Tuhlattu aarre

By Juhani Konkka

"Runoilijan kutsumus on korkea ja jalo: hän on kansalleen kuin majakanvalo yössä." Näitä sanoja nuori runoilija Sakari Korkia lukee junassa matkalla Helsinkiin. Korkialla on tavoite, eikä kovin mitätön sellainen: hän aikoo valloittaa Helsingin ja sen kirjailijapiirit. Onhan hänen ensimmäinen kokeellinen runokokoelmansa saanut jo kehuja! Mutta miten Korkialle mahtaa käydä? Pärjääkö hän 1920-luvun sykkivässä Helsingissä ja "Rakovalkealaisten" taiteilijapiireissä?"Tuhlattu aarre eli Sakari Korkian seikkailut Helsingin kirjailija- ja boohemimaailmassa" on vallaton satiiri 1920-luvun Helsingistä ja Tulenkantajista. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 16, 2021
• ISBN: 9788726856026

Book preview

I

Päivä ei ollut paljoa minkään näköinen, olipahan vain tuulinen ja lännestä itään kiitävistä pilvistä tippui-ajoittain märkyyttä, kun eräältä maaseutuasemalta nousi postijunan toisen luokan vaunuun nuori, noin kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen mies yllään ruskea sadetakki ja päässään musta huopahattu, jonka lierit olivat tavallista leveämmät. Oikeassa kädessään hän kantoi kookasta, puuvantein varustettua harmaata matkalaukkua, vasemmassa hiukan pienempää nahkalaukkua, ja jo näistä matkatavaroista saattoi päätellä, ettei hän ollut lähdössä millekään tilapäiselle huviretkelle.

Tupakoitsemattomien osasto oli matkustajia täynnä, joten nuoren miehen oli pakko ponnistella raskaine kantamuksineen tupakoitsijoiden puolelle. Siellä oli huomattavasti väljempää, vastapäätä erästä hienosti pukeutunutta naista, joka piteli kookasta romaania sylissään, jopa kokonainen tyhjä penkkikin. Nuori mies kysyi kohteliaasti pehmeällä äänellään, oliko penkki ehkä varattu, ja saatuaan vastauksen, ettei siinä ketään istunut, nosti suuren matkalaukkunsa hyllylle ja alkoi riisua päällysvaatteitaan. Nainen antoi katseensa viivähtää tulijassa, varsinkin hänen leveälierisessä hatussaan, ja näytti siltä kuin nuori matkustaja olisi häntä jollakin tavoin kiinnostanut.

Mikään hurmaajatyyppi nuori matkustaja ei kylläkään ollut eikä hänessä, lukuunottamatta tuota leveälieristä hattua, ollut mitään poikkeuksellista tai erikoistakaan. Hiukan keskikokoa lyhyempi hän oli, kasvojen muoto oli pyöreä, silmät harmaat, nenä suora, päästään ehkä vähän terävä, hiukset, hänen nostettuaan hattunsa hyllylle, osoittautuivat olevan melko tuuheat, lievästi aaltoilevat, suoraan ylöspäin kammatut. Tummanharmaa puku istui, niinkuin on tapana sanoa, hänen yllään kuin valettuna ja antoi vakuuttavan todistuksen siitä, että meillä maaseudun kirkonkylissäkin on räätäleitä, jotka tekevät yhtä huolellista työtä kuin heidän kaupunkilaiset ammattitoverinsa. Puku oli nimittäin maaseudun räätälin ompelema, minkä voi päättää siitä, että sen raksissa oli painettuna: »Armas Laitinen. Koskiranta.»

Nuoren miehen liikehtimisessä oli jonkinlaista tottumattomuutta, ehkäpä ujouttakin, mutta kokenut ihmistuntija olisi hänen ruskettuneista kasvoistaan ja erikoisesti silmistään nähnyt sellaisen itsetietoisuuden ja varmuuden kuin tämä nuori mies olisi ollut lähdössä valloittamaan maailmaa.

Matkalla maailmaa valloittamaan hän tavallaan olikin, eivätkä hänen varusteensakaan olleet mitkään huonot. Lompakko vasemmassa povitaskussa sydämen kohdalla antoi hänelle ennen kaikkea varmuutta ja itsetietoisuutta. Siellä oli kymmenentuhatta markkaa puhdasta rahaa ja kahdensadantuhannen markan arvoinen talletuskirja. Suuremmassa matkalaukussa oli puoli tusinaa erilaisia pukuja, viisi paria kenkiä, joukko alusvaatteita ja toista tusinaa hyviä paitoja. Rahtitavarana puulaatikkoihin pakattuna hän oli jo edellisenä päivänä lähettänyt lähes kaksituhatta kirjanidettä. Talletuskirjan, neljä pukua, osan alusvaatteista ja paidoista samoin kuin suurimman osan kirjoista hän oli perinyt muutamia kuukausia sitten kuolleelta sedältään, kansakoulunopettajalta, kunnanvaltuuston jäseneltä ja paikallisen sanomalehden »Koskirannan Sanomain» päätoimittajalta Abraham Korkialta. Pienemmässä matkalaukussa oli paljon sekalaista tavaraa aina parranajokonetta myöten, jota tuskin vielä tarvittiin kuin korkeintaan kerran kuukaudessa, mikäli silloinkaan. Erikoismaininnan pienemmän matkalaukun sisällöstä ansaitsevat sanomalehtileikkeiden kirja, musta, vahakantinen vihko ja edelliseksi jouluksi ilmestynyt runokirja, jonka kannessa oli teksti: »Sakari Korkia, HÄMÄHÄKINVERKKO.» Tämän runokirjan nuori mies otti laukusta ensinnä esille — tosin kahden muun kirjan ohella — ja pani sen penkille siten, että vastapäätä istuva nainen saattoi helposti lukea nimen, minkä hän kohta tietysti tekikin. Sen jälkeen otettiin laukusta leikekirja, joka sisälsi sanoma- ja aikakauslehdistä irti leikattuja haastatteluja, pikkujuttuja ja kuvia suomalaisista kirjailijoista, ja jos vastapäätä istuva nainen olisi pyytänyt sen katseltavakseen, olisi hän löytänyt sieltä myöskin oman kuvansa. Kolmanneksi otettiin esille vielä musta, vahakantinen vihko, jonka ensimmäisen sivun ylälaidassa oli niinikään Sakari Korkian nimi.

Tällä tavoin varustettuna nuori runoilija ja toimittaja Sakari Korkia oli matkalla, ellei nyt ihan alkuunsa maailmaa valloittamaan, niin ainakin aloittaakseen tiensä maineeseen ja kunniaan Helsingistä käsin. Menestystään hänellä ei ollut vähääkään syytä epäillä. Perusta runoilijamaineelle oli jo laskettu. »Hämähäkinverkon» ilmestyttyä oli tunnetun pääkaupunkilaisen lehden kirja-arvostelija Antero Laurila, joka oli saavuttanut nimeä myös lyyrikkona ja romaanikirjailijana, julkaissut siitä toista palstaa pitkän arvostelun, jossa oli sanonut Sakari Korkiaa poikkeuksellisen lahjakkaaksi ensiesiintyjäksi, aidoksi moderniksi runoilijaksi, jolta voitiin odottaa tavallista enemmän. Suunnilleen samoin sanoin oli kirjoitettu myöskin eräissä maaseutulehdissä, ehkäpä siksi, että niiden tilapäiset kirjaselostajat uskoivat enemmän pääkaupunkilaiseen kriitikkoon kuin omaan makuunsa. Oli ollut pari sellaistakin arvostelua, joissa oli suorasukaisesti sanottu, että Sakari Korkia oli täysin vailla omaperäisiä runoilijanlahjoja. Nuori runoilija oli tietysti suuttuneena polttanut nämä lehtinumerot, etteivät ne vain olisi joutuneet kenenkään hänen tuttavansa käsiin, mutta kaikki ylistyksen sanat hän oli kantanut sedälleen, joka niinä aikoina oli maannut jo sairasvuoteessa. Tämä setä oli huolehtinut velivainajansa ainoasta pojasta monin tavoin, olipa hän kolme vuotta sitten luovuttanut »Koskirannan Sanomain» toimitustyönkin kokonaan hänen haltuunsa. Setään olivat arvostelut vaikuttaneet niin virkistävästi, että hän oli muutamaksi viikoksi noussut jaloilleenkin. Tänä aikana hän oli osallistunut kunnan asioihin, oli perustanut Koskirannan pitäjän historiatoimikunnan ja kun oli lahjoittanut sille kaksikymmentätuhatta, niin oli toimikunta tehnyt sen merkittävän päätöksen, että pitäjän historian kirjoittaminen uskottiin nuorelle Sakari Korkialle. Sen jälkeen setä, katsottuaan elämäntyönsä suoritetuksi, oli asettunut uudelleen tautivuoteelle ja kuollut pois. Suurimman osan omaisuudestaan hän oli testamentannut veljenpojalleen ja muutamia päiviä ennen kuolemaansa antanut tälle vielä joukon kaikenlaisia hyviä neuvoja ja elämänohjeita.

Nämä neuvot ja elämänohjeet kuuluivat myöskin Sakarin matkavarusteisiin. Ne hän oli kirjoittanut siihen mustaan, vahakantiseen vihkoon, jota nyt vaunun pehmeällä penkillä istuessaan piteli käsissään; vihkossa oli myöskin hahmotelma siitä, miten hän tulisi perimänsä omaisuuden käyttämään, erilaisia mietelmiä, joita hän oli keräillyt sanoma- ja aikakauslehdistä ja joita oli julkaissut »Koskirannan Sanomain» palstantäytteenä, ja pieniä päiväkirjamerkintöjä.

Tällaista oli se elämänviisaus, jota setä oli Sakarille puhunut tyynypinon varassa maaten, luiseva käsi peitteellä:

»Jättäessäni sinulle melkoisen pääoman minä en ole muuta kuin välikappale Jumalan kädessä. Olkoon se pääoma sinulle pyhä aarre, joka uskotaan haltuusi vain sen vuoksi, että sinä voisit suorittaa Jumalan sinulle määräämän tehtävän. Tehtäväsi tulee olemaan samanlainen kuin minun, mutta kuulijakuntasi paljoa laajempi. Minä olen kasvattanut lapsia koulun seinien sisällä puhutun sanan, sinä tulet kasvattamaan koko kansaa kirjoitetun sanan avulla. Olen omalla elämälläni pyrkinyt lapsille ja nuorisolle aina osoittamaan, millaisen kunnon kansalaisen tulee olla ja minä uskon, että sinä tulet kulkemaan samaa tietä. Jumala on antanut sinulle lahjat, joita sinun tulee käyttää oikein. Runoilijan kutsumus on korkea ja jalo; hän on kansalleen kuin majakanvalo pimeässä yössä. Runoilijana sinä olet taivaista tullut vieras maan päällä, sinun tehtäväsi on antaa kansallesi yleviä, ihanteellisia ajatuksia, rikastuttaa sen mielikuvitusta ja rohkaista sitä koettelemusten kausina, mutta tämä edellyttää, että sinä et anna mustien paheiden pesiytyä sieluusi, pidät aina mielesi enkelimäisen tahrattomana ja taistelet miehuullisesti kaikkia viettelyksiä vastaan. Minä olen ehkä jäänyt ajastani jälkeen, koska en oikein tajua, mitä sinun runosi sisältävät, ja hetkittäin minusta on tuntunut, että liiat sanat tappavat niissä ajatuksen. Jos tahdot kirjoittaa tuleviakin polvia varten, niin ole mahdollisimman niukkasanainen: harkitse tarkoin jokaista sanaasi ja lausettasi samoin kuin me pitkälle ja vaivalloiselle matkalle lähtiessämme harkitsemme moneen kertaan, mikä esine kannattaa ottaa mukaan ja mikä ei. Nyt sinulla on vielä enemmän tunteen kuohua kuin ajatuksia, mutta kun ikäsi lisääntyy ja viisautesi kasvaa, niin alat kirjoittaa harkiten ja selkeämmin. Ennen kaikkea pidä esikuvanasi Runebergia, jonka korkeat ihanteet olen aina asettanut nuorisolle ohjenuoraksi, ja jos rupeat kirjoittamaan romaanejakin, niin kirjoita yhtä puhdashenkisiä kuin Hilja Haahti tai Eino Railo, joiden kirjoja olen voinut vaaratta suositella kasvavalle polvelle.

Mutta vaikka sinä runoilijana saavutatkin ehkä hyvinkin merkittävän aseman, niin neuvoisin silti sinua päättämään keskeneräisiksi jääneet opintosi. Oppi ei koskaan ojaan kaada eikä tieto tieltä työnnä. Minun isäni olisi tahtonut kouluttaa minut papiksi, mutta siihen hänen varansa eivät riittäneet, ja niin minun oli pakko tyytyä kansakoulunopettajan ammattiin. Minä toivon, että sinusta tulee maisteri, ja vielä parempi, jos tulee filosofian tohtori. Arvonimi nostaa sinua yhteiskunnan silmissä. Olet nyt saanut tehtäväksesi kirjoittaa pitäjämme historian, aikaa on sinulle myönnetty kymmenen vuotta; sen työsi ohella ajan viisaasti käyttäen sinä voit päättää opintosi ja väitellä tohtoriksi. Tulen olemaan siellä toisessa maailmassa tyytyväinen, jos näen kerran pitäjämme historian kanteen painettuna: kirjoittanut filosofian tohtori Sakari Korkia.

Kun pysyt erossa huonosta seurasta, niin säästyt turhalta ajanhukalta, rahanmenolta ja kaikenlaisilta viettelyksiltä. Älä kuluta iltojasi siellä, missä synnintekijät istuvat; eivät ne illat tuo mukanaan muuta kuin haikean aamun, päänkipua ja katumusta. Etsi itsellesi seuraa, joka jalostaa sinua, ja ystäviä, jotka kehittävät sinua henkisesti. Nautinnoista älä välitä, et niistä löydä muuta kuin tuskaa ja surua. Ole kaikessa säästäväinen ja kohtuullinen. Kun minä olin seminaarissa kaksi ensimmäistä vuotta ulko-oppilaana, niin kävin vain pari tai kolme kertaa viikossa ruokalassa nauttimassa joko puuroa tai hernekeittoa; muina aikoina söin niitä eväitä, joita minulle kotoa lähetettiin. Menoni olivat korkeintaan puolitoista markkaa päivää kohti. Viinaryyppyä en ole ottanut vielä kertaakaan suuhuni, en ole tuntenut siihen halua eikä se olisi soveltunut minulle ammattinikaan vuoksi. Sinä tiedät itse, mitä kaikkea pahuutta viinakset saavat maailmassa aikaan, ja minä toivon, että tulet aina kulkemaan sitä tietä, jonka olet nuorisoseuran iltamissa pitämissäsi raittiuspuheissasi muille viitoittanut.

Ylpeyden paholainen turmelee monen sellaisen miehen, jotka saavuttavat menestystä, mainetta ja kunniaa. Minä toivon ja uskon, ettei sinulle tule käymään samoin. Nöyryys ja vaatimattomuus kaunistavat. Vältä vetämästä omia ansioitasi esille, älä pöyhkeile äläkä tule itserakkaaksi, jos toiset ansioitasi kiittävät. Olkoon vaelluksesi aina nuhteetonta ja oikeamielistä. Noudata Jumalan käskyjä. Älköön valhe koskaan saastuttako huuliasi. Älä petä sanoin sen enempää kuin teoin ystävääsi äläkä vihamiestäsi. Älä tee huorin äläkä katsele kauniita naisia. Älä tee velkaa äläkä lainaa omia rahojasi muuta kuin varmoja takuita vastaan. Pidä aina taloutesi hyvässä kunnossa ja jotta se pääoma, jonka minä Jumalan välikappaleena sinulle jätän, koituisi sinulle jatkuvaksi siunaukseksi, sijoita se viisaasti korkoa kasvamaan tai tuottaviin liikeyrityksiin.

Säilytä aina ihanteellinen lapsenmielesi ja uskosi ihmisiin. Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen ja tehnyt tästä maailmasta parhaan mahdollisen. Joskus hän voi lähettää koettelemuksia, mutta älä unohda, että niiden avulla hän vain kurittaa ja kasvattaa meitä tehdäkseen meidät otollisemmiksi itseään varten. Kun tämän muistat, niin vastoinkäymiset ja onnettomuudet eivät voi sinua järkyttää, vaan sinä tulet menestymään ja suorittamaan loppuun sen tehtävän, jonka hän on sinulle alunperin määrännyt.»

Sakari silmäili vielä kerran läpi nämä neuvot ja elämänohjeet, mutta vaikka hän päättikin niitä pääpiirteittäin noudattaa, ei hän ottanut jokaista kohtaa aivan kirjaimellisesti. Ei hän malttanut olla nytkään hymähtämättä siinä paikassa, missä setä kehoitti häntä pitämään esikuvanaan Runebergia. Sakari nimittäin lukeutui nuorten kirjallistaiteelliseen ryhmään »Rakovalkealaisiin» ja nämähän eivät antaneet Runebergille sen vertaa arvoa, että hänen patsaansa juurelle olisi kannattanut kylvää edes nauriita. Setä oli ollut niin vanhanaikainen. Ei hän ollut ymmärtänyt, eikä hänelle olisi kannattanut ruveta selittämäänkään, mitkä uudet tuulet puhalsivat nyt Suomen kirjallisuudessa ja taiteessa. — Hilja Haahden ja Eino Railon nimen kohdalla Sakari ei edes hymähtänyt, vaan nytkäytti lievästi olkapäitään.

Välittömästi sedän elämänviisauden jälkeen seurasi vihkossa hahmotelma siitä, miten hän tulisi perinnön käyttämään. Näin Sakari oli kirjoittanut:

»Osan perinnöstäni jätän pankkiin korkoa kasvamaan, osan sijoitan johonkin tuottavaan liikeyritykseen, ehkäpä useampaankin. Opintojani jatkan koroilla ja osinkotuloilla, itse pääomaan en missään tapauksessa koske, eikähän minun tarvitsekaan sitä tehdä. Menoni eivät tule olemaan suuret. Huoneen Helsingissä saan neljällä sadalla kuukaudessa, ehkäpä halvemmallakin. Sedältä perittyjä vaatteita, jotka voin korjauttaa, minulle riittää ainakin kymmeneksi vuodeksi. Ruokamenoni kuukaudessa voin supistaa kolmeenneljäänsataan markkaan. Jos harjoitan opintojani kirjastoissa ja lukusaleissa vältyn kalliiden oppikirjojen ostamiselta. Asunto-, ruoka- ja vaatetusmenoni tulevat olemaan korkeintaan tuhat markkaa kuukautta kohti. Kesäisin voin olla toimittajana joko »Koskirannan Sanomissa» tai jossakin muussa lehdessä. Osan palkastani säästän talven opintoja varten. Hyvänä apuna tulevat olemaan kirjalliset tuloni. »Hämähäkinverkosta» minä en nyt tosin saanut kuin tuhat markkaa, mutta »Teräksen laulusta» (tämänniminen runokokoelma oli Sakarilla jo kustantajalla) tulen saamaan huomattavasti enemmän, olenhan minä nyt jo tunnettu nimi. Pitäjänhistoriasta olen saanut ennakkoa 10 000 mk; kaikkiaan minulle siitä maksetaan 80 000 mk. Pitäjänhistoria voikin olla minun tohtorinväitoskirjani pohjana.

Itseasiassa setä vaivautui antamaan minulle suotta neuvoja nuhteettomasta elämästä. Vaikka minä mielelläni tutustunkin kirjailijoihin kehittääkseni heidän henkevässä seurassaan itseäni ja solmiakseni suhteita, jotka ovat kirjallisen urani kannalta välttämättömiä, ei minulla silti ole aikaa kuluttaa iltojani iloisessa seurassa eikä varsinkaan ajaa takaa elämännautintoja. Ainakin kymmenen vuotta tulee ohjelmanani olemaan pääasiallisesti työ. Kahdessa vuodessa ylioppilaaksi, seuraavat kolme vuotta filosofian kandidaattitutkintoa varten, loput väitöskirjalle. Siinä ohessa tietysti joskus runokokoelma, ehkäpä romaanikin. On hyvä kirjoittaa silloin tällöin romaani, niistä saa enemmän rahaa kuin runokokoelmista.

Näiden kymmenen vuoden aikana menoni tulevat olemaan suunnilleen 120 000 mk, edellyttäen tietysti, etten mene naimisiin. Mahdollista on sekin, että menen. Mutta kun menen naimisiin ainoastaan kirjailijattaren kanssa, niinkuin olen vakaasti päättänyt, on hänellä tietysti omat tulonsa. Pääomastani saan korkotuloja 12 000 mk vuodessa. Jo pelkästään ne takaavat minulle riippumattoman elämän. Mutta kun sijoitan osan pääomasta tuottaviin liikeyrityksiin ja lisäksi ansaitsen kirjallisilla töilläni, niin kymmenessä vuodessa pääomani voi kasvaa moninkertaiseksi.»

Sakari pani vahakantisen vihkon viereensä ja otti käteensä leikekirjan ruveten katselemaan sen sivuille liimattuja kirjailijakuvia. Enemmistö niistä oli sellaisia, joilta hän oli jotakin lukenut, ja tietysti kaikki ne rakovalkealaiset runoilijat ja proosakirjailijat, joita julkisessa arvostelussa sanottiin lahjakkuuksiksi ja nuoriksi mestareiksi. Mutta vaikka hänen setänsä olikin varoittanut häntä katselemasta kauniita naisia, viivähtivät hänen silmänsä aina kauemmin nuorten naiskirjailijain kuvissa, joissa he poikkeuksetta olivat ihastuttavan ja valloittavan näköisiä. Erikoisen mielellään hän katseli kolme vuotta sitten ilmestyneen »Valkoinen humala»-nimisen romaanin tekijättären Helena Saarnin kuvaa. Siinä oli hurmaava kaunotar, lumoava kuin filmitähti. Nähtyään tämän kuvan kustantajan ilmoituksessa Sakari oli heti leikannut sen irti ja kiirehtinyt paikalliseen kirjakauppaan ostamaan »Valkoisen humalan», vaikka olisi tietysti saanut sen ilmaiseksikin arvostelijakappaleena. Romaanissa oli siellä täällä älykkäitä ajatuksia, mutta kokonaisuutena se oli jokseenkin lattea kuvaus nuoren naisen sortumisesta huumausaineiden uhrina, ja jouluksi ilmestyneenä oli jo tammikuussa unohdettu. Tekijästä ei ollut enää sen jälkeen kuulunut mitään, mutta Sakari jatkuvasti ihaili hänen kuvaansa ja haaveili hetkestä, jolloin voisi häneen tutustua. Samoin hän ihaili kirjailijatar Orvokki Halilan sielukkaita piirteitä, jotka olivat seuraavalla sivulla. Tämä oli jo tunnettu nimi, ja kahdesta hänen romaanistaan Sakari oli kirjoittanut arvostelunkin »Koskirannan Sanomiin» käyttäen apunaan pääkaupunkilaisten lehtien arvosteluja.

Kääntäessään uutta lehteä Sakari vilkaisi vastapäätä istuvaan naiseen, joka nyt oli laskenut paksun romaanin viereensä ja katseli parhaillaan vaunun ikkunasta sateista maisemaa, jossa ei kylläkään mitään kiinnostavaa ollut. Sakari käänsi miltei säpsähtäen jälleen sen sivun, jolla oli Helena Saarnin kuva. Tuossa naisessahan ja Helena Saarnissa oli jotakin yhteistä. Kasvojen muoto oli epäilemättä samanlainen, mutta Helena Saarni oli kuvassa hyvin nuori, tämä sitä vastoin vanhempi. Mutta olihan kuvan julkaisemisesta kulunutkin jo kolme vuotta. Oliko hän tosiaankin Helena Saarni?

Sakarin sydän alkoi lyödä nopeammin ja nyt hän vilkuili vähän väliä naiseen. Miten vanha nainen oikeastaan oli, sitä Sakari ei tietenkään voinut arvioida ja tuskinpa sitä olisi voinut tehdä kokenutkaan naistuntija, koska tämä nainen ilmeisesti kuului niihin, jotka nykyaikaisin välinein osaavat tehdä itsensä ainakin kymmenen vuotta nuoremmaksi. Joka tapauksessa nainen oli sen näköinen, että häntä katselivat mielellään muutkin miehet eikä ainoastaan Sakari, joka oli näkevinään hänessä Helena Saarnin. Jo ensiksikin hänen erikoinen joko kiinalais- tai japanilaisperäisin päällikeompelein somistettu kirkkaankeltainen puseronsa herätti huomiota. Kaulassa riippui oudonnäköinen keramiikka-koristeketju; samanlaiset keramiikkamöykyt somistivat hänen siroja korviaan; harvinaisen leveälierisen punaisen hatun alta näkyivät mustat, miltei siniseen vivahtavat hiukset. Silmät olivat suuret ja tummat kuin mitkäkin luumut; ohuehkojen huulten paksuutta oli lisätty maalilla; punaiset olivat myöskin hänen kapeiden käsiensä pitkät soikeat kynnet; oikean käden nimettömässä sormessa välkähteli punakivinen sormus, mutta sileätä sormusta ei vasemman käden nimettömässä ollut. Nurkassa riippui naisen kävelypuvun tulipunainen takki ja sen päällä jonkinlainen ruutukankainen hupulla varustettu levätti, sadeviitta, jossa ei ollut hihoja. Häntä olisi luullut miltei ulkomaalaiseksi, mutta selvällä suomen kielellä hän oli vastannut Sakarin tiedusteltua, oliko paikka vapaa; suomalaista romaania hän luki ja »Nuoren Naisen» uusin numero oli hänen vierellään.

Joku toinen mies olisi Sakarin asemassa näyttänyt naiselle leikekirjan kuvaa ja kysynyt rohkeasti, onko tämä hänen kuvansa. Sakarin rohkeus ei sellaiseen laisinkaan riittänyt. Vaikka naiset vetivätkin häntä puoleensa, oli hän näissä asioissa hyvin arka. Kokemuksetkin puuttuivat. Yhteiskoulun viidennellä luokalla, mihin hänen opintonsa äidin kuoleman takia olivat keskeytyneet — isä oli kuollut jo aikaisemmin hän oli rakastunut ensimmäisen kerran ja sen jälkeen suunnilleen kerran vuodessa, mutta ne suhteet eivät olleet johtaneet sen pitemmälle kuin olivat synnyttäneet muutamia hempeämielisiä runoja, nekin vapaalla mitalla kirjoitettuina. Viimeisessä, edellisen kesän suhteessa oli ollut vähän muutakin. Silloin hän oli tutustunut erääseen ylioppilasneitoseen, kunnanvaltuuston puheenjohtajan sukulaiseen, joka oli vieraillut heidän kirkonkylässään parisen viikkoa. Tämä kujeellinen tyttö, jota pojat olivat iltamissa kilvan tanssittaneet, oli kerran heidän ollessaan rannalla kävelyllä suudellut äkkiä Sakaria poskelle ja pyytänyt poikaa tekemään samoin. Tietysti Sakari oli sen tehnyt, joskin melko kömpelösti; kotiin mentyään oli kirjoittanut tytölle runon, jälleen vapaamittaisen, ja antanut sen tytölle seuraavana iltana. Tyttö oli ruvennut vaatimaan häneltä runoa, jossa tunne olisi ollut tulkittuna loppusoinnuin. Sakari oli sanonut, että modernina runoilijana hän viljelee ainoastaan vapaata mittaa. Tästä huolimatta he olivat jälleen suudelleet. Niin oli tapahtunut vielä kahtena seuraavanakin iltana, ja sitten tyttö oli matkustanut eikä ollut kertaakaan kirjoittanut, vaikka olikin pyhästi luvannut; ei ollut edes vastannut Sakarin pitkään kirjeeseen, johon oli sisältynyt pari loppusoinnullistakin säkeistöä.

Vaikka Sakarilta kokemukset siis puuttuivatkin, ei hän silti, niinkuin setä oli olettanut, ollut mieleltään ehdottoman puhdas ja viaton. Sellaiset nykyaikaiset romaanit, joissa kuten tunnettua on sinne tänne siroteltu sänkykohtauksia ja joita hän erikoisen mielellään luki, ylläpitivät ja kiihottivat hänessä pahetta, joka on saanut nimensä erään raamatun henkilön mukaan ja joka nuorukaisten keskuudessa on yleisempi kuin luullaankaan. Sen hän oli oppinut eräältä koulutoveriltaan viisitoistavuotiaana. Tietysti hän syvästi katui sitä, taistelikin sitä vastaan, kirjoittipa katumuksen vallassa muutamia runojakin, joita piti parhaimpinaan, mutta luettuaan illalla vuoteessa maatessaan jostakin romaanista sänkykohtauksen ei voinut olla välittömästi sen jälkeen sitä harjoittamatta. Hänen häpeäntunteensa ja katumuksensa kasvoi vihdoin niin suureksi, että hän kantoi ullakolle kaikki ne romaanit, joissa ylistettiin ruumiinpalvontaa, mutta mitäpä se auttoi: »Koskirannan Sanomain» toimitukseen tuli niitä arvostelijakappaleina yhä lisää. Pahinta oli se, että nuo kutkuttavat kohtaukset romaaneissa takertuivat hänen mieleensä kuin takkiaiset vaatteisiin. Kaiken muun hän saattoi unohtaa romaanista varsin pian, mutta ei sellaista kohtausta, muistipa vähintään puoli vuotta ne sivutkin, jotka sille oli romaanissa omistettu.

Ehkäpä naisellakin oli halu tutustua Sakariin tai ainakin vaihtaa hänen kanssaan muutamia sanoja, koska hän oli silloin tällöin katsahtanut Sakariin huvittuneen kiinnostuneena. Vihdoin, kenties kyllästyneenä odottamaan aloitetta Sakarin taholta, hän otti punaisesta käsilaukustaan savukepakkauksen ja alkoi etsiä tulitikkuja. Oliko hänellä niitä vai ei, sen hän tiesi parhaiten itse, joka tapauksessa hän muutamia tuokioita kestäneen etsinnän jälkeen virkkoi Sakarille hymyillen sekä suurilla silmillään että tulipunaisilla huulillaan:

— Anteeksi, mutta olisitteko niin ystävällinen ja antaisitte minulle tulta. Saatte vastalahjaksi savukkeen. — Nainen ojensi savukepakkaustaan.

Sakari ei polttanut. Sen vuoksi hänen oli pakko punastuen vastata:

— Minä … minä en tupakoi …

— Eikä teillä siis ole tikkujakaan?

— Ei ole, myönsi Sakari punerruksen levitessä korviin asti.

Sillä aikaa kun nainen meni pyytämään tulta viereisestä osastosta, jossa kaksi iäkästä herraa parhaillaan keskusteli siitä kansannoususta, joka oli saanut sysäyksensä Lapualta, Sakari harmitteli itsekseen: »Vaikka en tupakoikaan, voisin minä silti pitää tulitikkurasian taskussani. Sen avulla olisin voinut nyt niin helposti päästä keskusteluun tuon naisen kanssa ja kysyä häneltä, onko hän tosiaankin Helena Saarni. Täs’edes tulee tulitikkurasia olemaan aina taskussani.»

Palattuaan paikalleen nainen veteli savukkeen syvin henkisauhuin puoleen, painoi sen sitten lyttyyn tuhkakuppiin ja korjasi käsilaukun peiliin katsoen huultensa punaa kun Sakari ei vieläkään rohjennut aloittaa, teki hän siron kädenliikkeen ja sanoi:

— Sallitteko, vilkaisen vähän tuota runokirjaa?

Samalla hän hymyili valloittavasti, mutta hänen hymyssään oli jotakin kujeellistakin.

— Olkaa hyvä. — Sakari ojensi kirjan miltei hätäisesti aivan kuin peläten, että nainen ehtisi muuttaa mieltään.

Nainen alkoi selailla hitaasti »Hämähäkinverkon» lehtiä. Sakari vilkuili häneen koko ajan. Häntä ilahduttivat jo ne kiitokset, joita hän tulisi runoistaan kuulemaan, erikoisesti ajatus, että voisi esittäytyä naiselle runojen tekijänä, ja kaikkein eniten ajatus, että saisi pian tietää, onko tuo nainen Helena Saarni vai ei.

Mutta naisen kasvojenilmeet alkoivat varsin pian horjuttaa Sakarin kauniita toiveita. Eräät runot nainen luki välinpitämättömänä, hyppäsi toisten yli, toisille hymyili ja vihdoin purskahti äänekkääseen nauruun.

— Anteeksi, virkkoi hän Sakarille, ja hänen katseensa oli kovin kujeellinen. — Oletteko jo lukenut nämä runot?

— Olen, vastasi Sakari; naisen nauru esti häntä sanomasta, että hänhän oli ne kirjoittanutkin.

— Eikö teitäkin tällainen moderni runous naurata? — kysyi nainen; syrjäinen tarkkailija olisi voinut panna naisen kauniilla kasvoilla ja varsinkin suurissa silmissä ilmeen, joka viittaisi haluun pilailla, mutta Sakari otti hänet täysin vakavasti.

— Miksi sen pitäisi naurattaa? — vastasi hän äänessään pettymys, jopa lievä harmikin.

— Minua se aina naurattaa. Ajatella nyt tätä nimirunoakin. Minäpä luen teille muutaman rivin:

Suuri musta hämähäkki,

vanha yksinäinen erakko

teki verkon kainalooni

pyydystääkseen synnin syöpäläiset,

jotka pitkin pintaa hiipi …

Eikö tämä ole teistä naurettavaa?

— Minusta siinä ei ole mitään naurettavaa, vastasi Sakari yhä enemmän harmistuneena. — Tekijähän pyrkii selvästi luomaan jotakin uutta. Sitä paitsi runo on käsitettävä vertauskuvallisesti.

— Vertauskuvaan täytyy sisältyä jokin tajuttava ajatus. Eihän tämä runo ole muuta kuin mautonta erikoisuudentavoittelua.

— Mautonta? — Sakari alkoi tällä kertaa punastua jo kiukusta.

— Mautonta ja järjetöntä. Kuinka nyt mikään hämähäkki voisi kutoa verkkonsa kenenkään ihmisen kainaloon. Eräästä jännityskertomuksesta kyllä luin kerran, miten hämähäkki oli kutonut verkkonsa metsässä murhatun miehen kainaloon, mutta eihän tässä tarkoiteta kuollutta, vaan elävää ihmistä.

— Vastuuntuntoiset arvostelijat ovat niistä runoista eri mieltä kuin te.

— Ketkä nimenomaan?

— Tunnetteko sellaisen nimen kuin Antero Laurila?

— Ehkäpä tunnenkin, vastasi nainen hymyillen salaperäisesti.

— Hän on arvostelussaan sitä mieltä, että »Hämähäkinverkko» sisältää useita runoja, jotka jäävät pysyvästi kirjallisuuteemme. Erikoisesti hän mainitsee nimirunon, joka teitä niin naurattaa. Hän pitää tekijää poikkeuksellisena lahjakkuutena.

— Entä sitten? — vastasi nainen yrittäen aivan ilmeisesti pysyä vakavana. — Mitä se merkitsee? Ehkäpä tämä Sakari Korkia on Antero Laurilan hyvä ystävä? Ehkäpä he molemmat kuuluvat rakovalkealaisiin? Tai ehkä Sakari Korkia on kirjoittanut Antero Laurilan jostakin teoksesta ylistävän arvostelun?

Nainen vaikeni odottaen vastausta, mutta Sakari ei sillä hetkellä keksinyt mitään sanomista. Hän oli lievästi hämmästynyt. Eihän hän nyt tosin voinut sanoa Antero Laurilaa vielä miksikään ystäväkseen, vaikka tunsikin hänet henkilökohtaisesti ja oli ollut hänen kanssaan kirjeenvaihdossakin, mutta totta oli se, että he kuuluivat samaan kirjalliseen ryhmään, ja totta myöskin se, että hän oli kirjoittanut Antero Laurilan toissa jouluksi ilmestyneestä romaanista »Mustat tähdet» »Koskirannan Sanomiin» ylistävän arvostelun; se nyt oli kylläkin laadittu kirjan takakannen tekstin mukaan, mutta Sakari oli lisäillyt siihen vähän omiaankin sanoen Laurilaa nerokkaaksi kirjailijaksi.

Nainen jatkoi:

— Minä en anna suurtakaan arvoa jonkun kirjailija-arvostelijan sanoille: jos hän moittii, ohjaa hänen kynäänsä kateus; jos ylistää, on se vain kiitos joko jo tehdystä tai toivotusta vastapalveluksesta. Lahjakkuuden ja mestarin nimi on helppo saada aikamme kirjallisuudessa: kun kehuu jotakin kirjailijaa neroksi, sanoo hän vuorostaan teitä mestariksi.

— Teillä näyttää olevan kovin huono käsitys meidän kirjallisuusarvostelustamme.

— Minkä minä sille voin. Jos kirjallisuuden taso on heikkoa, niin silloin on arvostelunkin taso heikkoa.

— Kirjallisuutemmeko taso heikkoa, — huudahti Sakari, tällä kertaa aivan loukkaantuen. — Mutta onhan meillä parhaillaan olemassa koko joukko nuoria runoilijamestareita, jotka kirjoittavat paljon paremmin kuin joku Runeberg, Koskenniemi tai Leino.

Naisen teki ilmeisesti mieli purskahtaa nauruun, hän hillitsi kuitenkin itsensä ja sanoi:

— He voivat kehua toisiaan mestareiksi, mutta sitä he eivät ole. Mestariksi ei kohota tällaisin runoin, joita voi kuka tahansa kirjoittaa kokoelman päivässä. — Nainen kohotti kädessään »Hämähäkinverkkoa».

— Kuvitteletteko kykenevänne siihen? — kysyi Sakari pilkallisesti.

— Tarkoitukseni on improvisoida niitä huomenillalla kahdeksan kappaletta puolessa tunnissa, vastasi nainen nauraen.

— Jää tekemättä.

— Ette usko? Tehän matkustatte Helsinkiin, eikö niin?

— Kyllä.

— Tulkaa huomenillalla puoli kahdentoista tienoissa erääseen yökerhoon, jota sanotaan Iisakin kirkoksi. Saatte nähdä siellä kykenenkö vai en. Se yökerho on Etelä-Esplanaadin varrella, aivan Brondinin kahvilan vieressä. Brondinista te olette tietysti jotakin kuullut?

— Minä en matkusta Helsinkiin istuakseni yökerhoissa, vaan tehdäkseni työtä.

— Ettekö siis aio huvitella lainkaan?

— Siihen minulla ei ole aikaa, eikä liioin halua.

Juuri sillä hetkellä juna vihelsi pitkään; nainen katsahti rannekelloonsa, nousi ja sanoi:

— Tulemme Riihimäelle, minun on jäätävä siellä pois.

Hän ojensi »Hämähäkinverkon» Sakarille, alkoi pukeutua ja jatkoi:

— Käyn Riihimäellä tervehtimässä erästä ystävätärtäni ja jatkan matkaani Helsinkiin vielä tänä iltana.

Niin syvästi kuin Sakari olikin loukkaantunut, nosti hän hyvän kasvatuksen saaneena nuorena miehenä hyllyltä naisen pienehkön sinisen matkalaukun, johon tämä pani paksun romaaninsa ja »Nuoren Naisen» uusimman numeron.

— Näkemiin ja kiitoksia seurasta, virkkoi nainen ja lisäsi valloittavasti hymyillen: — Toivottavasti tapaamme Helsingissä.

Sakariin hänen hymynsä ei enää tehonnut. Tosin naisessa oli jotakin erikoista, jotakin sellaista, mikä kiihotti aisteja ja mieltä, mutta Sakari oli jo häneen niin syvästi harmistunut, ettei hän toivonut tapaavansa häntä toista kertaa. Naisen poistuttua vaunusta hän vielä kerran katsoi leikekirjastaan Helena Saarnin kuvaa ja oli löytävinään siitä uusia piirteitä kuin äskeisessä naisessa. Suuret silmät, tuo hienoviivainen nenä ja hymykin huulilla olivat kummallakin samanlaiset. Sakaria alkoi kuvakin harmittaa siinä määrin, että hän repäisi sen irti, puristi kokoon ja heitti sylkykuppiin. Ja kaikkeen oli syynä vain se, että nainen oli nauranut hänen runoilleen. Mutta jos hän olisi kiittänyt, niin miten hurmaantunut Sakari olisikaan häneen ollut.

Vaikka setä-vainaja olikin usein toistanut veljenpojalleen, viimeksi kuolinvuoteellaan, miten nöyryys ja vaatimattomuus kaunistavat ihmistä, niin olivat ne kiittävät arvostelut, joita Sakari oli »Hämähäkinverkosta» saanut, idättäneet ja vähitellen kypsyttäneet hänessä sen ylpeyden paholaisen, että hän onkin jo huomattava tekijä. Setänsä sanojen vastapainona hänellä oli muistikirjassaan Goethen sanat: »Vain kerjurit ovat nöyriä» samoin kuin myöskin Cervanteksen sanat: »Jokainen runoilija, joka on tullut tietoiseksi kyvyistään, kunnioittakoon ja pitäköön itseään korkeassa arvossa muistaen sananlaskua: Mitätön on vain se, joka pitää itseään mitättömänä.» Sakari ei ollut mikään kerjuri, koska hänellä oli kahdensadantuhannen markan pääoma, vaan kyvyistään tietoinen runoilija, jolla oli lupa ja oikeus vaatia itselleen arvonantoa. Sen hän oli jo ehtinyt tehdäkin. Kun hän oli lupautunut pitämään Koskirannan nuorisoseuran iltamissa kuukausi sitten puheen, ei hän enää ollutkaan tyytynyt samaan kuin aikaisemmin, siihen, että hänen nimensä mainittiin vain vaatimattomasti ohjelmajulisteissa, hän oli vaatinut paikallisen kirjakaupan ikkunaan erikoisilmoituksen, jossa hänen nimensä »kirjailija SAKARI KORKIA» oli tekstattu tuumankorkuisin kirjaimin, lisäksi sen eteen oman valokuvansa, joka oli ympäröity neljällä »Hämähäkinverkon» kappaleella. Hänen tahtoansa oli noudatettu, mutta kulkiessaan kirjakaupan ikkunan ohi tutut pojat eivät malttaneet olla sanomatta: »Sakarille on noussut kusi päähän.»

Junan lähestyessä Helsinkiä Sakari tunsi olonsa hiukan jännittyneen juhlalliseksi. Hän piti täysin varmana, että se nuorten kirjailijain ryhmä, johon hänkin lukeutui, olisi in corpore asemalla häntä vastaanottamassa. Tätä silmällä pitäen hän oli jo ennen matkalle lähtöä kirjoittanut valmiiksi puheen, joka oli tarkoitettu vastaukseksi siihen tervehdyspuheeseen, mikä hänelle asemalla pidettäisiin. Vielä kerran hän otti puheen taskustaan esille ja luki hitaasti sana sanalta, voidakseen puhua vapaasti tarvitsematta turvautua paperiin. »Hyvät aatetoverini» — näin aikoi Sakari puhua — «tunnen olevani syvästi liikuttunut nähdessäni teidän raikkaat kasvonne edessäni. Olen ylpeä, että minäkin saan kuulua siihen nuoreen terveeseen sukupolveen, joka nyt murtautuu esille Suomen kirjallisuudessa ja taiteessa. Minä olen lähtenyt rauhallisesta uneliaasta kotikylästäni, mutta en haikein sydämin, vaan iloisin mielin astuakseni rinnan teidän kanssanne ja antaakseni panokseni siinä taistelussa, jonka tarkoituksena on avata ikkunat auki Eurooppaan, kukistaa vanha ja mätä ja luoda tilalle uusi elinvoimainen kulttuuri. Olen täysin tietoinen siitä, että taistelumme ei tule olemaan helppoa, mutta antakoon meidän korkea päämäärämme ja jalo kutsumuksemme meille kaikille innoitusta ja voimia. Me emme tarvitse työllemme niitä ulkonaisia kiihokkeita, joita vanhan polven kirjailijat ja taiteilijat ovat