Postitalon Anna-Mari ja Särkän poika

By Viljo Kojo

Novellikokoelma vuodelta 1928.Tarinoita ihmisistä, rakkaudesta, työstä, rahasta, kaikenlaisista sattumuksista ja elämästä, joka on jokaiselle erilainen. On kitsas Särkän poika, leipomon omistaja Eetu, ainoastaan asiaa jutteleva Mäkisen Manu, ikiliikkujaa väkertävä Malkko Hykäs ja moni, moni muu aivan tavallinen, ja silti tarinan arvoinen, ihminen.Viljo Kojon runsaassa novellikokoelmassa vuodelta 1928 on kirjailijalle tuttuja karjalaisaiheita, maaseutuelämää ja talonpoikaistunnelmaa. Leppoisaan tyyliin kirjoitetut tarinat vievät aikamatkalle 1920-luvun Suomeen.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 8, 2023
• ISBN: 9788728573853

Book preview

Postitalon Anna-Mari ja Särkän poika

Cover image: Shutterstock & Unsplash

Copyright ©1928, 2023 Viljo Kojo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728573853

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

POSTITALON ANNA-MARI JA SÄRKÄN POIKA

J o kolmatta miespolvea asuivat särkkäläiset muutamien hehtaarien suuruisella Laatokan saarella, jossa heillä oli pieni puutarhansa, talonsa ja kalastusvajansa.

Puutarhaa oli jokaisen polven aikana paranneltu, taloa ja vajaa korjailtu ja pyydyksiä lisäilty, kunnes Simo, joka nyt oli kaiken isäntänä, alkoi tuntea olevansa puolittain äveriäs mies. Eikä ollut näiden miespolvien aikana polvi pojasta muuttunut, ei paremmaksi eikä pahemmaksi.

Tinkimätöntä joukkoa ovat särkkäläiset aina olleet. Tinkimättömiä, uutteroita, säästäväisiä.

Naapurisaarien ja lähimmän mannermaan asukkaat — ehkeivät sentään kaikki, vaikka hyvin monet — sanoivat särkkäläisiä saitureiksi, kitupiikeiksi, ikäviksi ihmisiksi.

Niinpä kun Simon poika, Lauri, alkoi seurustella mantereella olevan postitalon tyttären Anna-Marin kanssa, alettiin heti tytölle ja tytön vanhemmille kuiskutella siitä, kuinka Särkän talossa ei anneta syömistä eikä juomista, vaikka työllä rääkätään enemmän kuin ihmisen selkäruoto kestää.

Toinen toistaan surkeampi juttu kerrottiin Särkän ukosta eikä suinkaan unohdettu lisätä, että poika on tullut isäänsä niinkuin ota ja anna.

Särkän Simon poika oli kuitenkin korea poika, eikä hänestä pahimmallakaan tahdolla voitu keksiä mitään muuta moitteen syytä, niin että postitalon Anna-Mari ainoastaan hymyili ihmisten loruille. Jopa hän joskus sanoikin, piloillaan, kurillaan ihan, että sellainen se juuri oikea mies onkin.

Niinpä hän sanoi, mutta niinkuin yleensä naiset, niin hänkin tunsi mokomaa saituria kohtaan lievää vastenmielisyyttä siitä huolimatta, että hän muuten tunsikin pitävänsä tuosta vakavasta, vähäpuheisesta ja miehekkäästä pojasta.

Aluksi hän tietenkin epäili koko juttuja. Mutta sitten hän alkoi hiukan tarkkailla Särkän pojan meininkejä, ja vaikka tämä ei suinkaan ollut niin mahdoton kuin sanottiin, huomasi Anna-Mari kuitenkin monasti, kuinka muka Lauri »virutti pennin soikeaksi» ennenkuin laski sen kädestään. Niinkuin sekin piirre, että Särkän poika, ollessaan mantereella juhlissa tai iltamissa, ei koskaan ostanut mitään ennenkuin oli kysynyt, mitä se maksaa. Ja monta kertaa oli kauppa jäänyt tekemättä, kun hinta oli sanottu.

Anna-Mari koetti ajatella viisaasti. Hän kyseli itseltään, oliko sellainen varovaisuus sitten pahaa? Eikö ollutkin viisaampaa aina kysyä tavaran hinta ennen ostamista? Olisiko parempi, että rahoja käsiteltäisiin sillä tavalla kuin moni Särkän poikaa köyhempi: paiskaamalla mihin sattuu. Ja hänen täytyi myöntää, että Särkän pojan tapa oli epäilemättä oikeampi.

Mutta sekös auttoi! Eikö mitä.

Yhä enemmän hän oli huomaavinaan noita kitupiikin ominaisuuksia Särkän pojassa, kunnes hän eräässä kesäjuhlassa, Laurin ehdottaessa ravintolaan menoa, tuli sanoneeksi:

»Annetaan olla. Kotonasi katuisit kuitenkin, että haaskasit niin paljon rahaa.»

Särkän poika katsahti Anna-Mariin ymmärtämättä oikein oliko toinen tosissaan vai leikkiäkö vain laski. Eikä hän ehtinyt vielä kysyä mitään, ennenkuin Anna-Mari lisäsi:

»Ihan totta.»

Sitten hän naurahti kenties hiukan ilkeästi, heilautti kättään ja kääntyi toisaalle.

Särkän poika tuli hyvin noloksi. Tietäähän sen. Eikä hän ollenkaan voinut käsittää, että hänen tapansa käsitellä rahoja olisi jotenkuten halveksittava, vielä vähemmän naurettava. Sillä tavalla hän oli nähnyt aina isänsäkin niitä asioita hoitelevan, ja isäänsä hän sentään luotti loppujen lopuksi enemmän kuin mihinkään muuhun.

Niin, hän oli syntynyt sellaiseksi, kasvanut sellaisissa oloissa ja saanut tuon tietyn varovaisuuden veriinsä. Eikä hän voinut ajatellakaan, että muutoinkin saattaisi olla. Anna-Marin sanat jäivät siis hänelle epäselviksi. Ainoa mahdollisuus ymmärtää niitä edes jollakin tavalla oli uskoa, että Anna-Mari ei muuten halunnut olla hänen seurassaan.

Ja aivan oikein: tuollahan se olikin saanut jonkun herrasnulikan naurattelemaan itseään. Mokomaa miestä Lauri ei ollut koskaan aikaisemmin näillä mailla nähnytkään. Melkein tietämättään hän joutui ravintolasta poistuvan joukon mukana aivan lähelle Anna-Maria ja tuota tuntematonta nuorukaista, joka oli hienosti puettu, valkeissa housuissa, olkihatussa, kävelykeppi kädessä … Olipas tetri! Eikö tuolla vain liene oikein silkkisukatkin olleet.

Ja Anna-Mari nauroi silmillään, nauroi suullaan ja hypisteli niskaan valahtaneen huivinsa kulmaa.

Särkän poika tunsi melkeinpä vihaavansa tuota herrasnuorukaista.

Hän tarkasteli tuntematonta häikäilemättä kiireestä kantapäähän ja ajatteli varsin epäluuloisia ajatuksia tuosta seurustelusta, joka varmaankin päättyisi hullusti, ellei kukaan estäisi tuon hullutuksen jatkumista. Vai luuleeko Anna-Mari tosiaankin, että moinen keikari välittää hänestä tuon taivaallista päästyään tarkoitustensa perille. Jopa kai!

Mutta vieras ehdotti Anna-Marille ravintolaan menoa, ja Särkän poikaan katsahtamattakaan he astelivat hitaasti ihmisjoukon lomitse tasaisen nurmikon laitaan rakennettua tarjoilupöytää kohti.

Särkän pojalla oli kyllä laimea tunto siitä, että nyt hänen olisi hävittävä koko juhlasta, mutta se ei kypsynyt hänessä edes valmiiksi ajatukseksi, ja niin hän jäi siitä paikaltaan katselemaan, kuinka tuntematon tarjoili Anna-Marille parasta mitä ravintolassa sattui olemaan ja kuinka se makseli reilusti, kysymättä mitään, tuskin katsoen millaisen rahan antoi. Ja kun sai takaisin, niin sulloi vain taskuunsa tarkastamatta, oliko saanut oikein vai väärin.

Siinäpä nyt alkoi Särkän pojalle vähitellen selvitä eräs naisellisen olennon arvoitus. Ja hän kertaili mielessään Anna-Marin sanoja: »Annetaan olla. Kotonasi katuisit kuitenkin, että haaskasit niin paljon rahaa. — Ihan totta.»

Vai sitä se onkin. Täytyy siis käytellä rahojaan niinkuin niitä olisi loppumattomat määrät. Täytyy siis olla tuhlari, täytyy olla suorastaan hiukan hullu. Sitäpä saat odottaa!

Ja aivan tahallaan Särkän poika asteli hitaasti tarjoilupöydän ääreen ja alkoi kysellä kovalla äänellä:

»Mitäs nuo maksavat?» — »Entäs nuo?» — »Paljonko maksaa kahvi ilman leipää?» — »Entäs tee?»

Tarjoilemassa olevat naiset naureskelivat jo hänelle. Ympärillä seisoskelevat ihmiset naureskelivat. Anna-Mari punastui lievästi, sillä siinä oli lähellä sellaisiakin, jotka olivat nähneet hänet ja Särkän pojan hyvinkin usein yksissä.

Mutta Särkän poika oli niinkuin ei olisi huomannut naurahduksia enempää kuin Anna-Marin punastumistakaan. Hän jatkoi yhtä arvelevaisena:

»Jos ottaisi teetä.» — »Onko se halvempaa ilman kermaa?» — »No, minä otan teetä ilman kermaa.»

Ja maksaessaan hän etsiskeli pikkurahoja kukkaronsa pohjalta, laski niitä, antoi yhden kerrallaan ja sanoi viimeisestä väkinäisesti luopuessaan:

»Siitä tulisi sitten viiskolmatta penniä takaisin.»

Silloin Anna-Mari ei enää sietänyt olla lähettyvillä. Sillä jopa hän olisi ollut typerä, jos ei olisi älynnyt, että toinen aivan tahallaan kyseli ja kiusallaan tingiskeli.

Särkän poika joi teen kaikessa rauhassa. Sitten hän katosi juhlivan kansan joukkoon, katseli ja kuunteli ohjelmat, keskusteli eräitten tuttujensa kanssa, mutta lähti tanssin alkaessa soutelemaan kenenkään huomaamatta kotisaareensa.

Muutamia kertoja Särkän poika pistäytyi Anna-Marin kotona, johon kylän posti jätettiin. Sinne jätettiin myöskin särkkäläisten posti, vaikka harvoinhan sitä heille tulikaan. Eiväthän he kenenkään kanssa kirjevaihtoon joutuneet. Oli muutakin tekemistä. Joskus sentään kauempana mantereen puolella olevat sukulaiset sattuivat kirjoittamaan, milloin häistä, milloin hautajaisista, tai kalakauppias, jonka kanssa he olivat sopineet saaliinsa myynnistä, antoi heille pari kertaa kesässä tiedon siitä, ettei hän päässyt tulemaan sovittuun rantaan määrättynä päivänä, vaan että Särkkä saisi myydä kalansa mihin tahansa. Sellainen oli heillä sopimus, jota puolin ja toisin noudatettiin täsmällisesti. Siksi oli pari kertaa viikossa käytävä postitalossa, vaikka olikin aina melkein varmaa, että se oli turha matka.

Ennen tuota