Kissa joka osasi tehdä takavoltin

By Mikko Samulinen

Palikka, Faagerholmi, Apro ja Punttu ovat parhaita ystäviä. Usein he kokoontuvat Apron luokse viettämään aikaa. Eräänä päivänä Apron isä kertoo pojille tarinan kissasta, joka osaa heittää takavoltin. Pojat ovat hämillään – Apron isä ei ikinä valehtele! Pian pojat päättävät ottaa kissan tapauksesta selvää. He lähtevät tapaamaan kissan omistajaa. Mutta löytävätkö he mystistä kissaa?Kun pihalta kuuluu vihellys, poikaporukan on aika kokoontua yhteen. Mitä on tapahtunut tällä kertaa? Sarjassa seurataan Faagerholmin, Palikan, Apron ja Puntun vallattomia ottamuksia.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 14, 2022
• ISBN: 9788728004609

Book preview

Kissa joka osasi tehdä takavoltin

Copyright © 1972, 2022 Mikko Samulinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728004609

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Puhelias, mutta silti vaitelias lossikuski

Pistävänmustat silmät tuijottivat poikia uteliaina.

Mies oli hyvin pitkä: varmasti paljon päälle metrikahdeksankymmenen. Hoikka, paremminkin laiha — oikeastaan kuin pystyynkuivahtanut aidanseiväs.

Hän seisoi avojaloin, yllään repaleiset puolihaalarit ja tupakankeltaiseksi virttynyt laamapaita, josta toinen hiha oli revitty piipunrasseiksi jo päälle kyynärtaipeen. Kasvot olivat ahavoituneet, juonteikkaat. Tukka hapsotti ympäri päälakea; paikka paikoin siinä oli harmaita laikkuja, joiden keskellä pilkotti valkeata.

— Päivää. Palikka liikahti pikkuisen eteenpäin. Toiset seisoivat hänen takanaan askeleen päässä ja katsoivat ruosteisen lossinkannen yli salmelle, joka säkenöi pieninä kypeninä keskipäivän auringossa. Taivas oli kokonaan pilvetön — niin sininen ettei sitä kunnolla saattanut katsoa silmät selkosellaan. Salmentakainen metsä levittäytyi tasaisena vyöhyenä maiseman poikki. Lossiväylän kohdalla vastarannalla oli sauna ja sen takana muutama harmahtava rakennus.

Miehen huulet raottuivat sen verran, että pojat näkivät pilkahduksen keltaisista hampaista, jotka olivat suuret kuin sokerinpalat. Hän lienee ynähtänyt jotakin vastineeksi, mutta sanasta ei saanut selvää. Laituriinsa kiinnitetty lossi uhosi auringossalämmenneen vaseliinin tympeätä lemua.

Mies seisoi tienvierustan soralla kapeassa haaraasennossa, hartiat vähän kumarassa, kädet suorana sivuilla. Kasvot olivat pitkulaiset, leuankärki hyvin terävä. Poskipäät ulkonevat, korvat julman pitkät, niin pitkät että nipukka näytti roikkuvan kaulalla. Pojista hän näytti enemmänkin ajokoiran pennulta kuin täyskasvuiselta mieheltä. Silmät olivat hyväntahtoiset vaikka niitä ei tahtonutkaan erottaa kuoppien pohjukasta, joita valtavan tuuheat kulmakarvat vielä varjostivat.

— Me tultiin nyt, sanoi Apro ääntään madaltaen aivan kuin olisi yrittänyt tekeytyä vanhemmaksi.

— Kai se kirje tuli? kysyi Palikka.

Sitten he seisoivat ääneti ja tuijottivat miestä kasvoihin niin kauan että silmät rupesivat verestämään ja heidän oli käännettävä pää toisaalle. Päivä oli helteinen, tyyni. Pääskyset viuhahtelivat taivaankannen poikki korkealla salmen yläpuolella ja jossakin äänenkantaman päässä kukahteli käki.

Se oli ollut melko omalaatuinen kirje.

He olivat kirjoittaneet sen paremminkin äkillisestä mielijohteesta kuin määrätietoisesta halusta selvittää outo tarina, jonka katontervaaja oli heille kertonut. Tarina valtavankokoisesta kissasta, joka osasi muka tehdä takavoltin.

— Se on tätä korkea, oli katontervaaja sanonut heille ja mittaillut kämmensyrjällä säärivarttaan.

— Ei voi olla.

— No vaan kun se on. Minä näin sen omin silmin.

He istuivat Apron kotona pienenpienessä olohuoneessa, joka oikeastaan oli samalla makuuhuone ja kirjastohuone ja ihan mitä vain halusi kuvitella, sillä Apron perhe asui yksiössä. Pöydällä oli levällään suuri eläinkirja, josta pojat olivat parhaillaan olleet tutkimassa kissan luurankoa.

Palikka katseli katontervaajan kasvoja, pikimustaa tukkaa ja sillä hetkellä hän tiesi että tuo mies ei puhunut heille palturia edes leikillään. Niin kauaksi kuin hän vain saattoi muistaa ajassa taaksepäin, ulottui hänen mielikuvansa hyvästä ja rauhallisesta ystävästä, joka oli paljon enemmän kuin Apron isä. Mies joka kuunteli ja ymmärsi kuulemansa. Heillä oli monta paikkaa missä kokoontua ja meuhata, mutta Apron kodista oli tullut heille ehdoton tukikohta, jonne saattoi mennä millaisella mielellä tahansa.

— Sen tiedän varmuudella että se on poikkeuksellisen kookas, mutta sitä en tiedä mitä se osaa tehdä.

— Tekeehän Lasse Laine kaksoisvoltinkin mutta se tekee sen kahdelta jalalta, sanoi Punttu ja nousi seisomaan alkaen heiluttaa käsiään aivan kuin olisi aloittanut vauhdinoton.

— On muuten pareen jos jätät yrittämättä, huomautti Apro.

— Onko muuten kukaan nähnyt sen tekevän? Meinaan sen kissan tekevän takavolttia?

— Ei tietääkseni. Minä olin toissa kesänä siinä kylässä kaksi vuorokautta aivan sattumalta kun Niemisen Arskan auto levisi eikä saatu jakopään ketjua muuta kuin tilaamalla. Ja silloin maleksittiin lossilla ja tarinoitiin lossikuskin kanssa. Silloin me kuultiin siitä kissasta aivan kuin ohimennen. Armas oli sen kaverin nimi.

— Kenen kissa se on? Sen Armaksenko?

— Ei, se on kylän suntion. Tai se taitaa olla samalla haudankaivaja, minä en oikein tiedä kun se koko juttu tuntui niin hämärältä etten minä alkanut sitä kummemmin selvittämään.

Faagerholmi napsautti sormiaan.

— Veljet. Siihen kylään mentiin niin että nuppi tutisee. Ostetaan se kissa ja aletaan tehdä bisnestä. Annetaan joka ilta pari näytöstä ihmisille. Otetaan markka pääsymaksua.

— Hyvä. Ja lisätään siihen vielä toinen ohjelmanumero. Kaveri joka työntää tulikuumaa rautapiikkiä kaverin takamukseen itse tuskia tuntematta. Minä voin olla se fakiiri, kuka tulee toiseksi.

— Tuo taas on niin vanha juttu että se haisee. Mutta kissa. Siinä on jätkät järkeä. Kirjoitetaan sille suntiolle.

Katontervaaja siveli miettiväisen näköisenä leukaperiään.

— Minä kyllä neuvoisin kirjoittamaan lossikuskille. Ja mikäli osaan ennustaa, mitään ette kyllä siitä kylästä kostu. Tämä Armas varmasti ottaisi teidät vastaan ilman muuta. Vaikka se on jäyhä mies, niin se on mahdottoman vieraanvarainen. Piti meitäkin silloin kun omia veljiään ja vihastui vallan tavattomasti kun yritettiin jättää rahaa. Luulen että hänellä on jonkinverran ohjelman puutetta siinä jumalanhylkäämässä kylässä. Mutta — jos te haluatte saada sen kissan käsiinne ja eritoten ostaa sen, niin melkeinpä sama jos ette mene.

— Mutta olisihan se siellä käynti meille jonkinlainen ohjelmanumero.

— No sitä se varmasti on. Ja sen kyllä voin taata että Armas pitää teitä luonaan ilman muuta, mutta saattaa käydä niin että kissasta ette näe vilaustakaan.

— Siinä tapauksessa me kirjoitettiin oitis eikä kolmannen maailmansodan jälkeen, sanoi Apro ja alkoi penkoa laatikostaan paperia.

— Jaa niin kirje? Mies näytti havahtuvan mietteistään. — Tiedä niistä kirjeistä.

Pojat vilkaisivat toisiaan. Pouta seisoi maiseman päällä liikkumattomana kuin ajattomuus. Karhean saraheinän tuoksu leijaili huumaavana ilmassa. Palikasta tuntui että jos nyt olisi mennyt