Nuijasota

By Jalmari Finne

Kruunua palvelevan marskin poika Olavi haluaa keventää talonpoikien veroja. Tilanteen kärjistyessä sisällissotaa aatelisten ja talonpoikaisväestön välillä ei voida enää välttää, mutta Olavi pysyy tiukasti kannallaan ja saa lopulta tahtonsa läpi.Jalmari Finnen nuijasodan aikaan (1596-1597) sijoittuva historiallinen romaani antaa tapahtumista monipuolisen kuvan. Finne lähestyy sodan eri puolia erilaisten henkilöhahmojen ja heidän kohtaloidensa kautta. Sodan inhimilliset seuraukset eivät jää historiallisten faktojen varjoon.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 30, 2020
• ISBN: 9788726307313

Book preview

www.egmont.com

Toinen painos I osasta

Forssa 1945

Forssan Kirjapaino Oy.

Ensimmäinen luku.

Oli marraskuun viideskolmatta päivä vuonna 1596. Turun linnan kirkossa, joka sijaitsi linnan läntisen sivustan kolmannessa kerroksessa, oli jumalanpalvelus äsken päättynyt. Vaikka olikin torstai, pidettiin kirkonmenot, sillä olihan Katariinan päivä, jota Suomessa vielä katolisuuden poistamisen jälkeenkin vietettiin juhlana. Kun linnan varsinainen kappalainen, lempeä ja pehmeäääninen Martti-herra, oli kesällä kuollut ja kun marski ei ollut erikoisen hyvässä sovussa piispan eikä tuomiokirkon pappien kanssa, oli Arvid Kurjen lippukuntaan kuuluva pappi Josephus Michaelis saanut hoitaa papilliset tehtävät. — Hän piti koko jumalanpalveluksen aikana silmällä marskia ja huomatessaan tämän tulevan kärsimättömäksi puolittain katolisten menojen venyessä pitkään hän antoi luvun luistaa ja saarnan sujua tulista vauhtia.

Jo oli viimeinen amen lausuttu ja kaikki kumartuneet rukoukseen, kun vapaaherra Klaus Eerikinpoika Fleming, Ruotsin valtakunnan marski ja amiraali, Suomen ja Viron käskynhaltija, sotaeversti, Suitian ja Kuitian herra, nousi paikaltaan ja astui kirkosta portaille vievää ovea kohden. Pappi kumarsi kunnioituksesta ja pelosta hänelle syvään, mutta marski ei edes vastannut, astui vain eteenpäin odottamatta puolisoaan, joka oli istunut hänen vieressään, tai Turun linnanhaltijaa Hannu Eerikinpoika Finneä, Prinkkalan herraa, joka luuvaloisilla jaloillaan pyrki häntä seuraamaan, mutta huomattuaan marskin haluavan olla yksin jäikin puhuttelemaan marskin puolisoa, Ebba-rouvaa. Kun marski ei rakastanut mitään hovitapoja, palvelija ei kulkenut hänen edellään ovia avaamassa.

Marski oli harteikas ja jäntevä, tanakka vanhus, joka iästään huolimatta vielä astui nuorekkaasti ja joustavasti. Hänen kasvonsa olivat hyvin tummat ja ahavoituneet, minkä vuoksi hän olikin saanut pilkkanimen »Suitian nokinenä», ja jo melkein valkoiseksi haalistunut parta erottautui siitä hyvin selvästi. Suu oli suuri ja huulet vielä vanhanakin paksut, silmät tummat ja niiden katse läpitunkevan terävä. Pukunsa suhteen hän oli huolimaton, takinrinnus oli likainen, ja jos sitä olisi lähemmin tarkastanut, olisi tahrojen huomannut tulleen ruoasta. Oikean käden takinhiha oli kiiltävä ja kankea, sillä marski pyyhki siihen nenäänsä.

Jäljessä asteli hänen avioton poikansa Olavi. Tämä oli tummaihoinen niinkuin isänsäkin, mutta tätä paljoa kookkaampi. Hänen leukansa voimakkaat piirteet ilmaisivat isän lujaa tahtoa, mutta tummissa silmissä, joiden välke oli kostean kirkas, oli milloin haaveilua, milloin säkenöivää intoa. Hänellä oli mustat, pitkät viikset, ja leukaa verhosi musta, kiharainen parta. Hänen pukunsa oli sotilaallinen ja upea, mutta kainaloissa ja kyljissä näkyvät tahraantuneet kohdat ilmaisivat miehen toisinaan kiireessä ottaneen juhlapukunsakin ylle teräksisen haarniskan. Vartalo hiukan keinahteli astuessa, niinkuin ainakin sillä, joka on paljon ratsastanut.

Tasaisesti ja tyynesti astelivat isä ja poika.

Heidän jäljessään tulla tassutti marskin kirjuri Martti. Hän oli hyvin kalpea ja parraton, keskiikäinen mies, jonka pyöreissä silmissä oli aina jonkinmoinen pelästynyt ilme ja jonka kasvot muistuttivat vanhaa akkaa. Yllään hänellä oli tumma takki, jonka päällä oli kylmän varalta nahalla vuorattu kauhtana. Tämän alta näkyivät nahkaiset, korkeat säärykset, ja jalassa oli tallukkaat, jotka tekivät hänen käyntinsä tassuttavan pehmeäksi.

Useiden huoneitten halki astelivat perätysten nämä kolme miestä. Monenmoisia muistoja nämä suojat herättivät vanhassa marskissa. Täällä oli Juhana-herttua pitänyt loistavaa hoviaan, ensin rakastajattarensa, Kaarina Hannuntyttären kanssa, ja sitten, naitettuaan tämän Klaus Vestgötelle. Puolasta tuomansa puolisonsa Katariina Jagellolaisen kanssa. Vieraaksi oli marski silloin tuntenut itsensä tässä hovissa. Hänen huonoa ruotsinkielentaitoaan ilkkuivat ylhäiset herrat, ja kun palvelusväessä oli sekä puolalaisia että italialaisia, puhumattakaan saksalaisista, nuori Klaus Fleming harmitteli tätä ja pysytteli niin loitolla kuin suinkin saattoi loukkaamatta valtiastaan. Kuninkuutta Klaus-herra oli aina palvellut, kuningas oli ainoa olento, jonka edessä hän taipui; kun siis Juhanaherttua alkoi vehkeillä veljeään Eerikkiä vastaan, Klaus oli kuninkaan puolella. Ja eräänä päivänä katosi Turun linnan hovin loisto, valtiaat vietiin vankeuteen, linnan komea sisustus korjattiin pois, ja palvelijat hajaantuivat kuin akanat tuuleen. Silloin oli Klaus ollut se, joka Juhana-herttuan vei vankina Ruotsiin. Mutta onnen pyörä kääntyi, ja Eerik menetti valtansa, jolloin Klaus jälleen vaihtoi valtiasta. Ja samoin kuin hän ennen oli ollut Juhanan vanginvartijana, hän taas oli Eerikkuninkaankin.

Ja vuodet vierivät. Klaus Fleming yleni arvossa ja vallassa. Eräänä päivänä hän astui näihin samoihin suojiin valtiaana, Suomen käskynhaltijana. Mutta melkein autiona pysyi linna, eikä suuria pitoja siellä vietetty, vaikkakin hänen puolisonsa Ebba-rouva oli ylhäistä sukua, niin ylhäistä, että hän saattoi nimittää Ruotsin kuningasta Juhanaa ja Kaarle-herttuaa serkuikseen. Ja tämä valtaasema riistettiin häneltä, mutta uudelleen hän kohosi ja oli nyt mahtavampi kuin koskaan ennen. Juhlia hän ei kuitenkaan joutanut pitämään. Jos salit jälleen täyttyivät, olivat suuret valtiolliset seikat kysymyksessä, niinkuin syyskuun lopulla oli tapahtunut, jolloin marski oli kutsunut Suomen aateliset linnaan vastaamaan Kaarle-herttuan kiivaaseen ja Suomen aatelisia loukkaavaan kirjeeseen ja jolloin he yksimielisesti olivat luvanneet pysyä kuningas Sigismundin puolella pitäen hänelle vannomansa uskollisuudenvalan pyhänä.

Monen huoneen läpi marski kulki pyrkiessään siihen kammioon, joka oli Aurajoen suun puoleisen tornin yläkerrassa ja jossa marski linnassa käydessään oleili. He saapuivat sen alla olevaan vahtihuoneeseen. Siellä Martti-kirjuri loi herraansa kysyvän katseen, aivan kuin koira kysyy herraltaan, saako seurata häntä. Marski ei sanonut hänelle mitään, mutta katseesta Martti ymmärsi, että hänen oli täällä odotettava. Huone oli tyhjä; hän siirtyi etelänpuoliseen ikkunakomeroon ja alkoi talvisen päivän hämärässä vuolla hanhenkynää.

Marski astui huoneen halki poikansa seurassa ja nousi muurin sisässä kulkevia kiertoportaita, avasi pienen tammioven ja saapui perille, omaan kammioonsa.

Isä ja poika olivat nyt kahden.

— Istu! sanoi marski.

Olavi istahti heti huoneen keskellä olevan, monilla pergamenttikirjeillä ja papereilla sälytetyn pöydän ääreen. Marski käveli pää hiukan kumarassa edestakaisin huoneessa ja mietti, meni sitten kammion meren puolisen ikkunan komeroon ja katsoi ulos.

— Joen suu ei ota oikein jäätyäkseen, sanoi hän.

— Talvi tulee myöhään. Millainen mahtaakaan silloin olla ensi kesä? Taitaa tulla taas huono vuosi, jatkoi Olavi.

— Taitaa tulla, myönteli marski. — Tuhat tulimmaista, saisivat hyvätkin vuodet vuorostaan alkaa! Viime kesä jo lupasi parannusta, ja viljaa jo saatiin, mutta sitä edellinen oli hallainen, ja sellaisia oli neljä kesää sitä ennen. Kansa ei jaksa verojaan suorittaa, kaikkialla voudit ja veronkantajat valittavat sitä.

— Ettekö voisi, isä, niitä vähentää, peruuttaa varsinkin nuo monet ylimääräiset verot?

— Sinähän saarnaat aivan samoin kuin Ebbavaimoni ja Juhana-poikani. Mutta se ei auta. Sotaväki tarvitsee verot elääkseen.

— Mutta eihän sotaväkeä tarvita tänä hetkenä, kun rauhakin on jo tehty Venäjän kanssa.

— Häpeällinen rauha, jonka mukaan saamme luopua Käkisalmesta. Mutta ellei sitä anneta pois, silloin ryssät alkavat taas rimpuilla meidän kanssamme, elleivät meidän onneksemme riitele keskenään vallasta. Ja Ruotsia vastaan voi minä hetkenä hyvänsä syttyä sota.

— Taivas meitä sellaisesta varjelkoon!

— Rukoile, että perkele jättää Kaarle-herttuan riivaamisen kesken, niin rukoilet oikein. Kerran hän hyökkää tänne, ja silloin meidän on oltava varuillamme. Se mies haukkuu minua valehtelijaksi ja kunniattomaksi, muita raakalaisiksi ja pakanoiksi, iskee meihin suomalaisiin aatelisiin, missä vain nalkutuksen sijaa saa. Ja minkä tähden? Sen tähden, että me emme tahdo hänestä tehdä Ruotsin kuningasta, johon hänellä nyt on varmaankin tulinen hätä, kun vaimonsa on hänelle synnyttänyt pennun. Kuningasta Klaus Fleming palvelee, ei mitään kruununtavoittelijaa. Armollisen kuninkaamme Sigismundin puolella meillä suomalaisilla voi jotain valtaa olla, Kaarle-herttua nipistää meiltä kyllä kaiken pois.

— Mutta miksi me yhäti olisimme kuninkaan puolella, joka meitä ei edes auta, ei lähetä rahaa sotaväkeä varten, ei tee muuta kuin koettaa kiskoa itselleen, mitä maasta irti saa, joka ei ole edes kuningas, vaan pikemmin koruteoksien nakertaja?

— Kuningas on kuningas! sanoi marski jyrkästi. — Mitä me saamme nyt kärsiä, sen hän kyllä korvaa kerran palatessaan Ruotsiin.

— Niin, jos hän palaa!

— Palaa varmasti. Luuletko minun muuten tänne kokoilevan väkeä, luuletko minun turhanpäiten varustautuvan? Hän voi milloin tahansa lähteä Puolasta ja Räävelin kautta tulla ensin Suomeen. Kruunauksensa jälkeen hän ei perintövaltakunnassaan ole käynytkään. Jo on aika hänen tulla sinne panemaan toimeen järjestystä, sillä herttuan hommaamien Söderköpingin valtiopäivien päätös piruuttaa häntä. Paljon ne uskaltavatkin meren toisella puolella! Supistavat kuninkaan valtaa aivan kuin hän olisi puu, josta voidaan katkoa oksia oman pesän viriksi mielin määrin. Leijona kuningas on, ja kun sitä hännästä nykii, niin kyllä se nykijän kouraan tarraa. Ja kun armollinen kuninkaamme tätä tietä kerran tulee, hän näkee, että minulla on viisituhatta miestä valmiina osoittamaan ruotsalaisille herroille, kuka maassa vallitsee.

— Sisäinen sota on kamalaa!

— On, mutta tällä kertaa se ei ole vältettävissä. Kustaa Vaasan ei olisi pitänyt jakaa maata kaikille pojilleen, siinä on ollut laskuvirhe. Yksi on oleva kuningas, ei monta kuninkaan vertaista. Kuningas ei valta-asioissa saa olla suopea isä.

Marski oli hetkisen vaiti.

— Onko tykit, jotka käskin Viipurista lähettää tänne, pantu paikoilleen? kysyi hän kääntymättä ikkunasta.

— On.

— Salpietarin keittäjille on lähetettävä sana, että he jouduttavat lähetyksiään, koska kerran on kunnollinen rekikeli. Sääksmäelle on annettava tiukka käsky; he ovat olleet lähetyksissään liian niukkoja.

— Valittavat, ettei siellä ole työhön kelvollista multaa, eivätkä talonpojat toimita tarpeellista määrää halkoja.

— Polttakoot rangaistukseksi muutamia heidän talojaan, kyllä miehet silloin menevät kirveineen metsään halkoja tuomaan. Valittavat, valittavat! Suomalaiset valittavat aina!

Marski oli jälleen vaiti. Vähän, ajan päästä hän viittasi Olavia tulemaan ikkunaan.

— Katsohan tuota miehen alkua tuolla, joka heikkoa jäätä myöten koettaa päästä Ruissaloon. Viisas poika! Kun jää on kävellen heikkoa, hän on mennyt suksilla. Hän hiihtää hyvin ja tanakasti, sellainen elävä menee vaikka millaista jäätä myöten. Ota selko pojasta ja toimita hänet linnaan. Gödik Finckellä on hyviä hiihtäjiä Savonlinnassa. Näin erään Matti-nimisen miehen, jolle ei kukaan riitä nopeudessa. Sellaisia minäkin tarvitsisin. Kelpo hiihtäjistä on puute. Jos talvella sattuu jotain tapahtumaan, tarvitaan nopeita viestinviejiä.

— Odotatte siis todellakin sotatapahtumia?

— Niin kauan kuin Kaarle-herttua elää ja on kade kuin koira veljensä pojan kuninkuudelle, sota voi puhjeta milloin tahansa. Mutta sen minä sanon, että niin kauan kuin Klaus Fleming elää, Sigismund pysyy Ruotsin ja Suomen kuninkaana!

Marski kääntyi jälleen katsomaan poikaa, joka heikolla jäällä pyrki eteenpäin, ja murahteli tuontuostakin jotain tyytyväisenä. Äkkiä hän kääntyi Olaviin sanoen:

— Lähetä sana Pikkalaan ja käske voidella ja paahtaa sukseni. Elleivät ne tule liukkaiksi kuin lasi, minä hankaan niitä heidän täisiin selkiinsä. Sano se heille! Lähden kohta sinne katsomaan laivaveistämöä ja tahdon silloin laskea samoja mäkiä kuin ennen poikana ollessani.

Hän hengähti syvään.

— Päästä suksille ja saada sompasauva käteensä! Silloin olen taas nuori ja verevä niinkuin sillöin, kun olin savolaisten hiihtomiesten päällikkönä. Niiden miesten alla on suksi kuin taiottu. Sellaisia mäenlaskijoita ei ole missään muualla koko maassa.

Marski katsahti Olaviin ja laski kätensä hänen olalleen sanoen:

— Sinäkin hiihdät hyvin. Sitä katselee mielellään. Siinä suhteessa olet oikea poikani.

Hän rypisti silmäkulmiaan.

— Juhana-poikani on hento ja heikko, hän rakastaa kirjoja ja mietiskelyä. Suku heikontuu, ei ole nuorissa samaa pontta jäsenissä kuin meissä vanhoissa. Tahdotaan olla hienoja ja hempeitä. Kun otin teidät aviottomat poikani luokseni, luulin teistä tulevan samanlaisia kuin minäkin olen. Ei halunnut hiihtää, ei jaksanut pitkiä matkoja ratsastaa Gottskalk, joka nyt on Herran huomassa. Hän halusi olla hovin loistossa, siksi mieli päästä Puolaan, ja sinne jäikin ja kuoli. Ja Kaarlepoikani, jonka elokuussa hautasimme, haluton hänkin oli. Sinä yksin olet näistä pojista elossa, mutta paras onkin jäänyt.

Hän katsoi pitkään poikaansa ja sanoi:

— Sinä et koskaan pyydä minulta mitään.

— Minä en tarvitse mitään.

— Mutta minä antaisin sinulle niin mielelläni. Pyydä! Minä olen nyt mahtava herra, mahtavampi kuin koskaan ennen; minulla on kuninkaamme täysi suosio, ja äskeisen täällä pidetyn aateliskokouksen vuoksi olen entistä varmemmassa asemassa. Pyydä minulta jotain ja minä täytän sen!

— Ei minulla ole mitään pyydettävää itselleni.

— Tahdotko lippukunnan itsellesi? Minä voin sen antaa vaikka tänä päivänä. Tahdotko saada jonkin linnan valtaasi? Toimitan kuninkaalta sinulle valtakirjan. Haluatko kartanon? Minulla on niitä monta.

Olavi oli vaiti.

— Miksi et pyydä? kysyi marski, ja hänen karkeassa äänessään oli jonkinmoinen hellä sointu. — Pyydä!

Olavi katsoi isäänsä suoraan silmiin ja sanoi:

— Päästäkää vapaiksi ne pohjanmaalaiset talonpojat, jotka äskettäin otitte vangiksi.

Marskin käsi irtaantui poikansa olalta, ja hänen kasvonsa synkistyivät.

— Nuo talonpojatko, jotka kävivät herttuan luona valittamassa?

— Samat.

— Jotka vartijani Ahvenanmaalla ottivat satimeen?

— Samat.

— He saivat oikean rangaistuksensa. Mitä menivät meren taakse mankumaan ja ruikuttamaan! Kymmenittäin niitä siellä taaskin kuuluu maleksivan.

Marski pui nyrkkiään sanoen:

— Minä otan heidät jok’ainoan kiinni ja panen tyrmään happanemaan. Ja ellei se auta, niin annan heidät niin paloitella, että säkissä saadaan kantaa heidän lihansa kotiseuduille. Älä sinä heistä välitä! Pyydä jotain muuta, pyydä itsellesi. Minä pidän siitä, että haluat itsellesi etuja.

— Minulla ei ole mitään pyydettävää itselleni.

— Mitä sinä noista talonpojista välität! Sinä, Fleming!

— Olen kyllä teidän kauttanne Fleming, vastasi Olavi tyynesti, mutta äitinihän kautta olen talonpoika. Ja se puhuu sekin veressä!

— Sinä itsepäinen oinas! Ja ellen suostu pyyntöösi?

— Silloin olen vaiti.

— Mutta ajattelet, että mahtava, vallastaan varma Klaus Fleming syö sanansa, jonka hän pojalleen antaa. Sitähän ajattelet?

Olavi oli vaiti, mutta katsoi isäänsä suoraan silmiin. Marski vastasi katseeseen katseella, mutta sitten vähitellen kääntyi ikkunaan päin ja sanoi vähän ajan kuluttua:

— Sinä ajattelet sitä, vaikka et sitä sano ääneen; kyllä minä itseni sinussa tunnen. Sinun mielestäsi siis nuo roistot ovat oikeassa?

— Ovat omalla tavallaan.

— Miksi eivät tuo minulle valituksiaan?

— Eivät uskalla. He ovat kyllä aikaisemmin sitäkin keinoa käyttäneet ja ovat sitä varten olleet luonanne, mutta eihän siitä ole mitään apua lähtenyt. Te ette kuitenkaan linnaleiriä lopeta.

— Sitä en tee koskaan! Millä minä muuten sotaväen elätän? He olivat pohjalaisia. Kyllä minä sen joukon tunnen. Mutta lisää heidän pitää saaman, paljon lisää! Olen pannut meriväkeäkin sinne linnaleiriin.

— Heillä on kuitenkin jo Juhana-kuninkaan lupakirja siihen, ettei heidän tarvitse pitää linnaleiriä, väitti Olavi, — ja onhan Sigismund-kuningaskin sen vahvistanut.

— Hän ei tiennyt mitä teki, murahti marski.

Hän oli kruunaushumalassaan silloin. Kun selitin asiat hänelle, määräsi hän kaiken toisin.

— Mutta kun takavuosina venäläiset hyökkäsivät Pohjanmaalle, niin asukkaat, asettivat omat joukot luvaten ne elättää ja sitoutuivat miehissä puolustamaan omaa seutuaan.

— Mokomatkin omat miehet, joita he itse nimittävät sontaryttäreiksi! Miehiä, jotka eivät ole nähneetkään vihollista, ovat vain käyneet Oulussa mässäämässä. Kaikki nuo selitykset tunnen kyllä, ei niitä tarvitse minulle useasti syöttää. Sanon sinulle kerta kaikkiaan, että linnaleirin lopettaminen tällä hetkellä on mahdotonta. Sotaväkeä en voi vähentää, sillä silloin menetän minä ja menettää kuningas tämän maan, koska herttua käyttää turvattomuuttamme hyväkseen. Onhan tässä maassa koetettu elättää sotilaita linnoissa ja kuninkaankartanoissa maasta nostetuilla veroilla. Mutta se oli samaa kuin pitää karjaa navetassa, kun ei ole millä sitä ruokkisi, sillä voutikunnista ei saapunut elatusvaroja ajoissa ja miehet saivat marista nälissään. Ja mitä sellaisiin miehiin enää voi luottaa! Talonpoika on hidas suorittamaan kruunulle verojaan. Mutta kun lähettää sotaväkeä heidän luokseen, niin kyllä silloin varat heitiävät. Ja jos suostuisin noiden ruikuttajien pyyntöihin, niin mikä melske silloin syntyisikään muissa voutikunnissa, jotka ovat samojen ahdistusten alaisia! Lähetin sinne uuden voudin, tiedäthän, Abraham Melkiorinpojan, ja käskin häntä pitelemään niskureita lujin kourin. Se mies on roisto, mutta tässä suhteessa hyvä olemassa. Parempi olisi, jos menisit itse noihin pitäjiin ja selittäisit talonpojille, että linnaleiri on välttämätön. Talonpojan täytyy se käsittää. Ymmärrätkö?

Olavi oli vaiti.

— Sinä pysyt siis tuossa toivomuksessasi? sanoi marski.

— Pysyn, vastasi Olavi tyynesti.

— Mene sitten vaikka helvettiin, senkin itsepäinen roisto! karjaisi marski.

Olavi kääntyi menemään. Kun hän jo oli ovella, hän kuuli marskin astuvan muutaman askelen häntä kohden ja huutavan:

— Minne sinä menet? Pysy alallasi, kun sinulle puhutaan!

Hänen äänensä oli jälleen lempeämpi, kun hän lisäsi:

— Mene sitten päästämään miehet, mutta saatkin heille sanoa, että sinä olet rukoillut heidän vapautustaan. Ilmoita samalla heille, että jos pohjalaiset kerran vielä pistävät huovejani jaloista kattoon riippumaan ja suomivat heidät mustelmille, niin tulen itse Pohjanmaalle, ja silloin he saavat nähdä kuka on talossa käynyt.

Olavi tarttui isänsä käteen ja puristi sitä lujasti. Marski naurahti:

— Mutta en toista kertaa anna sinulle ajattelemattomia lupauksia, siihen voit luottaa. Sinä olet aivan samanlainen kuin Ebba-rouva; hänkin pitää talonpoikien puolta. Siinä suhteessa olet aivan sellainen kuin olisit hänen poikansa. Hän taitaakin Juhanan pyynnöstä suosia sinua omana poikanaan, koska hän tuonoin sanoi, ettei hänellä olisi mitään vastaan, vaikka saisitkin oikeuden kantaa suvun vaakunaa.

— Olenhan minä omallakin toimella itselleni vaakunan hankkinut, vastasi Olavi.

— Joko sinä, itsepäinen nulikka, siinäkin sodit vastaan? sanoi marski nauraen.

— Olenhan minä siinä suhteessa ainakin teidän poikanne, vastasi Olavi, hänkin nauraen.

— Olet, olet, sanoi marski taputtaen häntä olalle, — siksi minä sinua mielelläni katselenkin.

Olavi aikoi mennä, kun marski sanoi hänelle:

— Käske Anolan herra luokseni. Hän oli kirkossa eikä kai vielä ole lähtenyt. Hänellä oli hienot vaatteet yllään, kyllä hän niitä Turussa tahtoo näytellä.

Olavi poistui.

Marski meni pöydän ääreen ja alkoi selailla sillä olevia papereita. Hän luki muuatta kirjettä ja silloin tällöin äkäisesti murahteli partaansa. Viimein hän löi nyrkkinsä pöytään ja karjaisi:

— Vai aiot sinä, herttua hylky, vetää uuden silmukan ympärilleni! Sellaisilla linnunpauloilla voit pyydellä Ruotsin pyitä, mutta et Suomen karhuja. Varo, etten hyökkää silmillesi! Näen kyllä, mihin tahdot tulla. Tahdot saada minut Tukholmaan ja siellä riistää vallan minulta. Ensin panit toimeen Söderköpingin valtiopäivät kuninkaan tietämättä ja siten vahvistit omaasi ja neuvoskunnan valtaa.

Marski nauroi ääneen.

— Viisas sinä olet, hyvin viisas, tiedät varsin hyvin mitä teet. Pakotit silloin kunkin kirjoittaman nimensä paperiin, jossa jokainen vastaa omastaan ja toisten puolesta. Näin ovat kaikki sinusta riippuvia. Ja kun päätitte, etteivät kuninkaan määräykset pidä paikkaansa Ruotsissa, ellei valtaneuvosto ole niitä hyväksynyt, niin laitoit lujan kiven allesi. Mutta olet kai jo saanut vastauksen, jonka me tämän maan aateliset sinulle toimitimme ja jossa sanottiin suoraan, mitä me sinusta ja juonistasi ajattelemme, ja näet siis, että me pidämme täällä oman päämme ja olemme uskollisia Puolassa olevalle kuninkaallemme.

Hän luki uudelleen kirjettä ja ärähti taas:

— Vai on tutkintolautakunta ollut tarkastamassa minun väärinkäytöksiäni! Ja tuomareina on istunut minun vihamiehiäni! Tietysti he öysivät minut niin mustaksi, ettei toista ole sellaista missään hirsipuussa roikkunut. Mutta liian kireälle pingoitat, Kaarle, jousta, liian kireälle! Se voi laueta äkkiä ja iskee pahasti sinuun, ellet ajoissa muuta tapojasi.

Hän kääntyi äkäisesti kuullessaan jonkun astuvan ovesta sisään:

— Kuka siellä tulee? kysyi hän.

— Minä se olen, mieheni, sanoi Ebba astuessaan sisään.

Ebba Stenbock, Klaus Flemingin puoliso, oli miestään noin kahtakymmentä vuotta nuorempi ja oli ollut naimisissa hänen kanssaan jo kaksikymmentäkolme vuotta. Tämän avioliiton kautta Klaus Fleming oli joutunut heimolaisuuteen sekä kuninkaallisen huoneen että Ruotsin kaikkein huomattavimpien sukujen kanssa. Paljon Ebbarouvasta oli karissut entistä ylhäistä hienoutta karkean miehensä seurassa, mutta yhä hänen koko käytöksensä osoitti arvokkuutta ja varmuutta. Kuullessaan miehensä äreän äänen hän sanoi hymyillen:

— Joko taas itseksesi purat kiukkuasi?

— Tiedäthän, mitä herttua meille vastasi, sanoi marski. — Eikö sellainen saa miehen mieltä aivan vimmaan!

— Kaarle-serkku on aina tottunut ottamaan suunsa sanoja täyteen, lausui Ebba.

Ja katsoen leikillisesti mieheensä hän jatkoi:

— Mutta jos herrani ja mieheni joutuisi sananvaihtoon hänen kanssaan, niin taitaisipa siinä molemmin puolin tulla vaihdetuksi sellaisia sanoja, että tallirengilläkin olisi oppimista.

Tämä huomautus marskin karkeasta ja häikäilemättömästä puhetavasta olisi jonkun muun suusta tulleena voinut saada jäntevän miehen tekemään tuhotöitä, mutta vaimolleen hän ainoastaan hymyili lausuessaan:

— Kai se niin olisi, mutta turhaa on sinun enää koettaa saada vanhaa koiraa istumaan. Suomalaiset ymmärtävät puhettani tällaisenaan parhaiten. Ja hoviin taas en mielelläni pistä nenääni. Eihän siellä edes haise tallilta!

Hän katsoi tutkivasti vaimoonsa ja lausui:

— Mitä varten sinä olet tullut tänne? Kun sinä ilmestyt, sinulla on aina pyyntöjä. Olavi oli äsken täällä, ja kun käskin häntä pyytämään jotakin, hän halusi päästää pohjalaiset talonpojat vapaiksi Ja minä suostuin. Kuuletko, minä suostuin, niin että senlaatuisia pyyntöjä sinun ei tällä kertaa tarvitse tehdä.

Ebba-rouva katsoi ystävällisesti miestään silmiin ja sanoi:

— Mitähän ihmiset saisivatkaan sinut tekemään, jos osaisivat sinua oikein kohdella!

— Veisivät minulta kaiken miehuuden ja tekisivät minusta täydellisen akan, vastasi marski. — Mitä varten sinä tulit, sanohan tuo?

Ebba-rouva istahti tuoliin ja sanoi:

— Piispa on sinulle vimmoissaan.

— Olkoon, vastasi marski. — Mitä minä kirkon miehistä välitän!

— Kukaan ei tahtonut tulla tuomiokirkosta tänne pitämään jumalanpalvelusta.

— Pyysinkö heitä tulemaan? Minulla on kyllä miehiä, jotka osaavat jumalansanaa selittää yhtä hyvin, paremminkin, sillä tavoin kuin sotilas sitä mielellään kuuntelee. Kyllä sellainen mies kelpaa saarnaamaan juhlapäivänä yhtä hyvin kuin tavallisina pyhäpäivinä.

— Minä en sitä tarkoita, lausui Ebba. — Jumala kuulee kaikki meidän ajatuksemme, ja ne kai jumalanpalveluksessa ovat pääasioita. Mutta sinun tulisi saada aikaan sovinto piispan kanssa.

— Sovinto, mistä?

— Tämänsyksyisistä tapauksista.

— Noista maarianmarkkinoiden asioistako sinä puhut?

— Niin.

— Onhan tästä jo ennenkin ollut suunsoittoa meidän välillämme, mutta naisena sinä jauhat samaa moneen kertaan. Kun piispa hävitti kirkosta kaikki kuvat ja muun komeuden ja siten tahtoi kalvinilaisuutta suosia ja kansaan istuttaa, enhän minä sitä voinut sallia. Kun kuningas tahtoi, että muutamia kauniita menoja, jotka tekevät jumalanpalveluksen juhlallisemmaksi, niinkuin leivän kohottaminen Herran ehtoollisessa, oli palautettava, ja valtiopäivillä oli käsketty toisin, totta kai minä silloin halusin kuninkaan tahdon täytetyksi tässä maassa.

— Mutta kuinka sinä tämän teit? Kutsuit