Kultainen leijona

By Viljo Rauta

Eletään toukokuuta 1561. On kulunut miltei vuosi kuningas Kustaa Vaasan kuolemasta. Ruotsi-Suomen hallitsijana toimii nyt Kustaa Vaasan vanhin poika Eerik XIV. Entisen kuninkaan lempipoika Juhana on puolestaan noussut Suomen alueen herttuaksi. Juhana ei kuitenkaan haluaisi tyytyä pelkkään Suomeen – häntä houkuttaa myös Viron herruus. Mutta ovatko virolaiset valmiita antautumaan Juhana-herttualle? Eletään jännittäviä aikoja, ja herttuan asiaa Virossa ajaa aatelismies Klaus Kristerinpoika ystäviensä Juhani Paksujalan ja Musta-Maunun kanssa. Vaan minkälaisiin seikkailuihin kolmikko mahtaakaan herttuan asialla joutua?Kultainen leijona aloittaa jännittävän historiallisen kirjasarjan. Juhani Paksujalka, Klaus Kristerinpoika ja Musta-Maunu ovat kuin kolme muskettisoturia pohjoisesta – näiden miesten elämästä ei vauhtia ja seikkailuja puutu!

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 1, 2022
• ISBN: 9788728329085

Book preview

Kultainen leijona

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1944, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728329085

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Tapaaminen Tallinnassa

Iso sänky parahti kuin hajotakseen, kun Juhani Paksujalka valtavine ruhoineen kääntyi ja kohottaikse istuvaan asentoon. Vaaleat kulmakarvat vetäytyivät uhkaavan lähelle toisiaan, kun hän karjahtaen kutsui isäntää.

— Saaken sii tiise tolvanoille, att tii mus stille vaaren! — hän siansaksallaan solkkasi sitten virolaiselle majatalon pitäjälle, joka käsiään nahkaesiliinaan pyyhkien ja syvään kumarrellen ilmestyi kynnykselle.

Isäntä puhkesi laveaan selitykseen, josta Juhani ymmärsi hänen jo kaksi kertaa kehoittaneen viereisessä huoneessa remuavia herroja olemaan hiljempää, jotta vieras saisi nukkua. Herrat eivät kuitenkaan olleet siitä välittäneet.

Juhani Paksujalka haparoi sängyn vierestä saappaansa ja heitti sen ovelle. Sitten hän, yhä edelleen omintakeista saksankieltään käyttäen kehotti isäntää näyttämään sitä metelöitsijöille ja sanomaan, että sen omistaja saapuisi itse toimeenpanemaan hiljaisuuden, ellei varoitus auttaisi.

Se oli juhlallinen kapistus, tuo nuoren jättiläisen jalkine. Sillä vaikka nimi ei aina olekaan enne, kuten roomalaiset väittivät, sopi Paksujalka, jos mikään, juuri Juhanin nimeksi. Tuohonkin saappaaseen olisi tavallinen mies saanut huoleti työntää molemmat jalkansa ja vielä heilutellakin niitä siinä. Ei ihme siis, jos isäntä ilmeisen kunnioittavasti kohottikin jalkineen syliinsä ja poistui asiaa toimittamaan.

Temppu tuntui aluksi tepsivän, sillä naapurihuoneeseen tuli hiljaisuus. Mutta vain hetkeksi, sillä jo tuokion kuluttua valtava naurunräjähdys sai väliseinän vapisemaan. Eikä kulunut kovin pitkää aikaa, ennenkuin jo isäntä palasi, tuoden mukanaan saappaan ja sen lisäksi suuren säkin.

— Ne lurjukset lähettivät terveisiä, että jos te, herra, ette ole tyytyväinen oloonne täällä, niin he pistävät teidät tähän säkkiin ja heittävät sitten keskelle Suomenlahtea. Suokaa anteeksi, herra, mutta minä kerron vain, mitä käskettiin. Siellä merellä on varmasti rauhallista ja hiljaista, ne vielä sanoivat.

Hän kertoi tämän kaiken ovenraosta, valmiina livahtamaan pakoon äkkinäisen purkauksen sattuessa. Mutta Juhani ei joutanut kiinnittämään huomiotaan häneen, vaan tempasi saappaat jalkaansa, sitoi miekan vyölleen ja kiiruhti hävyttömien terveisten lähettäjien luo. Ja nyt isäntä kuuli, että siellä tosiaankin tuli hiljaisuus. Saappaan kustannuksella iloa pitäneet saivat omin silmin todeta, että omistaja vastasi kaikin puolin jalkineen mittasuhteita.

Ovensuulle pysähtynyt mies oli hyvinkin päätänsä pitempi tavallisia urhoja, ja valtoimenaan liehuva, nukkumisen jäljeltä pörröinen tukka sai pään näyttämään tavallista suuremmalta. Kasvoilla oli sillä hetkellä tuikea ilme, mutta vihaiset juonteet eivät kuitenkaan voineet peittää sitä, että kasvojen omistaja oli vielä sangen nuori, ei montakaan kesää yli kahdenkymmenen elänyt. Saman seikan ilmaisivat untuvaiset, vaaleat viiksetkin, joita nuori mies oli ottanut tavakseen tämän tästä silitellä.

Harpatessaan omasta huoneestaan metelöitsijöitä etsimään Juhani oli lujasti päättänyt, että hän heittää pellolle koko seurueen. Mutta niin silmitön ei hänen vihastuksensa silti ollut, ettei hän nyt, seurueen nähtyään, olisi pystynyt päätöstään tarkistamaan. Nämä eivät olleetkaan tavallisia Tallinnan porvareita, eivät kauppojaan juhlivia kamasaksoja, nämä kolme miestä, jotka suuren honkapöydän ääressä kituliaassa kynttilänvalossa istuivat. Ei. Nämä miehet olivat miekan ja tulen tuttavia, sen Juhani näki ensi silmäyksellä. Hänen huomionsa kiintyi ensinnä suoraan vastapäätä pöydän takana istuvaan mieheen, jonka olemus ei oikein tuntunut sopeutuvan tähän ympäristöön. Vaatetus oli kylläkin yksinkertaista tavoitteleva, nuttu koristelematonta tummaa verkaa, mutta kädet, joista toisen sormet tapailivat kaulalla riippuvia kultaisia vitjoja, olivat hienot ja valkeat, niinkuin kasvotkin, jotka suipentuivat mustaan pujopartaan. Niissä kasvoissa oli kuitenkin käskijän ilme, ja pari vaalennutta arpea kertoi menneistä miekkatuttavuuksista. Aatelismies kiireestä kantapäähän.

Vieraskin puolestaan tarkasteli Juhania ilmeisin mielenkiinnoin, puolittain tuimasti, puolittain huvittuneena. Ja asemansa tuntien hän ensimmäisenä aloitti puheenkin.

— Vai niin, — hän puhui hieman venyttäen ruotsia, — vai tässä meillä on uninen naapurimme. Uskaltaisinpa melkein vetoa, että tuollaisia honkia kasvaa vain Suomenlahden toisella puolen.

— Niin, Suomesta sitä on monesti sekä Suomen- että Pohjanlahden yli miehen mallia haettu, — Juhani vastasi samalla kielellä. — Vaikka eipä silti, katovuosina saattaa sielläkin syntyä sellaisia kuin tuokin… Innamaan vanhin vesa.

Samalla hän viittasi toiseen pöydän ääressä istuvista nuorehkoista miehistä! Tämä, heiveröinen nuorukainen, jossa ei ollut muuta kookasta kuin punainen nenä, yritti vihastuneena sännätä pystyyn, mutta huomatessaan isäntänsä viittaavan kädellään rauhoittavasti hervahti takaisin penkille.

— Kaikille ei ole annettu ulkonaisia mittoja yhtä runsaasti, — aatelismies sanoi, — mutta mitäpä me nyt niistä. Hän se joka tapauksessa keksi vastavedon suurelle saappaallenne.

— Vai Kaarlo Innamaa se tämän säkin lähetti, — Juhani sanoi. — Tekisipä mieleni panna nuori mies tänne tallelle. Mutta olkoon nyt, kunnon isän takia. Saatanhan sen sijaan kerätä siihen hänen suuret sanansa.

— Jaa että mitä varten? — nuori mies kysyi.

— Syötänpähän ne sitten taas joskus sinulle, kun olet oikein paksun ruuan tarpeessa, — Juhani vastasi ja sai naurajat puolelleen.

— Sopii istua joukkoon, — mustapartainen sanoi Juhanille suopeasti. — Turha meidän, saman kuninkaan miesten, on tässä riitaa haastaa. Nuoren Innamaan näyt jo tuntevan ennestään. Toinen seuralaiseni on Jaakko West, kuninkaamme kelpo miekkamies.

— Ja te olette kait Eerikki Spåre, — Juhani sanoi odottamatta.

— Kuinka hiidessä…? — vieras alotti.

— Kuulin kaupungilla, että sen nimistä aatelismiestä odotettiin tänne Tukholmasta laivaston kanssa. Ja kun näin kaksi outoa purtta satamassa, niin…

— Oikein arvattu, nuori mies, mutta istuhan nyt jo seuraan. Viiniä on, eikä aivan huonoa olekaan, tämän virolaisen kellarissa.

— Juu, hy-hyvää tämä on, — West sammalsi.

Tämä, noin kolmenkymmenen ikäinen, suoraryhtinen, sotilaallisen näköinen naapuri oli silminnähtävästi tutustunut viiniin perusteellisemmin kuin toiset.

— No niin, meneehän tuokin, — Juhani sanoi istuutuessaan, — vaikka kyllä uni olisi ollut makeampaa. Mutta onhan mukava kuulla Tukholman-uutisiakin.

Isäntä kurkisti varovaisesti ovenraosta, ja hänen punakka naamansa alkoi suorastaan loistaa, kun hän havaitsi rauhan ainakin toistaiseksi vallitsevan huoneessa. Käsiään hieroskellen hän siirtyi nopeasti omaan karsinaansa suuressa tarjoilusalissa.

Mutta ennenkuin käymme tarkemmin seuraamaan tarinointia, jonka hupaisten juttujen lomassa sekä kolmikko että Juhani yrittivät saada selville, missä asioissa toiset olivat Tallinnaan saapuneet, lienee syytä selittää, milloin ja minkälaisissa olosuhteissa tätä keskustelua käytiin.

Oli kulunut miltei vuosi Kustaa Vaasan kuolemasta. Ruotsi-Suomen hallituksen ohjissa oli nyt hänen vanhin poikansa Eerik XIV. Lempipojalleen Juhanalle oli vanha kuningas määrännyt herttuakunnaksi Suomen, tarkemmin sanoen siitä tärkeimmän osan, joka käsitti Varsinais-Suomen, Satakunnan, Ahvenanmaan, Raaseporin läänin sekä Vihdin ja Lopen pitäjät. Jo isä-Kustaan eläessä oli Juhana alkanut toimia siihen suuntaan, että hänen herttuakuntansa saisi lisämaita Suomenlahden eteläpuolelta. Liivinmaan sekavat olot tuntuivat tarjoavan siihen erinomaisen tilaisuuden. Varsinkin senjälkeen kuin ryssät ja tataarit vuonna 1558 olivat hyökänneet maahan, tuntuivat tallinnalaiset taipuvaisilta suostumaan Suomen herttuan suojelukseen. Asiasta oli käyty runsaasti neuvotteluja, mutta kun vanhuuttaan varovainen Kustaa Vaasa asettui hanketta vastustamaan, ei Juhana päässyt alkua pitemmälle. Isän kuoleman jälkeen asia taas mutkistui toisella tavoin — Eerik-veli rupesi itse himoitsemaan Tallinnaa ja muita Liivin linnoja, joten rääveliläisille nyt tarjottiin suojelusta kahdelta taholta.

Kertomuksemme alkaessa, toukokuussa 1561, olivat tuon virolaisen linnakaupungin olot mahdollisimman sekavalla kannalla. Porvaripomot tuskin itsekään tiesivät, kuka heidän kaupungissaan mitäkin omisti ja kenen puoleen olisi avunpyynnöin viisainta kääntyä. Itse linna oli liiviläisten vallanpitäjän Kettlerin hallussa, ja siellä isännöi hänen upseerinsa Oldenbockum. Tuomiokirkon mäki, luja linnoitus sekin, taas oli saksalaisten palkkasoturien hallussa, maksamattomien palkkojen panttina. Ja idästä uhkasi Iivana-tsaari ryssä- ja tataarilaumoineen. Juhanan asiamiehet koettivat saada porvareita suostumaan Suomen herttuan suojelukseen, ja maaliskuussa oli samalle asialle saapunut Eerikin lähetystö, johon kuuluivat mainehikas Klaus Kristerinpoika Horn, Hannes Laurinpoika Björnram ja kuninkaan saksalainen sihteeri Herman Bruser.

Kaupungissa oli siis asiamiehiä jos jonkinlaisia. Se oli sellainen napa, johon taholta jos toiseltakin yritettiin verkkojen paulalankoja kiinnittää. Sen kaduilla kuljeskeli herroja ja öykkäreitä niin idästä kuin lännestäkin, ja sen krouveissa ja kellareissa punottiin moninaisia juonia ja haudottiin salaisia, korkealle tähtääviä hankkeita. Vaikea siellä oli kenenkään mennä vanhasta tuttavastaankaan vannomaan, missä mielessä tämä kaupungin kapeita katuja saapasteli. Jokainen koetti vain olla toistaan ovelampi ja onkia tietoja ilmaisematta itse mitään.

Niinkuin nyt nämäkin, Eerikki Spåren seurue ja tuttavamme Juhani Paksujalka.

— Niin että minkälaisissa tehtävissä sanoitkaan tänne tulleesi? — aatelismies taas väliin heitti Juhanille kysymyksen.

— En sanonut mitään, — toinen vastasi nauraen, — enkä ainakaan tätä kunnon isän pikkupoikaa tavatakseni tullut. Karjalainen vereni vain kaipasi hommaa ja veti koipeni sinne, missä jotakin ehkä tapahtuu. Suonissani on jo kauan ollut poltto, joka sanoo, että täältä voi meikäläinen löytää jonkinlaista vaihtelua. Ovat tainneet muutkin tuntea samaa, koskapa alkaa näkyä tuttuja piirteitä yhä enemmän. Mutta niinhän se aina on, että siantappajaisiinhan ne varikset…

— Eivätköhän varikset ja muutkin, suuremmatkin linnut asetu, kunhan täällä pannaan asiat järjestykseen, — sanoi nuori Innamaa uhkaavasti.

Juhani Paksujalka katsoi häneen pitkään.

— Se riippuu aivan siitä, kuka sen järjestyksen panee toimeen, — hän vastasi.

Näiden kahden naapurin oli työläs tulla toimeen keskenään, ja sanasota heidän välillään olisi sangen pian saattanut kehittyä ilmiriidaksi, ellei vanhempi mies olisi siirtänyt keskustelua toisille aloille.

— Ja sinä, nuori mies, olet siis ollut Viipurissakin? — hän nytkin sanoi Juhanille.

— Enpä juuri muuallakaan niin paljon, — tämä vastasi. — Mutta elämä siellä kävi yksitoikkoiseksi, senjälkeen kun kunnon ritari Niilo Grabbe sieltä pois kutsuttiin. Se mies se sitten osasi ryssiä tanssittaa.

— Niin, minäkin kuulin jotakin muka venäläisten lähettiläitten epäkohteliaasta vastaanotosta, — Spåre sanoi.

Juhani Paksujalka nauroi.

— Epäkohteliasta, joo, kenties sitä voidaan niinkin nimittää, — hän sanoi. — Hoh, hoh, hoo! Kyllä minä sen muistan. Ne punaparrat, paholaiset, kun oikein rupesivat kukkoilemaan, niin mitäpäs Niilo-herra, sidotutti ne riviin linnan muuria vasten ja komensi huovit ampumaan pienimmillä nikhaoilla. Kyllä olivat ryssät kalpeita ja haisivatkin… mutta löysää ruutiahan niissä pyssyissä vain oli. Parilta taisivat kulmakarvat kärähtää, ei niille muuta vahinkoa tullut, jos ei nyt oteta housupyykkiä huomioon. Mutta kyllä niistä tuli nöyriä poikia… ja olipa se katseltavaa!… Mutta eikös vain alakin jo päivä vaaleta. Kyllä minun on nyt lähdettävä. Sanon sulimmat kiitokseni ja toivon, että vielä tavataan.

Hän nousi ja kumarsi kuten hovimies ainakin, poistuen sitten jykevin, ripein askelin.

— Tulipas sille kiire! — West heräsi ihmettelemään. Mutta Spåre tuijotti mietteissään oveen hetken, jonka jälkeen sanoi:

— Kaarle Innamaa, menehän sinä katsomaan, minne jättiläinen on matkalla, ja yritä ottaa selville, kenet hän kohtaa. Ja koeta olla näyttämättä itseäsi.

Nuori mies ei parempaa käskyä olisi kaivannut. Oli sattunut kerran Turussa, että tuo iso koljo oli asettunut hänen erään suunitelmansa eteen poikkiteloin ja kaiken lisäksi tehnyt hänet naurunalaiseksi. Siitä lähtien hänen sissikunnassaan kihisi kostonhinmo, joka oli tänään eräitten sanojen johdosta saanut uutta virikettä. Hän haparoi hattunsa pöydän alta, jonne se oli pudonnut, oikoili jäseniään ja hivuttautui ovelta kurkistamaan. Havaittuaan