Harmaitten tarina

By Olli Karila

Eletään 1920-lukua nimettömässä suomalaiskaupungissa. Kahden poikaporukan välillä on jatkuva sota. Strömin talon pojat ovat vain paljon isompia kuin Saarelaisten talon pojat. Saarelaisten elämästä onkin tullut jatkuvaa kilpajuoksua – ehtivätkö he kiusaajien alta pois, oman pihan ja rappukäytävän suojiin? Kun saarelaiset innostuvat jääpallosta, heillä on joukkue hetkessä kasassa. Joukkuhenki heillä on jo valmiina, kiitos Strömin talon poikien. Nimeksi valikoituu Harmaat. Mutta ketä vastaan Harmaat mahtaakaan pelata?Harmaitten tarina on vauhdikas poikakirja jääpallojoukkueen synnystä ja yhteishengestä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 20, 2022
• ISBN: 9788728413401

Book preview

Harmaitten tarina

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1926, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728413401

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kuinka lieneekin sattunut, että Strömin talossa asui suuria poikia ja Saarelaisen talossa pieniä, niin että römmiläiset antoivat alituisesti selkään saarelaisille, sillä nuo isot pojat eivät olleet vielä niin isoja, että olisivat osanneet sovelluttaa jokapäiväiseen käytäntöön ja ennenkaikkea saarelalaisiin nähden niitä ritarillisuuden vaatimuksia ja velvoituksia, joita hekin poikasydämiensä koko lämmöllä ahmivat historiallisista seikkailuromaaneista. Ja niinpä olikin saarelalaisten pikkupoikien elämä muuttunut synkäksi ja vaaranalaiseksi. Ulos pihasta ei ollut juuri menemistä, ellei halunnut päästä epätasaiseen tappeluun, ja olo ja leikkiminen pihalla maistui puulta, ennenkaikkea siksi, että se oli pakollista. Koulumatkoillakin täytyi varoa naapureita eikä edes joukolla kulkeminen auttanut. Valittelut olivat niinikään turhia. Ensiksikään ei niitä nyt tavallinen reilu mies viitsinyt tehdäkään, ne olivat alentavia, ja jos jolloinkin noiden isompien viikareitten vanhemmat kuulivatkin valitteluja poikiensa käytöksestä, saattoivat he hyvällä omallatunnolla vastata, etteivät toisetkaan olleet sen parempia, mikä olikin totta. Ja siksi toiseksi oli vanhempien valta noihin viikareihin nähden varsin rajoitettu, enemmän näennäinen kuin todellinen, sillä jos poikaviikareilla on halua ja tilaisuutta tapella, niin he tappelevat kaiken maailman kielloista huolimatta.

Tänään oli jälleen ollut onnettomuuden päivä saarelaisille. Sari oli saanut yhtä perusteellisen kuin ansaitsemattomankin löylytyksen römmiläisten johtajalta, sydämmellisesti vihatulta Porkkanalta. Sari oli mennyt aamulla käymään kirjakaupassa -- oli syyspuolen lupapäivä -- ja tällöin oli Porkkana hänet kohdannut. Porkkanalla, suurella, romuluisella ja vahvalla neljäsluokkalaisella, oli kuittaamatonta kaunaa saarelalaisia vastaan, jotka, silloin kuin vain tiesivät olevansa turvassa, eivät häikäilleet nimittää häntä tuolla kasvitieteellisellä nimellä. Liekö syy ollut se, ettei Porkkana pitänyt noista nimellisistään hyödyllisistä ja maukkaista juurikasveista, vai mikä, mutta varmaa vain oli, että sen nimen omistaminen hänelle merkitsi ehdotonta taisteluhaastetta, sitäkin katkerampaa, kun saarelalaisten keksimä, levittämä ja kärsivällisesti toitottama nimitys oli saanut hyväksymyksen yläluokkalaisten keskuudessa. Yläluokkalaiset nimittivät Porkkanaa julkeasti tällä nimellä eikä siinä auttanut muu kuin kuunnella, mutta saarelalaisille tiesi tuon nimen mainitsiminen selkäsaunaa.

Sari, pieni ja heikohko toisluokkalainen, oli tehnyt syntiä siinä missä toisetkin, mutta oli täydellisesti viaton Porkkanan otsassa olevaan mustelmaan. Sen mustelman oli aiheuttanut Räpin heittämä lumipallo. Porkkana ei kuitenkaan syventynyt yksityiskohtiin, vaan kuittasi armottomasti Sarin entiset, nykyiset ja kaikesta päättäen tulevatkin synnit ja ylitsekäymiset häntä ja römmiläisiä kohtaan. Sari tappeli urhoollisesti ja epätoivoisesti, mutta turhaan. Hänen voimansa eivät riittäneet. Mutta hänen sisunsa riitti, sillä kun Porkkana -- Sarin maatessa likaisessa, märässä lumisohjussa -- yritti pakoittaa hänet lausumaan sanelunsa mukaan kaikenlaisia halpamaisia ajatuksia saarelalaisista, poika vaikeni itsepintaisesti, vaikka kidutus olikin kamala. Ei voi tietää, eikö hänen sisunsa olisi mahdollisesti antanutkin perään, mutta onneksi ilmestyi läheiseen kadunkulmaan poliisi, joka välinpitämättömästi vilkasi tappelupaikkaa kohti. Poliisi ei huomannut eikä ymmärtänyt tragediaa lainkaan, mutta Porkkanan paha omatunto heräsi ja hän laski uhrinsa vapaaksi. Sari nousi ylös, itkemättä, likaisena, rapaisena ja nöyryytettynä, ja lähti kävelemään Porkkanan jaellessa hänelle ilkimielisiä neuvoja. Mutta päästyään muutaman kymmenen metrin päähän kiusaajastaan hän luonnollisestikin kääntyi kohti ja huusi itkun sumentamalla, mutta sisun kiukuttamalla äänellä:

Porkkana! Porkkana! Porkkana!

Porkkana syöksähti hänen jälkeensä, mutta pysähtyi heti: ei maksanut vaivaa yrittää, Saarelaisen talon takaportti oli liian lähellä. Sari pujahti siitä pihalle.

Nyt hän itki, niin että koko ruumis hytkyi. Hän ei tuntenut kipua, vaikka häntä olikin mukiloitu, eikä hän kiinnittänyt huomiota pukuunsa, joka oli tahrattu yltyleensä. Hän itki terveestä, poikamaisesta kiukusta, nöyryytyksestä ja häpeästä sekä siitä, ettei hän voinut pidättää kyyneliään. Häntä vapisutti viha ja oman voimattomuuden tunto.

Sakki oli koolla pihalla ja pojat riensivät heti tiedustamaan Sarilta, mikä hänen oli. He arvasivat kyllä, että römmiläiset olivat jälleen lisänneet syntiluetteloaan. Sarilta eivät he hänen itkunsa takia tahtoneet saada lainkaan selvää. Vasta kun Srmi oli hiukan rauhoittunut ja tullut vakuutetuksi, ettei hänen itkunsa takia naurettu, hän kertoi asian, katkonaisesti ja lyhyesti. Pojat eivät puhelleet paljon, mutta he miettivät sitä enemmän, miettivät, millä tavalla ja miten he saisivat römmiläiset lannistetuiksi. Sitä asiaa oli monasti pohdittu ja hurjia suunnitelmia ja keinoja oli esitetty. Niillä kaikilla, vaikka ne todistivatkin mielikuvitusta ja intoa, oli se vika, etteivät he kyenneet niitä panemaan täytäntöön.

Pari lumipalloa suhahti aidan yli ja iskeytyi seinään poikien takana. Pojat kavahtivat paikoiltaan. Seuraavassa hetkessä tuli kolme lumipalloa ja muuan niistä oli vähällä sattua Räpiin.

Römmiläiset heittävät!

Pojat ryntäsivät portille ja puristivat juostessaan jokainen lumipallonsa. Aivan oikein, römmiläisten puolella oli aitaamattomalla tyhjällä tontilla viisi poikaa, Porkkana niiden joukossa. Saarelaiset heittivät pallonsa, mutta välimatka oli liian pitkä ja römmiläiset osoittivat pelkäämättömyyttään ja välinpitämättömyyttään jääden hievahtamatta paikoilleen. Ainoakaan pallo ei sattunut. Porkkana heitti vuorostaan ja kahden saarelaisen oli kuin olikin hiukan kumarrettava, ei paljon, mutta kumarrettava kuitenkin. Se otti sisulle ja sisulla jatkettiin lumisotaa. Molemmat puolet jäivät kuitenkin vahingoittumattomiksi. Lumipallot ja ivasanat olivat yhtä vaarattomia.

Römmiläiset tuntuivat ensiksi kyllästyneen ja ylhäisen ja välinpitämättömän näköisinä he alkoivat hiljalleen kävellä kauemmaksi, tontin toiseen päähän, missä heillä viraltapantu limonaadikoju oli kadehdittavana päämajana.

Pelkurit! huusi Sari kiukuissaan.

Ahaa, Sariko siellä onkin! huusi Porkkana vastaukseksi. Katsokaas pojat, kuinka puhdas tuo Sari on: minä pesin sen äsken juuri.

Ja römmiläiset päästivät yhteisen pilkkanaurun.

Saarelalaisten sisu ei enää kestänyt, vaan he ryntäsivät kohti kiusaajiaan heittäen lumipallonsa niin läheltä, että Räpin ja Sarin yhteislaukaus sattui kuin sattuikin Porkkanan hattuun. Römmiläiset julmistuivat ja kapasivat saarelalaisten perään, mutta jälkimäiset ehtivät kuitenkin hyvissä ajoin porttinsa taakse ja sinne, sinne ei Porkkanakaan uskaltanut tunkeutua.

Samassa pälkähti jotakin Räpin päähän. Hän oli esittänyt useimmat suunnitelmat römmiläisten kukistamiseksi ja oli loukkautunut, kun ei ainoatakaan niistä oltu hyväksytty toteutettavaksi. Mutta nyt hän oli jälleen saanut ajatuksen, jonka yksinkertaisuus ja nerokkuus oli hämmästyttävä.

Hei pojat, kuulkaas! Minä tiedän nyt jotakin!

Ja Räpi, pienehkö, tummapintainen, laiha ja eloisa poika, selitti vilkkaasti, käsiään levitellen ja takoen nyrkillään, suunnitelmansa.

Onko teillä kellä rahaa? Minä panen kaikki, mitä minulla on. Jääkööt elävätkuvat tällä kertaa, hän intoili ja näytti kädessään muutamia kolikoita. Räpin innostus tarttui muihinkin, jopa Pelleenkin, joka muuten oli tavattoman huolellinen ja tarkka raha-asioissa. Rahat koottiin. Paljon ei siinä ollut, mutta Räpi vakuutti sen riittävän.

Ja nyt, Lassi ja Pelle jääkööt tänne pihalle, tai, Lassin on ensin päästettävä Sari porraskäytävään. Uskallathan sinä Sari suorittaa tuon työn?

Sarin kasvot olivat vakavat ja silmissä oli synkkä tuli.

Kyllä uskallan.

Ja muista sitten, ei ennen kuin minä vihellän: kaksi pitkää vihellystä!

Entäs me muut? kysyi Ima.

Te muut menette kadulle härnäämään römmiläisiä, mutta älkää härnätkö liian paljon. Ja minä lähden nyt Koreloffin ukon luo.

Räpi riensi samassa talossa taikka taloryhmässä toisen kadun varrella olevaan pieneen muna- ja hedelmäkauppaan, mistä pojat säännöllisesti kävivät ostamassa pehmeäkuorisia kiinanpähkinöitä ja missä heillä kaikilla ja Räpillä etenkin oli luottoakin aina markkaan ja puoleentoistakin saakka.

Räpi sanoi kiireisesti ja huolimattomasti hyvänpäivän ja tiedusti sitten venäläisukolta, oliko tällä munia, mutta, lisäsi hän heti, ei hyviä munia, vaan huonoja, mädänneitä. Ukko luuli, että hänen kanssaan laskettiin pilaa, ja kun hän ei sitä ymmärtänyt, hän käsitti sen loukkaukseksi ja muuttui luoksepääsemättömäksi. Räpillä oli suuri vaiva selittää, ettei hän laskenut mitään leikkiä.

Mihinkäs sinä niitä tarvitset? kysyi ukko epäilevästi. Poikien maine ei ollut kovin taattu koiruuksiin nähden ja ukko oli heidän kanssaan hyvin usein sotajalalla.

Tarvitsenpa vain, kierteli Räpi ja vakuutti, ettei mistään pahasta ollut kysymys. Ja kun ukko näki rahaa hänen