Kiusauksesta kirkkauteen: toinen kirja suruttomista

By Viljo Kojo

Eloisa taiteilijaromaani Suomen taiteen kultakaudelta
Salo on köyhä helsinkiläistaiteilija, joka on virunut pitkään sairaalassa keuhkotautisena. Nyt hän pääsee vihdoin kotiin – jota ei kuitenkaan enää ole. Onneksi Salolla on muiden taiteilijoiden boheemi ystäväjoukko. Nuoret miehet seikkailevat rahattomina ja huolettomina kesäisessä Helsingissä ja hiukan maallakin. Klubeilla, kuppiloissa, vuokravaunuissa kolistellen, tyttöjen perään kaihoten ja taidettakin luoden.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 16, 2023
• ISBN: 9788728573938

Book preview

Kiusauksesta kirkkauteen

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1922, 2023 Viljo Kojo and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728573938

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

KIUSAUKSESTA KIRKKAUTEEN

1.

T aiteilija Kalle Fahlstedt oli asettunut jälleen maalle, kotitaloonsa, veljensä Mikaelin kanssa, joka niinikään oli taidemaalari. Sieltä hän, ensimmäisten kevättuulten puhaltaessa yli kauniin kylän, korkean harjun rinteellä sijaitsevan, kirjoitti Salolle, joka oli ollut hänen paras ystävänsä Piirustuskoulun aikoina:

Rakas Salo!

Olet luvannut tulla kevätkaudeksi tänne, ja jos et tule, suutun sinuun iäksi. Haa! Täällä alkaa jo kevät tehdä tuloaan. (Mitäs minä nyt! Siellä pääkaupungissa on kai kesäkin jo.) Mutta kevät on paljon suurenmoisempi täällä kuin kaupungissa. Et kadu, jos tulet! Tulet tuntemaan Teten ja Petter-sedän, jota sanotaan far-Petteriksi, sekä far-Petterin rouvan, joka on ihan tuittupään August Strindbergin näköinen leikkutukkineen ja äkäisine ilmeineen. Tutustut naapurin Kalleen, joka kävi eilen täällä kertomassa, että oli nähnyt äsken 6 hirveä yhdessä ryhmässä. (Kuuluisin säveltäjämestarimme on muuten kauhean innostunut hirvistä. Suurlakon aikoihin hän sattui näkemään hirven ensi kertaa eläissään ja se kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin koko suurlakko.) — Tulet tuntemaan niin monta omituista ihmistä täällä, ettet voi aavistaakaan: toissilmäisestä, halvatusta Eskolinista, sokeasta Tallukka-Matista ja yksikätisestä Oja-Jussista Karuliinan-Kalleen ja suhteettomaan Pamperin äijään, jonka morkku on niin lähellä maantietä, että ensimmäinen kuistinporras on ohikulkijan vastuksina. — Niin, ja saat nähdä, miten sievä palvelustyttö meillä on. Hänellä on nyt sininen puku, ja hän on 14 v. Tavallisesti hänellä on harmaat sukat. Hänen pienet jalkansa ovat aivan hurmaavat. Hän laittaa juuri tulta uuniin. — Pienet sormet, pieni esiliina … Muuta en uskaltanut katsoa. Olen kirjoittavinani vain — — Tyttö vain 14 v. — —. Mikael maalaa paraikaa stillebeniä Teten huoneessa. — Olen saanut 3 maalausta ja 3 puupiirrosta valmiiksi. — Ihastut varmasti Ananias Albinus Viitalaan, leskimieheen, joka harjoittaa kahviloitsijan ammattia kylän harjulla, omassa morkussaan, missä on kaksi huonetta, toinen ylä-, toinen alakerroksellisia vieraita varten. Ananiaksella on pitkä pää kuin hevosella, korvat suuret kuin rukkaset, nenä iso ja silmät sellaiset pienet sian silmät, toinen melkein ummessa, punertavan luomen alle piiloutuneena. Hänellä on naisellisen leveät takamukset ja lyhyet jalat; mutta jalkaterät noin puolen metrin pituiset, niin että kyllä niillä mies seisoallaan pysyy. Tule pian! Ja kirjoita heti, että tiedän tulla asemalle vastaan.

Sinun Kalle F:si.

J. K.

Jos haluat elää muualla kuin meillä, niin vuokraan sinulle Stoltin Oskarin mökin. Se on pieni. Kamari ja keittiö vain; ja kiviaita on siinä pikkaraisen pihamaan ympärillä; ja sireenipensas, tiheä, mökkiä korkeampi, toisessa päädyssä. Kamari on äskettäin paperoitu. Katto on valkoinen ja uunit kalkittu. Se on nyt oikein kodikas. Oskari itse on renkinä Varhaisten kartanossa ja vuokraa kyllä morkkunsa siistille miehelle. — — Kun olin sitä mökkiä tarkastamassa — hain Oskarilta avaimen — niin löysin pöytälaatikosta tämän runon:

Lemmenlehti ystävälle.

Ah kun olet herttainen

Ystäväni kaunoinen

Sinisilmä suloinen

Ruusun puna värinen.

Sää rakkautes anna

Mun ystäväiseni

Ja kauneutes kanna

Sun lempes loistossa

Jos sanoa tämän voisin

Sinulle iloksi

Ja tykönäsi saisin

Viettää elin-aikani.

Se olis minun toivoni

Mun ystäväni armahin

Sulon kesän tullessa

Niin mä sitä toivoisin.

Tämä on kai vanha runo, koska paperi oli niin kellastunut. Lienee Stoltin Oskarin, vanhanpojan, nuoruusvuosien haaveita. Originaalin pistin takaisin laatikkoon kopioituani itselleni ja sinulle tämän »lemmen tulkin».

S:ma.

Vasta kuukauden kuluttua sai Kalle vastauksen.

Sairashuoneella. Päivämäärää en muista.

Rakas Kalle F.

Ole vain suuttunut iäksi. Tahdon kuitenkin kiittää kirjeestäsi ja siitä liikuttavasta »lemmenlehdestä». — Oskari Stolt parka! — — Kirje annettiin minulle pari viikkoa sitten, kun olin alkanut toipua, lakannut hourailemasta j. n. e., mutta nyt vasta sain luvan kirjoittaa vastauksen. Minä luin (kenties kyyneleet silmissä) tuota Oskari Stoltin toivottoman rakkauden tarinaa, runomuotoon pusertunutta huokausta. Kuvittelin keväistä iltaa, lempeää, tyyntä iltaa: Oskari istuu mökkinsä kuistin penkillä, katselee yli vihertäväin vainioiden ja rauhallisena päilyväin vetten … ja sydäntänsä haikea ikävä kouristelee. — Niin, sairauteni jälkeen olen tosiaankin hentomielisyyteen taipuvainen. — Nyt arvaan sinun haluavan tietää, mikä tauti on uskaltanut tarttua minuun. Keuhkokuume, ankara keuhkokuume. Sain sen nälästä ja vilusta, näin meidän kesken sanoen, ja mennä oli mies. — Tänä aamuna olin vaa’assa: 47 kiloa! Onko se miehen paino? Mitä? Kun katselen käsivarsiani, joitten lihaksista muistan joskus ylpeilleeni, niin mitäs näen: kurja nahka vain viheliäisten, natisevain luitten yllä. — Mutta mieleni palaa tällä hetkellä yhä uudestaan siihen Stoltin Oskarin tarinaan. Ja tiedätkö, rakas Kalle F., miksi se siihen palaa? Selitän sen sinulle … Kun minulle tuotiin sinun kirjeesi, niin minä kysyin: »Eikö muita kirjeitä?» — »Ei», vastattiin minulle. Katso, sinä päivänä, kun minun täytyi tulla sairashuoneelle, kirjoitin eräälle tytölle, maailman ihanimmalle ihmiselle; pyysin, että hän kirjoittaisi minulle, sillä olen kovin sairas. Kirjoitin, etten edes toivo niin suurta onnea, että hän kävisi katsomassa minua — ei suinkaan —, kunhan vain kirjoittaisi, vaikka postikortin — pari sanaa vain — se riittäisi … kunhan vain näkisin, että hän tietää minun olevan sairaana ja muistaa minua. — En saanut mitään muuta kuin sinun kirjeesi. Sinä olit ainoa, joka muistit minua. Ja kun sitten luin tuon runon, jonka olet varmasti kopioinut minun naurettavakseni, niin nauroinkos sille, nauroinkos sille, minä raaka poika, monien koettelemusten paaduttama? Ei. Minä taisin itkeä … Taisinpa tosiaankin itkeä … No niin, kyllähän sen tiedät, että ne ovat vain ne saakelin hermot, jotka tärisevät ja kapinoivat herraansa vastaan. Kyllä minä tästä kohta paranen ja paadun taas … Siellä on varmasti ihana kevätpäivä. Näen sen siitä, että taivas on niin kirkas. Se oli jo eilen … miten monta päivää lieneekin ollut … Mutta tässä lepää nuori mies, laihana kuin tyhjä säkki, voimattomana kuin kevätunestaan heräävä itikka. — — En tosiaankaan jaksa kirjoittaa enää. — En tiedä paljonkaan pojista ja heidän elämästään. Eivät ole vielä laskeneet ketään minun kanssani juttelemaan. Rasittuisin, muka, liiaksi vielä. Tänään jo kuuluvat laskevan, jos nyt joku sattuisi tulemaan. Tahtoisin saada tupakkaakin.

Terveeks!

Salo.

Hyvä Kalle! Kukaan muu ei tiedä, että minäkin olen rakastunut, mokoma sälliparka, surkeasti ja toivottomasti rakastunut. Älä sano sitä kenellekään. Älä vahingossakaan.

Seuraavana päivänä pistäytyi Iikka ilmoittamassa Salolle, ettei heillä enää ollut sitä yhteistä, niin kodikkaaksi käynyttä asuntoa siellä Johanneksenkirkon luona. Niille oli tarjottu tietysti enemmän siitä huoneesta, ja isäntä oli tullut ja sanonut, että vuokraa täytyisi korottaa. Eikä Iikka sen enempää ruvennut niskuroimaan; sanoi oitis, että sopii korottaa. Siihen oli isäntä arvellut, että eiköhän se käy työlääksi taiteilijoille. Iikka, sopua rakastava mies, oli myöntänyt ja kysäissyt, että sitä lienee sitten muutettava. Ja koska isäntä tuntui pitävän tätä mielipidettä kysymyksessä olevaan tapaukseen nähden ainoana oikeana kantana, niin mitäpäs Iikka: kääri omansa niinkuin Salonkin tavarat vanhaan vilttiinsä ja — tämä verrattain kookas nyytti käsivarrellaan — käveli keväisen kaupungin halki kyttyräselkäisen Markuksen atelieriin, laski kantamuksensa saven ja kipsipölyn peittämälle pöydälle sekä ilmoitti jättävänsä tavaransa toistaiseksi siihen. Nyt hän oli vuokrannut itselleen uuden asunnon, erään tyhjäksi jääneen maitopuodin, niitä samoja, vieretysten olevia putiikkeja, joista yhdessä on Tahvolainen suurine piirustuspöytineen ja toisessa Hilska kuvanveistotelineineen.

Lisäksi Iikka kertoi, että Hilska on saanut tilauksen: Hyvä paimen, graniittia, erään tekopyhän miljoonalesken eteishalliin.

Kun Salo vihdoin, vielä pari viikkoa sairashuoneella viruttuaan, sai lähteä ihmisten ilmoille, tuntui hänestä kuin olisi hän uudestaan syntynyt. Hän kuvitteli taas köyhän elämänsä aivan ruusunkarvaiseksi. Hänen teki mielensä itkeä ja nauraa pukeutuessaan omiin, nukkavieruihin vaatteisiinsa ja tietäessään kohta kävelevänsä pitkin päivänpaisteisia keväisiä katuja, menevänsä Brondalle ja mennessään tarkastelevansa, joko niissä suurissa puissa olisi lehdenalkuja. Niin riemastuksissaan oli poika-parka, ettei muistanut vilkaista ikkunasta, ei ottaa selville, millainen ilma ulkona oli. — Sairaanhoitajatar kyllä pyysi viipymään vielä päivän, pari, että olisi ehtinyt tulla oikein kaunis kevät, mutta Ville naurahteli vain ja kiitti ja sanoi, että ei, rakas neiti; ei, kyllä sitä nyt mennään. Ja rappuja laskeutuessaan hän hymyili ja hiljalleen vihelteli.

Mutta ulko-ovella hän pysähtyi ja hänen muotonsa muuttui totiseksi: lumituisku! Hyvä jumala, miten se on mahdollista, hän ajatteli … No, minkäs sille — takatalvi tietysti — onhan se ennenkin nähty. Vaan eipä se ollut milloinkaan niin ikävältä tuntunut … Olihan hän kuvitellut tulevansa päivänpaisteiselle kadulle …vihreitä lehdenalkuja hän oli jo luullut näkevänsä … Hänen herkkä mielensä tuli yhtäkkiä surkeaksi, kovin alakuloiseksi. Tuntui turvattomalta ja yksinäiseltä; koko elämä oli siinä hetkessä muuttunut arvottomaksi … Minne mennä?

Ei asuntoa, ei tietoa tovereista … Taskussa muutama vaivainen kolikko … Kaikki hänen rahavähäsensä olivat menneet sairashuone-maksuun, vaikka se olikin ylen halpa. Olisi tehnyt mieli kääntyä takaisin, mutta ei sitäkään voinut enää. Lunta tuiskutti niin ettei silmiä kyennyt avaamaan. Jalatkin tuntuivat vielä kovin voimattomilta. Sillä hetkellä hän saattoi hyvin ymmärtää niitä, jotka lähtevät omin lupinsa tästä elämästä. Vielä pikkuinen masennuksen