Caesar ja minä: kreikkalainen Aristoksenos kertoo Gaius Julius Caesarista ja itsestään

By Tuure Vierros

Korinttilainen Aristoksenos joutuu merirosvojen vangiksi, mutta se johtaa hänet Gaius Julius Caesarin luo. Hän pääsee seuraamaan aitiopaikalta maailmankuulun miehen nousua sotapäälliköksi ja Rooman hallitsijaksi. Filosofi Aristoksenoksen näkökulmasta Caesarin tarinaan tulee uusi sävy: nimittäin se, kuinka paljon taustavoimat pystyvät vaikuttamaan aikansa mahtimiehiin, olivat nämä miten itsenäisiä tahansa. Kiehtova historiallinen romaani Gaius Julius Caesarista (100–44 eaa.) tuo kuuluun mieheen tuoreen näkökulman ja käsittelee monipuolisesti valtaan liittyvää tematiikkaa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 5, 2023
• ISBN: 9788728534588

Book preview

Caesar ja minä

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1997, 2023 Tuure Vierros and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728534588

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Valta on suloista ja juovuttavaa, mutta vaarallista. Parempi on pysytellä siitä erossa, ellei voi olla vallan varjossa.

Prologi

Katselen merelle, joka on miltei tyyni. Vain mainingit ajautuvat harvakseltaan rantaan. Niiden sinessä on vihreä vivahdus.

Apollonios tulee. En näe häntä, en kuule askeleitakaan, mutta tunnen, että hän on takanani jossakin ihan lähellä, katsoo epäröiden selkääni. Arvaan, että hänellä on asiaa tai ainakin jotakin, josta hän haluaa puhua. Kaunis nuorukainen, joka syntyi Ciceron konsulivuonna, on nyt 20-vuotias. Hän ei rohkene häiritä minua, vaan odottaa.

— Poika on hämmästyttävästi näköisesi, ihan kuin sinä nuorena, muuan vanha tuttavani sanoi vain pari päivää sitten, — sama ryhti ja pään asento, sama hiukan ujo hymy ja silmät, katse vain on toisenlainen, ei niin surumielinen kuin sinulla. Isäänsä on poika tullut, naiset tulevat olemaan heikkoja hänen edessään.

— En ole hänen isänsä, sanoin, — tai tietysti olen, mutta vain adoption kautta.

— Sitten en ymmärrä…

— Ehkä suku selittää, sanoin. — Hänen edesmennyt äitinsä oli sisareni tytär.

Tuolla hän nyt on. Lähestyy vielä pari askelta, seisoo nyt vieressäni ja sanoo arasti:

— Isoeno.

— Kas, Apollonios, sinäkö siinä, sanon kuin olisin hänet vasta huomannut. — Etkö vihdoin voisi oppia sanomaan minua isäksi?

En katso, mutta arvaan, että hänen poskensa punehtuvat.

— Hyvä on, isoeno — siis isä, hän vastaa. — Ellet pahastu, haluan kysyä sinulta erästä asiaa.

— Tiedät hyvin, että voit kysyä minulta mitä hyvänsä, sanon, — arkojakin asioita. Siis kysy.

— Isoeno, miksi sinä et ole mennyt naimisiin?

Jälleen isoeno. Noin kauan hän muisti, mutta en alennu huomauttamaan uudelleen.

— Siihen ovat kaiketi vaikuttaneet monet syyt, vastaan — liian monet tässä kerrottaviksi, mutta ehkä joskus myöhemmin. Ajattelen asiaa, palataan siihen.

— Oletko sinä koskaan ollut rakastunut johonkuhun tyttöön — tai naiseen? Hän kysyy jo rohkeammin.

Mitä hän mahtanee minusta ajatella? Olen huomannut, että hän itse on rakastunut. Luulen tuntevani kohteenkin. Tyttö on Apolloniostakin nuorempi, hyvin suloinen ja ujo. Kernaasti soisin heille sen perheonnen, jota paitsi itse olen jäänyt.

— Tuo oli ehkä edellistäkin vaikeampi kysymys, vastaan, — mutta kaiketi minäkin olen joskus — niin kuin sanot — ollut rakastunut.

Häpeän vastaustani, joka ei ollut likikään rehellinen, puhumattakaan tyhjentävä, mutta onneksi hän näyttää siihen tyytyvän, koska jatkaa ihan toisesta asiasta.

— Isoeno, sinä olet rikas mies, hän sanoo ja epäröi hetken ennen kuin lisää: — Jotkut väittävät, että sinä olet ryöstänyt omaisuutesi. Ei kai se ole totta?

— Suoranaisesti rikas en ole, sanon, — mutta suhteellisen varakas kylläkin, ja kaiken sen nimessä, mikä minulle on pyhää, vakuutan, etten ole koskaan keneltäkään mitään ryöstänyt. Kaiken, mitä minulla on, olen lahjaksi saanut. Lahja siirtyy aikanaan minulta sinulle. Tähän voit luottaa.

— Caesarko sinulle lahjoitti? hän kysyy.

— Niin, sanon. — Se oli ystävän lahja.

— Sinulla oli Roomassa paljon valtaa, Apollonios toteaa.

— Ei, poikani, valtaa minulla ei ole koskaan ollut. En ole sitä edes halunnut enkä soisi sinunkaan sitä tavoittelevan, sillä valta on suloista ja houkuttelevaa, mutta myös vaarallista. Pysyttele siitä etäällä, ellet voi minun tavallani jäädä sen varjoon. Valta myös turmelee käyttäjänsä, parhaimmankin meistä.

— Turmeliko se Caesarinkin?

Mieluiten jättäisin vastaamatta, mutta sanon kuitenkin:

— Kyllä, poikani, kyllä se hänetkin turmeli, onneksi vain osaksi.

— Isoeno, rikas sinä olet ja viisaskin, Apollonios sanoo ja hymyilee vastustamattomalla tavallaan, — vallasta sinä tiedät kaiken, mutta rakkaudesta et yhtään mitään.

Apollonios menee. Istun taas yksin muistoineni, mietteineni. Ehkä on niin kuin Apollonios sanoi. Ehkä minä en todellakaan rakkaudesta mitään tiedä, naisista kai sentään jotakin, mikäli heistä mies koskaan voi perille päästä. Luulottelua lienee sekin kaikki.

Rhodos on hyvä paikka asua, miltei paras minkä tiedän, vanhalle miehelle yhtä hyvin kuin nuorellekin. Vastaavasti Rooma on paha, miltei pahin minkä tiedän, kaikenikäisille miehille. Naisten laita saattaa olla toisin, mutta se olkoon heidän asiansa.

Olen 58 vuotta vanha. Ystäväni Caesar olisi samanikäinen, jos eläisi, mutta hän on kuollut, halpamaisesti murhattu. Siitä on jo kolmatta vuotta, mutta yhä minun on vaikea sitä ajatella. Muistot ahdistavat, nostavat mieleni pintaan sekä surua että synkkää vihaa. Mitä he luulivat saavansa aikaan, nuo murhaajat, Brutus, Cassius, Casca ja muut, tasavallan pelastajat muka, Cicerokin, joka ei sentään tikariin tarttunut, mutta oli kuitenkin murhaaja hänkin, tyhmempiensä yllyttäjä, Isänmaan isä, mikä naurettavuus.

Sen jälkeen on niitetty vihan viljaa. Tuhannet Rooman ylimykset, tasavallan parhaat pojat, ovat hukkuneet verivirtoihin. Caesarin kaikkiarmahtavan lempeyden sijaan on astunut Sullan haamu, valtionkirouslistat, raakamaiset tapot ja omaisuuden riistot. Siitä ovat pitäneet huolen juoppo jättiläinen Marcus Antonius ja Thurinus, heiveröinen koulupoika, minun Apolloniokseni ikäinen, ei vielä kahtakymmentä täyttänyt. Mielestäni he ovat omalla tavallaan oikeassa. Caesar ajatteli ja toimi toisin, mutta hän on nyt kuollut.

— Olet liian ylpeä, Caesar, sanoin hänelle useammin kuin kerran. — Kaiken anteeksiantavalla armeliaisuudellasi halvennat vastustajiasi. Saat heistä itsellesi kostoa janoavia vihamiehiä.

— Mitä tarkoitat, Aristoksenos? hän saattoi kysyä. — Miten minun sinun mielestäsi tulisi menetellä?

— Zeuksen nimeen, vaikka tappaa heidät, huudahdin kiihtyneenä. — Etkö tiedä, että vain kuollut vihollinen on vaaraton vihollinen?

— Siinä olet väärässä, Aristoksenos, hän sanoi hymyillen jäljittelemättömään tapaansa, joka oli sekä valloittava että suunnattoman ärsyttävä. — Kuollut vihollinen on kaikkein vaarallisin vihollinen, saattaa olla ja usein onkin. Se sinun pitäisi tietää, ja tiedäthän sinä sen. Sitä paitsi, vain sodassa vastustaja on vihollinen, rauhan tultua hän voi muuttua ystäväksi.

— Sinun menettelytapasi tekevät vastustajistasi kiilusilmäisiä, verenhimoisia petoja, intin.

— Miksi, Aristoksenos? Miksi?

— Siksi, ettei ihmisestä mikään ole niin alentavaa kuin ylenkatse.

Caesar mietti hetken ja sanoi sitten:

— Luulen ymmärtäväni, mihin pyrit, mutta vakuutan, että olet väärässä.

Kun hänet murhattiin, olin varma, että olin ollut oikeassa. Nyt en enää sitäkään tiedä.

Tänään sain uutisia mannermaalta. Filippoin luona on käyty raju taistelu tai toisen tiedon mukaan kaksi taistelua. Caesarin murhaajat on lyöty. Cassius on kuollut, samoin Brutus, toivottavasti myös Casca, iljettävin heistä kaikista. Nuori Thurinus, jota nyt sanotaan Octavianukseksi, on ensin jäänyt tappiolle, mutta Antonius on auttanut hänetkin voittoon. Vielä äskettäin he olivat vihamiehiä, nyt liittolaisia, lienevätkö myös ystäviä. Kaiketi, jos Caesariin uskoo.

Liekö ollut jumalten leikkiä vai sokean kohtalon, että kaikki tapahtui juuri Filippoissa, kaupungissa, jonka perusti Filippos II, suuren Aleksanterin isä.

Juuri tuota Filipposta ja hänen poikaansa Aleksanteria vastaan ateenalainen Demosthenes aikanaan hyökkäsi tulivuoren tavoin purkautuvilla puheillaan ja käytti Aleksanterista varsin epäkunnioittavia sanontoja: tuo tyhmä poika, hullu poika ja niin edelleen. Häntä esikuvanaan seuraten Cicero Caesarin kuoltua valitsi uhrikseen Marcus Antoniuksen, jonka hän leimasi Caesarin pahaksi hengeksi, raa’aksi gladiaattoriksi, Catilinaa julkeammaksi, Clodiusta mielettömämmäksi, haureelliseksi juopoksi, valtion rahojen kavaltajaksi. Yhä uudelleen ja uudelleen, kaiken kaikkiaan neljätoista kertaa Cicero hyökkäsi, kerta kerralta — jos mahdollista — kiihkeämmin. Hän itse rinnasti itsensä Demostheneeseen ja Antoniuksen Filippokseen ja nimitti puheitaan filippiikeiksi. Olihan hän kreikkalaisen puhujakoulun kasvatti, harjoittanut taitojaan täällä Rhodoksella kuulun Molonin johdolla, kuten myös Pompeius ja Caesar olivat tehneet, edellinen jokseenkin kehnolla, jälkimmäinen mainiolla tuloksella.

Näin ollen ei voi pitää sattumana sitäkään, että Cicero puheissaan käytti Octavianuksesta nimitystä poika. Tyhmyydestä hän sentään vaikeni ja kun huomasi, että pojasta saattoi olla hänelle hyötyä kamppailussa Antoniusta vastaan, alkoi tukea tätä, vaikka tiesi, ettei Octavianuskaan puhdasoppinen tasavaltalainen ollut. Mutta poikahan oli kovin nuori. Häntä voi opettaa, kouluttaa vaikka miksi. Ainakin kannatti yrittää.

Yritykseksi se sitten jäi, sillä poika osoittautui paitsi itsenäiseksi ja itsepäiseksi myös ikäisekseen poliittisesti viisaaksi, vaikka ei mikään Caesarin kaltainen nero ollutkaan. Minun mielestäni kaukana siitä. (Tuo nimi Thurinus, jota taas tulin käyttäneeksi, johtuu Tarentuminlahden rannalla sijaitsevasta Thurioin kaupungista, jonka luona Gaius Octavius, Octavianuksen isä siis, senaatin toimeksiannosta tuhosi karkulaisorjien rosvojoukon. Hän oli silloin preetorivuotensa jälkeen matkalla maaherrakuntaansa Makedoniaan. Thurinus oli siis alun perin kunnianimi, vaikka Antonius heitteli sitä herjana nuoren Octavianuksen silmille, silloin kun he vielä olivat riitaväleissä.)

Octavianuksella oli suuri kiitollisuudenvelka Cicerolle, sillä ilman tämän tukea hän olisi ollut kevyt rukkanen Antoniuksen, tuon juopon jättiläisen, käsittelyssä. Cicero, jonka omahyväisyydellä ja itserakkaudella ei ollut äärtä eikä määrää, luulotteli Caesarin adoptiopojan avulla pelastavansa tasavallan niin kuin hän yhä uudelleen muistutti tehneensä Catilinan päivinä, vaikka tämän salaliitto oli alun alkaenkin silkkaa amatöörimäisyyttään tuomittu epäonnistumaan. Mutta Octavianus, jonka äiti Atia oli Caesarin sisaren Julian tytär tämän avioliitosta Marcus Atius Balbuksen kanssa, oli ihan väärä nappula vanhan kerskurin valtapeliin.

Octavianus käyttää nyt nimeä Gaius Julius Caesar, mutta en ole — kuten jo totesin — ainakaan tähän mennessä havainnut hänessä juurikaan merkkejä adoptioisänsä neroudesta, mutta myönnän, että yhdessä asiassa hän on verraton. En ole koskaan kenessäkään hänen ikäisessään tavannut sellaista poliittisen valtapelin ja kieroilun hallintaa kuin hän on jo ehtinyt osoittaa. Ystäväni Caesar oli tunneihminen, valtansa huipullakin helposti kyyneliin liikuttuva, hellämielinen kuin imettäjäeukko. Octavianus on kylmä kuin kala, tunteeton reaalipoliitikko, joka on valmis uhraamaan vaikka oman äitinsä, jos järki sanoo, että se on vallan saavuttamiseksi tarpeen.

Jos joku katsoo, että liioittelen, tutkikoon tosiasioita. Octavianus oli kiitollisuudenvelassa Cicerolle omaisuutensa säilymisestä ja jopa hengestäänkin. Kun hän sitten solmi valtapoliittisen liiton entisen vihamiehensä Antoniuksen ja Marcus Lepiduksen kanssa, kaikki arvot oli laskettava uudelleen. Turha on väittää, etteivät triumvirit olleet historiasta mitään oppineet. Caesarin lempeyden he hylkäsivät. Sehän oli johtanut diktaattorin itsensä kuolemaan. He valitsivat sen sijaan Sullan ja Mariuksen tien. Jos kosto on suloista — niin kuin sanotaan — Antonius juopui siitä samoin kuin on aina juopunut viinistä. Octavianus puolestaan katsoi verivirtoja tunteettomana kylmillä kalansilmillään, Lepiduksesta en tiedä, hän oli liitossa alun alkaenkin vain Antoniuksen avukseen tarvitsema kuorma-aasi tai muuli, joka mykkänä ei mitään sano.

Olisi luullut, että suurin kiire olisi ollut kostaa Brutukselle, Cassiukselle ja muille Caesarin murhaajille, eivätkä triumvirit siinäkään viivytelleet, mutta Antoniukselle oli yksi yli muiden, Cicero, joka puolestaan luotti Octavianuksen ystävyyteen. Tämä esittikin muodollisen eleen Ciceron hengen pelastamiseksi, mutta mukautui helposti jättiläisen raa’an raivon edessä. Cicero oli tehnyt tehtävänsä ja jouti kuolla. Ystävä tai ei, kun pelissä olivat suuremmat asiat, yhden vanhan miehen henki ei paljon painanut.

Se Caesar, jonka minä tunsin, ei olisi taipunut tuota peliä pelaamaan. Siinä on ero kahden Gaius Julius Caesarin, isän ja ottopojan, välillä.

Cicero, koko hänen sukunsa ja kaikki hänen kannattajansakin — täysin määrittelemätön joukko — julistettiin valtionkiroukseen. Vanha reettori yritti pakoon Makedoniaan, jossa Brutus joukkoineen oli. Se oli myöhäistä. Antoniuksen lähettämät takaa-ajajat tavoittivat hänet. Puhetaidosta ei enää pelastajaksi ollut. Murhaajat iskivät Isänmaan isän kuoliaaksi kantotuoliinsa, hakkasivat irti hänen parroittuneen ja pölyn peittämän päänsä sekä kädet, joilla filippiläispuheet oli kirjoitettu. Ne he veivät Antoniukselle todisteiksi siitä, että olivat suorittaneet saamansa tehtävän. Tämän määräyksestä Ciceron pää vietiin forumin puhujalavalle, jonne myös hänen kätensä naulattiin. Kansa sai niistä lukea kovan viestin: Retoriikan aika on ohi. Nyt puhuvat aseet ja raaka voima.

Kun olen tullut tähän asti, huomaan, että minun on paras kertoa kaikki muukin, koko tarina, kuka olen ja mitä yhteistä meillä oli, Gaius Julius Caesarilla ja minulla.

I

Minä synnyin Korinthoksessa, kaupungissa, joka on samannimisellä kannaksella Hellaan ja Peloponnesoksen välissä. Kaupunki ei ole rannalla, mutta sillä on kaksi satamaa, toinen Korintinlahdelle, toinen Aigeianmerelle.

Olen keskustellut monen korinttilaisen kanssa ja heillä on ollut sama tunne kuin minullakin, ettemme ole oikeastaan mistään kotoisin, sillä Korinthos ei ole samanlainen kaupunkivaltio kuin ovat olleet Ateena, Sparta tai Theba. Se on pikemminkin läpikulkupaikka matkalla Hellaasta Peloponnesokselle tai Korintinlahdelta Aigeianmerelle. Tiellä on vilkasta. Siellä tapaa paljon ihmisiä, mutta harvat heistä viipyvät, puhumattakaan, että jäisivät. Heihin ei tutustu, mutta ohikulkijoiltakin voi oppia, ja korinttilaiset ovat oppineet kaiken, minkä kreikkalaiset, persialaiset, meedialaiset, lyydialaiset, foinikialaiset, egyptiläiset, Aasian ja Afrikan rannikoiden barbaarit osaavat, sekä hyvän että pahan.

Jotain omaakin oli vierailta saadun lisänä. Sanotaan, että juuri Korinthoksessa oli aikanaan rakennettu ensimmäiset kolmisoudut, uljaimmat meren kyntäjät, jotka kahdensadan soutajan voimin halkovat aaltoja, tavalla, jonka näkeminen yhä uudelleen täyttää kenen hyvänsä kreikkalaisen rinnan ilolla ja ylpeydellä. Roomalaiset ovat eri asia. He ovat perusolemukseltaan peltomiehiä. He eivät rakasta merta niin kuin kreikkalaiset. En väitä, että he sitä pelkäisivät, mutta eivät he sitä rakasta. En voi edes kuvitella, että roomalaiset olisivat runoilleet Odysseian. Se on jäänyt syvimmältä olemukseltaan heille vieraaksi ja tulee aina jäämään. Huomasin tämän myös ystävästäni Caesarista. Vaikka hän rohkeasti keräsi laivaston viedäkseen joukot Britanniaan ja suorastaan uhkarohkeasti siirsi armeijansa Brundisiumista Kreikkaan, niin meri oli hänelle voitettava este, välttämätön paha, ei ystävä, jonka luona oli miellyttävä viipyä, tai rakastettu, jonka syliin olisi suloista vaikka kuolla.

Minä rakastan merta, mutta rakastanko myös kotikaupunkiani Korinthosta, joka aikanaan synnytti Kreikan hienoimmat maljakkomaalarit, mutta ei ole nostanut esiin ainoaakaan merkittävää runoilijaa, näytelmäkirjailijaa, filosofia tai valtiomiestä. Itseltään on helppo kysyä, mutta vastaaminen ei välttämättä ole yhtään helpompaa kuin vieraiden esiin nostamiin ongelmiin.

Nimeni on Aristoksenos. Se saattaa olla enne, niin kuin roomalaiset sanovat. Ehkä olin ylhäissyntyinen vieras omassa maassani. Minulla on kuuluisa kaima, joka eli kolme vuosisataa ennen minua ja kirjoitti musiikista viisaammin ja paremmin kuin tähän päivään mennessä kukaan muu. Hänen soittotaidostaan en tiedä, koska aika on niin armoton äänelle. Kirjoitettu sana, piirretty kuva, kiveen hakattu tai pronssiin valettu figuuri säilyvät pitkään, vaikka eivät kaiketi ole ikuisia nekään, mutta suloisinkin sävel kuolee jo syntyessään, hädin tuskin ehdittyään soittimen kieleltä kuulijan korvaan. Haluan kuitenkin uskoa, että Aristoksenos soitti hyvin, puhalsi huilua, näppäili lyyraa tai kitaraa, Apollonin pyhää soitinta, ja tietysti myös lauloi jumalaisesti kuin Orfeus. Minulla ei hänen kanssaan ole muuta yhteistä kuin nimi. En ole hänen jälkeläisiään, ja niistä vähäisistä lahjoista, joita jumalat ja kohtalo ovat minulle suoneet, ei musikaalisuus ole kaikkein vahvimpia.

Sen sijaan minulla ei ole mitään syytä epäillä, ettenkö polveutuisi vielä merkittävämmästä miehestä, joka oli muusikko Aristoksenostakin varhaisempi. Tämän vanhan perhetradition olen omilla tutkimuksillani jokseenkin vedenpitävästi varmistanut. Maineen kultaama esi-isäni oli Ksenofon, sotapäällikkö, valtiomies, kirjailija, vähän filosofikin.

— Mutta sinähän olet Korinthoksesta, valistuneet ystäväni — Caesarkin — ovat minulle huudahtaneet. — Ksenofon oli ateenalainen.

Tiedänhän minä sen, mutta myös sen, mistä monikaan valistuneistakaan ystävistäni ei ole perillä; elämänsä lopun Ksenofon asui Korinthoksessa ja kuolikin siellä. Tosin hänen molemmat poikansa palasivat Ateenaan, jossa he palvelivat ratsuväen upseereina. Vanhempi veljeksistä kaatui kuuluisassa Mantineian taistelussa. Hänen lapsensa palasivat Korinthokseen isoisän hoiviin. Minä polveudun heistä.

Tavallaan olen ateenalainenkin. Kuuluihan Ksenofon tuon kaupungin vanhaan maa-aateliin. Kerrotaan, että Sokrates pysäytti hänet kerran kadulla ja kysyi:

— Nuori mies, tiedätkö missä viisaita tehdään?

Siihenpä esi-isäni ei osannut vastata, jolloin Sokrates sanoi:

— Tule mukaani, niin näet.

Siitä päivästä alkaen Ksenofon oli Sokrateen oppilas. Ennen kaikkea hän oli kuitenkin sotilas, sotapäällikkö ja kirjailija, jonka kerrontatapaa Caesarkin piti esikuvanaan. Siinäkin yksi syy, joka lähensi Caesaria ja minua toisiimme.

Ksenofon ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt, kun hän lähti Ateenasta, jonne ei enää koskaan takaisin tullut. Kuuluisimmalta sotaretkeltään palattuaan hän taisteli Koroneiassa Spartan kuninkaan Agesilaoksen joukoissa synnyinkaupunkiaan vastaan. Ateenalaiset antoivat hänelle tuomion maanpetoksesta, mutta spartalaiset palkitsivat hänet maatilalla, joka oli lähellä Skilluksen kaupunkia pyhän Olympian kisapaikan eteläpuolella. Siellä hän perheineen vietti rauhallista maalaiselämää seuraavan neljännesvuosisadan ajan, ratsasti, metsästi ja kirjoitti kirjojaan.

— Niin minäkin haluan elää, Caesar sanoi joskus ystävyytemme alkuvuosina, kun Anabasista tutkittuamme olin kertonut hänelle, mitä tiesin Ksenofonin myöhemmistä vaiheista.

— Miksi et sitten elä? kysyin.

— Kun saan velkani maksetuksi, elänkin, hän vastasi.

— Siihen ei riitä yksi elämä, vastasin kyynisesti.

Caesarin velat olivat silloin suuremmat kuin kenenkään muun koko valtakunnassa ja kasvoivat jatkuvasti vauhdilla, joka minunkaltaistani miestä huimasi.

Ei Ksenofoninkaan idylliä riittänyt hänen elämänsä loppuun. Kun Epameinondaan johtamat thebalaiset olivat lyöneet Spartan armeijan Leuktran luona, Elis-maakunnan asukkaat nousivat kapinaan, karkottivat spartalaiset vallanpitäjät ja valloittivat Skilluksen. Ksenofon perheineen pääsi hädin tuskin pakoon ja pelastautui Korinthokseen, jossa hän eli vielä toistakymmentä vuotta. Ateenaan hän ei enää muuttanut, vaikka hänen tuomionsa uusien poliittisten käänteiden jälkeen siellä purettiin.

Se Ksenofonista, miehestä, joka eli toistakymmentä sukupolvea ennen minua. Ajat muuttuvat, sanovat roomalaiset ja uskovat, että me ihmisetkin muutumme mukana. Enpä tiedä. Ihmiset tietysti syntyvät ja kuolevat, sukupolvet siirtyvät manan majoille, uudet varttuvat ja astuvat tilalle, mutta ovatko he toisenlaisia, parempia tai pahempia. Uutterasti menneisyyttä tutkisteltuani ja puolen vuosisataa omaa elämääni elettyäni olen valmis sanomaan: Mitään eroa ei ole. Ihminen on aina kaikkialla sama. Yksilöt eroavat toisistaan, mutta kuta suurempi on tutkittava joukko sitä ilmeisempi on samankaltaisuus.

Synnyin sukuun, jolla oli paljon perinteitä, mutta vähän omaisuutta, kuitenkin riittävästi takaamaan minulle kunnon opinnot ja sivistyneen kasvatuksen. Sukuni köyhtyminen