Tilinteon hetki

By Viljo Kojo

Kuninkaanristin kylässä Karjalan kannaksella elää kauppa-apulainen Johannes. Hän tekee puoliväkisin töitä sekatavarakauppias Liihon puodissa eikä pidä työnantajastaan vähääkään – ja tunne on molemminpuolinen. Sitä enemmän Johannes kuitenkin salaa pitää kassaneiti Ailista. Johanneksen uupuneella ja sairauskohtauksia saavalla äidillä ja kauppias Liiholla vaikuttaa olevan jokin salaisuus, jolla Liiho kiristää äitiä.Kesäisenä iltana kylään ilmestyy lipevä kauppamatkustaja, joka on eritoten naisten mieleen. Kun kauppamatkustaja sitten löytyy erään neidin kammarista murhattuna, Johannes saa syyt niskoilleen. Kahdeksan vuoden kuluttua hän palaa kotiin, ja silloin koittaa tilinteon hetki.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 11, 2023
• ISBN: 9788728573792

Book preview

Tilinteon hetki

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1930, 2023 Viljo Kojo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728573792

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Näetkö tuon miehen? Katsohan häntä vähän tarkemmin. Mustan huopahatun alta pistää esiin hopeista ohimotukkaa. Se ei ole tavallista vanhan miehen harmaata tai värittömän valkoista. Siinä on omituista kuun hopeaa, joka tuo mieleen marraskuisen yön tyyneydessä uinuvan hautuumaan.

Kuvittelua? Ei. Siinä on enemmän realistista totuutta kuin useimmissa järkesi myöntämissä asioissa. Eikö totuutta voi löytää mitään muuta kuin sangen vajavaisen ihmisjärjen viitoittamaa tietä madellen?

Kyllä, veliseni.

Kirkas järki on tosin hauska leikkikalu, jonka Jumala on lahjoittanut ihmislapselle, mutta totuuksien tutkimiseen se on liian karkea väline. Liian kömpelö, liian hidas. Nopeimmankin järjen toiminta tunteen ja vaiston rinnalla muistuttaa kilpikonnan kilpajuoksua valonsäteen kanssa.

Kuvittele lihavaa ravintolan isäntää, joka tahtoo kiivetä jyrkkää vuorenseinää: kuinka pelokkaasti hän haparoi ja kuinka välttämättömästi hän tarvitsee jalkansa alle tuen jokaisella puoliaskeleellaan. Siinä on järki ponnistelemassa määräänsä.

Kuvittele kotkaa, joka suhahtavin siivin kimmahtaa avaruuden halki rotkon reunalle, kuilun ylle. Siinä vaisto, tunne, aavistus, joka lentää suoraan maaliin.

Kuvittelua, ei, vaan totta on, että tuon miehen tukan hopeassa on marraskuisen yön tyyneydessä uinuvan hautuumaan tunnelmaa.

Tätä tunnelmaa ei tietenkään herätä yksinomaan tukka, tukan hopea. Se on luonnollisesti koko tuossa mustiin pukeutuneessa olennossa, noissa kasvoissa, joiden piirteisiin on kiteytynyt ankarain elämysten jäljet; se on kätketty noiden harmaiden silmien jäiseen kylmyyteen, johon sielun lieskat kuvastelevat kuin revontulet; se on leveän otsan syvissä rypyissä — näetkö: ne ovat kamartuneet kuin routaisen tien raiteet; sen voi aavistaa tuon tavallaan epämuotoisen nenän voimakkaissa pielissä, kalpeiden, laihojen poskien syvissä uurteissa ja tuon leuan muodoissa, jonka lujuutta hiukan lieventää sen keskellä oleva, tosin vain aavistuksen verran esiintyvän syvennyksen pehmeä varjo.

Hänen silmissään … Ei, mutta tänäänhän tuo mies on muuttunut toiseksi. Tarkemmin katsoen häntä tuskin tuntee entisekseen. Kasvonpiirteet, silmäin väri — tietenkin samat kuin eilen, samat kuin vuosia sitten. Mutta piirteiden kovuus on ikäänkuin sulanut, silmien kylmyys lämmennyt …

Tässä on tapahtunut ihme:

Hautuumaan ajallinen yö on vaihtunut ylösnousemuksen ikuiseen aamuun.

Jälleen kuvittelua? Ei. Totuutta jälleen. Enintään vertaus, jos tahdot. Mutta totuuspa juuri kätkeekin usein ytimensä vertauksen varjoon.

Tuo mies ei enää kuulu tähän maailmaan, tähän meidän pikkuahkeraan muurahaiskekoomme. Hänen sielunsa on kerran ollut tyynen marraskuisen yön kuutamossa nukkuva hautuumaa, mutta nyt tämä kevät, tämä ikuista nuoruutta hymyilevä aamu on sulattanut hänen piirteensä ja lämmittänyt hänen katseensa kylmyyden.

Tässä on tapahtunut ihme.

Katsohan tuota toista miestä — paljon vanhempaa — joka kaatui äsken ja nyt juuri, ikäänkuin kuolemasta heräten, tarttuu toisen ojennettuun käteen.

Näetkö eron: pahantekijä ja tuomari. Syyllinen ja kostaja. Mutta millainen tuomari, millainen kostaja!

Niinkuin veriviholliset nuo miehet ovat katsoneet toisiaan kerran. Mutta heidän sielunsa ovat olleet sanattomassa keskustelussa jo monta vuotta. Silläkin tavalla — ja varmimmin juuri sillä tavalla — oppivat ihmiset toisensa tuntemaan.

Ja nyt: Tuo kädenlyönti merkitsee, että ihmisen vapahdus, maailman pelastuminen on mahdollinen. Tällä hetkellä juuri se on osittain täyttynyt. Tai paremmin sanoen: tällä hetkellä me olemme sen huomanneet, olemme seisoneet sen todistajina.

Järjettömyyttäkö? Se on ehkä sinun mielipiteesi toistaiseksi. (Huomaa, että varovaisuuden vuoksi sanon: toistaiseksi.) Mutta hyvä, olkoon järjetöntä. Mahdotonta sen siitä huolimatta ei tarvitse olla. Ainakaan ei järkemme pysty sitä mahdottomaksi todistamaan. Sinulla on yhä nuo ehdottomuutesi ja loogilliset välttämättömyytesi, mutta sinun kategorioitasi ja koko tuota filosofista tavaraoppiasi vaivaa eräs arveluttava vika: se ei pohjaudu elämään. Se on todellakin vain oppia, jonka järki, tunnetusti puutteellinen järki, on rakennellut erilaisten, omaan rajoitettuun näkökulmaansa kuvastuvien olettamusten varaan ja jonka vain tämä samainen järki naurettavan itserakkaasti hyväksyy.

Mutta näistä puhuen joudumme syrjään siitä mitä minun piti sanoa ilman järkeilyä. Tätä tietä joudumme yhä loitommalle sykkivästä elämästä, jonka salaisimmat vaikutteet hyvin harvoin, jos koskaan, paljastuvat yksinomaan järkeä käyttäen.

Katsohan ympärillesi.

Näet tyynesti hymyilevän kevätpäivän ja neitseellisen vihannoinnin ihmeen. No niin, hyvä, älkäämme sanoko sitä ihmeeksi. Myöntäkäämme sinun mieliksesi, että edessämme on mitä tavallisin, määrättyjen ja ennakolta tiedossa olevien ajanjaksojen kuluttua kertautuva luonnonilmiö.

Älä sinä ainakaan alennu puhumaan ihmeestä. Älä suinkaan häpäise itseäsi sellaisella runollisuudella. Puhu mieluummin vetovoiman laista ja maan yhdeksänkymmenenviiden miljoonan kilometrin pituisesta aurinkoa kiertävästä vuotuisesta radasta, spektristä, fotosfääristä ja kromosfääristä, protuberansseista ja koronoista — kuuntelen kyllä mielelläni — mutta salli minun sitten viisaan esitelmäsi jälkeen mahdollisimman yksinkertaisesti esittää käsitykseni äsken näkemämme tapauksen merkityksestä.

Tai — jos viitsit kuunnella — koetan vajavaisen taitoni mukaan kertoa sinulle eräitä elämänvaiheita, jotka ovat tuota kohtausta valmistelleet lähes kaksikymmentä vuotta. Kenen käskystä näin on tapahtunut, minkä lain pakosta nämä kohtalot ovat tällaisiksi muodostuneet ja tällä tavalla päättyneet, sitä en tiedä.

I

ERÄS LOKAKUUN YÖ

I

Suuren , maalaismallisen kauppatalon pihalta kuului koleaan, jo melkein pimeään lokakuun iltaan kärrien kolinaa ja rohkeaäänistä keskustelua. Muutamat isäntämiehet olivat siellä lähtötouhussa ja kääntelivät hevosiaan, joista mikä oli valjastettu kiessien, mikä työkärrien ja eräs aivan yksinkertaisten lava-aisojen eteen.

Miehet olivat hyvällä tuulella. Keinotekoisesti. Joku heistä lienee ajellut kaupungissa asti koskapa ei ollut ajanut hevostaan pihaan, vaan sitaissut sen maantienposkessa kyyhöttävään vaivaismäntyyn — eihän tästä Kuninkaanristin kylästä ollut kaupunkiin enempää kuin kuusi kilometriä. Mutta yhtä hyvin tuo illan hämyssä miehestä mieheen kiertänyt kanisteri, puoleksi vettä, puoleksi pirtua, oli voitu hankkia lähempääkin. Pirtukauppiaitahan oli kaikkialla.

Oikeastaan olisi sekatavarakauppa pitänyt sulkea jo toista tuntia sitten. Mutta kauppias Liiho, »Kuninkaanristin sekatavarakaupan» nykyinen isäntä, viis veisasi asetuksista, jos vain poliisi ei sattunut paikalle. Ja silloinkin, kun järjestysmies tapasi ukon liian myöhään kaupanteossa, tämä osasi kyllä selittää: ei suinkaan hän voinut olla päästämättä sisään ihmisiä, jotka unohtivat päivällä ostamansa tavarat kauppaan ja pyysivät kauniisti päästä niitä hakemaan.

Ovela mies monella tavalla tämä Ville Liiho, joka pennittömänä puotirottana oli osannut katsoa eteensä ja sivuilleen niinkin taitavasti, että hän nyt, keski-ikään päästyään, voi sanoa omakseen niin suurta ja vankalla pohjalla olevaa kauppaa kuin tämä »Kuninkaanristin sekatavarakauppa» oli.

Jotkut ilkeämieliset tosin sanoivat, että mokomaan vaurastumiseen ei suurtakaan taitoa tarvita: helppo naimalla rikastua. Mutta eivät vain kaikki siihenkään kykene, vaikka yrittelijöitä on kyllä silläkin alalla. Toiset taas olivat tietävinään, että Liihon asiat olivat jo monta vuotta olleet vähän niin ja näin ja että kun pesän velat on maksettu ja kun verrattain nuorena kuolleen kauppias Hillin piakkoin täysi-ikäiset lapset, poika ja tytär, vaativat osansa, niin Liiho saa lähteä yhtä tyhjin käsin kuin oli tullutkin. Mutta sitähän puhutaan niin paljon perättömiä. Kukapa toisten asioista niin tarkoin perillä lienee.

Kauppa näytti kaikessa tapauksessa käyvän hyvin siitä huolimatta, että Liiho haaskasi yleensä liian paljon sekä aikaa että rahaa joutavaan, monien mielestä paheksuttavaankin lystinpitoon. Eivätkä nekään, jotka häntä moittivat, voineet koskaan sanoa hänelle pahaa sanaa jouduttuaan hänen kanssaan puheisiin, sillä hän oli miellyttävän näköinen mies: suora nenä, siniset silmät ja hiukan kiharaiset, ruskeat viikset. Hänen juttelunsa oli useimpien mielestä viisasta ja joskus tarpeen tullen oppinuttakin. Hän oli joskus hiukan lueskellutkin yhtä ja toista, ja koska hänellä oli hyvä muisti ja kun hän osasi vähätkin tietonsa näytellä luontaisen ovelasti niin, että niiden omistajalla saattoi uskoa olevan enemmänkin sitä laatua, ei kukaan voinut pitää häntä läheskään niin tyhmänä kuin hän ehkä oli.

Olihan tietenkin myös joukko sellaisia, jotka karttoivat tuota kohteliasta miestä. Osaksi he tunsivat vaistomaisesti hänen sisimpänsä, osaksi he ymmärsivät nähdä hänen sydämensä turmeluksen siinä tavassa, kuinka hän kohteli rouvaansa, koko joukon häntä vanhempaa, herttaista, säälittävää ihmistä. Yleensä tämän avioparin onnetonta elämää tarkattiin vahingoniloisina, eikä heidän yhdyselämänsä ristiriitoja suinkaan jätetty kahviseuroissa käsittelemättä. Liiho, jos hän joskus sattui näistä juoruista jotakin kuulemaan, ei välittänyt vähääkään: hänen mielestään ne eivät loukanneet hänen kunniaansa, ja jos »tuolle vanhalle hömpälle» naurettiin, niin se olikin parahiksi, sillä jotakinhan täytyi kärsiä siitä hyvästä, että oli saanut nuoren miehen.

Lapsia nämä juorut, nämä kuiskailut ja naureskelut olivat syvästi loukanneet. Ne olivat jääneet heidän nuoriin sydämiinsä koko elämän katkeroittavaksi myrkyksi, ja vielä nytkin, kun he kumpikin olivat jo siksi vanhoja — Helena seitsemäntoista, Johannes kahdenkymmenen ikäinen — että heidän kuultensa ei enää häikäilemättöminkään naapuri päästänyt kieltänsä aivan irralleen, vielä nytkin he saattoivat koko perheen koolla ollessa häpeillen kaihtaa ei ainoastaan äidin ja isintimän, vaan toistensakin katseita.

Kauppaa valmistauduttiin juuri sulkemaan. Tomun ja monenmoisen roskan peittämän lattian lakaisuajaksi oli avattu kaksi ikkunaa, ja niiden kautta kantautui pihalla tarinoivain miesten puheitten joukkoon katkonaisia huudahteluja, joita kauppias vaihtoi kahden nuoren apulaispojan ja Johanneksen kanssa.

Johannesta Liiho ei voinut sietää. Pojan koko olemuksessa oli aina ollut jotakin selittämättömän vastenmielistä. Eikä hän ymmärtänytkään muuta kuin että koko miehenalku oli määrätyllä tavalla epäonnistunut. Sillä mitä voisikaan odottaa nuorukaisesta, joka on tuollainen kalpea, aina otsa rypyssä, aina altakulmain katsova ja lisäksi merkillisen saamaton, ikäänkuin olisi nukkunut valvoessaankin. Kohta täysi-ikäinen mies, mutta koskaan ei näyttänyt tarttuvan mihinkään miehen tavalla. Ikävä kyllästymisen ilme aina vain kasvoilla ja aina ajattelemassa mitä tahansa muuta, mutta ei työtään. Niinkuin nytkin.

Johannes ei tosiaankaan ollut erikoisemmin innostunut järjestelemään hajusaippuoita ja nappirasioita, hakaneulalaatikoita ja ongenkoukkuja. Jotakin hän tosin oli tekevinään, mutta hänen ajatuksensa olivat aivan muissa asioissa. Mutta koska hän tällä kertaa sattui taas olemaan vähemmän ärsyttävän näköinen — hänhän näytti hymyilevänkin väliin — niin Liiho antoi hänen olla ja »nukkua».

Ei ollut kaukana Johanneksen mietiskelyjen ja muistelmien kohde: se oli siinä varsin lähellä, tehden kauppiaalle itselleen selvää päivän liikevaihdosta. Se oli tuo vaaleaverinen kassaneiti, Aili Saarela, joka oli ollut kaupassa vasta toista vuotta, edellisestä keväästä asti. Silloin oli Kuninkaanristin vanhaa kauppataloa uusittu vähän sekä ulkoa että sisältä. Silloin oli otettu käytäntöön myöskin »Paragon» järjestelmä ja kassa, johon ostajat saivat maksaa. Ennen oli maksettu suoraan myyjille, jotka heittivät rahat yhteiseen myymäläpöydän laatikkoon, ja aluksi ihmiset olivatkin olleet hiukan sekaisin tämän uuden järjestelmän takia. He olisivat yhä edelleenkin maksaneet myyjille kädestä käteen. Sellainen tuntui varmaankin heistä rehdimmältä. Nyt he kai arvelivat, että tässähän voisi joku livahtaa lippuineen kassan ohi ovesta ulos maksamatta mitään. Itsepäisimmät eivät pitkiin aikoihin ottaneet ymmärtääkseen myyjien huomautusta: »Kassaan, olkaa hyvä». Mutta sellaisissa tapauksissa kauppias itse oli puuttunut asiaan. Hän teki kädellään tehokkaan liikkeen — näytti ikäänkuin hän olisi ottanut maksajan rahoineen päivineen kämmenelleen, nostanut hänet kevyesti kassan luo ja —: »Olkaa hyvä, kassaan!» Ja se oli kyllä auttanut jäykimmätkin ukot kassaan, vaikka he sieltä kääntyivätkin katsomaan taakseen tuota mokomaa kauppiasta, jolle toisinaan piti ihan väkisinkin naurahtaa.

Siellähän ne olivat »kassassa» Johanneksen ajatukset, vaikka hän varoikin, ettei kukaan saanut vihiä hänen salaisuudestaan, heidän salaisuudestaan.

Se oli alkanut omituisesti. Toistaiseksi vielä hiukan hontelo koulupoika oli rakastunut isintimänsä kaupassa palvelevaan »kassaan» heti ensi silmäyksellä. Kaikki oli tosiaankin käynyt ihan niinkuin jossakin näytelmässä, vaikka kylläkin paljon vaatimattomammin elein niin puolelta kuin toiseltakin.

Johannes oli juuri saanut valkoisen lakkinsa — niin paljon oli äiti hädin tuskin saanut kauppiaan myöntämään rahoja, että poika pääsi »tuohon piimälakkiin, tuohon tyhjäntoimittajan pääkappaleeseen», kuten Liiho sanoi — ja oli sinä kevätpäivänä iloisempi kuin moneen vuoteen. Kaiken kukkuraksi hän näki tuon tytön, jonka koko olemus hänen mielestään oli valoisa kuin itse kevät ja riemullisen raikas kuin aurinkoista rinnettä hyppelevä keväinen puro. Hyvä Jumala sitä päivää! Hyvä Jumala sitä päivää! Se oli ollut Johanneksen elämän onnellisin päivä.

Johannes asetteli nyt tavaroita hyllylle ja ajatteli niitä aikoja, aikoja niin läheisiä vielä ja kuitenkin jollakin tavalla jo niin kaukaisiksi käyneitä …

Silloin kauppiaan huuto leikkasi kuin tylsä saha hänen kuvitelmansa poikki juuri parhaasta paikasta.

»Se