Maa oli minuun tyytyväinen

By Tuure Vierros

Tuure Vierroksen teos näyttää lukijalle 1600-luvun Ruotsi-Suomen kreivi Per Brahen silmin. Per Brahe oli ruotsalainen ylimys, Suomen suurruhtinaskunnan kenraalikuvernööri sekä Ruotsin valtakunnan neuvos. Hänen sanotaan olleen Ruotsin suuraatelin mahtavimman sukupolven viimeisimpiä edustajia ja hänen vaikutuksensa Suomessa muistetaan yhä "kreivin aikana". Tarinassa valotetaan myös muiden ajan mahtihenkilöiden, kuten kuningatar Kristiinan sekä Kustaa II Adolfin elämää Per Brahen kautta.Romaani on sekä historiallinen tutkielma että henkilökohtainen kuvaus Per Brahesta ja hänen elämästään ja työstään erityisesti Suomen olojen kehittäjänä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 6, 2023
• ISBN: 9788728534601

Book preview

Maa oli minuun tyytyväinen

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1993, 2023 Tuure Vierros and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728534601

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Tämän kirjan päähenkilö olemme me, Per Brahe, Visingsborgin kreivi, Rydboholmin ja Lindholmin vapaaherra, Ruotsin valtakunnan neuvos ja drotsi, Tukholman kuninkaallisen hovioikeuden presidentti, Västmanlandin, Bergslagenin ja Taalainmaan laamanni, Suomen suuriruhtinaskunnan, Ahvenanmaan ja Pohjanmaan kenraalikuvernööri. Kaikesta, minkä olemme aikanamme tehneet tai tekemättä jättäneet, vastaamme itse Jumalan ja ihmisten edessä. Tuure Vierros vastatkoon puolestaan siitä, mitä hän ilman dokumenttien antamaa pohjaa on meidän suuhumme pannut.

Visingsborgin kreivi

1

Tänään — toukokuun kuudentena 1641 — oli ihastuttava kevätpäivä Tukholmassa. Tuntui melkein kesältä. Aamulla ilmassa oli vielä riemastuttavaa kirpeyttä, jota itätuuli tuo mereltä. Länsituulessa, joka tulee Mälarilta, on toinen henki.

Hitaasti ja tilanteesta nauttien astelin Svean hovioikeuden istuntosaliin. Olin vastavalittu valtakunnan drotsi ja hovioikeuden itseoikeutettu presidentti. Jäljessäni kulki valtaneuvos Mattias Soop. Saman Soopin asettamisen valtaneuvoskunnassa minua ylemmälle paikalle olin muutamaa vuotta aikaisemmin kokenut syvänä loukkauksena. Siellä tulivat myös Ture Bielke ja Lars Sparre, valtaneuvoksia hekin. Koko ryhmä seurasi minua hovioikeuteen, jossa Sparre asettui puheenjohtajan paikalle.

Minä ilmoitin lyhyesti, että laillisesti valittuna drotsina olin hallitusmuodon mukaan tullut myös hovioikeuden presidentiksi. Sen jälkeen vannoin kaavan mukaisen virkavalan. Varapresidentti Sparre vastasi perinteellisin ilonilmauksin ja onnentoivotuksin, joiden aitoudesta minulla ei ollut harhakuvitelmia. Sitten hän luovutti tuolinsa minulle.

Olen 39-vuotias. Olen saavuttanut aseman, joka kauan on ollut kunnianhimoni ja pyrkimykseni kohde. Olen valtakunnan ensimmäinen mies. Yläpuolellani on vain kuninkaallinen majesteetti — ja hän on nainen. Kaikkivaltiasta näyttelevä kanslerikin sijoittuu arvossa minun jälkeeni. Kuningas Juhana näet aikanaan määräsi, että juuri drotsi on ensimmäinen valtaneuvosten joukossa. Kun kruunajaiset tulevat, minä kannan valtikkaa kruunattavan majesteetin edellä.

En katso saavuttaneeni mitään tavatonta. Mikään poikkeuksellinen onni ei ole minua kohdannut. Olen nyt sillä paikalla, mikä minulle ansioitteni mukaan ja kreivillisen sukuni päämiehenä kuuluu. Lapsuudestani muistan, miten äitini Elsa Gyllenstierna terotti mieleeni, että aateli on säädyistä ylin ja aatelin piirissä ensimmäisinä ovat Brahet.

Setäni Magnus oli drotsi. Väärämielisen juonittelun johdosta minusta ei välittömästi tullut hänen seuraajaansa. Sain odottaa kahdeksan vuotta. Tiedän, että moni soisi minun odottavan vieläkin.

Noista kahdeksasta vuodesta vietin kolme Suomessa, jonne minut lähetettiin, ettei kukaan olisi edelläni eikä jäljessäni, kuten älystään tietoinen kansleri purevasti luonnehti. Pahiten minä lienen ollut hänen itsensä tiellä, mutta sitä kansleri ei halunnut tunnustaa. Hänellä oli riittävästi älyä myös kätkemään todelliset vaikuttimensa. Minä lähdin metsäläisten maahan ja tein sen asukkaiden hyväksi enemmän kuin kaiketi kukaan ruotsalainen ennen minua. Enkä minäkään kovin paljon pystynyt tekemään. Joka tapauksessa luulen nyt tuntevani Suomen paremmin kuin suomalaiset itse.

Kun viime vuoden maaliskuussa saavuin Käkisalmeen, minut valtasi tuossa paksujen hankien ympäröimässä pienessä varuskunnassa pohjaton ja haikea ikävä. Tähysin lumen peittämää Laatokan lakeutta, jonka takana oli tsaarin maa, vielä kesyttömämpi ja raaempi kuin Suomi. Tunsin, miten vuodet kuluivat hukkaan, miten ainoa elämäni valui kuin lumi aurinkoisena kevätpäivänä etelään viettävältä rantakalliolta. Jokin kouraisi syvältä ja kipeästi. Ehkä se oli itsekkyys ja tyhmä ylpeys, ehkä Saatana, joka kuiskasi: Tämän maailman loiston ja kaiken vallan minä sinulle annan, mutta en täällä, vaan Ruotsissa… Ruotsissa… Ruotsissa… Sivistyneelle kunnon miehelle ei kuulu Käkisalmi eikä Turkukaan, mutta Tukholma kelpaa jo johonkin.

Oitis minä kirjoitin valtakanslerille ja pyysin kuin olisin ollut maanpakolainen, että hallitus sallisi minun palata Ruotsiin. Niin tyystin mies voi ahdistuksen ja epätoivon hetkellä unohtaa ylpeytensä.

Armollisesti he antoivat minulle luvan palata. Häpesin sen saatuani, enkä pitänyt kiirettä. Kenraalikuvernöörikauteni paras hedelmä kypsyi sinä kesänä. Turun akatemia vihittiin. Minun piti tietysti olla mukana. Juhlakulkueessa astellessani tunsin, että soiden ja korpien maalle oli juuri tapahtumassa jotakin oleellista. Ehkä me suorastaan perustimme Suomea.

2

Akatemia syntyi. Juhlalliset vihkiäiset pidettiin ihanana suvipäivänä. Samana päivänä lankoni kuoli Eurajoella. Hän oli sotamarsalkka Åke Tott, eräs aikakautemme merkkimiehistä, vain neljättä vuotta minua vanhempi. Hänen terveytensä murtui Saksan sotatanterilla niin kuin minunkin. Minä sain kuitenkin elinvoimani takaisin. Hän ei saanut. Åke oli vastakohtien mies, suuri ja pieni, onnellinen ja onneton, sotilaana hän oli oivallinen, diplomaattina suorastaan kehno, viimeisinä palvelusvuosinaan hän nuoruudestaan huolimatta oli sotapäällikkönäkin pelkkä raunio. Kustaa Aadolfin lumiaura oli lopulta miltei unohdettu raakki. Äitinsä puolelta hän oli kiivas Vaasa, jossa virtasi myös Kaarina Maununtyttären plebeijiveri. Kuninkaan kaaduttua hänelle ei ollut tilaa Saksassa, sillä kanslerille hän oli jopa minuakin vastenmielisempi.

Langokseni Tott tuli vasta alennuksensa aikana, pari vuotta ennen kuolemaansa. Ensimmäisen puolisonsa Sigrid Bielken poismenon jälkeen hän kosi sisartani Kristinaa, joka oli kolmeakymmentä lähentyvä vanhapiika. Kristina oli lahjakas, roteva ja voimakas, uljas, joskaan ei kaunis. Äidilleni hän oli pitkään ollut tuki ja turva, liiankin pitkään, jos ajatellaan Kristinan etua. Varakas ja maineikas leskimies, joka kaiken lisäksi oli sotamarsalkka, ei suinkaan ollut halveksittava kosija, mutta mutkaton liiton synty ei suinkaan ollut.

Saatuaan epämääräisen vastauksen ensimmäiseen tiedusteluunsa Tott kääntyi minun puoleeni. Hän kirjoitti oikein korean kirjeen. Ihan hävetti semmoista lukea, kun tiesi sen vuotaneen yrmyn sotaherran kynästä.

Vastasin, että hänen kosintansa oli minulle ja kreivilliselle suvulleni mieluinen. Halusin kuitenkin tietää, miten suuren huomenlahjan hän aikoi sisarelleni antaa. Tahdoin myös varmuuden, etteivät sisareni oikeudet syntyperäisenä kreivittärenä vaarantuisi hänen solmiessaan avioliiton tavallisen aatelismiehen kanssa.

Äitini, joka luuli, että minä pyrin estämään liiton, piti sukuneuvotteluun. Sitten hän pyysi valtamarski Jakob De la Gardieta puhemieheksi, joka taivuttaisi minut. Laiska-Jaakko laatikin kirjeen, jossa hän ylisteli sekä Tottin itsensä että koko hänen sukunsa erinomaisuutta ja pyysi, etten minä asettuisi näin oivaa liittoa vastustamaan.

En voinut pidättyä hymyilemästä, kun luin marskin kirjettä. Muistin hyvin, että hän oli pitänyt Magnus-setäni lesken avioliittoa valtaneuvos Klaus Flemingin kanssa sopimattomana, koska ylkä hänen mielestään oli liian halpasyntyinen.

En toki aikonut asettua sisareni onnen tielle. Olin vain muistuttanut Tottia siitä, että on sentään jonkinlainen ero kreiveillä ja muilla aatelismiehillä. Sotaherrat tahtovat sen liian helposti unohtaa. Heillä on taipumus pitää upseerinvakanssejaan perittyjen arvojen veroisina.

Sain pian äidiltäni kirjeen, joka tavoitti minut Savonlinnassa. Häitä hommattiin jo. Kysymys oli rahasta.

Ilmoitin hiukan härnäten, että olin käyttänyt jo koko kreivikunnasta saamani vuositulon. Voisin avustaa häitä vain kahdellakymmenellä sonnilla. Nekin saisin vasta syksymmällä Smoolannista. Lupasin kuitenkin antaa 1200 kuparirahan lainan heti kun saisin laamanninpalkkani. Sellaisilla summilla ei mitään häitä pidetä. Siksi neuvoin äitiäni myymään tai panttaamaan pari maatilaa. Niitähän hänellä sentään oli siellä ja täällä.

Neuvoni täytyi koskea kipeästi äitiini, jolle omaisuus oli rakasta, kuten vanhoille yleensä ja miksi ei nuoremmillekin.

— Per tahtoo minut puille paljaille, hän varmaan valitti.

Tyttärensä onnen vuoksi hän silti oli valmis suuriinkin uhrauksiin.

Minäkin katsoin velvollisuudekseni tehdä häiden hyväksi jotakin. Aloin tunnustella maaperää. Sisareni Margareta, joka on minua vuotta nuorempi, on naimisissa valtaneuvos Bengt Oxenstiernan kanssa. Sain heiltä vihjeen, että holhoojahallitus saattaisi kustantaa häät. Tämän lohdullisen tiedon ilmoitin viivyttelemättä äidilleni. Neuvoin ottamaan mahdollisuuden kiitollisuudella vastaan, koska se mielestäni oli täysin hyväksyttävä. Pelastin siis kuitenkin äidilleni hänen rakkaat maatilansa.

Tott ei ollut vastannut halaistua sanaa huomenlahjaa koskevaan tiedusteluuni. Kirjoitin siksi äidilleni, ettei häitä pitänyt kiirehtiä. Oli viisainta odottaa, kunnes avoimiin ja hämäriin kohtiin tulisi riittävä selvyys. Kerroin, mitä minulle oli kerrottu. Tila, jonka Tott aikoi antaa sisarelleni huomenlahjaksi, oli niin arvoton, että itse tuskin kehtaisin kenellekään palvelijoistanikaan sellaista lahjoittaa. Jos huhu piti paikkansa, ei kysymyksessä voinut olla suuri rakkaus. Meidän kreivilliselle suvullemme ei moinen uhraus riitä. Sotamarsalkkahan ei ollut köyhä. Hänellä oli Suomessa viisi kunnon kartanoa: Liuksiala, Eurajoen Lavila, Irjanne ja Vuojoki sekä Sjundby. Muut eivät olleet paljon arvoisia. Neuvoin äitiäni käsittelemään kirjettäni niin huolimattomasti, että sen sisältö tulisi Tottin tietoon. Varmuuden vuoksi kuitenkin kirjoitin itse sotamarsalkalle saadakseni hänet tulemaan ulos kuorestaan.

Tällä kertaa onnistuin. Sain peräti kolme kirjettä. Kaikista niistä henki Tottin loukattu ylpeys. Hän sanoi saaneensa syntymälahjana Jumalalta runsaasti rohkeutta, jota hän vakuutti käyttävänsä puolustaakseen vaimonsa säätyarvoa kaikkia loukkausyrityksiä vastaan. Huomenlahjaksi hän oli varannut Rydan ja Hesslen kartanot Uplannissa ja toivoi, että niihin tyydyttäisiin.

Tott oli vedonnut rohkeuteen, jota hänellä epäilemättä oli. En halunnut ärsyttää häntä enempää, vaan annoin veljellisen siunaukseni liitolle, joka Tukholman linnassa pian solmittiin.

Vastanaineiden onni oli lyhyt. Åke oli sotakentillä saamansa kihdin ja luuvalon kangistama. Ratsastusretkellä hän putosi hevosen selästä ja loukkasi itsensä. Neljä viikkoa hän oli vuoteen omana ja sai sinä aikana kolme halvauskohtausta. Siitä huolimatta hän päätti keväällä matkustaa Suomeen näyttääkseen nuorikolleen parhaat tiluksensa.

Kesäkuun keskivaiheilla he tulivat Turkuun. Hätkähdin, kun näin lankoni. Niin säälittävä hän oli. Kasvot olivat oudosti vinot. Vasen suupieli oli oikeaa alempana. Silmä avautui vain sormilla auttaen. Kulkiessaan hän liikkasi pahoin. Puheesta oli vaikea saada selkoa. Tajusin heti, että Åke Tott oli mennyttä miestä.

Oli sääli Kristinaa.

Majoitin heidät linnaan ja onnistuin pidättelemään heitä Turussa kolmisen viikkoa. Sotamarsalkka piristyi hieman. Heinäkuun alussa mikään voima ei olisi estänyt häntä matkustamasta Eurajoelle, jossa hän kymmenkunta päivää myöhemmin kuoli. Kahdeksan ja yhdeksän välillä aamulla, kun akatemian vihkiäisjuhlat olivat alullaan Aurajoen rannalla, Åke Tott henkäisi viimeisen kerran Eurajoen rannalla. Oli kuin sotilas olisi jättänyt kentän avoimeksi tieteen tulla.

Jos akatemian vihkiäiset olivat omassa lajissaan verraton juhla, olivat Tottin hautajaisetkin sitä omassaan. Saattoväki oli valtaisa. Aateli ja sotilaat yhtä hyvin kuin akateemiset isät ja kaupungin porvarit olivat täysilukuisina liikkeellä. Pelkästään pappeja oli paikalla runsaasti puolen sataa.

Kristina, jonka niin sanottu avio-onni rajoittui muutamaan kuolemansairaan miehen vierellä vietettyyn kuukauteen, sai toki sinä päivänä kokea, ettei hänen puolisonsa ollut tavanomainen mitättömyys eikä keskinkertainen suuruus. Hän oli nyt valmis palaamaan sinne, mistä oli lähtenytkin, äitinsä luo Rydboholmiin. Hän oli yhä verevä, voimakas ja nuori nainen, mutta milloinkaan hän ei enää astunut uuteen avioon. Joskus myöhemmin katselin salavihkaa, kun hän istui mietteissään. Hänen kasvoillaan viipyi tasapainoinen, onnellinen hymynhäivä. Ehkä hän oli ajatuksineen sotamarsalkan hautajaispäivän Turussa. Hän oli Åke Tottin leski.

3

Elokuun alussa järjestin vastaperustetun akatemian konsistorin kokouksen, joka muodostui jäähyväistilaisuudeksi. Akateemiset isät, jotka kaiketi tunsivat saaneensa korkeat virkansa minun ansiostani, olivat herkällä mielellä. Helteinen päivä kääntyi tummaksi, tyyneksi illaksi. Ilma oli hivelevän lämmin ja viini hyvää. Italian kesäyöt tulivat etsimättä mieleen. Nuoruus ja Välimeri on voittamaton yhdistelmä, mutta olosuhteiden sattuessa poikkeuksellisen suopeiksi keski-ikä ja Itämerikin käyvät laatuun.

Taisin olla hieman hajamielinen silloin. Muistin Napolin ja ruhtinatar Paolan. Muistin pitkät, janoiset katseet, muistin salaiset hyväilyt tanssilattialla. Muistin kiihkeät lemmenkohtaukset silkinmustan illan pimeydessä, allamme kuuman päivän jälkeen hiljalleen viilenevä hiekka, johon jostakin kaukaa saapuvat mainingit kohahdellen särkyivät.

Paola oli kaunis ja kypsä nainen. Ikänsä puolesta hän olisi voinut olla äitini. Itse olin silloin kahdenkymmenenkahden. Hän opetti minulle, miten paljon ainakin tilapäistä onnea nainen voi miehelle antaa. Mutta onni merkitsee usein myös tuskaa, epävarmuutta ja vaaraa. Nähdä Napoli ja kuolla, olisi voinut toteutua kohdallani. Jouduin Paolan vuoksi kaksintaisteluun. Sain havaita, miten elintärkeää oli, etten ollut opintovuosieni aikana laiminlyönyt ainoaakaan miekkailutuntia. Haavoitin vastustajaani. Onneksi vain lievästi. Samana päivänä matkustin kiireesti Roomaan. Sen jälkeen en ole Paolaa tavannut, mutta en unohda häntä koskaan.

Kaksi päivää konsistorin kokouksen jälkeen nousimme Kristinan kanssa laivaan ja purjehdimme merelle. Verraton matka. Tuulta oli juuri sopivasti, ei hitustakaan liikaa. Niin kauniisti en ole muuta kertaa päässyt Ahvenanmeren yli.

Pääsimme pitkästä aikaa Rydboholmiin ja tapasimme ainoan elossa olevan lapsemme. Elsa Beata oli kasvanut äitinsä hoivissa isoksi tytöksi. Hän oli 11-vuotias. Velivainajani Nilsin 8-vuotias Elsa Elisabet oli myös siellä, samoin vanhimman sisareni Ebban — hänkin kuoli pari vuotta sitten — tyttäret Elsa ja Barbro Banér.

Serkuilla näytti olevan hauskaa keskenään. Kaikki he — kolme Elsaa ja yksi Barbro — olivat vaaleatukkaisia ja välittömän iloisia. Kun mies alkaa olla neljänkymmenen, hän osaa jo nauttia sellaisten olentojen katselemisesta.

Läheisten omaisten jälleennäkeminen pitkän eron jälkeen on elämän parasta antia. Iloa ei kuitenkaan riitä pitkään. Joko on taas lähdettävä tai sitten pitkäaikainen yhdessäolo latistaa tunnelman. Mitä läheinen ihminen meille merkitsee, tajuamme täysin vasta kun olemme hänet lopullisesti menettäneet.

Matkustin edelleen Tukholmaan. Sielläkin tapasin nuoren tytön, joka oli varttunut poissa ollessani. Hän oli kuningattaremme, 13-vuotias Kristiina. Melkein hätkähdin hänet nähdessäni. Tyttö oli reipas ja päättäväisen näköinen, mutta valitettavan ruma. Isäänsä tullut, ajattelin. Kustaa Aadolf oli komea mies, mutta ei ole hyvä, jos tytöt tulevat liiaksi isäänsä.

— Hauska nähdä teidät Tukholmassa, kreivi Brahe, Kristiina sanoi, kun tervehdin häntä alamaisen kunnioittavasti. — Täällä on liikaakin kähnäitä ukkoja, hän lisäsi puolittain kuiskaten. — Te olette oikea mies, ja tiedän, että olitte isäni ystävä. Olette siis minunkin ystäväni. Teitä tarvitaan täällä.

Niin minä itsekin ajattelin. Kunhan vain olisin tiennyt, mihin minua tarvittaisiin.

Lähes kolmen vuoden väliajan jälkeen olin taas mukana valtaneuvoskunnan kokouksessa. Tervehdin asianmukaisin muodollisuuksin holhoojahallituksen jäseniä ja herroja valtaneuvoksia. Lupasin, jos tarpeelliseksi katsottaisiin, laatia raportin virkatoimistani kenraalikuvernöörinä.

Tunnelma oli pingottunut. Jälleennäkeminen oli väkinäistä molemmin puolin.

Valtakansleri totesi lyhyessä puheessaan, että oli miellyttävää nähdä minut, vieläpä ihan terveenä. Kiireellisiin asioihin vedoten hän ehdotti, että minun kertomukseni kuuleminen lykättäisiin sopivampaan ajankohtaan.

Siinä oli tyylikäs tölväisy minulle, etten vain kuvittelisi Suomessa jotain valtakunnalle tähdellistä tehneeni. Lopuksi kansleri piti minulle opettavaisen ulkopoliittisen katsauksen, jossa pääasioina olivat liitto Hollannin kanssa ja valtakunnan epävakaat suhteet Tanskaan.

Aloin vähitellen tajuta, että olin tullut metsäläisten maasta Ruotsin pääkaupunkiin, jossa minun odotettiin pitävän suuni kiinni kun minua tietävämmät puhuivat. Niin pidinkin toistaiseksi, mutta aioin avata sen tilaisuuden tullen.

Viikkoa myöhemmin annoin lupaamani selonteon toiminnastani Suomessa. Mitään uutta siinä ei oikeastaan ollut, sillä yleisnäkemykseni ja kaikki tärkeät yksityiskohdat olin kirjallisissa raporteissani saattanut holhoojahallituksen ja valtaneuvoskunnan tietoon.

Minun jälkeeni otti kansleri puheenvuoron. Hymyillen sarkastista hymyään hän sanoi:

— Nils Bielke on aiemmin kiitellyt Suomea samaan tapaan kuin nyt kreivi Brahe. Tuntuu siltä, että kaikki, jotka me sinne lähetämme, tulevat jollakin tavoin suomihulluiksi. He väittävät — ja näyttävät olevan asiastaan vakuuttuneita — että Suomi olisi Ruotsin veroinen, jos epäkohdat poistettaisiin ja maa saisi tarpeellisen avun. En epäile heidän uskonsa aitoutta, mutta omasta puolestani rohkenen silti olla toista mieltä niiden vähemmän mairittelevien kokemusten perusteella, joita minulla suuriruhtinaskunnastamme on.

Muutamat valtaneuvoksista päästivät kansleria mielistelevän naurun, mutta minä sain kylmällä katseellani heidät pian vaikenemaan.

— Olen käynyt Vehmaisten ja Maskun kihlakunnissa, tosin vain kesällä, kansleri jatkoi. — Mitään sivistystä en siellä nähnyt. Puolittain petoja siellä asuu.

Niin kansleri sanoi, ja tiedän, että monet muut ovat samaa mieltä. En minäkään näitä mielipiteitä ensi kertaa kuullut. Kysymyksessä oli ruotsalaisten virkamiesten tyypillinen näkemys suomalaisista. Turun läänin maaherra von Falckenberg kirjoitti minulle kerran:

— Jumala tietää, miten saada tämä paksunahkainen kansa tottelemaan. He eivät pelkää uhkauksia eivätkä vankilaa.

Tiesin tuon, mutta se ei ollut pahinta. Olin havainnut, etteivät tunnustus ja kiitos tehonneet paljon paremmin.

Silti olin kirjoittanut ja puhunut suomalaisten puolesta tosissani ja vakain tuumin. Heissä oli jotakin myönteistä, johon luotin, vaikka en pystynyt selvästi mieltämään, mitä se oli. Missään tapauksessa minun ei ollut tarpeen halveksia rahvasta, suomalaista enempää kuin ruotsalaistakaan. Olin toki kreivi ja saatoin kohdistaa väheksyvät tunteeni tavallisiin aatelismiehiin tai vapaaherroihin, sellaisiin kuin valtakansleri. Aateluus todella jalostaa, koska se vapauttaa turhasta kateudesta ja kilpailusta hedelmälliseen toimintaan. Jos synnynnäiset arvot ja etuoikeudet poistettaisiin, kaikki latistuisi ja muuttuisi tasapaksuksi. Häikäilemättömyys, halpamaisuus ja matala mieli tunkisivat esiin kuin rikkaruoho.

Kolmisen viikkoa myöhemmin valtaneuvoskunta päätti antaa minulle Pellosniemen lääniksi niiden palvelusten vuoksi, jotka olin maan hyväksi tehnyt ja vastaisuudessa tekisin.

Minulta odotettiin siis vielä jotakin.

Seuraavana päivänä lähdin Tukholmasta enkä palannut enää sinä vuonna.

4

Minulla oli pitkästä aikaa mahdollisuus oleskella Visingsborgissa, joka näytti tulevan minulle yhä rakkaammaksi.

Visingsö on kuin sydän keskellä Vätterniä. Se on neljätoista virstaa pitkä saari, mutta vain puolen virstan levyinen. Sen muoto on kuin lohen, joka ui pohjoisesta etelään. Maaperä on hedelmällistä ja kalkkipitoista. Metsä kasvaa vehmaana. Saari on uskomattoman kaunis. Jylhäksi sitä ei voi sanoa. Pituussuuntainen harjanne ei monessakaan kohdassa kohoa kuuttakymmentä kyynärää Vätternin pintaa korkeammalle.

Saaren eteläkärjessä ovat onnettoman folkungakuningas Birgerin aikana hävitetyn Näsin linnan rauniot. Minun linnani Visingsborg sijaitsee kaakkoisrannalla. Sen lähellä on pian viisisataa vuotta vanha kirkko, jonka Magnus-setäni korjautti italialaistyyliseksi ja kolmilaivaiseksi, jotta se paremmin vastaisi kreivillisen sukumme arvoa.

Visingsö on kadehtimisen arvoinen kala, jolla oli monet vaiheet takanaan ennen kuin se tarttui isoisäni Per Brahe vanhemman verkkoon. Saaren muinaisuus verhoutuu tarujen usvaan. Ne kertovat, että Kaarle Sverkerinpoika, ensimmäinen, jota sanottiin Svean ja Götan kuninkaaksi, hallitsi Borgan linnassa Visingsön lohenpyrstössä. Siellä Knuut Eerikinpoika hänet murhasi. Siellä kuolivat myös mahtavat jaarli Birger Brosa, Eerik X ja Juhana Sverkerinpoika, joka otti Visingsössä vastaan saagoistaan kuulun Snorre Sturlasonin.

Visingsö oli kuninkaiden saari vielä folkunga-aikanakin, vaikka Tukholma oli jo tullut pääkaupungiksi. Maunu Ladonlukko kuoli todennäköisesti samassa Näsin linnassa, joka hänen Birger-poikansa hallituskauden lopussa revittiin.

Se riittäköön muinaisista. Minulle on tärkeätä, että Eerik XIV perusti Visingsborgin kreivikunnan ja läänitti sen serkulleen Per Brahe vanhemmalle, joka sattui olemaan minun isoisäni. Siitäkin on kohta kahdeksankymmentä vuotta.

Visingsö on kaunis ja vehmas, mutta pieni. Sellaisenaan se ei ollut häävi kreivikunta. Eerik-kuningas liittikin jo siihen pari muuta kartanoa, mutta Juhanan noustua valtaan lääni laajeni moninkertaiseksi. Samalla se määrättiin periytyväksi lääninhaltijan vanhimmalle pojalle. Sisaret ja nuoremmat veljet oli hyvitettävä rahalla. Jos suku sammui, leskikreivitär sai miehensä kuoltua pitää läänin kuolemaansa asti. Visingsborgin kreivi saa kantaa lääninsä verot, mutta uusia rasituksia hän ei saa alaisilleen määrätä eikä lyödä rahaa. Velvollisuutena on ylläpitää verotulojen mukainen määrä ratsumiehiä.

Näillä ehdoilla Visingsborgin kreivikunta isosisälleni annettiin ja samoilla ehdoilla se on nyt minulla.

Per Brahe vanhempi ryhtyi rakentamaan Visingsborgin linnaa, jotta hänellä olisi suvun nimeä, asemaa ja varallisuutta vastaava asunto. Rakennustarpeita tuotiin sekä Grennan tiilitehtaalta että Alvastrasta, jossa purettiin sikäläistä luostaria, aikanaan komeaa rakennusryhmää, jota nyt oli ihan sääli katsella. Juhana-kuningas, joka puolisonsa tahdosta ja omastakin halustaan kallistui paavillisuuteen päin, käski sitten isoisäni jättää Alvastran kalkkikivimöhkäleet rauhaan samoin kuin Vadstenan luostarin tiilet, joita myös oli jo ehditty Visingsborgiin kuljettaa. Jotta isoisäni ei joutuisi tarpeettoman huonoon valoon, tulkoon mainituksi, että pahin Alvastran repijöistä oli Kustaa Vaasa, Juhanan oma isä, joka ymmärsi perin vähän niin sanottua taidetta, mutta tiesi kaiken tervasta ja talista.

Visingsborgin suunnitelma oli suuri, mutta Per Brahe vanhemman kuollessa oli vasta läntinen siipi valmis. Hänen vanhin poikansa, minun Erik-setäni, sai pitää kreivikuntaa vain kymmenen vuotta. Hän nimittäin erehtyi samoin kuin Gustafsetänikin kannattamaan Sigismundia, joka hävisi. Kiukkuinen Kaarle-herttua leimasi heidät valtakunnan vihollisiksi. Vähältä piti, ettei kreivikuntaa viety koko suvulta, mutta Magnus-setäni, joka aina oli ollut lempeä, uskollinen ja oikeamielinen, sai armon herttuan silmissä. Hänestä tuli Visingsborgin uusi kreivi. Lääniä jopa laajennettiin.

Linna sai eteläisen siipensä ja kaunis kivikirkko alkoi kohota.

Visingsborgin kreivi Magnus Brahe, joka oli myös valtakunnan drotsi, isännöi linnassaan yli 30 vuotta. Hänellä ei ollut miehenpuolista perillistä suoraan alenevassa polvessa. Niinpä minusta, hänen nuoremman veljensä Abrahamin pojasta, tuli Visingsön herra. Tyyriiksi se tuli, mutta asia olisi ollut enemmänkin arvoinen.

Minä kustansin setäni hautajaiset, jotka olivat sukuni perinteen ja drotsin arvon mukaiset ja maksoivat minulle 3000 riikintalaria. Setäni leskelle Helena Bielkelle maksoin sievoiset elinkorot ja kauniille serkulleni Ebballe, joka aikanaan oli Kustaa Aadolfin lemmitty, mutta joutui sitten tyytymään avioliittoon marski Jakob De la Gardien kanssa, suoritin 4500 talaria morsiusveroa. Ei se siis halpaa ollut, mutta olihan Ebba toki setävainajani ainoa tytär.

Visingsö ja Visingsborg miellyttivät minua alusta pitäen, mutta kului vuosia ennen kuin pääsin niihin toden teolla käsiksi. Valtion asiat pidättivät minua Saksassa ja Puolassa. Kun viimein palasin en viipynyt Tukholmassa pitkään, vaan kiiruhdin Visingsborgiin. Linnan rakennustöitä jatkettiin minun henkilökohtaisessa valvonnassani. Kirkko valmistui ja vihittiin tarkoitukseensa. Tulos miellytti minua, vaikka olin matkoillani nähnyt niin paljon rakennustaiteellista kauneutta, etten tyytynyt kovin vähään. Vanhasta Ströjan pikkukirkosta, joka aiemmin sijaitsi samalla avoimella kummulla peltojen keskellä, jätettiin jäljelle vain torni. Senkin säästäminen saattoi olla erehdys, sillä ainakin minun mielestäni torni näyttää kiusallisen pieneltä valkeaksi rapatun kirkon päädyssä.

Nykyisen