Siivekäs hirvi

By Aili Somersalo

Suomen sotaan sijoittuva nuortenkirja tarjoilee jännitystä, vauhtia ja fantasiaa!Hannu ja Maijastiina Hurtta, 16-vuotiaat kaksossisarukset, elävät melkoisen rauhallista ja tavanomaista arkea 1800-luvun alun Suomessa. Eräänä päivänä Hannu kohtaa metsässä siivekkään hirven, Hurttain hirven. Sukulegendan mukaan tämä olento vie Hurtan suvun kuolleiden sielut taivaan tuomioistuimeen. Kauaa ei Hannu ehdi hirveä ihmetellä, kun vastaan tulee tuntematon poika, joka puhuu kummallisia tsaarista, Suomen valloittamisesta ja Savon prikaatista. Ihme juttuja! Mutta kun Hannu palaa kotiin, on Suomen sota syttynyt, isä kaatunut ja kaikki turva poissa.Urhea Hannu ottaa isänsä paikan sotaväessä, ja nokkela Maijastiina hankkiutuu apulaiseksi everstin emännöitsijälle. Hannun kulkiessa sotajoukon mukana taistellen ja perääntyen, oppii Maijastiina uutta suvustaan. Vauhdikkaan ja dramaattisen tarinan tapahtumia rytmittävät yliluonnolliset näyt ja aistimukset, jotka koskettavat niin Hannua kuin Maijastiinaakin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 12, 2023
• ISBN: 9788728543788

Book preview

Siivekäs hirvi

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright ©1949, 2023 Aili Somersalo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728543788

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Hannu oli nähnyt sen!

Se oli kiitänyt puiden runkojen välissä niin siivekkäästi, että kaviot tuskin hankea koskettivat, ja mahtavat sarvet olivat loistaneet auringonlaskussa hopeisina.

Hannun mieleen oli silloin muistunut ikivanha taru Hurttain hirvestä. Taru oli yhtä vanha kuin oli talokin, ehkä paljon vanhempikin. Kun jonkun — Hurttain verta olevan — maallinen elämä sammuu, silloin kiitää siivitetty, hopeasarvinen hirvi saattamaan hänen sieluansa Luojan tuomioistuimen eteen.

Hannu oli yhä kuin lumon vallassa.

Hän seisoi hiljaa suksillaan ja tuijotti metsään, vaikka oli lähes neljänkymmenen asteen pakkanen. Samoin tuijotti hirven jälkeen Hannun pieni pörrökarvainen Trulli-koirakin. He olivat kumpikin tottuneet pakkasiin. Kaiken päivää oli oltu metsällä ansoja tarkastamassa. Jäniksen käpälä pisti Hannun selkärepusta esiin. Siinä koko saalis.

He huomasivat toisensa samanaikaisesti, Hannu ja kivellä istuva heiveröinen, heikosti vaatetettu nuorukainen. Hannu hämmästyi, nuorukainen hätkähti. Ilmeisesti oli nuorukainenkin lumon vallassa tuijottanut hirven jälkeen. Hänen suksensa ja hiihtosauvansa olivat hänen vierellään hangella. Hänen hipiänsä oli näin talvellakin tumma, ja silmät olivat oudon miettivät, ikäänkuin olisivat aina hiukan surumieliset. Niin Hannusta ainakin näin ensi katsannolla tuntui. Trulli harppasi pallona vieraan luo, nuuski ja murahteli, välistä irvistelikin isännälleen ilmeikkäästi, vaikka Hannu ei tällä kertaa sen huomautuksia tajunnutkaan.

»Sinä et olekaan tämän kylän poikia», Hannu sanoi. »Sinulla on sukset matkassasi, ketä etsit?»

»En kai minä metsän korkeissa hangissa voi perhossiivin liihoitella», nuorukainen vastasi sävyisästi. »Ja mitä se sinuun kuuluu, ketä etsin? Ei tämä sinun metsääsi ole.»

»Ei ole sinunkaan.»

»Eipä tietenkään», nuorukainen sanoi harvakseen. »Se on Aleksanterin, Venäjän tsaarin, maata.»

Löylynlyömä on, Hannu totesi ja katsoi vierasta uteliaana. Nuorukainen oli jollakin tavoin hiukan tutun ja samalla ventovieraan näköinen. Hannu tiesi, ettei ollut milloinkaan ennen häntä nähnyt. Vieras jatkoi:

»Etkö tiedä, metsäläinen, että keisari Napoleon lupasi Suomen tsaarille, jos tämä vain kykenisi sen Ruotsilta valloittamaan. Ja sitähän hän on parhaillaan tekemässä.»

»Mitä sinä, hölmö, oikeastaan höpiset!»

»En höpise. Asiaa puhun. Pian sen itsekin toteat. Olet tainnut samoilla metsissä kaiken päivää, kun et tiedä Savon prikaatin sivuuttaneen Jynkän matkalla Kuopioon.»

Nyt Hannun täytyi nauraa. Tuo poika oli tosiaan päästään vialla.

»Savon prikaati on sijoittunut Mikkeliin, ettäs sen tiedät. Siellä on isänikin ollut aika päiviä.»

Vieras ei suuttunut. Hänen äänensä oli aina yhtä tasainen, ikäänkuin hiukan väsynyt.

»Ei ole enää. Sota on syttynyt. Prikaati kiirehtii pohjoista kohden, venäläiset joukot kintereillään.»

»Nyt puhut läpiä päähäsi. Jos sota olisi syttynyt, olisi prikaati rajaa puolustamassa.»

»Eipä vain olekaan. Kas, venäläiset hyökkäävät maahan pitkin koko itärajaa, ja vanha Cronstedt on saanut käskyn kiirehtiä Pohjanmaalle, ennenkuin tulee muista Ruotsi-Suomen joukoista eristetyksi. Sinne ne kaikki nyt pötkivät, Oulua kohden — turvaan!»

Nyt oli vieraan äänessä ivaa, mutta Hannu ei kyennyt vihastumaan. Mitä tuollaisista hullun höpsötyksistä! Trulli haisteli nuorukaisen housunlahkeita ja antoi jälleen irvistyksellä isännälleen uuden lausunnon. Vieras työnsi koiraa saappaansa kärjellä, mutta ei potkaissut.

»Jätä Trulli rauhaan, kuuletko!»

Mutta vieras ei kuunnellut. Hän katsoi korkealta, jyrkältä kalliorannalta kapeahkon lahden yli toiselle rannalle.

Siellä, lahden pohjukassa, oli Jynkän kylä. Harmaat, turve- tai pärekattoiset, hajalliset rakennukset toivat mieleen sinne tänne paiskattuja risukasoja. Jotkut talot olivat etäämpänä toisista, ikäänkuin erakkoina yksinäisyyteensä vetäytyen. Siellä täällä kohosi harmaa, heiveröinen savu. Ilta oli joutunut, ja nyt, auringon laskettua, loivat jyrkät rannat sinertäviä varjoja jäälle.

Jynkän lahtea ympäröivät suuret metsät olivat vaipuneet äänettömään hiljaisuuteen. Tuulen henkäykset eivät kyenneet niiden synkkää vaiteliaisuutta häiritsemään.

Rannan jyrkimmällä kohdalla, tuolla vastapäätä, kyyhöttivät Hurtan talon matalat rakennukset kolmen valtaisan ikihongan takaa. Ne olivat jonkin verran ränstyneitä, mutta Hannu Hurtta, kuusitoistavuotias, tunsi sydämensä lämpiävän, sillä siellä oli hänen kotinsa, hänen isiensä koti. Se oli koti sittenkin, vaikkei siellä oleillutkaan muita kuin hän itse ja hänen siskonsa Maijastiina. Isä oli sotaväessä, äiti ammoin sitten kuollut, ja Johanna-täti jo ennen Hannun syntymää häipynyt maailmalle. Mutta siellä elivät yhä menneet sukupolvet, niin Maijastiina vakuutti. Ei missään, ei missään ollut kuin Hurtassa.

Hannu oli silmänräpäykseksi unohtanut vieraan nuorukaisen. Hän säpsähti, kun tämä puhui.

»Tuo talo tuolla jyrkänteellä», hän osoitti Hurttaa, »eikö se olekin Hurtan talo?»

»On.» Hannu vilkaisi nuorukaiseen epäluuloisesti. »Miksi sitä kysyt?»

»Tulinpahan vain kysyneeksi. Eihän siinä mitään pahaa ole. Mutta sinun sijassasi hiihtäisin nyt kotiin. Siellä kuulet suuria uutisia.»

Hannu naurahti.

»Enpä taida kuulla kovinkaan suuria. Mutta — kuulehan — näitkö sinäkin sen hirven?»

»Senkö, joka kiiti kuin siivekkäänä yli hankien tuonne metsään? Sen sarvet näyttivät olevan kuin puhdasta hopeaa. Sen näin.»

Hannu katsoi vieraaseen silmää rävähdyttämättä. Se oli siis totta. Hurttain hirvi!

Hän tunsi veressään levottomuutta, ja nyökäten nuorukaiselle hän lasketti jyrkkää rantaa alas lahdelle. Kotipirtin kallioilla näkyi liikuskelevan tummia pisteitä. Ketä saattoivat olla? Eihän vieraan puheissa voinut olla perää?

Hän hiihti tuttuja latuja lahden poikki.

Omia jälkiäni hiihdän aina uudelleen, ajatteli hän, niinkuin esi-isäni ennen minua. Kauan olemme hallinneet tätä lahtea, näitä rinteitä, tätä kylää. Kummallista, on kuin Jynkän kylä olisi meidän, Hurttain omaa. Maijastiina sanoisi, että se on meidän siksi, että olemme rakastaneet sitä enemmän kuin muut. Kauemmin kuin muut.

Hannusta tuntui äkkiä hiukan pahalta. Ei pitäisi ajatella näin. Yrjö Kotka oli hänen paras ystävänsä, vaikkakin joitakin vuosia vanhempi, ja hoiti talonsa kuin mies. Kaikessa Yrjö oli taitava. Kaikki hän järjesti parhain päin. Mutta sittenkin tuntui, että kylä jollakin tavoin kuului Hurttain suvulle.

Hän pysähtyi äkisti sauvat kohollaan. Trullikin, joka kieri kieli pitkänä hänen takanaan, pysähtyi.

Kovastipa näytti olevan väkeä nyt liikkeellä kylässä! Ketä olivatkaan? — Tuo vieras nuori mies oli puhunut niin merkillisesti. Mutta hänhän ei voinut olla täysijärkinen. Hän oli sanonut, että kotona Hannu kuulisi suuria uutisia. Johan nyt! Mutta hänkin oli nähnyt hirven?

Hannu jatkoi matkaansa.

Oikeastaan ei siinä mitään kummaa ollut, tuossa hirvessä. Hirvihän voi juosta nopeasti ja kevyesti, ja laskevan auringon säteissä sarvet, varsinkin, jos niille oli ravissut hiukan lunta puiden oksilta, saattoivat hyvinkin hohtaa hopeisina.

Hannu ja Trulli olivat ehtineet kodin rantakallioiden alle. Nostaessaan katseensa Hannu näki, että noiden kolmen ikihongan alla liikkui miehiä, vieraita. Sydän kiihtyi takomaan, ja pakkasesta huolimatta hiki kihosi huokosista. Hän ponnisteli tarmokkaasti rinnettä ylös.

Hän ehti pihamaalle, laskeutui suksilta ja nosti ne pirtin seinää vasten pystyyn, kääntyi miehiin. He olivat kuin vartiossa. Mutta vihollisia eivät olleet, omia olivat.

»Hei poika, kuka olet?»

»Hannu Hurtta, tästä talosta.»

Mies, joka puhutteli häntä, oli harvinaisen pitkänhuiskea, ja hänellä oli ystävälliset silmät hyvin etäällä toisistaan.

»Et taida vielä tietää, että sota on syttynyt. Kun menet pirttiin, kuulet kaiken.»

»Sotako?»

Hannu tunsi äkillisen kouraisun sydämessään. Mutta jos nämä tosiaankin olivat Savon prikaatin miehiä, niin oli isäkin pirtissä. Hän ei voinut olla iloitsematta hiukan siitä, että tapaa isän pitkän, pitkän ajan jälkeen.

Uksi ulvahti hänen astuessaan pirttiin.

Se näytti olevan täpötäynnä sotamiehiä ja päällystöä. Sakea lämpö leyhähti vastaan. Hannun harhaileva katse ei osunut isään, vaikka kiihkeästi etsikin. Maijastiina — Hannu ja hän olivat kaksoiset — seisoi posket