Lähellä kuolon rantaa: Jaakko Pentinpoika Ilkan ja Klaus Eerikinpoika Flemingin kertomukset Pinonäsin herran Hannu Hannunpo

By Tuure Vierros

On talvi vuonna 1596. Nuijasota on puhjennut, ja varakas ratsutilallinen Jaakko Ilkka johtaa talonpoikia kapinaan. Talonpojat vastustavat Klaus Flemingin, Suomen käskynhaltijan, johtamaa kovaa sotilashallintoa. Mutta millaisia nämä nuijasodan kaksi päällikköä, Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming, ovat? Mikä saa toisen puolustamaan talonpoikia ja toisen ryöstelemään ja riistämään henkiä?
Väkevä historiallinen romaani kartoittaa talonpoikaiskapinan keskeisten johtajahahmojen persoonia ja taustavaikuttimia. Tuure Vierros kuvaa tapahtumat ainutlaatuisesti eläytymällä molempien miesten näkökulmaan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 31, 2024
• ISBN: 9788728534724

Book preview

Lähellä kuolon rantaa

Cover image: Shutterstock & Adobe Firefly

Copyright ©1967, 2024 Tuure Vierros and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728534724

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ol’ Ilkka talonpoika vaan,

siis suur’ ei suvultansa;

mut jaloin poika Suomenmaan

hän oli aikanansa.

(kramsu, ilkka )

Ilkka ilkeä isäntä,

Pää kero, sininen lakki,

Ei konna tapella tainnut,

Eikä sammakko sotia,

Että joi joka talossa,

Joka knaapin kartanossa.

(pilkkalaulu ilkasta )

Kirjailija Tuure Vierros

Helsinki

Kunnioitettu Herra Kirjailija!

Käännyitte puoleeni pyytäen tietoja niistä tapahtumista, joita jo minun eläessäni kutsuttiin Ilkkaisen sodaksi. Tiedustelunne on harvinainen, ellei suorastaan ainutlaatuinen. En voi olla ihmettelemättä, miten se on saapunut perille. Vielä suurempi ihme on, jos te saatte vastaukseni. On vahinko, ellette saa, sillä olen tehnyt sen laadinnassa paljon työtä. En sano tätä tehdäkseni teidät tietoiseksi kiitollisuudenvelastanne. Työ on täällä harvinainen ilo, ei vaiva eikä rasitus. Olisimme valmiit millaiseen uurastukseen tahansa, jos meille suotaisiin siihen tilaisuus. Enempää en voi sanoa, koska tässäkin on jo liikaa. Meillä ei ole oikeutta paljastaa täkäläisiä olosuhteita ulkopuolisille.

En puhu mielelläni itsestäni. Se ei johdu niinkään siitä, että olisin ujo tai vaatimaton. Pikemminkin päinvastoin. Minulla on vahva tunne, etten elämässäni saavuttanut sitä, mihin mittani olisi riittänyt, jos olosuhteet olisivat olleet myönteisemmät. Silti en voi väittää, että minua olisivat kohdanneet todella suuret onnettomuudet tai vääryydet. Minulla ei siis ole mitään, minkä taakse voisin itseltäni kätkeytyä. Siksi en mielelläni vatvo elämäni yksityiskohtia, ellei ole pakko. Tässä ei ole ollut.

Olen haastatellut kahta, jotka Ilkkaisen sodasta kaiketi eniten ja mahdollisimman eri tavoin tietävät. He ovat ilmajokelainen suurtalonpoika ja maakauppias Jaakko Pentinpoika Ilkka itse ja Viikin vapaaherra Klaus Eerikinpoika Fleming. Ilkka oli ystäväni ja Fleming pahin vihamieheni, mutta täällä ja nyt se ei merkitse mitään. Lähetän heidän laajat kertomuksensa, jotka tietysti ovat minun kirjoittamiani. Ilkka ei osannut ollenkaan kirjoittaa ja Klaus Eerikinpojan ruotsi oli hävettävää. Minut sen sijaan tunnettiin harvinaisen kykenevänä kynämiehenä, vaikka en lukeutunutkaan oppineeseen säätyyn. Laadin eläissäni niin monta anomus- ja valituskirjelmää sekä maksusta että maksutta, etten määrää tiedä. Viikin vapaaherran puolesta en kirjoittanut ainoaakaan, mutta satoja häntä vastaan. Eivätkä ne olleet huonoja kirjelmiä. Klaus Fleming tiesi sen. Siksi hän minua niin vihasi.

Vaikka sekä Ilkan että Flemingin kertomusten muoto on minun käsialaani, en ole niiden sisällöstä tieten tahtoen muuttanut mitään. Olen uskollisesti pyrkinyt säilyttämään kaikki minulle epäedullisetkin yksityiskohdat. Jos joku on sitä mieltä, että minä olin suurimpia syyllisiä Ilkkaisen sotaan, niin olkoon. En katso sitä häpeäksi itselleni. Mikä lopullinen totuus ja oikeus lieneekin, ainakin silloin minä uskoin asiani oikeuteen. Jos kaikki muut mukana olleet voivat sanoa samoin, niin hyvä on. Ihminen — elävä ihminen — näkee vain rajoitetun alueen ja suorittaa arviointinsa sen mukaan, mitä näkee ja miten näkemänsä ymmärtää. Oikeutta ja totuutta onkin vain rajatuilla alueilla. Rajattomuudessa kaikki tasoittuu. Mikään ei ole enää mitään, koska se, mikä jotain näyttää olevan, onkin yhtä paljon päinvastaista. — Valitettavasti minun täytyy tässä ilmoittaa eräs rajoitus. En voi paljastaa mitään sellaista, jota siellä ei tiedetä tai jonka tietämiseen ei ole edellytyksiä. Niin säätävät täkäläiset sensuurimääräykset, joille ei tunneta mitään vapaamielistä tulkintaa. Tästä syystä minun on täytynyt visusti varoa käyttämästä vaimovainajani nimeä, joka ei ole sikäläisissä asiakirjoissa säilynyt.

Minun isäni Hannu Knuutinpoika Fordell oli Korsholman ja Peräpohjolan vouti. Hän vihasi kirkkoherra Jaakko Geetiä, Kyrön suuriruhtinasta, ja Jaakko Geet vihasi häntä. Pohjanmaalle ei mahtunut kahta niin mahtavaa miestä. Minun tielläni oli Jaakko Geetin poika Pietari Gumse, kotihuovien pääkonna ja talonpoikien verenimijä. Hänen vuokseen minä asetuin herttuan puolelle ja rahvaan puolelle marski Flemingiä vastaan ja huoveja vastaan. Jokainen ratsutalollinen oli minun viholliseni. Ilkka, entinen ratsutalollinen, teki saman valinnan kuin minä, enkä kaihda sanoa, että hän teki sen minun neuvostani. Se valinta maksoi Ilkan hengen. Tuhansille muille kävi niinä aikoina yhtä huonosti, mutta minä olin kuitenkin oikeassa. Flemingin huovit ryöstivät minunkin kauniin kotini Pinonäsin kartanossa, mutta minä sain täyden hyvityksen. Minä olin Suomen talonpoikien ainoana edustajana Linköpingissä, kun herttuan vastustajat, jotka olivat järjestään myös minun vihollisiani, tuomittiin. Kosto oli suloista, mutta ei kuitenkaan niin suloista kuin olin luullut sen olevan. Kosto on useimmiten jo lyödyn lyömistä. Siitä jää karvas ja vastenmielinen jälkimaku. Parempi olisi kaiketi antaa anteeksi niin kuin sanassa neuvotaan, jos vain kykenisi antamaan.

Minä elin elämäni rauhattomana aikana ja nain hurjan naisen, jota marski Fleming omalta näkökannaltaan sanoi pahaksi piruksi. Marski oli osaksi oikeassa. Silti en tahdo moittia vaimoani. Omalla tavallaan hän kaiketi rakasti minua ja taisteli puolestani kuin naarasleijona, mutta hellempi hän olisi saanut olla.

Kaarle-herttua oli elämäni johtotähti. Hänen puolestaan panin peliin enemmän kuin omistinkaan. Luulen tehneeni hänelle melko merkittäviä palveluksia.

Kaarlesta tuli kuningas, mutta minä en saanut koskaan aatelisvaakunaa.

Täällä, josta ei paluuta ole, ikuisuuden 1. päivänä

Hannu Hannunpoika Fordell

sielu

P.S. Syistä, joita en pysty selittämään, minä kadehdin Ilkkaa, vaikka hänet revittiin kappaleiksi, jotka pantiin teiliin.

Idem

Jaakko Pentinpoika Ilkan kertomus

1.

Olkaa hiljaa, lukekaa tai kuunnelkaa, te jotka ette tiedä miltä tuntuu kun sääriluut ja käsivarret murskataan ja revitään irti ruumiista. Lopulta lyödään pääkin erilleen. Sitten pannaan palat teiliin, yksi raaja yhtäälle, toinen toisaalle ja keskiruumis kolmannelle taholle. Heikot eivät kestä sitä nähdä. Raavaat miehetkin pyörtyvät kuin naiset. Minä en ole vain nähnyt, olen myös kokenut. Niin voi käydä kun on pohjalainen mies. Oikea pohjalainen ei nahistu paikallaan. Hän panee toimeksi niin että syntyy jälkeä: taloja, viljaa, tervaa, rahaa taikka ruumiita. Mitä niistä, sillä ei ole ihan tarkkaa väliä. Mies elää mieluummin vähän ja väkevästi kuin pitkään ja pihistellen, ainakin pohjalainen mies.

Minulle kerrottiin jo lapsena, että synnyin ukonilman aikaan. Olkoon vaikka tottakin — ja miksei se totta olisi ollut — en minä sellaisille juuri korvaani kallistanut. Ilmat ovat ilmoja, eivät mitään jumalanilmoja, vaikka niin sanotaan. Mies raivaa itse tiensä. Naista viedään. Mutta raiviolla voi joskus tulla vastaan liian iso kivi, kannoista ei ole miehenvastusta.

Miehellä pitää olla voimaa ja kovuutta. Naisen käsi saattaa silti olla tarpeen ohjaamaan miehen voimaa oikeaan uomaan. Vaikka naisella olisi järkeä vähemmänkin, hän saattaa luonnoltaan säyseämpänä olla miestä viisaampi. Talon menestys on aina enemmän emännän kuin isännän varassa. Isäntä voi rehkiä, raataa ja haalia kokoon, mutta lisääntyneistä tuloista ei ole suurta apua, jos ne eivät pysy emännän takana. Hyvä emäntä vaurastuttaa talonsa ja taitamaton köyhdyttää vaikka valtakunnan.

Minä synnyin kotonani Ilmajoen Kokkolan kylässä, jota myös Rahnaistoksi sanotaan. Isäni Pentti Jaakonpoika oli kylän vaurain talollinen. Hänellä oli peltoa kahdeksanneljättä panninmaata. Vain yhdellä talolla koko Ilmajoen pitäjässä oli enemmän. Ja maa tuotti. Ruista ja ohraa tuli parhaina vuosina liki sata pannia. Ainoakaan talo Ilmajoella ei päässyt lähellekään. Kiinteää ja irtainta oli rutosti. Elämä oli vankkaa ja vanhoillista. Isä ei pyrkinyt nimismieheksi enempää kuin neljännesmieheksikään eikä myöskään päässyt. Äijä puski työtä kuin karhu ja piti renkejä piukalla. Äiti oli lempeämpi piioille, mutta naisten tehtävät sujuivat talossa silti paremmin kuin miesten osuus.

Äitini kuoli nuorena. Sen jälkeen kaikki alkoi taantua. Saita ja äreä ukko muuttui vuosi vuodelta yhä saidemmaksi ja äreämmäksi. Palkolliset olivat hänen mielestään poikkeuksetta epärehellisiä. Sellaisessa talossa ei viihdytä. Rengit karkailivat, joskus jopa piiatkin. Isäni katseli talontyttäristä itselleen uutta puolisoa leskensängyn lämmittäjäksi. Pahasta nimestään huolimatta hän kaiketi lopulta olisi jonkun saanutkin, mutta ei sitten uskaltanutkaan ottaa. Hänen mielestään äiti oli jo hävittänyt taloa tarpeeksi. Uusi emäntä olisi voinut panna menemään loputkin.

Minä en koskaan tullut isäni kanssa hyvin toimeen, myöhemmin en enää huonostikaan. Voin, lihan ja villojen tuotanto aleni, sitten äijän parhaastakin puurtamisesta huolimatta myös viljan. Mutta Pentti Jaakonpojan silmät eivät avautuneet. Hän syytti sotaa, huonoja vuosia ja palkollisten petollisuutta. Sanoin, että sota ja katovuodet rasittivat samalla tavoin kaikkia ja ellei ollut uskottavaa, että epärehellisiä renkejä ja piikoja oli yksin meillä. Kuitenkin jo kymmenkunta Ilmajoen taloa maksoi kymmenysveroa enemmän kuin me. Sanani osuivat arkaan kohtaan. Yleisesti tiedettiin, millaisiin naurettavuuksiin hän oli saituuttaan sortunut yrittäessään kiertää kymmenysveroa. Hän sanoi, että olin tullut äitiini. Työ ei minulle maistunut, mutta toisen keräämän omaisuuden sain kyllä liukkaasti menemään. Vastasin, että oli hävytöntä matalamielisyyttä hänen herjata kuollutta äitiäni täysin perättömästi. Hänen piti tietää, että äidin eläessä talo oli menestynyt ja että se oli menestynyt nimenomaan äitini ansiosta. Työ sellaisena kuin hän sen käsitti oli hedelmätöntä ja vailla siunausta. Jos taloa joku oli hävittänyt, se oli hän itse epäluuloineen ja saituuksineen.

Kaiketi äijä munaskuissaan tunsi kuulleensa totuuden. Raivoissaan hän sivalsi minua ohjasperillä vasten kasvoja. Olin kiivasluonteinen mies ja yksi pitäjän vahvimmista. Mittaakin vantteralla varrellani oli neljättä kyynärää. Maailma värjäytyi silmissäni tulipalonpunaiseksi, ei kivun vuoksi, vaikka isku navakka olikin, vaan silmittömän vihan. Ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni kävin käsiksi isääni. Pentti Jaakonpoika oli juureva ukko, mutta en tuntenut painoa ollenkaan kun kohotin hänet lattiasta. Olin juuri paiskaamassa hänet permantoon, kun ympäristö sai takaisin entisen värinsä. Olin samassa jäätävän rauhallinen ja laskin äijän alas. Panin hänet sievästi siihen, pieksujen pohjat miltei entisille sijoilleen. Ohjashihnan, jolla hän oli minua sivaltanut, hakkasin hakotukilla puolen korttelin mittaisiksi paloiksi. Sitten lähdin talosta. En sanonut mitään eikä äijä kysellyt.

Olen monet kerrat kiittänyt Jumalaa siitä, että hän silloin selvensi järkeni eikä antanut minun rusentaa isäni luita. Käräjillä sellaisesta asiasta saa kuolemantuomion ilman muuta, eikä armosta ole juuri toivoa. Siten olisin tosin säästynyt myöhemmältä vielä hirvittävämmältä kohtalolta, mutta sitähän en saattanut ennakolta tietää.

Tyhjänä lähdin kotoa, mutta yhtä tyhjänä en sinne palannut. Minä tein toisin kuin tuhlaajapoika. Pääsin Fordellien palvelukseen. Olin mukana matkoilla ja tutustuin kauppiaan ammattiin, maakauppiaan. Näin menestymisen keinot ja ennen kaikkea maailmaa. Kävin Turut, Tukholmat ja Tallinnat, kuljin kadut ja kapakat, pääsin näkemään, miten elävät herrat ja miten porvarit. Opin tietämään, että viheliäisin olento ihmisten joukossa on tollo talonpoika, jonka työstä kaikki elävät ja jota jokainen nylkee niin paljon kuin pystyy ja taitaa. Päätin silloin, etten koskaan nylkypenkillä makaajan osaan tyydy.

Parin vuoden kuluttua kävin jo kauppaa omaan laskuuni. Koko Pohjanmaalla ei ollut ainuttakaan kaupunkia. Kruunun oli siksi pakko hyväksyä talonpoikaiset maakauppiaat, vaikka nämä olivatkin paha ärsyke etelän porvareille. Kauppa antoi rivakalle miehelle, jonka pää ei ollut pelkkää tuohta, mahdollisuuden nousta ainakin taloudellisesti. Ja sinne, missä on rikkaus, juoksee tavallisesti valtakin. Minä ostin talonpojilta viljaa ja voita, tervaa, vuotia ja turkisnahkoja. Minä myin rahvaalle rautaa ja suolaa ja herroille reininviiniä. Kruunun miehille kannatti hankkia edullisesti. Voudille oli viisasta antaa tuntuvia lahjoja. Sitä ei kauppias katunut. Lukuisat olutkannut minä kallistin Pohjanmaan voudin Yrjänä Tuomaanpojan talossa. Opin siinä tietämään, mitä hänenkaltaisensa ajattelivat talonpojista. Myötäilin niin, että se tyhmyri luuli minun olevan kaikessa samaa mieltä kuin hän, vaikka en ollut juuri missään. Maailman koulussa opittavista läksyistä vaikeimpia on: ystävällisyys ei ole ystävyyttä, ei aina eikä edes useimmiten. Sitä oppimatta ei pitkälle pääse. Menestyvät miehet ovatkin harvinaisia, etenkin Pohjanmaalla, jossa suoraluontoisuus on miehuuden merkki.

Yrjänä Tuomaanpoika lienee luullut minua ystäväkseen. Hänessä oli ainesta voudiksi, ei enempään. Hänen harhaluulonsa oli hyödyksi minulle varsinkin sen jälkeen kun isäni nöyrtyi ja lähetti minulle sanan, että palaisin kotiin. Liikaa kiirehtimättä noudatin hänen toivomustaan. Äijä oli kuolemaisillaan kun tulin. Hänen ennen punakat kasvonsa olivat harmaat kuin hiesusavi. Hän yski ja sylki verta. Toisinaan hän puhui sekavia ja valitti äänekkäästi. Yleensä hänen mielensä oli kuitenkin selkeä, ja hän kärsi hiljaa kovat kipunsa.

— Jaa, poika tuli, hän sanoi, kun näki minut ensi kerran vuosien jälkeen. Enempää hän ei puhunut sillä kertaa.

Heikkenemisestään huolimatta hän nousi ainakin kerran päivässä sänkynsä laidalle istumaan ja hetken levättyään työnsi paljaat jalkansa lyhytvartisiin pieksuihin, kohottautui vaivalloisesti tutiseville jaloilleen ja kulki kiukaan kulmasta ja kamanoista tukea hapuillen ovelle. Kukaan ei saanut tulla häntä tukemaan enempää kuin silloinkaan, kun hän lyhyin askelin ylitti pihan ja palasi hetken kuluttua samaa tietä takaisin. Nämä tarpeillakäynnit, joihin hän keskitti kaiken tarmonsa ja kulutti viimeiset voimansa, kuuluivat hänen ylpeytensä, vaativuutensa, velvollisuudentuntonsa ja itsekunnioituksensa sisimpään puolustusmuuriin.

— Olen ajatellut, ettei minun altani tarvitse tulla korjaamaan niin kuin elukoiden, hän mutisi kun sanoin, ettei hänen pitänyt sillä tavoin lähteä ja siitä huolehtia.

Sellaiselta käynniltä palatessaan hän sitten tuupertui keskelle pihatannerta. Minä kannoin hänet sänkyyn ja ihmettelin siinä kantaessani, miten kevyt hän oli. Taivas sinerti pilvettömänä, mutta tuuli kolakasti. Oli kevät. Lumi ei ollut vielä kokonaan sulanut.

Tuntia myöhemmin hän kuoli. Sinä vuonna tehtyihin puuastioihin leikattiin numerot 1585.

2.

Viikkoa ennen kuolemaansa isäni vihdoin oli puhunut minulle.

— Minä ajattelin silloin kun lähdit, ettei sinulla koskaan enää ole tänne asiaa, ei ikipäivinä, hän sanoi. — Minä luulin, että olin oikeassa ja että työ on talonpojan ainoa tie. Loppuun asti minä olen sen uskoni mukaan rehjannut, mutta siltä näyttää, että knaapit ja muut sontaryyttärit vievät kaiken. Minä olen aina sanonut, ettei talonpojan pidä pettää säätyään eikä pyrkiä olemaan muuta kuin on. Nyt ei maailmassa ole enää tilaa muille kuin karsinastaan hyppijöille, semmoisille kuin nuo peltoniemeläiset.

— Mitä niistä vanhoista, sanoin, koska arvasin, mitä nyt seuraisi.

— Vai vanhoista, isä kivahti. — Kyllä Peltoniemen Matti on parhaansa mukaan yrittänyt minua syödä loppuun asti. Nimismiehen virka on antanut siihen tilaisuuksiakin. Äitisi oli kirkon korein aikanaan. Häntä Mattikin tavoitteli, mutta minä vein. Sitä ei Peltoniemen Matti Pentinpoika ole koskaan unohtanut. On kai luullut minulle suurenkin autuuden auenneen. Mutta ei miehen elämä naisen kanssa mikään taivas ole, jos se ei ole sitä ilman naistakaan. Onhan Matilla muija ollut itselläänkin, niin että luulisi hänen herkun tuntevan. Mutta toisen oma näyttää aina hyvältä, kun sitä sivulta katselee, joittenkin mielestä.

— Kyllä äiti oli hyvä vaikka kenen mielestä, katsoi sitten läheltä tai kaukaa, minä sanoin.

— Mitä sinä niistä tiedät ja muistat. Kakara olit. Mutta ole uskossasi. En minä nyt enää pyydä sinun päätäsi kääntää. Aina sinä olet ollut itse viisas. Luulet ymmärtäväsi paremmin ja pystyväsi enempään. Semmoinen sinä olet ollut pienestä alkaen. Aina näit vikaa siinä, mitä minä tein.

— Koska minä olen …

— Et sinä sitä kovin usein sanonut, mutta parempi olisi ollut, jos olisit sanonut, kun se kumminkin näkyi. Äänetön ylenkatse on pahempi kuin puhe. Sinä suhtauduit minuun samoin kuin äitisi. Yhdessä te ylpeällä halveksunnallanne myrkytitte minun elämäni. Siitä tuli kirous työhönikin. Minä raadoin ilottomasti ja ilman uskoa. Yritin väkisin, mutta ei siitä niin mitään tule. Ellei uskoa ole, siunauskin puuttuu. Mutta ei usko omassa varassaan seiso. Muilta me uskomme saamme. Niiltä, jotka uskovat meihin. Ilman uskoa ei ole muuta kuin katkeraa ja hedelmätöntä ponnistelua, jurottavaa vihaa, itkua ja hammasten kiristystä.

Tavallaan hän oli oikeassa. Hän näki syyn epäonnistumiseensa meissä, äiti-vainajassa ja minussa, mutta hän ei oivaltanut tai ei ainakaan tunnustanut, että pohjaltaan kysymys on kuitenkin miehestä, hänen omasta mitastaan. Nainen on heikko ja lapsella lapsen järki. Usko ei synny itsestään. Se herätetään. Suuri ja voimakas mies herättää uskon monissa, keskinkertainen lähimmissään, mutta pieni mies — tuskin kenessäkään. Äijän päähän ei pälkähtänyt, että meidän uskomme — äidin ja minun — näivettyi hänen pienuutensa vuoksi.

— Sinä luulet olevasi tietäväinen ja viisas, isä jatkoi. — Sinulla on oma suuntasi, yritä nyt vuorostasi sinä. Ennen ajattelin, ettei sinulla saisi olla mitään tekemistä minun työni kanssa. Mutta kenelle minä taloni jättäisin, ellen sinulle. Sinä olet minun ainoa poikani. Voi olla, että sinun suuntasi todella onkin viisaampi kuin minun, kun tämä maailma on tämmöiseksi mennyt. Talonpoikaa riistävät kilvan kaikki: ruotsalaiset, rajantakaiset ja omat herrat, samoja susia siellä niin kuin täälläkin. Uskontoakin vääntelevät niin, ettei enää tiedä kuka on oikeassa kuka väärässä. Ehkä sinä tiedät, kun olet niin valveutunut ja kaikesta perillä.

Niin isännyys siirtyi minulle. Taloni ei suorastaan ollut rappiolla mutta kuitenkin kaikkea muuta kuin ajanmukaisella tasolla. Isäni ei kuollessaan varsinaisesti odottanut minusta oman työnsä jatkajaa. Sen hän oli selvästi ilmaissut. Tuulen piti puhaltaa nyt uudelta suunnalta. Ukko oli melko suoraan myöntänyt, että hänen yrittelynsä oli päätynyt umpikujaan.

Tietysti minua tavallaan ilahduttivat ne mahdollisuudet, joita isännyys isossa talossa avasi. Kaikissa tähänastisissa yrityksissäni olin ollut irrallinen kuin isänsä kiroama äpärä. Nyt seisoin perityllä maalla vankasti omalla pohjalla. Minulla oli kahdeksanneljättä panninmaata hyvää savikkopeltoa ja runsas, terve karja. Silti olin hieman epätietoinen, jopa hämillinen. Maakauppiaana olin ollut hyvässä nousussa. Nyt oli vaikea päättää, mihin ryhtyisi, mistä päästä aloittaisi. Mielenkiintoisesta leikistä olin liian äkisti tullut temmatuksi outoon tilanteeseen. Minulla oli kalliit lelut, mutta en tietänyt vielä, miten niillä leikkisin.

Kolea ja tuulinen kevät vaihtui harvinaisen kauniiksi alkukesäksi. Oli ihan tyyntä, ja taivas pysyi pilvettömänä kokonaisen viikon yhtä mittaa. Vähäisinkin vaatetus ja köykäisinkin työ tuntuivat liian raskailta. Kalvessa istuskelun nautinnollisuuden turmelivat hyttyset, joita maailma oli ihan sakeana.

Aurinkoiset päivät eivät suuremmin ilahduttaneet minua. Valoa oli liikaa. Se suorastaan viilsi olemuksen ydintä. Tyyni kauneus teki levottomaksi. Se synnytti epämääräistä kaipuuta johonkin sellaiseen, jolla ei ollut nimeä, muotoa eikä suuntaa. On suvi-ihmisiä, jotka puhisevat ja hikoilevat tyytyväisyyttä kovimmilla helteillä, ja talvi-ihmisiä, jotka vasta kirpein pakkanen saa todella elämään. Minun aikaani oli syksy, pilvineen, sumuineen ja sateineen. Sankka metsä sysipimeänä yönä, kun sade valuu vuolaana tunnista tuntiin, useimpia se kammottaa, minulle se henki turvallisuutta ja rauhaa. Tunsin ne hyvin kaikki: syksyn, metsän ja sateen. Tunsin myös lumen ja pakkasen. Tiesin, mitä merkitsee nukkua yönsä kinokseen kaivautuneena. Tunsin luonnonvaraisen elämän paremmin kuin useimmat naapurini. Opin sen, kun henkipattona piileksin Flemingin huoveja. Kun syvällä korvessa loioin jättikuusen tuuhean oksiston suojassa syyssateen valuessa tasaisesti taivaalta, ylläni lämpimät vaatteet ja kontissa muutaman päivän muona, tunsin asemani yleisluontoisesta surkeudesta huolimatta suurta rauhaa, turvallisuutta, jopa elämän täyteläisyyttä. Metsä tuhoaa vieraan, mutta suojelee omaansa, sitä joka on päässyt metsän tutuksi. Tuuhea aarnikuusi on katto, joka kestää sadetta uskomattoman kauan. Ja niin kauan kuin sade kestää ei ole pahempaa pelkoa takaa-ajajista. Öinen pimeys on läpitunkematon. Nuotio ei ole vielä tarpeen. Vain tuulen hiljainen huokailu uuvuttaa yksinäisen miehen uneen tai liidättää pehmeästi valveillaan makaajan mietteitä. Päivisin raskaat pilvet laahaavat kuusten latvoja. Ei ole kesäpäivien kirkasta valoa, joka häikäilemättä tunkeutuu vaikka sammalen alle, ei huikaisevan avaruuden teräksenkovaa armottomuutta. Maailma on matala, hämyinen ja lauha kuin kotoinen tupa, jonka nokikarstan peittämät seinät ja katto ovat turvallisen lähellä.

Sellaisia olivat parhaimmillaan minun syysyöni, minun korpeni ja minun sateeni. Jokaisella ihmisellä on mielialojen vaihtelussa oma juuri hänelle ominainen perusmielialansa, johon hänen sielunsa palaa onnen ailahduksista ja tuskan puristuksesta, kaikesta, mikä on saanut sen lepotilan järkkymään. On ihmisiä, jotka ovat kuin auringossa kimmeltävä lähde harjun hiekkaisella rinteellä, ihmisiä kuin suuri ja pauhaava meri, ihmisiä kuin lirisevä puro ja ihmisiä kuin kohiseva koski, ihmisiä kuin varjoisa suvanto kosken alla tai ihmisiä kuin rutainen mutalampi, jonka pohjaa ei koskaan näe, ja parasta onkin, ettei näe. Jokaisella ihmisellä on myös vuodenaika ja sille tyypillinen sää, joka vastaa hänen perusmielialaansa. Minulle ne olivat syksy ja sade.

Mutta kaikki me kuitenkin rakastamme suvea, sanotaan. Niin asia pintaan katsoen on, mutta siitä ei ole kysymys.

Minua jäyti levottomuus ja kohteeton kaipuu keskellä kauneinta kesää. Vaimonikin huolestui tilastani. Hän tuli taloon vasta kun isän hautajaisia valmisteltiin. Poikamme Mikko oli silloin kahdeksanvuotias.

3.

Pitkään en epäröinyt, haikaillut ja haihatellut, sillä olin toimen mies. En tiedä, olinko sitä pohjaltani ja perusolemukseltani, mutta olin kuitenkin. Talo on miehellä sitä varten, että sitä asutaan, ja asua pitää niin että eletään.

Otin palvelukseen hyvää väkeä, enkä turhia pihistellyt. Parhaille maille kylvettiin ruista ja ohraa, huonommille kauraa ja naurista. Humalatarha uusittiin. Karjaa lisättiin. Näiden muutosten tekeminen ei ollut vaikeaa, koska isä oli pitkän isännyytensä ja tarkan talonpitonsa aikana haalinut kokoon kunnioitettavan määrän hopeaa ja kuparia. Hän ajatteli vanhan kansan tapaan, että vain arvometallit ovat todellista rikkautta. Minulla oli toinen näkemys. Arkkuihin kerätyllä rahalla on tietysti arvonsa, mutta oikeaa omaisuutta on se, jota käytetään niin että se karttuu. Jos sinulla tänään on jotakin, niin pane se menemään, mutta pane niin, että sinulla huomenna on kaksinkertainen määrä. Vain maa pysyy ja se, mitä maalle on rakennettu. Kaikki muu on irtainta ja luotu liikkuvaksi tai liikuteltavaksi. Raha sinänsä ei ruoki eikä lämmitä. Siihen tarvitaan maitoa ja voita, juustoa ja lihaa, viljaa ja villoja. Huolehdi siitä, että ihmiset saavat niitä, silloin saat itsekin, ja eräänä päivänä huomaat olevasi rikas mies. Mutta jos mieluummin haluat olla kärsivä Lasarus, niin sekin sopii. Siihen on aina tilaisuuksia. Ei tarvitse tehdä mitään.

Kohotin taloni tuottavuutta ja menestyin muutenkin. Talostani tuli nimismiehen talo ja minusta Ilmajoen nimismies. Peltoniemen Matti Pentinpoika kuoli. Talo jaettiin hänen poikiensa Paavon ja Tuomaan kesken. Nimismieheksi he olivat liian nuoria ja kokemattomia. Oikeastaan he olivat muutenkin sopimattomia, ainakin Tuomas, mutta sitä ei silloin vielä tiedetty. Konnankin on vartuttava konnuuteensa.

Olin voudin ystävä. Se toi nimismiehen toimen minulle melkein itsestäänselvyytenä. Parasta asiassa oli se, että taloni tuli samalla veroista vapaaksi. Se ei ollut halveksittava etu sodan aikana.

Nimismies oli pitäjän avainmies. Hän oli yhtä tärkeä kruunulle kuin talonpojille. Talonpoikana talonpoikien joukossa hän tunsi rahvaan aseman ja tarpeet. Luodessaan tasapainoa kruunun ja talonpojan välille, hän tunsi luonnollisen paikkansa olevan heikomman puolella. Rahvaan etujen ja kruunun etujen sovittaminen yhteen niin, että kruunu sai oikeutensa ilman että talonpojalle tehtiin vääryyttä, oli rehellisen ja kunniallisen nimismiehen toiminnassa ylin ohjenuora. Vouti oli asia erikseen. Hän oli kruunun koira, jonka piti haukkua ja ajaa riistaa isäntänsä eteen. Vaikeuksia syntyi siksi, että vain harvat nimismiehet täyttivät kaksijakoisen asemansa asettamat vaatimukset. Ajoittain he olivat niin kovan paineen alaisia, että toimen oikeudenmukainen suorittaminen oli mahdotonta halusta tai sen puutteesta riippumatta.

Sanotaan, ettei voi kunnollisesti palvella kahta herraa yhtä aikaa. Nimismieheltä vaadittiin kuitenkin juuri sitä. Tulos