Riisutut naamiot

By Juhani Konkka

Eletään 1930-lukua. Alarik Vornio on nuori perheenisä, jonka tausta on poikkeuksellinen. Hän on köyhän työmiehen poika, mutta on opiskellut yliopistossa. Työläistausta on saanut Vornion sisuuntumaan, ja hän on valmis tekemään paljon töitä menestyksen eteen. Myös politiikka työväenpuolueessa on lähellä Vornion sydäntä.Pian Vornio kokee kuitenkin herätyksen. Työväen poliittiset ajatukset tuntuvat tunkkaisilta. Vorniossa ja hänen omissa aatteissaan on aineksia johonkin suurempaan. Ja niin Vornio alkaa haaveilla ihan uudenlaisesta puolueesta. Vaan onko Vornion aatteista suuremmaksi menestykseksi?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 16, 2021
• ISBN: 9788726856057

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen osa

1.

Kello läheni puoliyötä. Rouva oli käynyt viereisessä huoneessa nostamassa lapsen astialle, riisuutunut ja paneutunut sänkyyn, mutta mies istui yhä kirjoituspöydän ääressä. Joskus mies tarttui edessään oleviin kortteihin, sekoitteli niitä ja levitti pöydälle pasianssia varten noustakseen seuraavassa tuokiossa pystyyn ja astellakseen muutamia kertoja rauhattomasti edestakaisin tässä pienessä huoneessa. Koko hänen olemuksensa tuntui palavan kuin tulessa.

Tällaista oli jatkunut jo toista kuukautta, siitä asti, kun maa oli sisäisen sekasorron partaalla, kapinallisten uhatessa hallituksen joukkojen suojaamaa pääkaupunkia. Silloin ja osaksi jo sitä ennen oli Alarik Vornion vallannut tämä rauhattomuus, joka nyt näytti jatkuvasti kasvavan. Tultuaan toimestaan kello neljältä hän oli joka päivä joko lueskellut valtiollista kirjallisuutta, mietiskellyt kiihkeästi tai sepitellyt palavasanaisia julistuksia maan pelastamiseksi, joita ei kuitenkaan saanut missään julkaistuksi. Airin, hänen vaimonsa yritykset kiinnittää miehen huomiota jonnekin muualle eivät olleet onnistuneet. Airi ei ollut saanut häntä enää elokuviin eikä teatteriin; olipa mies lakannut käymästä nyrkkeilyseurassaankin ja jopa unohtanut leikkimisen Reino-poikansa kanssa.

Täydellinen hiljaisuus oli levinnyt näille puiston viereisille, muutenkin rauhallisille kaduille. Ei kuulunut naapurihuoneistoistakaan enää minkäänlaisia ääniä, radiotkin olivat aikaa sitten vaienneet. Tummakiharainen pää nojaten kevyesti kyynärpäästä tuettuun käteen rouva katseli miestään. Siinä hän istui, tuo rakas olento. Jännitys, kiihko ja polttavat ajatukset kuvastuivat miehen lujapiirteisten kasvojen jokaisesta lihaksesta, jopa oikullisesta hiuskiehkurasta, joka oli valahtanut hieman kyhmyiselle, eteenpäin työntyneelle otsalle. Nyrkkiin puristautunut käsi oli painunut tarmokasta leukaa vasten; käden pullistuneissa suonissa väreili niissäkin kuin jokin voima, joka haki purkautumistaan. Vaimon teki mieli nousta työntääkseen sormensa miehen hiuksiin ja puraistakseen häntä hellästi korvasta, niinkuin oli lukuisia kertoja tehnyt, mutta hän ei halunnut häiritä miehen ajatuksia.

Mies kypsytteli lopullista päätöstään antautuakseen julkiseen taisteluun, vaimo vaipui ajattelemaan heidän avioliittoaan, jota ainoakaan todellinen synkkä pilvi ei ollut vielä varjostanut. Joitakin pieniä riitoja, jotka olivat syntyneet joko kaluston tai puvuston täydentämisen yhteydessä, ei kannattanut muistella, ne eivät jättäneet mitään säröjä; ainoatakaan suurta ristiriitaa ei ollut vielä kertaakaan syntynyt. »Avioliittomme on liian onnellinen jatkuakseen tällaisena», oli mies joskus puhunut leikillään. Nämä sanat tulivat nyt jälleen rouvan mieleen.

He kuuluivat niihin nuoriin, jotka mieltyvät toisiinsa ensinäkemältä. Hilpein mielin he kumpikin, mutta erikoisesti Airi, muistelivat ensimmäistä kohtaustaan. Se tapahtui syksyllä, muutamia viikkoja sen jälkeen, kun Airi oli saapunut maalta aloittaakseen lukunsa yliopistossa. Vahtimestari siinä ravintolassa, jossa hän erään ystävättärensä kanssa oli silloin tällöin pistäytynyt syömässä, oli eräänä iltana astunut hänen luokseen ja ilmoittanut, että neitiä pyydettiin puhelimeen. Hämmästyneenä oli Airi mennyt puhelinkoppiin, sillä ei ainoallekaan niistä harvoista tuttavistaan, joita hänellä kaupungissa oli, hän ollut kertonut käyvänsä tässä eikä ylipäätänsä missään muussakaan ravintolassa. Epäillen vahtimestarin erehtyneen hän oli nostanut kuulotorven korvalleen ja sanonut arkaillen »Halloo!» Vastaukseksi oli kuulunut miehekäs, mutta jonkin verran jännityksestä vavahteleva ääni:

»Oletteko te se tummatukkainen ylioppilas, joka istuu aina erään ruskeatukkaisen ylioppilaan seurassa?»

»Hiukseni ovat tosin tummat, mutta kuka te olette ja mitä tahdotte?»

»Minä olen Alarik Vornio. Nimeni ei tosin sano teille paljoa, vaikka se joskus esiintyykin sanomalehdissä.»

»Minkä tähden soitatte minulle? Minun tapanani ei ole keskustella tuntemattomien miesten kanssa», oli Airi vastannut kärsimättömästi.

»Pyydän, kuunnelkaa minua tuokio», hätäinen vastaus oli ollut miltei rukoilevan vetoava, »kuunnelkaa ja tuomitkaa sitten mielenne mukaan. Olen nähnyt teidät vasta kolmesti, kolmannen kerran noin neljännestunti sitten, jolloin lähdin sieltä ravintolasta. Istuin viereisessä pöydässä vastapäätä teitä. Kuvittelen, että olette pannut minut merkille. Olen oikeastaan melkoisen komean näköinen nuori mies, hiukseni ovat hieman vaaleahkot, hyvin tuuheat ja luonnostaan kiharahkot, kasvoni enemmän soikeat kuin pyöreät, nenä kyömy, kulmakarvat tuuheat …»

»Kuvittelette itsestänne liikoja», oli Airi keskeyttänyt, »ja lisäksi lienette hiprakassa.»

»Ihastuksesta teihin. Kun te äsken katsoitte minuun niillä ihmeen suurilla säteilevillä silmillänne, niin sain rohkeuden soittaa teille.»

»Erehdytte, minun tapanani ei ole katsella tuntemattomiin miehiin ja toivon, että te puolestanne jätätte tuntemattomat naiset rauhaan.» Tässä Airi liioitteli: hän oli jo kahdesti pannut merkille tuon tuuheakulmaisen miehen, jonka olemuksessa ei ollut mitään epämiellyttävää; hänen ystävättärensäkin oli sanonut, että sellaisen miehen kanssa voisi vaikkapa seurustella.

»Te ette ole minulle tuntematon», oli mies jatkanut. »Heti kun ensimmäisen kerran näin teidät, alkoi minusta tuntua kuin olisin tuntenut teidät jo vuosikausia, ja niin minä päätin esitellä teille itseni, vaikka minun sitä varten täytyisi mullistaa koko yhteiskunta. Olen rakastunut teihin, uskokaa se. Niin hurmaavaa olentoa kuin te en ole aikaisemmin nähnyt.»

Airi oli epäillyt miehen olevan lievästi humalassa, hänen oli tehnyt mieli sulkea puhelin, mutta hän ei ollut voinut. Miehen ääni oli soinut vilpittömästi, lisäksi oli hänen sanoissaan Airille paljon uutta. Ei ainoakaan mies, ei kukaan hänen poikatuttavistaan ollut vielä puhunut mitään hänen silmistään, eikä kukaan kai ollut pitänyt häntä kauniina, saatikka hurmaavana, ei hän itsekään. Koko kouluaikanaan hän ei ollut seurustellut ainoankaan pojan kanssa, koulun juhlissa vain aniharvat olivat, hakeneet tanssimaan, ja usein hän oli tuntenut lievää kateutta niitä tyttötovereitaan kohtaan, jotka iltaisin kävelivät kavaljeereineen pienen koulukaupungin kaduilla tai kävivät luistinradalla. Kuvitellen itsensä typeräksi ja mitättömän näköiseksi oli Airi viettänyt kaiket illat joko kirjojen tai käsitöitten ääressä. Jos eräät luokkatoverit olivat poikenneet hänen luokseen, ei heidän seuransa ollut voinut kiehtoa häntä; hän olisi tahtonut puhua jotakin muuta kuin seuloa koulujuoruja, joiden tasalla hän ei milloinkaan ollutkaan, keskustella kirjoista, joita hän oli lukenut, lausuntailloista ja konserteista, joissa hän kaikissa kävi, mutta sellaiset aiheet eivät koskaan kiinnostaneet hänen tovereitaan.

Sulkematta puhelinta oli Airi kuunnellut sinä iltana miehen vilpitöntä värähtelevää ääntä, joka toisinaan oli kantautunut hänen korviinsa poikamaisen leikillisenä.

»Tosin minua epäilyttää», oli mies puhunut edelleen, »välitättekö te minusta yhtään: tehän olette ylioppilas ja lueskelette parhaillaan ehkä yliopistossa; minä olen istunut koulussa hyvin vähän, mutta muuten olen teräväpäinen poika sekä lukenut paljon, monin verroin enemmän kuin missään koulussa luetaan. Yhteiskunnallinen juopakin saattaa meidän välillämme olla suuri: te olette kenties joko kartanon tai varakkaan maanviljelijän tai virkamiehen tytär, minä olen työmiehen tai oikeammin luokastaan irtaantuneen talonpojan poika eikä minulla ole mitään omaisuutta sen enempää kuin kunnon ammattiakaan. Mutta minulla on kaikki edellytykset nousta pinnalle. Meillä työläisnuorten piirissä on aina tapana puhua pinnalle nousemisesta, jopa niin usein, että se kyllästyttää minua; minä koetan välttää noita kuluneita sanoja, mutta osoitan itse teoissa, miten pinnalle noustaan. Olen nyt nuorisoyhdistyksen sihteeri, piakkoin saanen kohtalaisen hyväpalkkaisen toimen, minut tunnetaan pääkaupungin työväen keskuudessa, olen täyttänyt kaksikymmentäneljä vuotta ja ensi kesän vaaleissa olen ehkä jo kansanedustajaehdokas.»

»Älkää laukatko niin nopeasti», oli Airi vastannut naurahtaen. »Vielä pari minuuttia ja olette kenties jo presidentti.»

Airi oli antanut suostumuksensa muunkinlaiseen esittelyyn kuin puhelimessa tapahtuneeseen. »Kahden viikon kuluttua», oli hän sanonut, »kello kuusi syön päivällistä tässä samassa ravintolassa. Jos siihen mennessä ette ole unohtanut minua, niin saatte tulla pöytääni.» »Miksi ei jo huomenna tai vaikkapa parin päivän kuluttua? Ette suinkaan aio olla kahta viikkoa syömättä?» »Ei, en aio», oli Airi vastannut, »mutta jos te satutte olemaan nyt pienessä hutikassa, niin kahden viikon kuluttua olette varmasti selvinnyt.»

Kumpikaan ei ollut poikennut kahteen viikkoon siihen ravintolaan, mutta odottanut kärsimättömänä sovittua iltaa. Sen illan he olivat istuneet saman pöydän ääressä ravintolan sulkemiseen asti ja sitten, huolimatta koleasta syysillasta, kävelleet myöhään yöhön kaupungin kaduilla. Airi oli jo tunnin kuluttua mieltynyt tähän nuoreen mieheen, joka osasi puhua muutakin kuin kohteliaisuuksia. Enimmäkseen he olivat puhuneet kirjoista. Airi oli aina kuvitellut lukeneensa hyvin paljon, mutta nyt hän tapasi seuralaisen, johon verrattuna hänen lukeneisuutensa tuntui miltei naurettavalta.

»Nyrkkeilijä ja lukutoukka eivät oikein tahdo sulautua samaan persoonaan», oli Alarik puhunut sinä iltana, »mutta tässä näette sellaisen yksilön. Harrastan ahkerasti nyrkkeilyä, olenpa haaveillut ammattilaisen urastakin, mutta samalla luen ahkerasti. Kaikki vapaa-aikani vietän kirjojen ääressä, raitiovaunussakin minulla on ollut aina jokin kirja mukana. Uskokaa tai älkää, mutta yksinomaan raitiovaunumatkoilla olen lukenut Uuden Testamentin, Shakespearen draamat, joita olen lainaillut kirjastosta yksin osin, ja kymmenittäin romaaneja, yleensä pienikokoisia, koska suuria pidellessä kädet väsyisivät. Nykyään en enää raitiovaunussa lue, koska en sellaisia ajopelejä käytäkään; siitä asti, kun sain päähäni ruveta ammattinyrkkeilijäksi, olen kaikki kaupunkimatkani kävellyt. Lukuharrastusteni takia olen nykyään vailla vakinaista tointakin; pelkään, että sellainen veisi liian paljon aikaa eikä tilaisuuksia lukemiseen enää jäisikään. Milläkö muka elän? Kirjoittelen sanomalehtiin. Hankin sen verran, että pysyn hengissä. Asunto minulla on, pieni koppi, josta maksan kaksisataaviisikymmentä kuukaudessa; on yksi puku, tämä joka on ylläni; jalassani olevat kengät ovat ainoani; alusvaatteita omistan ainoastaan kaksi paria. Mutta minulla on voimakas halu tulla varakkaammaksi kuin olen. Jos te välitätte minusta yhtään, niin rupean kirjoittelemaan ahkerammin ja hankin ainakin mustan puvun, päästäkseni kanssanne teatteriin; mutta jos lupaudutte menemään kanssani naimisiin, niin otan vakinaisen toimenkin.»

Seuraavina iltoina mies oli kertonut lapsuudestaan, nuoruudestaan ja harrastuksistaan. He olivat istuneet milloin Airin luona, milloin ravintoloissa, joskus Alarikin pienessä huoneessa, jossa ei ollut muuta kalustoa kuin ruosteinen rautasänky, ikäloppu madonsyömä kirjoituspöytä, kaksi vanhaa tuolia, joista toinen hädintuskin pysyi enää koossa, ja Alarikin itsensä maalaamattomista laudoista kokoonlyömä kirjahylly, jonka sisältö oli hankittu pääasiassa sekalaiskaupoista ja antikvariaateista. Valtiollinen kirjallisuus oli ollut siinä etualalla, joukossa paljon punakantisia teoksia, jotka poika oli perinyt isältään.

»Jo oppikoulun neljänneltä luokalta lähtien olen haaveillut valtiollisesta urasta», oli hän kertonut. »Isäni se antoi ajatuksilleni sellaisen suuntauksen ja puhutteli minua joskus tulevana ministerinä. Puhetaitoakin olen harjoitellut Demostheneen tavoin, jopa pitänyt kiviäkin suussani, vaikk’en olekaan milloinkaan änkyttänyt, opettelinpa ulkoa kappaleita hänen puheistaankin voidakseni itse puhua samalla tyylillä. Joskus kovalla myrskyllä menin kaupungin ulkopuolelle metsään ja huutaa hoilotin minkä kurkusta lähti; iltaisin luin isälleni tuntikaudet ääneen; niinpä ääneni harjaantuikin niin kestäväksi ja vahvaksi, että voin huutaa vaikkapa parisen tuntia jossakin ulkoilmakokouksessa yhteen menoon sen vähääkään väsymättä. Koulussa olin mahdoton: välitunneilla tappelin ja tuntien aikana en seurannut opetusta, vaan lueskelin isäni punakantisia kirjoja, osoittaakseni muka siten vallankumouksellisuuttani. Kuudennelta luokalta minut erotettiin; menin opettajakorokkeelle ja löin matematiikan lehtoria leukaan syystä, että hän oli jo toista vuotta haukkunut minua plebeijiksi, joka ei välitä vähääkään laskuistaan, vaan haaveilee proletariaatin vallankumouksesta; se, että minua sanottiin plebeijiksi, raivostutti minua silmittömästi. Isäni hyväksyi tekoni. ’Se oli oikein sille kirotulle porvarille’, sanoi hän. Mutta tuotuani hänelle erotodistuksen hän ojensi minulle toisen parin itseompelemiaan nyrkkeilykintaita; hän oli ensimmäisiä nyrkkeilynharrastajia maassamme ja opetti minullekin jo kymmenvuotiaasta asti sen aakkosia siltä varalta, että vartuttuani kykenisin tyrmäämään nurin tämän mädän porvarillisen yhteiskunnan. Sillä kertaa isäni ei leikitellyt kanssani, vaan antoi minulle palleaan sellaisen tärskyn, että keikahdin lattialle ketarat pystyssä. ’Tämä on siitä, etteivät vanhat silmäni nähneet sinua ylioppilaana’, sanoi hän ja jatkoi: ’Tästeedes saat pitää itse itsestäsi huolen. Voimia ja terveyttä sinulla on; jos et tule muuten toimeen, niin mene vaikkapa minun syntymäkotiini rengiksi. Minä lähdin kotoani neljätoistavuotiaana ja aloitin kaupungissa liikkeen varastoapulaisena.’ Sanoimme toisillemme hyvästit kaikessa ystävyydessä; pääsin töihin lähimmälle sahalle; neljä vuotta kuljin paikasta toiseen, työskentelin tehtailla, satamissa, uittotyömailla, harhailinpa välillä kulkurinakin, kunnes lopuksi siirryin tänne pääkaupunkiin, jossa monen vaivan ja nälän jälkeen olen päätynyt työväenpuolueen pikkupomoksi. Isäni kuoli pari vuotta sen jälkeen, kun olin lähtenyt kotoa; omaisuutensa, joka käsitti vain huonekaluja ja kirjoja, hän oli testamentannut minulle; huonekalut minä myin kaupungin sekalaiskauppaan, mutta kirjoja olen säilytellyt tähän asti. Äitini, kanttorin tytär, kymmenpäisen lapsiparven keskimmäinen, oli kuollut minun ollessani yhdennellätoista. Niinkuin jokainen kunnon äiti lapsilleen on hänkin säilynyt muistoissani ihanneäitinä. Ollessani pieni hän luki minulle satuja ja runoja, ja sitten kun minä opin lukemaan, luin minä vuorostani hänelle. Hän osasi soittaa mandoliinia ja haaveili koko ikänsä pianosta, hän lauloi ihmeen kauniisti ja puhui kuin enkeli. Politiikkaa hän ei sietänyt. Isäni oli kotikaupunkini työväen järjestötoiminnan näkyvin mies, mutta puoluetovereitaan hän ei uskaltanut kutsua kotiimme muulloin kuin äitini poissaollessa. Äiti taas halveksi kaikkia politikoitsijoita sydämensä pohjasta. Minulla on vain hämärä muisto, mitä hän heistä puhui, mutta kerran, kun hän sattui tulemaan kotiin isän pitäessä meillä parhaillaan jotakin johtokunnan kokousta, hän haukkui heidät kaikki suunpieksäjiksi, tyhjäntoimittajiksi, itserakkaiksi kiipijöiksi ja suurisuisiksi hölmöiksi. Näen hänet usein unissani: solakkana, suoraryhtisenä, sielukkain kasvoin, siniset silmät tähtinä loistaen ja valkoiset ohimokiharat heilahdellen hän puhuu minulle: ’Etkö ole löytänyt mitään matalampaa päämäärää kuin kulkea pimeissä rotkoissa, missä haisevat vedet virtaavat? Syntymäsi jälkeen minä näin unessa sinun kävelevän vuorilla, siellä, missä raikkaat tuulet puhaltavat. Toivoin sinusta pappia, julistajaa, joka näyttäisi kansalleen tien pelastukseen, mutta sinä olet lähtenyt ryömimään isäsi likaisia jälkiä.’ Tällaista hän puhuu minulle, rakas äitini, mutta isäni, jota myöskin näen unessani, aivan päinvastaista. Jykevänä ja harteikkaana, kuin mikäkin maahan upotettu graniittipatsas, leveä leuka tiheän parransängen peitossa, kultasankaiset rillit nenällään hän saarnaa minulle möräkällä bassollaan: ’Minusta tuli vain paikallinen puoluetoimitsija, kahdesti olin edustajaehdokkaana tulematta valituksi; sinun on päästävä pitemmälle. En nähnyt päässäsi valkoista lakkia, se katkeroitti mieleni; annan kaiken anteeksi, jos kerran istut ministerintuolilla.’ Äiti ja isä olivat ja ovat edelleenkin minulle yhtä rakkaat, olin heille kuuliainen poika; nyt minua surettaa se, etten voi noudattaa kummankaan toivomusta. En halua papiksi enkä poliitikoksi, kumpiakin meillä on riittävästi, minä haluan kohota valtiomieheksi.»

Neljä kuukautta sen jälkeen kun he olivat tutustuneet toisiinsa, Alarikin elämässä oli tapahtunut huomattava käänne: hän oli saanut vakinaisen toimen kolmentuhannenviidensadan markan kuukausipalkalla. Niinpä hän oli heti vuokrannut laitakaupungilta eräästä vastarakennetusta talosta kauniin kaksion, jonka suurista ikkunoista avautui näköala avaraan puistoon, oli hankkinut vähittäismaksuin kalustoa, ripustanut seinälle pari taulua, täyttänyt uudet hyllyt vanhoilla kirjoillaan ja ilmoittanut Airille: »Voit tulla emännäksi minä päivänä tahansa.» Puolentoista kuukauden kuluttua heidät oli vihitty vastoin Airin äidin tahtoa. Äiti oli kirjoittanut tyttärelleen näin: »Sydän kirvelien täytyy minun ilmoittaa sinulle, että avioliittoasi sellaisen varattoman ja hämäräperäisen sosialistin kanssa en hyväksy. Avioliitto on pyhä asia, siihen ei saa heittäytyä kevytmielisesti, ja sinä olet vielä lapsi kyetäksesi valitsemaan itsellesi sopivan miehen. Älä tee sellaista, mitä tulet katkerasti katumaan.» Airin isä ei ollut kirjoittanut mitään, vaan saapunut itse henkilökohtaisesti tutustumaan tulevaan vävyynsä. Alarik ja appiukko olivat alkaneet kohta pitää toisistaan. Alarik oli suorastaan ihastunut tuohon pienikokoiseen vanhukseen, entiseen kansakoulunopettajaan, joka nyt oli omistautunut maatilansa viljelemiseen, kaikenlaisille keksinnöilleen, poppamiehen harrastuksilleen ja luonnontieteellisille tutkimuksilleen. Ukko oli viettänyt tulevan vävynsä seurassa kolme iltaa. Ensimmäisenä iltana hän oli selostanut niitä lukemattomia hyödyllisiä, mutta myöskin hyödyttömiä keksintöjään, joita oli elämänsä varrella tehnyt, ja näyttänyt vyöllään riippuvaa puukkoa, jota ei vedetty tupesta ylös- vaan alaspäin. »Näin on käytännöllisempää», oli ukko puhunut matalalla hymisevällä äänellään. »Työssä sattuu näet usein, että oikean käden ollessa varattu tarvitaan äkkiä puukkoa; silloin minä tartun vasemmalla kädellä puukon päähän ja nykäisen näin kevyesti, katso, miten mainiosti se käy, ja voin ruveta työskentelemään.» Toisena iltana hän oli neuvonut, mitä yrttejä on kesäisin kerättävä ja miten valmistettava niistä lääkkeitä nuhaa, yskää, reumatismia ja vatsanvaivoja vastaan. Kolmantena iltana hän oli kertonut niistä merkillisistä havainnoista, joita on tehnyt muurahaisten elämästä: siitä, miten muurahaiset käyttäytyvät kokouksissaan, miten ne opettavat nuorille siivollisia käytöstapoja, miten hautaavat vainajansa ja miten hankkivat orjia. Alarik oli kuunnellut ukkoa kaikki kolme iltaa syvästi kiinnostuneena. »En ole ikinä tavannut niin omaperäistä ihmistä», oli hän sanonut Airille ihastuneena. Lähtiessään kaupungista ukko oli ostanut Airille neljäntuhannen markan rannerenkaan ja antanut kahdeksantuhatta markkaa ompelukoneen ja huonekalujen ostoa varten.

Nyt oli tämä avioliitto, jota ainoakaan todellinen tumma pilvi ei ollut varjostanut, kestänyt jo lähes neljä vuotta. »Sinä olet paras kaikista», toisti mies usein vaimolleen, ja aina olivat nämä sanat Airista yhtä mieluisat. »Isäsi sanoi vihkiäisissämme minulle, että miljoonan saisit, poika, tällaisesta vaimosta maksaa, eikä sekään olisi liikaa. Hän oli oikeassa. Sinä olet erinomainen vaimo. Ei mikään voi houkutella minua ravintolaan, kun tiedän, että sinun valmistamasi päivällinen odottaa minua kotona. Pukusi eivät ole maksaneet minulle mitään, ne sinä ompelet itse yhtä hyvin kuin ensi luokan muolitiike. Ja tahtoisinpa minä nähdä toisen vaimon, joka osaa valmistaa yhtä kauniita lastenvaatteita kuin sinä. Hiuksesi ovat luonnostaan kiharat, ei sinun ole tarvinnut ottaa niihin kertaakaan permanenttia; se on säästöä minulle. Et käy kampaajalla, koska tukkasi on juuri sellaisena kuin sinä itse sen laitat, kaikkein hurmaavin: jälleen säästöä minulle. Sinä olet miltei ihannenainen. Luonteesi on tasainen, et nalkuta etkä riitele; toisinaan puhut niin vähän, että tekisi mieleni sinua ärsyttää kuullakseni sinusta enemmän ääntä. Et ole koskaan mustasukkainen; jos joskus olen vähän seurustellutkin muiden naisten kanssa, on se vain tapahtunut todetakseni, että sinä olet paras kaikista.»

Airi iloitsi eniten siitä sisäisestä muutoksesta, mikä Alarikissa oli tapahtunut jo avioliiton ensimmäisenä vuotena. Sen sijaan, että olisi huolehtinut jatkuvasta kannatuksestaan työväenpiireissä pitääkseen silmällä tulevaa kansanedustajaehdokkuuttaan, Alarik oli alkanut yhä enemmän vieraantua järjestötoiminnasta. Ensin hän oli eronnut nuorisoyhdistyksen sihteerin toimesta, vähitellen kaikista muistakin pienistä luottamustoimistaan, kunnes lopulta oli lakannut käymästä vanhojen puoluetovereittensa luonakin. Kaikkeen tähän oli vaikuttanut avioonni, yhteiset lukuillat vaimon kanssa kotosalla, eräät uudet tuttavuudet, joita hän Airin välityksellä solmi, ja ennen kaikkea ajatuksissa tapahtunut uusi suuntaus. Airi oli tyytyväinen: kasvaneena täysin toisenlaisessa ympäristössä kuin Alarik hän ei olisi jaksanut milloinkaan sopeutua siihen maailmaan, jossa Alarik oli koko ikänsä liikkunut. Mies oli jättänyt nyt entisen maailman ratkaisevasti taakseen, parhaillaan hän oli astumassa uuteen sellaiseen maailmaan, jota vaimon oli vaikea käsittää.

Viereisen huoneiston vanha, rämähtelevä ja nariseva seinäkello löi neljä kertaa. Siitä Alarik arvasi, että oikea aika oli jo kaksitoista; varmuuden vuoksi hän vilkaisi vielä rannekelloonsa. Päästettyään kellon irti ja vedettyään sen koneellisesti hän katsahti vaimoonsa, joka edelleenkin avoimin silmin loikoili kyljellään tumma pää kämmeneen nojaten.

— Sinä et vielä nuku? sanoi mies ryhtyen päästelemään kaulustaan.

— Odotan, että sinäkin tulisit.

Alarik keskeytti riisuutumisensa, siirtyi istumaan sängyn jalkopäähän ja puserrettuaan vaimoaan nilkasta rupesi puhumaan:

— Minä en pääse yli enkä ympäri, minun on aloitettava taistelu. Olen ollut nyt yli kaksi vuotta erossa kaikesta poliittisesta toiminnasta. Ja miksi olisin toiminut, koska minulla ei ollut mitään elinvoimaista ihannetta, joka olisi innoittanut. Se oppi, jonka sain isältäni perintönä valmiina kaavoina ja jota sitten itse lukemalla täydensin, ei ole minua, sanoakseni suoran totuuden, milloinkaan lämmittänyt. Ibsen on muistaakseni sanonut, että aatteiden ikä on korkeintaan kolmekymmentä vuotta; isältäni perimäni aate ja oppi on jo vahvasti yli-ikäinen. Ainoassakaan puheessani, joita olen tähän asti pitänyt, ei ole ollut syvästi vavahduttavaa intohimoa; kaikki tähänastiset sanomalehtiartikkelini ovat olleet pelkällä musteella eikä verellä kirjoitettuja. Niin käy, kun palvelee ikäloppua aatetta; siinä homehtuu ja kalkkeutuu itsekin. Sinun läheisyytesi on loitontanut minut lopullisesti siitä. Tutustuminen sinuun merkitsi suurta käännettä elämässäni. Aivan kuin huomaamatta, itse tietoisesti tahtomatta sinä olet avannut minulle portteja uuteen maailmaan; avioliitostamme lähtien olen tarkastellut asioita paljon avarammin kuin siihen asti. Tiedät itse minkälaisia kirjoja olen viime vuosina lukenut; sinä itsekin olet joskus tulkinnut minulle kohtia, joista en ole saanut selvää. Koko avioliittomme ajan olen kerännyt energiaa. Nyt sitä on kasaantunut niin paljon, että minun on vaikea pysyä aloillani. Olen kuin sähköllä ladattu pilvi, jonka täytyy purkautua salamoihin ja jyrinään.

— Sellainen jyrinä voi särkeä tämän rauhallisen perheonnemme, vastasi vaimo hymyillen.

— Sen se ehkä tekee, mutta voisinko tyytyä yksilölliseen perheonneen silloin, kun ehkä koko kansakunnan olemassaolo on kysymyksessä? Sinä tunnet nykyisen tilanteen, minuun se koskee kipeästi, olen herkkä, jokainen liikahtelu yhteiskunnassa aivan kuin synnyttää värinän hermostossani. Tällainen rikkinäisyys on kuolemanvaara kansalle; ajattele, miten avuttomia olisimme torjumaan nykyisessä tilanteessa sitä ulkonaista vaaraa, joka ehkä piankin käy meille uhkaavaksi. Ei kukaan kunnon mies saa ajatella yksilöllistä perheonneaan silloin, kun uhrit kansakunnan hyväksi ovat välttämättömiä.

Alarik vaikeni tuokioksi ja jatkoi sitten pysähtelevällä äänellä — Avio-onnemme on ollut liian täydellistä jatkuakseen samanlaisena. Viime kuukausina olen ruvennut pelkäämään, että tällaisessa onnellisuuden tilassa henkeni rappeutuu kuin ainaisesta huumausaineiden käytöstä. Rakastan sinua, ketäpä muuta minä koskaan rakastaisin, mutta näin eheätä perheonnea varten en ole luotu. Se, jota suojellaan kylmältä, joka alinomaa puetaan villaisiin ja jolle syötetään hyviä aterioita lämpimässä huoneessa, ei kestä vetoa ja rajusäätä ulkona. Puu, joka kasvaa tuulilta suojatussa päivänpaisteisessa laaksossa, käy hauraaksi, mutta rannan petäjä, jota myrskytuulet repivät, on sitkeä, vahva ja juurensa syvälle tunkenut. Minä en tahdo olla veltostunut, hemmoteltu aviomies, jollaiseksi minua on sekä liikkeessämme että nyrkkeilyseurassani viime aikoina sanottu, minä olen syntynyt taistelijaksi.

— Jos sinä nyt aloitat, sanoi Airi, niin täytyy sinun nousta taisteluun entisiä tovereitasi vastaan. Oletko ajatellut sitä, että sinut voidaan erottaa myöskin toimestasi?

— Kaiken tuon olen ajatellut kymmeniä kertoja enkä suinkaan kuvittele, että voittoja saisi ilmaiseksi. Tietysti minulle tullaan antamaan ankaria vastaiskuja, mutta ne ovat välttämättömiä voimieni koettelemiseksi. Kapteeni opitaan tavallisesti tuntemaan myrskyssä, sotilas rintamalla. Mistä minä tiedän, kykenenkö ohjaamaan laivaa silloin, kun meri vaahtoaa ympärilläni, ja kestääkö rohkeuteni, kun täytyy katsoa todellista vaaraa silmiin? Suurta taistelua ja oikeita vaaroja en ole vielä tähän mennessä kokenutkaan; olen vain kamppaillut oman henkilökohtaisen menestykseni puolesta yrittäen nousta pinnalle kohtaamatta milloinkaan lujaa vastustusta. Saavuttamani voitot ovat olleet niin pieniä, ettei niistä kannata puhuakaan. Mutta vuodet vierivät, olen jo kahdenkymmenenyhdeksänvuotias; siinä iässä on moni piirtänyt nimensä lähtemättömästi historiaan; siinä iässä Aleksanteri Suuri oli valloittanut koko silloisen kulttuurimaailman …

— Onko sinullakin jokin yhtä korkea päämäärä? huomautti Airi iloisesti.

— Ei, vastasi mies naurahtaen, — minä tahtoisin olla vain kukko, joka laulaa eräälle pienelle kansalle. Minä en ajattele vanhojen puolueenjohtajien tavoin, että nykyinen rauha tulee jatkumaan vielä vuosikymmeniä; minä tiedän, että maailmanhistorian ehkä valtavin kamppailu on piankin edessä. Sille mahdille, joka on koonnut voimiaan idässä, nousee parhaillaan lännessä vastapainoksi toinen mahti; nämä kaksi voimatekijää eivät milloinkaan tule löytämään toisiaan, niiden täytyy käydä taistelu elämästä ja kuolemasta. Se tulee olemaan myrsky, joka ravistelee meidänkin kansaamme; minä tahdon olla herätyshuuto myrskyn aattona. Rupean kulkemaan kaduilla ja puhumaan toreilla ravistellakseni niiden varrella nukkuvat ihmiset näkemään vaaran. Miksi minä jättäisin kykyni käyttämättä? Ääntä minulla riittää; energiaa on varastoitunut valtavat määrät; pelkoa en tunne; kunnianhimoakin minulla on ja ennen kaikkea on vallanhimoa. Minun täytyy saada valtaa takoaksenikansan lujaksi panssaririntamaksi ja murtaakseni kaikki esteet, jotka kahlehtivat sen kehitystä suuruuteen. Mutta valtaa, niinkuin olen jo monesti puhunut, ei oteta ilman kansanjoukkoja. Joukkoja taas ei saada koolle ilman puoluetta. Ensimmäinen ja tärkein tehtäväni on siis perustaa puolue.

Airi hymyili surumielisesti.

— Koetan ymmärtää sinua, sanoi hän, — vaikka se onkin vaikeata. Sinussa on paljon sellaista, mitä naisen on mahdotonta käsittää. Sinä katsot jonnekin kauas tulevaisuuteen, mihin kukaan muu ei katso, enkä ole laisinkaan varma, että näet kaiken oikein. Sinä haluat myöskin vastoinkäymisiä ja kärsimyksiä; minä en niitä halua, en itselleni enkä sinulle. Minä toivon, että mikään vaara ei meitä uhkaisi, että äidit saisivat pitää lapsensa luonaan, vaimot miehensä ja että meidän oma perheonnemme jatkuisi niin kauan kuin me elämme. Mutta riisuudu nyt ja tule nukkumaan. Haluan olla onnellinen, ainakin ne hetket, jolloin olet luonani.

2.

Alarik Vornio oli toimessa työläiskuluttajien suurliikkeessä, jossa hänellä ei ollut mitään kiirettä. Työhön hän sai tulla milloin häntä halutti ja lähteä myöskin pois milloin päähän pälkähti. Itse varsinainen työ, henkilötoimiston hoito, vei häneltä enintään kaksi tuntia päivässä, muu aika jäi omille harrastuksille. Niistä kirjoista, joita hän oli vapaahetkinään pöytänsä ääressä lukenut, olisi kertynyt monta hyllyllistä. Liikkeen ajalla sekä liikkeen paperia ja kirjoituskonetta käyttäen hän oli sepittänyt lukuisat sanomalehtiartikkelit ja viime kuukausien palavasanaiset julistukset, joita ainoakaan lehti ei ottanut julkaistavakseen, samoin kuin satasivuisen, juuri ilmestyneen lentokirjasen »Kansallisen valtiotaidon tehtäviä», jossa hän esitteli sarjan perusteellisia sisäpoliittisia uudistuksia, jotta kansa voitaisiin koota horjumattomaksi yhteisrintamaksi kestämään uhkaavaa ulkonaista vaaraa; lentokirjasesta saaduilla tuloilla hän toivoi voivansa perustaa uuden puolueen äänenkannattajan. Täällä liikkeessä hän joka päivä valmentui tulevalle taistelulleen; rauhoittaakseen joskus ajatuksiaan hän otti esille kortit ja pelasi pasianssia.

Ei ollut kiirettä niillä Vornion lähimmillä työtovereillakaan, joiden huoneet sijaitsivat vieri vieressä saman pitkän käytävän varrella. Lakiasiainosaston hoitaja saapui tavallisesti töihin puoli kahdeltatoista, jolloin oli viimeinen tilaisuus mennä henkilökunnan ravintolaan aamiaiselle; aterioituaan hän kaiveli työhuoneessaan puolisen tuntia hampaitaan ja lähti sitten yhden tienoissa pois. Säästökassan kamreeri lueskeli aamupäivät sanomalehtiä alleviivaten punakynällä kaikki sellaiset ilmoitukset, joissa hierojattaret tarjosivat palveluksiaan; iltapäivät hän pelasi yksikseen shakkia tuprutellen paksuja sikareja ja ottaen hiljakseen naukkuja pöytälaatikoissaan säilyttämistään pulloista, joiden kyljissä koreili joko tähtiä tai hevosenkuvia. Mainospäällikkö vietti puoli tuntia joka aamu toalettihuoneessa partaansa ajelemassa, muina aikoina hän käyskenteli käytävässä yrittäen salaa kiinnitellä ohikulkevien takamuksiin hemaisevia saippuamainoksia. Johtokunnan sihteeri kuljeskeli aamupäivät huoneesta toiseen kertoilemassa edellisen illan ja yön seikkailuistaan; liivintaskut hänellä oli täynnä lääkekaapista otettuja päänsärkypulvereita, joilla hän yritti parannella kohmeloaan ja piristää jo nuorena raihnaiseksi käynyttä olemustaan. Tarkastajat olivat pääasiassa matkoilla, sen vuoksi he pistäytyivät huoneissaan ainoastaan silloin tällöin. Säännöllistä työaikaa tässä kerroksessa noudattivat ainoastaan rahanlaskijat, joita työskenteli suuressa huoneessa kuusi kappaletta, ja mainososaston stilistit ja taiteilijat, joita oli kaikkiaan viisi.

Pitkän käytävän itäisessä päässä oikealla puolella sijaitsi liikkeen henkilökunnan kahdesti kuukaudessa ilmestyvän lehden toimitus. Lehden varsinaisena päätoimittajana oli mainospäällikkö, mutta toimitussihteerin tehtäviä hoiti tilapäisesti tämän vuoden ajan toimittaja Kalle Tappara, mies, josta Alarik Vornio toivoi itselleen taistelutoveria.

Tappara oli jo lyhyessä ajassa tottunut toisen kerroksen säännöttömiin työtapoihin, ja siksi hänkin saapui työhön milloin mieli teki. Tänä aamuna, jolloin Vornio tahtoi häntä välttämättömästi puhutella, hän tuli jo vähää ennen kymmentä. Hänen omituisen töksähtelevät epäsäännölliset askeleensa, joista vasen tömähti paljon raskaammin kuin oikea, erotti käytävässä kymmenien muiden joukosta. Kuultuaan hänen saapuneen Vornio päätti mennä toimitushuoneeseen heti kun Tappara oli ehtinyt vilkaista sanomalehtiä ja suorittaa tavanmukaisen aamusiivouksensa.

Tälle neljänkymmenenkahden vuoden vanhalle miehelle olivat jo eräät pinttyneet tavat ominaisia. Tultuaan huoneeseensa, heitettyään vanhan pahoin kuluneen nahkasalkkunsa pyöreälle nurkkapöydälle ja otettuaan käteensä lehden hän istuutui poikkeuksetta sivuittain työpöytänsä ääreen. Jalkansa hän nosti toiselle tuolille; tällöin ovesta tulija joutui pakostakin näkemään hänen kenkiensä rikkinäiset pohjat, joista kerran talvisestakin säästä huolimatta likainen isovarvas oli pilkistänyt esille kuin mikäkin rotta kolostaan. Sanomalehden lukemisen hän aloitti aina etusivun uutisista ja pidellen lehteä vasemmassa kädessään rupesi oikean käden peukalon pitkällä ja leveällä kynnellä kaivelemaan nenäänsä, joka oli paksu ja ryhelmäinen kuin rupinen peruna. Saatuaan kynteensä sieraimesta jotakin puoleksi kuivunutta tahnaa hän pyöritteli sen sormissaan kiinteäksi palloksi, jonka tuokion tarkastelun jälkeen pudotti viereensä lattialle. Siivottuaan näin molemmat sieraimet hän siirtyi käsittelemään korviaan. Kun peukalo ei korvaan sopinut ja vaivoin lyhyen, tylpän pikkusormen muodoton mykyrämäinen kynsikään, työnsi Tappara korvaansa tulitikun. Esille vetämänsä vaikun hän pyöritteli niin ikään kiiltäviksi palloiksi. Täten lehtilueskelun ohessa lattialle hänen kummallekin puolelleen kertyi lukuisia pyöreitä palloja, jotka saivat silloin tällöin huoneeseen poikkeavan mainospäällikön sydämensä pohjasta sadattelemaan.

Ulkonaisesta olemuksestaan Tappara ei piitannut. Hänen vanha harmaa kauhtunut pukunsa ei ollut saanut tuntea silitysraudan kosketusta muuta kuin silloin, kun se räätälin käsistä oli siirtynyt myymälään vartomaan ostajaansa; kenkiään hän ei varmaan ollut kiilloittanut kertaakaan, niiden alkuaan musta värikin oli käynyt jo harmaanlaikulliseksi; hänen viininpunaisen ryppyisen kaulanauhansa oli parransänki kuluttanut jo monesta kohtaa rikki — punertava parransänki oli toisinaan kuin mikäkin hevosen rautasuka, jonka sisälle ihon valkopäiset pisamat peittyivät. Miehen kalju päälaki ei kaivannut kampaa, jollaista Tappara ei mukanaan pitänytkään, eivät sanottavasti takaraivon hiuksetkaan, jotka ohuina harottivat likaisen tärkkikauluksen päällä. Jokseenkin yhtä likainen kuin kaulus oli miehen kovitettu edusta; toisen kerroksen huoneissa tiedettiin yleisesti, ettei Tappara pitänyt oikeata paitaa muulloin kuin ehkä suurina pyhinä. Ei hän siitä välittänytkään jos hänen paidattomuudelleen naurettiin, hän laski siitä itsekin leikkiä, samoin kuin ontumisestaan ja muistakin puutteistaan. Lompakossaan hän kantoi kaiken muun rojun ohella paperiin käärittyinä kahta luunkappaletta, jotka väitti vedetyn oikeasta reidestään; näyttäessään niitä hänen tapanaan oli sanoa: »Ette ole kai ennen nähnyt miestä, joka kävelee reisiluut taskussaan?» Jos häneltä kysyttiin, mitä varten hän piti mokomaa roskaa lompakossaan, vastasi hän: »Tottahan ihmisellä täytyy olla luunsa mukanaan.» Puutteitaan Tappara ei pyrkinyt salailemaan; vain silloin kun hän keskusteli nuorten piirtäjäneitosten kanssa, siveli hän sormillaan nenäänsä piilottaakseen kämmenensä taakse yläleuan rikkinäiset ja madonsyömät hampaat, joista kaksi etumaista kokonaan puuttui.

Ystäväkseen häntä ei täällä liikkeessä kukaan sanonut, mutta yleistä suosiota hän nautti. Jo muutamia viikkoja tulonsa jälkeen hän sinutteli kaikkia lähimpiä työtovereitaan; hänen huoneestaan muodostui kahvinjuontipaikka niille rahanlaskuhuoneen, piirustuskonttorin ja mainososaston työntekijöille, jotka eivät tyytyneet pelkkään liikkeen henkilökunnan ravintolassa tarjottuun kahviin; monet naiset kääntyivät hänen puoleensa neuvoja tarvitessaan; eräät nuoret neitoset pitivät häntä hyväntahtoisena kilttinä setänä. Rennolla tuttavallisuudellaan ja leikillisyydellään, johon sisältyi paljon kirpeyttä, hän ehkä salasi olemuksessaan jotakin, mutta mitä, — sen ymmärtämiseksi olisi tarvittu terävää ihmistuntemusta ja pitempää aikaa kuin kolmea kuukautta, minkä hän liikkeen palveluksessa oli vasta ollut.

Siivottuaan sieraimensa ja korvansa ja poltettuaan savukkeen Tappara siirtyi seisomaan ikkunan ääreen katsellakseen vastapäätä olevalle urheilukentälle, jolla lapset olivat kelkkoineen jo täydessä touhussa. Yöllä oli ollut pakkasta, maaliskuun aurinko sulatteli nyt huurretta puiden oksilta. Tappara hymähteli huomattuaan kaksi polvenkorkuista, vaivoin jaloillaan pysyvää poikaa, jotka hieroivat keskenään tappelua hoitajattarien ollessa sillä aikaa syventyneinä keskustelemaan ehkä sulhasistaan. Mitään kiirettä ei Tapparallakaan ollut; lehti oli ilmestynyt pari päivää sitten, aineisto uutta numeroa varten jo latomossa; viikon päivät hän saisi istuskella kaikessa rauhassa, vastailla joskus puhelimeen tai vaikkapa harhailla kaupungilla, jos niin halutti.

Siinä ikkunan ääressä hän yhä seisoi, kun Vornio astui sisään. Joka päivä he poikkesivat toistensa huoneisiin; puhuivat paljon kirjallisuudesta, mutta enimmäkseen politiikasta, päätyen molemmat siihen, että uusi valtiollinen suunta oli maassa välttämätön. Näiden keskustelujen aikana Vornio oli oppinut tuntemaan Tapparan kyvykkääksi ja teräväpäiseksi mieheksi, mutta luonteeltaan jossakin määrin arvoitukselliseksi. Mitään erikoista luottamusta hän ei miestä kohtaan tuntenut, koko hänen olemuksensakin vaikutti lievästi vastenmieliseltä. Kuitenkin hän toivoi Tapparasta itselleen taistelutoveria. Oli uhkarohkeata aloittaa taistelu aivan yksin, jonkinlainen tukimies, joka aluksi avustaisi edes puhetilaisuuksissa, oli välttämätön. Tappara kykeni tukimieheksi, hän oli puhuja ja väittelijä, kokemusta hänellä oli takanaan, varsinkin kokoustekniikan hän tunsi yhtä hyvin kuin oman nenänsä.

— Ylihuomenna minä olen päättänyt aloittaa, sanoi Vornio kohta huoneeseen astuttuaan. — Tilasin juuri työväentalolta salin viideksi eri kerraksi.

— Ohoo! — vastasi Tappara ja istuutuen pöydän kulmalle rupesi nuppineulan tylpällä päällä kaivelemaan vasenta korvaansa. — Ensimmäisestä saarnastasi ne saavat ihan kyllikseen ja savustavat sinut ulos.

— Sitä en pelkää, mutta nolottaa esiintyä yksin. Tulisit nyt mukaan. Pitäisit vaikkapa lyhyen tervehdyspuheen. Ohjelman pääkohdista olemme samaa mieltä, yksityiskohdista ei kannata ruveta väittelemään.

Tappara otti käteensä rautaviivoittimen ja rupesi taivuttelemaan sitä.

— En voi auttaa sinua, sanoi hän. — En ainakaan vielä nyt. Olenhan sen jo sanonut.

— Tähänastiset perustelusi eivät vakuuta minua. Mitä siitä, jos oletkin entinen äkkijyrkkä, kulkenut Venäjällä ja istunut vankilassa. Ei menneisyys ole ratkaisevaa, vaan nykyisyys. Juuri siihenhän minä pyrinkin, että entisen luokkataisteluasenteen miehet astuvat kansalliseen rintamaan. Minä itse seisoin joitakin vuosia sitten jokseenkin vasemmalla; suuttuneena toisinaan puolueemme hedelmättömyyteen minun teki mieleni liittyä jopa teikäläisiin. Sama partasuu oppi-isä meillä on ollut kummallakin. Mutta ei ole enää nyt.

— Ei ole, eipä tietenkään ole. Kuitenkaan en voi esiintyä sinun rinnallasi julkisesti.

— Sano pätevä syy.

Tappara katsoi silmät sirrillään Vornioon ja vastasi:

— Niin, en olekaan maininnut sitä sinulle aikaisemmin. Ratkaisevin syy on se, ettei minulla ole kansalaisluottamusta.

— Todellako? Se on tärkeä este.

— Puolen vuoden kuluttua olen täysivaltainen kansalainen ja silloin voin antaa sinulle apuani. Toistaiseksi saat ainoastaan myötätuntoni.

— Tule sitten puolueen ensimmäiseksi jäseneksi. Kansalaisluottamuksen puute ei estä sinua olemasta rivimiehenä. Jäsenyyden ohella voisit olla minun neuvonantajani.

— Kelpaanko minä nyt sellaiseksi? sanoi Tappara ruveten äkkiä nauraa kurnuttamaan.

— Olisit valioluokan jäsen ja erinomainen neuvonantaja. Kykymieshän sinä olet, sinulla on omaperäisiä ajatuksia.

Tappara hyppäsi pöydänkulmalta ja istuutui tuoliinsa.

— Kuulehan, sanoi hän, — kun sinä otat puolueen perustajana aivan ensimmäisiä askeleita, niin tahtoisin antaa sinulle pari hyvää neuvoa.

— Hyvät neuvot ovat minulle todella tarpeen. Askel, jonka nyt otan, on ehkä elämäni ratkaisevin.

— Annan sinulle ennen kaikkea sen neuvon, että älä etsi puolueeseen mitään valiomiehiä, tällaisia ajattelevia yksilöitä, vaan ylipäätään sellaisia, jotka eivät ajattele mitään. Kyvykkäitä, omaperäisiä yksilöitä tarvitaan kyllä tieteessä, taiteessa ja kirjallisuudessa, siellä heistä on aina suuri puute, mutta puoluetaistelussa he ovat vain haitaksi. Kas, eivät mitkään järkytä puolueen sisäistä voimaa siinä määrin kuin ajattelevat yksilöt. Mieluummin sata typerää kuin yksi viisas.

— Päinvastoin yksi teräväpäinen, kyvykäs mies vastaa aina tuhansia hölmöjä.

— Jossakin muualla, ei politiikassa. Politiikassa on määräävänä lukumäärä, ei laatu. Kyvykkäitä, itsenäisiä luonteita on vaikeata saada alistumaan puoluekuriin, he eivät tahdo alistua johdon määräyksiin ja käskyihin, vaan rupeavat harkitsemaan, ovatko ne hyviä vai huonoja. Tämä luonnollisesti jarruttaa toimintaa. Senpä vuoksi sinun on alusta alkaen pyrittävä jäsenistöön, joka on vailla omia mielipiteitä, sellainen tottelee sokeasti. Puolueenjohtajana sinun tärkein tehtäväsi tulee olemaan standardisoidun ajattelun edistäminen. Älä milloinkaan rupea pitämään jäsenillesi syvällisiä esitelmiä valtiollisista ja sivistyksellisistä peruskysymyksistä, niiden tuntemus hävittää joukoista sokean uskon puolueen aatteiden toteutumiseen, vaan taistele puolueen sisällä kaiken syvemmän tiedon levittämistä vastaan. Ota puolueen ohjelmasta vain kymmenkunta iskulausetta ja hakkaa ne jäsenten päähän. Kun he uskovat vain niihin eivätkä ajattele muuta, seisovat he lujalla pohjalla eikä kerrassaan mikään kykene heitä horjuttamaan.

Vornio naurahti iloisesti:

— Pitäisikö minun siis sanoa jokaiselle älykkäälle, joka tulee pyrkimään puolueen jäseneksi: ei, sinä et kelpaa, älykkäiltä pääsy kielletty.

— Miksi niin? — hymyili Tappara viekkaasti. — Kaikki on otettava avosylin vastaan, ei tarvitse pelätä, että älykkäitä ilmestyisi liikaa. Valtaenemmistö ihmisistä kuuluu niihin, joista vuoden sisällä voi karsia senkin vähän älyn ja itsenäisen ajattelukyvyn, minkä koulut ja yliopisto ovat mahdollisesti jättäneet jäljelle. Vuoden kuluttua heillä on päässään vain ne sinun antamasi kymmenkunta uskonkappaletta, ja he sanovat: Meidän ei tarvitse ajatella mitään, johtaja ajattelee puolestamme.

Pitkänhuiskea asiatyttö, joka käveli etukumarassa ja poti ainaista nuhaa, tuli ilmoittamaan Vorniolle, että henkilötoimistoon oli saapunut joku asiakas. Vornio nousi sohvalta ja kiitti Tapparaa tämän omaperäisestä neuvosta.

— Odotahan, sanoi Tappara, — älä vielä mene. Eräs kysymys. Uuden puolueen perustaminen vaatii rahaa. Onko sinulla sitä?

— Toivon saavani kirjallani viitisentoistatuhatta puhdasta, vastasi Vornio ovella seisten. — Se riittää alkumenoihin ja viikkolehden perustamiseen.

— Olet aikamoinen optimisti, nauroi Tappara. — Minä puolestani en luota muuta kuin rahoihin, jotka jo ovat taskussani, tai miehiin, jotka voivat rahaa antaa.

— Onko tiedossasi sellaisia?

— On, ainakin yksi.

— Kuka hän on?

— Professori Lameri.

— Tunnetko sinäkin hänet?

— Käyn silloin tällöin hänen kerhossaan kahvilla. Keskustelin eilen illalla hänen kanssaan. Hänellä on sama halu kuin sinullakin, saada syntymään uusi puolue, ja päämääräkin on sama: luokkataisteluasenteen voittaminen. Siinä sinulle on tukimies. Tee hänestä puolueen puheenjohtaja.

— Onko hänestä nyt siihen? Tunnenhan minäkin hänet, olen ollut hänen kerhossaan muutamia kertoja ja kahdesti hänen kotonaankin. Minusta hän on tuollainen hyvänahkainen, leppoisasti haasteleva ukkeli, joka pikemminkin olisi paikallaan jossakin vanhassa parlamentaarisessa puoluesängyssä kuin uuden taistelevan liikkeen johdossa.

— Mutta hänellä on sitä, joka sinulta ja minulta puuttuu. Hänellä on prestigea: arvonimi, laaja suku, yhteiskunnallista arvovaltaa, suuri maatila ja kuusi kivitaloa.

— Ne painavat kyllä paljon.

— Paljon, paljon enemmän kuin sinun intomielisyytesi. Suoraan sanoen, pidän sinua houkkana, ellet lyöttäydy yhteen hänen kanssaan. Tarvitset häntä heti alusta lähtien. Täältä sinut potkitaan menemään, ennen kuin olet päässyt edes viidenteen saarnaasi työväentalolla; Lamerilla on kyllä varaa maksaa sinulle palkkaa. Jos innostut liian rajusti hyökkäilemään vallitsevia oloja vastaan, voi poliisi kohta olla kauluksessasi kiinni; Lamerin nimi takaa sinulle turvan ja koskemattomuuden. Hän on sinulle kultakukkaro, josta voit tarpeen tullen nyppiä kolikoita, ja pylväs, johon voit nojata. Yksin sinä olet kuin luonnontilassa ryöppyävä koski, yhdessä Lamerin kanssa voit muodostaa sähkölaitoksen, joka jakaa valoa ja voimaa laajalle ympäristöönsä.

— Ehkäpä minun todellakin täytyy ottaa yhteys häneen, sanoi Vornio käsi ovenkahvalla.

— Tee se heti, ennen kuin joku toinen ehtii houkutella hänet samanlaiseen yritykseen. Yhteiskunta on kuohuntatilassa, et sinä ole ainoa, joka haaveilee uudesta puolueesta. Lamerilta saat apua heti, minulta sitten aikanaan. Kun minä tulen mukaan, täytyy ainakin osassa yhteiskuntaa käydä vavahdus. Minä tunnen näes vetoa dramaattisiin otteisiin, hi-hi-hi.

3.

Jo samana iltana Alarik Vornio istui professori Lamerin kirjastohuoneessa pehmeässä nahkanojatuolissa pyöreän metallitaontaisen pöydän ääressä, jolle vanhahko, herttaisesti hymyilevä sisäkkö oli niiaten laskenut kahvitarjottimen. Tämä oli jo kolmas kerta, kun Vornio vieraili Lamerin luona. Ihastuneena hän katseli joka kerta näitä seiniä, joita kirjat peittivät lattiasta kattoon, niin ettei muulle tilaa jäänytkään. Vain huoneen nurkassa tummapintaisen nelikulmaisen pylvään päässä oli puuveistos, se esitti miestä ja hevosta, jonka hampaita parhaillaan tutkittiin; toisessa nurkassa oli Bismarckin kipsinen rintakuva. Nämä kaksi veistosta symbolisoivat isäntänsä kahta pääharrastusta: nuorempana hän oli ollut innokas hevosten kasvattaja, nyt vanhempana häntä kiinnosti pääasiallisesti valtioelämä.

Finanssiopin professori Viljo Lameri oli erittäin miellyttävä isäntä. Jos hän kutsui jonkun luokseen neuvottelemaan, tarjosi hän aina kahvia, jopa konjakkia tai punssia, eikä milloinkaan aloittanut keskustelua vakavista asioista kertomatta ensin muutamia uusimpia pilajuttuja, joita keräsi tilaamistaan amerikkalaisista ja englantilaisista aikakauslehdistä. Jutut kahisivat vahvasti paperilta, mutta se ei estänyt ainakaan häntä itseään nauramasta niille; hän nauroikin yhteenpuristettujen hampaittensa välistä niin omituisen sihisevin äänin, että ensikertalainen kuulija vallan säpsähti kuvitellen käärmeen ryömivän jossakin tuolin alla. Lamerin nauraessa hänen raikkaanväriset poskipäänsä huomattavasti punertuivat ja siniset lempeät silmät siristyivät miltei kiinni; samalla hän joko siveli tuuheita pitkiä viiksiään tai kosketti etusormellaan kaulanauhaansa, jonka solmu ei juuri milloinkaan ollut suorassa linjassa nenän kanssa.

Jonkinlainen huolimattomuus ulkonaisessa olemuksessa, joka ilmeni väärinnapitettuina liiveinä, kampaamattomina hiuksina, viiksiin tarttuneina ruoanmurusina ja monessa muussa kohdassa, ei tietenkään johtunut mistään muusta kuin professorimaisesta hajamielisyydestä. Lameri oli aina niin syventynyt pohtimaan suuria talous- ja valtiopoliittisia kysymyksiä, ettei häneltä riittänyt harrastusta ja huomiota kaikenlaisille pikku asioille. Käydessään toalettihuoneessa hän ei milloinkaan muistanut vetää vitjoista, työhuoneensa sähkön hän jätti öisin palamaan, usein hän etsi täytekynäänsä, vaikka se olikin hänen kädessään, kaupungilla liikkuessaan hän saattoi unohtaa autonsa jonnekin liikkeen edustalle ja kotiin käveltyään ilmoittaa poliisille, että hänen autonsa oli varmaan varastettu, kosk’ei sitä näkynyt tallissa.

Kaikesta hänessä: harmaista, mutta vielä tuuheista hiuksista, harvinaisen pitkistä viiksistä, lyhyestä leukaparrasta, pyöreistä poskipäistä, kumpumaisesta vatsasta ja pehmeistä käsistä huokui lempeyttä, hyväsydämisyyttä ja auttavaisuutta. Hän oli kaikkien kanssa hyvissä väleissä. Ollessaan aamupäivisin kävelyllä läheisessä puistossa hän puhutteli siellä leikkiviä lapsia ja jakeli heille taskuistaan makeisia; hänen ainoa oma lapsensa oli kuollut kaksivuotiaana. Puistonlakaisijat hän tunsi jokaisen nimeltään, olipa hän käynyt erään kotonakin tervehtimässä tämän sairasta tytärtä. Jokaista hän oli altis auttamaan, ei kenenkään tarvinnut kääntyä hänen luotaan pettyneenä pois. Jo ensimmäisenä pulavuotena hänen kerhoonsa liittyi useita työttömiä, jotka vähän väliä poikkesivat Lamerin kotona; Lameri puhui heille ensin talouselämän huonosta organisaatiosta ja työnsi lopuksi käteen viisikymppisen tai satasen. Tämän hän kuitenkin teki varovasti oveen vilkuillen; jos hänen vaimonsa sattui joko raottamaan ovea tai astumaan sisälle jonkin tekosyyn varjolla, piilotti hän lompakkonsa hätäisesti ja istui sitten tuolillaan kuin pahanteosta kiinnisaatu koulupoika. Monet käyttivät hänen hyväsydämisyyttään väärin; niinpä eräs veijari, myöskin Lamerin kerhon jäsen, uskotteli professorille, että hänen äitinsä makaa sairaalassa parantumattomana; Lameri antoi veijarille pitkän aikaa kaksisataa kuukaudessa sairaalamenoihin. Suurempia summia hän harvoin antoi, sillä rouva valvoi tarkasti, ettei mies saanut tuhlata omaisuutta mielettömyyksiin.

Melkoisen suuri, osaksi peritty, osaksi naimiskaupalla hankittu omaisuus takasi hänelle taloudellisesti täysin huolettoman elämän. Alhaiset ajanvietteet, kuten pelit tai juopottelu eivät olleet houkutelleet häntä edes nuorena. Vain kauniisiin nuoriin naisiin hän ihastui herkästi, mutta heitäkin ihaili yhtä viattomalla tavalla kuin nuorempana jotakin jalorotuista hevosta. Hän oli suutari, joka ei malttanut pysyä lestissään. Hän ei tyytynyt ainoastaan luennoimaan ylioppilaille, vaan tahtoi parantaa koko yhteiskunnan. Jo toistakymmentä vuotta hän oli johtanut omaa talouspoliittista kerhoaan, jossa kehitteli kaikenlaisia reformistisia suuntaviivoja ja erikoisesti uutta finanssipoliittista ohjelmaa, joka oli niin monimutkainen ja nerokas, ettei siitä kukaan saanut selvää. Kerhon jäseneksi pääsi ken hyvänsä, Lameri ei kyennyt erottamaan veijaria kunnon miehestä, kaikki ihmiset olivat hänestä ensi näkemältä yhtä hyviä; vasta sellaista, jota joku toinen taitavasti parjasi, hän rupesi tarkastelemaan arvostelevasti. Kerho kokoontui talvisin kahdesti kuukaudessa. Toisinaan sen toiminta sammui kokonaan, mutta viime aikoina, jolloin kiristyvä talouspula ja sisäpoliittinen jännitys pitivät ihmisten mieliä sekä levottomina että virkeinä, saattoi kerhon kokouksissa olla läsnä pari- jopa kolmekinkymmentä henkeä. Suurin osa kuulijakunnasta oli professorille täysin tuntematonta väkeä, eikä se ollutkaan tullut kuuntelemaan mitään uusia viisauksia, vaan nauttiakseen kahvista vehnäsineen ja leivoksineen, jota Lameri esitelmänsä jälkeen tarjosi.

Lameri oli kuin joku viime vuosisadan liberaali, aina valmis hyväksymään yhteiskunnallisia uudistuksia. Työväen aseman parantamiseen hän oli erikoisen kiintynyt, vaikk’ei hänen suvussaan ollut ainoatakaan työmiestä. Poliittisten ohjelmien laatiminen oli hänen mielityötään; niitä hän kirjoitteli kesäisin maatilallaan, talletti ne pöytälaatikkoonsa ja haaveili hetkestä, jolloin ne voitaisiin toteuttaa.

Mikään ei ollut hänestä mieluisampaa kuin keskustella Vornion kanssa uuden puolueen perustamisesta. Ajatus saada syntymään uusi puolue viimeksi laatimansa ohjelman pohjalle oli erikoisesti lämmittänyt hänen mieltään näinä levottomina kuukausina. Saatuaan nyt vieraakseen miehen, joka oli valmis ryhtymään yritykseen kaikella nuoruuden energiallaan, hän puhui asiasta jopa intoutuneesti.

— Minä olen kanssanne samaa mieltä siitä, että kansa on taottava lujaksi rintamaksi kestämään ulkonaista vaaraa, puhui hän lämmin loiste lempeissä sinisissä silmissään. — Mutta itse vaarasta tuskin kannattaa vielä mitään puhua. Eihän ole laisinkaan sanottu, että mikään vaara uhkaakaan meitä lähivuosikymmeninä, eikä viisas politiikka peloittele joukkoja asioilla, jotka eivät mahdu sen tajuntapiiriin. Viisas politiikka käyttää kiertoteitä ja enimmäkseen onkin kompromissien tulos. Voidaksemme yhdistää koko kansan samaksi rintamaksi on meidän löydettävä sopiva kompromissiohjelma, eikö niin? Tällöin voi tulla kysymykseen vain kansallisuusaatteen ja sosialismin yhdistäminen, eikö niin? Kansallisuusaate on enemmän niinkuin porvariston aate, sosialismi työväen. Kun nämä liitetään yhteen, silloin on myöskin oletettavissa, että porvaristo ja työväestö yhtyvät. Kummankin luokan on tingittävä entisestä jyrkästä asenteestaan, porvaristo saatava ajattelemaan vähän niinkuin sosialistisesti, työväestö kansallisesti, eikö niin? Eivätkähän kansallisuusaate ja sosialismi toisilleen mitään vastakkaisia olekaan, kumpikin on suurten joukkojen aate ja kummankin päämääränä kansan laajojen kerrosten paras. Oikein tulkittuna kansallinen politiikka merkitseekin työväen olojen parantamista, jotta se kiintyisi omaan valtioonsa ja oppisi rakastamaan isänmaatansa; työväen oloja ei taas voida parantaa muuten kuin sosialismin osittaisella toteuttamisella, eikö niin? Juuri näille näkökohdille perustuvat ne puolueohjelmat, jotka olen aikaisemmin laatinut. Niiden johtavana perusajatuksena on kollektivismi. Kollektivismi on ajan aate. Minä en ollenkaan pelkää sosialismia, niin porvaristoon kuin lukeudunkin, mitä enemmän vanhenen, sitä radikaalisemmaksi käyn. Nuorena miehenä olin konservatiivi, pidin yksilöä yhteiskunnallisen kehityksen