehtuivat. Minä niin ajattelin, Henry-raukka, hänellä on jäänyt niin paljon asia, jota ei ole saanut oppia.

Sinun piti opettaa hänet lukemaan! Pelkästään lukemaan!

Hän opettele lukemaan geometrian kielen.

Mitä muuta sinä olet hänelle opettanut? heilutin kirjaa Ellinan nenän edessä, mutta Ellina vain hymyili omahyväisesti.

Vain pikkupikkulatina ja muinaiskreikka sekä esisokraattinen filosofeja.

Ei ihme, että Henry kulkee nykyään kaduilla kuin sokea kana! Törmäilee ihmisiin ja ölisee! Sinä olet täyttänyt hänen aivonsa tiedolla!

Nappasin hurjistuneena Henryä kädestä kiinni, vedin hänet jaloilleen ja huoneesta ulos. Tule Henry! Minä en anna hänen räjäyttää sinun päätäsi!

Vielä etuovella kuulimme Ellinan nauravan. Itse sinä pyytää, Gigi! Sinä ei viitsi opettaa hänet. Ellina-kulta, opeta Henry lukemaan, kiltti kiltti. Niin sinä sano. Se on sinun vika, että hän oppi nyt kaiken! Haa-haa!

Paiskasin oven takanani mielenosoituksellisesti kiinni.

Henry harppoi vaivaantuneena vierelläni ja väisteli vastaan tulevia ihmisiä. Kuule Gigi, ei se minua oikeastaan haittaa. Poika nyhjäisi sormillaan nenänvarttaan kuin pyyhkiäkseen siitä jonkin olemattoman tahran. Nimittäin opiskelu. Tiedäthän. Se on oikeastaan aika hauskaa.

Äh, heilautin kättäni, minä vain halusin sinut pois sieltä. Ellina pitää sinua tuntikaupalla sisätiloissa. Ei se voi olla terveellistä.

Henry virnisti. No siinä tapauksessa, kiitos.

Mitä sinä tarkoitit sillä ölinällä? Henry kysyi hetken päästä.

Joskus sinun äänesi menee sillä tavalla kummallisesti ylös ja alas.

Ahaa, Henry sanoi ja veti suunsa suppuun.

Harmaanruskeaan tweediin pukeutunut pönäkkä porvari tuli meitä vastaan. Hän tervehti minua koskettamalla knallinsa reunaa. Nyökkäsin hänelle vaisusti takaisin. Siinä, että herrasmiehet tervehtivät minua, ei ollut mitään ihmeellistä, mutta se oli yhtä kaikki asia, johon en ollut vielä tottunut. Että Rahaston ihmiset tunsivat minut. Että kaikki tunsivat minut.

En usko, että perheestäni kukaan ymmärsi, millaiseksi minun elämäni Unikkolinnan jälkeen oli muodostunut. He luulivat, että sitä mukaa, kun minun vammani paranivat, minä jatkaisin elämääni kuin ei mitään olisi ikinä tapahtunutkaan. Kuin Luopio ei olisi pamauttanut puolta kasvoistani rikki. Noin vain, hetken mielijohteesta. Melkein hilpeästi.

Kun Luopio veti aseensa esiin Unikkolinnan sinisessä salissa, minä heittäydyin vaistomaisesti sivuun. Se pieni liike pelasti minun henkeni. Luoti osui vain silmäkulmaani, mutta se puhkaisi mennessään vasemman silmäni, raastoi kynnen kokoisen palan luusta silmäkuopan ulkoreunalta ja repi ohimoni ihon. Vaaleanpunaiset arvet peittivät silmän ympärystä ja niiden hännät leiskuivat ohimollani melkein hiusrajaan asti. Peitin vammani paksusta mustasta kankaasta valmistetulla silmälapulla, jota en ottanut pois edes perheeni edessä.

Aluksi minua todella kutsuttiin seikkailijaprinsessa Gigiksi. Tuntemattomat ihmiset halusivat puristaa minun kättäni ja kertoa, kuinka he ihailivat minua. Minun oli vaikea suhtautua siihen. Ihan niin kuin se kaikki olisi ollut satua, eikä jotain, mikä oikeasti tapahtui. Niin