Harhaoppinen piispa: Johannes Terseruksen tarina

By Tuure Vierros

Tosipohjainen historiallinen romaani 1600-luvun Ruotsi-Suomesta
Johannes Terserus on oppinut mies, teologi, jolla on vahvoja omia mielipiteitä – ajalleen epätyypillisesti hän on valmis hyväksymään muidenkin kristillisten kirkkokuntien näkemyksiä. Hän toimii professorina Turun akatemiassa, kunnes hänet valitaan Turun piispaksi. Katkera kollega ja kilpailija Enevaldus Svenonius alkaa syyttää Terserusta harhaoppiseksi kalvinistiksi, ja hänet painostetaan eroamaan piispanvirasta. Terserus joutuu tyytymään kirkkoherran pestiin Tukholmassa. Onneksi tukena on koko ajan ymmärtävä Maria-vaimo.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 28, 2024
• ISBN: 9788728534717

Book preview

Harhaoppinen piispa

Cover image: Adobe Firefly

Copyright ©1968, 2024 Tuure Vierros and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728534717

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

PROLOGI

Tukholma maaliskuussa 1671

Job vastasi ja sanoi: »Kuulkaa minun sanojani ja suokaa minulle se lohdutus! Kärsikää minua, että saan puhua. Kun olen puhunut, pilkatkaa sitten.

Ihmisiäkö vastaan minä valitan? Tahi kuinka en kävisi kärsimättömäksi? Kääntykää minuun, niin tyrmistytte ja panette kätenne suullenne.

Kun käyn ajattelemaan, niin kauhistun, ja vavistus valtaa ruumiini: Miksi jumalattomat saavat elää, vanheta, jopa voimassa vahvistua? Heidän sukunsa on vankkana heidän edessään, heidän jälkeläisensä heidän silmiensä alla …»

Kun käyn ajattelemaan, niin kauhistus valtaa mieleni. Niin juuri. Eikä vain kauhistus, vaan myös viha.

Klaran kirkkoherra Johannes Terserus nousee ja kävelee ikkunan luo. Vihertävä ruutu avaa näkymän pihalle, joka hohtaa puhtaan valkoisena. Vanhan, likaisen hangen peitoksi on yöllä satanut ohuelti uutta lunta.

Kirkkoherra tuijottaa ruutuun näkemättä lunta ja kuulematta etäämpää kantautuvaa lasten leikkimekastusta. Hän on vanttera vanha mies, keskimittaa lyhyempi. Tuuhea, kokonaan harmaantunut tukka on sekaisin kuin pyörremyrskyn pöllyttämä.

— Sille ei voi mitään, hän mutisee itsekseen. — Vihasta ei voi vapautua, vaikka miten sitä vastaan taistelisi. Kärsimäänsä vääryyttä ei ihminen hevin unohda. En minä ainakaan.

Kirkkoherra kävelee pöytänsä luo ja palaa takaisin ikkunan ääreen. Hänen kävelynsä on miltei äänetöntä, sillä hänen jalassaan on pehmeät huopasaappaat. Pöydän luo, ikkunan ääreen. Pöydän luo, ikkunan ääreen. Askelet ovat nopeat, kiivaat. Liikkeiden ripeys on ristiriidassa kirkkoherran iän kanssa. Vankka kaula on jännittynyt, leuka työntyy eteen. Kädet eivät lepää rentoina. Ne ovat selän takana. Oikea käsi puristaa vasenta rannetta. Vasen koura sormet kopparalla avautuu ylöspäin kuin linnun pesä.

Heidän sukunsa on vankkana heidän edessään…

— Toden totta soisin, ettei se olisi ihan niin vankka. Mutta korjaa sentään tuoni yhden ja toisen heidänkin lapsistaan, eikä aina vain minun.

— He ovat saaneet nauttia minun alennuksestani, ja kyllä he ovat nauttineetkin. Jumalani, minä tiedän, miten he ovat nauttineet.

Vaikuttavinta kirkkoherran olemuksessa ovat silmät. Ne ovat levottomat, rajut, pistävät. Katse on merkillisesti sekä lempeä että häijy.

Nyt Johannes Terserus on Klaran kirkkoherra. Vielä seitsemän vuotta sitten hän oli Turun piispa. Paljon on mies elämässään ehtinyt olla, piispa, professori, yliopiston rehtori, pappissäädyn puheenjohtaja, kuninkaan suosikki ja kuningattaren hovisaarnaaja, suoraselkäinen kirkkoruhtinas ja luja reduktiopoliitikko, jota valtakunnan mahtavimmat aatelisherrat ovat kavahtaneet. Vain arkkipiispan hiippa puuttui enää hänen maallisesta kunniastaan. Hänenkaltaisensa miehen uraa ei mikään olisi sopinut paremmin kruunaamaan. Mutta arkkipiispaa hänestä ei tullut eikä tulisi. Korkeudestaan hänet syöstiin lokaan ja häpeään. Hänestä tuli herjattu ja vainottu harhaoppinen, virkaheitto, nöyryytetty armonvaivainen, joka hädin tuskin kelpasi kirkkoherraksi. Monen mielestä hänenlaisensa ei olisi ollut arvollinen Herran sanan julistajaksi syrjäisimmässäkään seurakunnassa. Harhaoppinen. Kerettiläinen. Kirottu. Parempi olisi ollut, että hänet olisi tuhottu. Silloin hän ei olisi päässyt harhaopeillaan viettelemään yhtäkään noista pienimmistä mukaansa helvettiin, jonka hän itse oli niin täysin ansainnut.

Johannes Terserus, vanha mies jo, pysähtyy kiivaasta käynnistään, lysähtää raskaasti tuoliin, painaa kämmenet ohimoilleen ja nojaa kyynärpäillään vankkaan pöytään, jolla on iso latinanakielinen raamattu. Se on yhä avoinna Jobin kirjan luvun 21 kohdalta.

Hieman raollaan ollut ovi avautuu äänettömästi. Tumma nainen astuu huoneeseen. Hän on keski-ikäinen, mutta vielä kaunis, entinen piispatar, nyt Klaran kirkkoherran puoliso. Hieman epäröiden hän lähestyy miestään.

— Johannes, hän sanoo arasti.

Kirkkoherra havahtuu ja näyttää kiivastuvan. Hän malttaa kuitenkin mielensä ja lausahtaa hämillisen lempeästi:

— Sinäkö, Maria.

— Saanko tulla? kysyy rouva Terserus.

— Miksi sitä kysyt, kun olet jo tullut, kirkkoherra lausahtaa kuivan leikkisästi.

— Saanko sitten jäädäkin? hänen puolisonsa kysyy edelleen.

— Ainakin viipyä saat, Terserus vastaa. — Olet tervetullut. Jää.

— Enkö häiritse työtäsi? Ajattelin …

— Häiritsisit, jos tekisin sitä, kirkkoherra keskeyttää vaimonsa puheen. — Nyt en tee. En edes halua tehdä.

— Saarnaako sinä teet? puoliso kysyy.

— Tein, Terserus korjaa. — Kesken se jäi. Väsyin. Aloin lukea Jobia. Se sai minut levottomaksi.

— Sinun pitäisi levätä, rouva Terserus sanoo huolekkaasti. — Rasitat itseäsi liikaa.

— Levätä ja levätä, kirkkoherra kivahtaa ärtyneesti. — Juuri tämä iänikuinen lepääminen minua eniten rasittaa ja se, etten saa puhua …

— Mutta saathan sinä puhua, rakas Johannes, puoliso sanoo. — Joka sunnuntai sinä saarnaat ja …

— En saa puhua niin kuin tahdon, Terserus jatkaa. — Kynäni on vangittu ja suuni tukittu. Alinomaa ja kaikkialla minua urkitaan ja vakoillaan. Aina on ympärilläni joitakin, jotka korvat höröllä kuuntelevat, eikö se kerettiläinen taas sano jotakin oikean uskon vastaista. Mieleni tekisi kysyä heiltä, millä oikeudella he minua urkkivat, nuo svenoniukset ja emporagriukset ja kaikki heidän tahmeat kätyrinsä. He puhuvat oikeasta Lutherin opista, mutta eikö juuri Luther nostanut arvoon kristityn ihmisen vapautta? Kuka on antanut heille oikeuden ryhtyä minun tuomareikseni? Ei ainakaan Luther eikä myöskään Jeesus.

— Sinä näet asiat niin synkkinä, rakas Johannes, vaimo sanoo. — Kun minä istun paikallani kirkossa ja sinä saarnaat, minä kuulen Jumalan puhuvan. Hän puhuu minulle ja koko seurakunnalle sinun suullasi. Ei Jumalaa voi orjuuttaa tai vangita mikään eikä kukaan. Minä uskon ja tiedän, että koko seurakunta minun laillani tuntee Jumalan läsnäolon ja kuulee hänen äänensä sinun äänessäsi. Eivätkö seurakuntalaisesi ole olleet sinuun tyytyväisiä? Eivätkö he moniaita kertoja ole tyytyväisyyttään ja kunnioitustaan osoittaneet näinä vuosina, jotka nöyryytyksestä ja häpeästä ovat kasvaneet voiton vuosiksi?

Terseruksen mielenmasennus on sulanut hänen kuunnellessaan vaimonsa puhetta. Hymyillen hän taputti Maria Terserusta olalle.

— Sinä osaat todella rohkaista ja lohduttaa, hän sanoo. — Olet ihan mestari siihen. Innostat niin että se vängällä tarttuu. Tavallaan olet oikeassakin. Kun saarnavirsi täyttää kirkon ja minä kiipeän saarnastuoliin, kumarrun Jumalan eteen, kohotan katseeni ja näen edessäni seurakunnan, joka minulle on uskottu, minä onnellisesti unohdan yksityiskohtaiset suunnitelmani ja puhun heille lauseen, jonka hetki tuo. Silloin se avautuu. Jokainen lause tuo uuden lauseen, jokainen ajatus uuden ajatuksen. Joudun huumaan. Olen kylväjä. Tunnen ja näen, miten siemen putoaa multaan. Täytyn rakkaudesta ja säälin heitä, jotka ovat edessäni, viheliäisiä ihmisiä, armonvaivaisia. Tiedän, että heillä on yhtä vaikeaa kuin minullakin, joillakin ehkä vielä vaikeampaa. Siksi tahdon antaa heille hyvää siementä, jota niin yltäkylläisesti minun vaakaani kaadetaan.

Kirkkoherra intoutuu. Hän on noussut ja kävelee taas edestakaisin huoneessaan. Rouva Terserus katselee miestään kasvoillaan vaikeasti tulkittava ilme.

— Minä olen luonnostani ylpeä, Terserus jatkaa. — Kerran olen kuitenkin nöyrtynyt, heittäytynyt ihmisten eteen ja pyytänyt armoa. Sitä ei minulle annettu. Ihmisten armo ei pitkälle riitä. Siksi olen viime vuosina tuntenut onnea voidessani julistaa Jumalan loputonta armoa jokaiselle, joka katuu ja viheliäisyytensä tunnustaa. Jumala ei ole — Jumalan kiitos — sentään samanlainen kuin rakkaat virkaveljeni ja herrat valtaneuvokset olivat seitsemän vuotta sitten, eikä minulla ole mitään syytä otaksua, että kuluneet vuodet ovat heitä yhtään armeliaammiksi muuttaneet.

Entinen piispa pysähtyy ikkunan ääreen ja ynähtelee itsekseen. »Olen saanut puhua, koska yksinkertaista armonjulistusta on perin vaikea leimata kerettiläisyydeksi tai synkretismiksi», hän ajattelee. Vaimonsa hän näyttää tykkänään unohtaneen, kunnes lausahtaa:

— Sinä puhuit jotain voitosta, Maria. Minä en ole mitään sellaista huomannut, ellei voittona pidetä sitä pienen pientä oppia, jonka olen saanut.

— Niin, oppimista tässä on ollut sinulla — ja minullakin, rouva Terserus sanoo kevyesti huokaisten.

Kirkkoherra katsoo nuorta puolisoaan terävästi, mutta ei ehdi sanoa mitään, sillä laiha palvelija tulee ja ilmoittaa:

— Valtaneuvos Björnklou tahtoo herra tohtorin puheille.

— Björnklouko? Terserus sanoo yllättyneenä. — Ohjaa hänet tänne.

— Minä menen, rouva Terserus sanoo ja on jo menossa.

— Ei, älä mene, Terserus virkahtaa miltei hätääntyneenä. — Jää.

Valtaneuvos astuu kynnyksen yli. Hän on keskimittainen ja lihavahko, erikoislaatuinen yhdistelmä maailmanmiestä ja rahvaanomaisuutta. Pyöreät kasvot hymyilevät hyväntahtoisuutta, älyä ja valppautta, mutta olemukseen liittyy myös väsymystä, alakuloisuutta ja alistumista välttämättömään.

Terserus rientää avosylin vierasta vastaan.

— Kas, Matias, hyvä veli. Onpa aikaa, hän uhoaa. — Mikä tuo hänen korkeutensa valtaneuvoksen sielunpaimenen vaatimattomaan majaan.

— Säästä ironiaasi, Johannes, kunnes kuulet asiani, Björnklou sanoo ja kääntyy tervehtimään rouva Terserusta. — Ilo nähdä teidät, rouva, todellinen ilo sekä silmälle että mielelle. Olette entistäkin kauniimpi, rouva Terserus, jos mahdollista. Niin, todella, jos mahdollista. Minun on pakko kadehtia Johannesta, tuota »vaatimatonta sielunpaimenta».

— Tulitko tänne vain vaimoani liehittelemään? Terserus kysyy teeskennellyn närkästyneesti.

— Vain, kivahti Björnklou. — Älä sano, Johannes, vain, kun on kysymys puolisosi kaltaisesta naisesta.

Björnklou naurahtaa pehmeästi.

— Olihan minulla muutakin asiaa, mutta rouva Terseruksen nähtyään miehen on vaikea muistaa, että maailmassa jotakin muutakin on. Ainakin nämä maalliset vallan asiat silloin vanhan politiikantekijän silmissä oudosti kutistuvat. Taivaallisesta valtakunnasta en mene mitään sanomaan. Sinä tunnet sen puolen paremmin, Johannes.

— Et ole tippaakaan muuttunut, Terserus sanoo nauraa hyreksien. — Olet ihan samanlainen kuin silloin kun yhdessä Saksaa matkasimme. Aika on ollut voimaton sinua vastaan.

— Jaa-a, Björnklou huokaa. — Oli siinä matkakumppani tulevalle piispalle, mutta melkoinen otus oli piispa itsekin, ellei muistini ihan pahoin petä. Ne olivat aikoja ne. Oli oikein kunnon sotakin, ei mitään tyhjän päiten nahistelua. Minä olin silloin vielä Matias Mylonius, teologian ylioppilas. Valtakansleri de la Gardie ei ollut vielä ehtinyt nostaa minua myllynpadosta.

Björnklou nauraa tarttuvaa nauruaan ja laskee kätensä Terseruksen olkapäälle.

— Olivat ne aikoja. Miksi muistutit, piispa? Mieli tulee haikeaksi.

Terserus käännähtää puolittain selin valtaneuvokseen ja virkkaa kuivasti:

— Jos välttämättä tahdot muistuttaa minua siitä, että olen joskus ollut piispa, niin käytä edes realistista muotoa entinen piispa.

Björnklou lyö kätensä yhteen.

— Entinenkö, hän huudahtaa. — Ei suinkaan, vaan nykyinen. Suo anteeksi, Johannes, ystäväni. Leikki sikseen. Suokaa tekin anteeksi, rouva Terserus. Joskus riehaantuu niin, ettei ollenkaan muista olevansa vanha äijä. Mieleni on kuin kottaraisen keväällä pesän teon aikaan.

— Et kai sinä sentään sellaisissa puuhissa, Terserus aloittaa.

— Missä puuhissa? valtaneuvos kysäisee. — Enhän toki, mutta minulla on jymyuutinen. En voinut torjua kiusausta rientää tänne ennen kuin joku toinen ehtisi. Nähtävästi ei ole ehtinyt, mutta pian niitä tulee. Valmistautukaa ottaamaan vastaan onnittelijoita. Minä olen ensimmäinen.

Valtaneuvos tarttuu Terseruksen käteen ja sanoo juhlallisesti:

— Johannes, sinut on tänään nimitetty Linköpingin piispaksi.

Rouva Terserus rientää syleilemään miestään.

— Olen niin iloinen, hän sanoo.

— No, Maria, muistahan, että meillä on vieras, Terserus torjuu.

— Toivon, etten ole liian vieras näkemään iloa,