Pakkaskurssi eli Halla Finlandiassa

By Simo Ojanen

On poikkeuksellisen kylmä talvi. Kaupunginpuutarhuri Onni Hämäläinen on hälytetty käymään puistossa, joka on hänen vastuullaan. Istutettujen puiden lomassa häärii tumma hahmo, joka yrittää saada yhtä puista kumoon. Lähes kolmenkymmenen asteen pakkanen saa ihmiset käyttäytymään erikoisilla tavoilla. Puuta kaatava mies on kuitenkin vasta alkusoittoa. Koko kaupunki – ja samalla Onnin elämä – on menossa pakkasesta sekaisin."Pakkaskurssi eli Halla Finlandiassa" on Simo Ojasen Suomen talvelle ilveilevä satiiri.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 4, 2021
• ISBN: 9788726486223

Book preview

www.egmont.com

Jäätynyt lintu

1

Kaupunginpuutarhuri Onni Hämäläinen, 55, oli shakkia pelatessaan oppinut ymmärtämään, että mahdollisia ja mahdottomia siirtoja oli turhauttavan paljon, mutta koskaan hän ei olisi uskonut, että Suomessa voisi käydä näin.

Elämä näytti jo vakiintuneen kaupunkien elementtikennoissa, sairaaloissa, lastentarhoissa, teattereissa ja hautausmailla. Toisinaan kuohahteli, mutta pienet pyristelyt pystyttiin pitämään kurissa. Yleisönosastoissa ja kaljakapakoissa kuohui, mutta ne olivat vain joutavanpäiväistä puhkuntaa. Maa vyöryi nykyisyydestä tulevaisuuteen kuin valtamerilaiva, jota eivät pikku tuulenpuuskat horjuttaneet.

Onneksi hän oli vain kaupunginpuutarhuri ja ajoi paraikaa liikahtamattomassa aamuhämyisessä lumimaisemassa. Hän näki peilistä, kuinka auton perästä tuprahteli perävalojen värjäämää verenkarvaista savua, joka aivan kuin jäätyi leijailemaan ilmaan. Autoja oli harvassa. Suurin osa lojui pihoilla ja tienvarsilla paksun jäähuurteen peitossa.

Muuntajan kohdalla Onni nauroi ääneen. Hän muisti teknisen kaupunginjohtajan happamen ilmeen kaapelitv:n äskettäisessä paneelikeskustelussa. Miksi kaupunginjohtaja Klaus Kärkkäinen tukee sosialistina eriarvoista energiapolitiikkaa? Miksi kaupunginjohtajalla on asunnossaan 22 astetta, mutta kaupungin ulkotyöntekijöille sallitaan vain 15? Kestääkö peruskoulun käynyt enemmän pakkasta kuin ylioppilas? Ja vaikka kysyjä olikin joku risupartainen vouhottaja, Onni oli nauttinut tilanteesta. Siitäkin huolimatta tai juuri sen vuoksi, että heillä oli kaupunginjohtaja Klausin kanssa yhteiset appivanhemmat. Muuta yhteistä heillä ei sitten ollutkaan.

Onni pysäytti auton puiston laitaan ja antoi katseensa liukua varsinkin puiston nuorempaan osaan, jossa eniten näkyi hänen kättensä töitä. Jos vaikka hänen istuttamansa puut muistaisivat hänet, ihmisistä ei väliä. Hän sammutti moottorin ja nousi ulos autosta. Oli kuin joku tunteeton olisi iskenyt voimalla lapiolla selkään. Se oli pakkanen. Lastenkodin moninivelinen talokolossi häämötti huurteisten puitten takana. Onni palasi autoon ja käynnisti sen. Oli mukavampaa palata lämpimään autoon. Kuka näinä aikoina varastaisi auton.

Lastenkodissa oli päätyikkuna auki. Tuuletusta? Huolimattomuutta? Tuommoinen kolhoosi jäähtyisi pian. Sairaalat ja vanhainkodit saivat varalämpöä, mutta tämä ei, ainakaan hänen tietääkseen. Talo oli mukana kaukolämmön kakkosverkossa, jossa pian joka kynsi kylmenisi.

Onni Hämäläiselle puoli tuntia sitten soittanut vimmastunut naisääni vaikersi, että puiston jokainen puu oli hänelle kuin omaa lihaa ja verta. Nainen kirkui, että koko sekamelska oli Hämäläisen syytä. Te olette virkamies, kaupunginpuutarhuri, ja sallitte tällaisen hulinoinnin. Te olette tunteeton kiduttaja, joka haluaa tappaa pakkasella kaikki ihmiset sukupuuttoon! Onni Hämäläinen kuunteli tyynenä ja antoi sitten hysteeriselle naiselle kaupunginjohtaja Klaus Kärkkäisen puhelinnumeron. Hän sanoi, että insinöörillä oli enemmän tietoa kuin hänellä, joka oli pelkkä tyhmä pensastelija.

Kaupunginpuutarhuri käveli narskuvassa lumessa ja ajatteli vaimoaan, joka siellä kotona uikutti huopiensa ja täkkiensä alla. Ja poika vielä, vaimon vapaan kasvatuksen hedelmä. Murrosikäinen raaka römäkkä ääni hoilottamassa rivouksia musiikkimelun sekaan. Onneksi omakotitalo oli rauhallisella paikalla ja neljäntuhannen litran säiliö täynnä arktista talviöljyä. Takka ja puuhella ja saunanpesä ja luvatta tehty liiterirakennus piukassa halkoja, joitten alla kolme sadan litran tynnyriä täynnä bensaa. Onni oli jonakin iltana miettinyt, että bensiini kannattaisi myydä pois vasta sitten, kun asemat suljettaisiin. Siitä pitäisi saada viisi–kuusikymppiä litralta, mieluummin enemmän. Kihelmöi ajatella, minkälaiset ajat olisivat edessä.

Tumma hahmo häilähti hopeanhuuruisten puitten välissä. Kaupunginpuutarhuri Hämäläinen pysähtyi. Hahmo jäykistyi liikkumattomaksi, se oli vainunnut hänet. Suoraan edessä puinen roskalaatikko, johon hän oli itse kymmenisen vuotta sitten kehittänyt uuden saranasysteemin korjaamon teknikoiden kiusaksi. Laatikosta nousi höyry, joku oli siellä ja hengitti.

Onni Hämäläinen seisoi ja odotti. Joskus nuorempana hän oli käynyt jänisjahdissa ja oppinut silloin muutamia lainalaisuuksia, joista yksi oli liikkumattomuus.

Samassa hahmo liikahti, kumartui ja kirvelevässä pakkasilmassa kajahti teräviä hakkaamisen ääniä. Rytmikäs hakkaaminen jatkui, vaikka hän käveli aivan viereen. Hän sai kaikessa rauhassa katsoa, kun isokokoinen harteikas mies työskenteli kirveen kanssa raskaasti huohottaen. Mies oli kaatamassa vähintäänkin kymmentummaista koivua kaupungin yleisestä puistosta.

– Seis! Onni sai huudetuksi järkytykseltään.

– No? mies suoristui kumarasta kuin kiusaantuneena. Miehen vaatteilla ja kasvoilla, siivottomalla parransängellä kiilteli purua ja kellertävää möyhää. Puussa näytti olevan lahovikaa.

– Oletteko te hullu?

Mies seisoi ja puuskutti, kirves huojui polvien tasalla. Miehen kummasteleva lapsenomaisen viaton katse liukui kirveen terästä silvottuun koivuun ja lopulta häneen.

– Minä olen kaupunginpuutarhuri, Onnin oli pakko lopulta tunnustaa.

Mies liikahti tuuman lähemmäksi ja kohotti kirveensä vaakatasoon olkapäittensä tasalle. Terä tähtäsi hänen kaulaansa. Onni vilkaisi autiolle kadulle ja vielä pimeään pakkashuurteiseen puistoon. Jos hän sattuisi kuolemaan esimerkiksi tällaisessa tilanteessa, niin tultaisiinko hänen muistokirjoituksessaan sanomaan: hän kuoli työnsä ääreen?

Mies liikautti äkkiä kirvestään kohti, terä välkähteli.

– Kylmä! Onni Hämäläinen sanoi, takoi käsiään yhteen ja sai aiheen astua askeleen taaksepäin. Mies kyyristyi alas ja rupesi veistelemään uusia reheviä lastuja koivuntyvestä. Vähintään puolessa tunnissa se saisi puun kaadetuksi.

– Onko teillä lapsia? Onni kysyi ja yritti kuvitella miehen jotain maisemaa tai rakennusta vasten, mutta hän sai silmiinsä vai kylmentyneen tulipesän; kolhiintunut vesiämpäri umpijäässä ja sängyn päällä veritäpläinen nuhrainen huopa.

– En minä pahaa tarkoita, mutta meilläkin on laki tai on ainakin ollut.

Aamu oli puhkonut hämärän hajalle, valostui ja puut saivat ehjän kovan hahmon. Lastenkodissa availtiin ovia, joku kävi tyhjentämässä roskaämpärin, käheä-ääninen lapsi parkaisi kovaa.

Mies nousi taas pystyyn ja läähätti ponnistuksesta. Nyt vasta hän näki kasvot: ruhjottu konkkanenä, harmahtava parransänki, punoittavat silmät kärsivän syvällä.

– Olkoon sitten tällä kertaa, kun on niin lahokin, Onni Hämäläinen sanoi ja potki lastuja lumessa.

– Jos joku sattumalta kysyy, sanokaa että kaupunginpuutarhuri Hämäläinen antoi luvan. Mutta lupa koskee vain tätä yhtä puuta, joka sattuu olemaan teidän onneksenne laho.

Hän katsoi miestä ja tajusi, että oli sittenkin ollut liian ankara: mies tärisi kauttaaltaan, käsissä oli omituinen nykivä pakkoliike.

– Antakaa se kirves tänne, hän sanoi lauhkeasti.

Mies taisteli itsensä kanssa. Onni Hämäläinen oli sekunnin varma, että mies kohottaisi kirveensä ja halkaisisi hänet kahtia kuin minkä tahansa pölkyn. Mutta sitten kuului syvä huoahdus ja hän tunsi kirvesvarren kourassaan. Nyt vasta hän tunsi olonsa täysin turvalliseksi.

Hän otti tukevan haara-asennon ja iski. Kirves upposi syvälle puun lihaan.

– Minä autan, hän selitti. – Minä olen kaatanut nuoruudessani monta puuta. Minä olen maalta ja tiedän kyllä, miltä paska haisee.

Hän nautti tuntiessaan, kuinka kirveenterä upposi puuhun. Mies seurasi hänen jokaista liikettään kuin koira, kaivoi ruttaantuneen savukeaskin ja sytytti tupakan.

– Puussa on hyvä haju, Onni sanoi. – Minä haluaisin oikeastaan olla puu, hän puhui ja taputti jäistä koivua. — Puu kokee vuodenajat ytimiään myöten. Mutta minä haluaisin olla kuusi. Tämmöinen koivu on minusta aina ollut naispuu ja mänty taas on liian avoin, se on melkein kuin alasti. Kuusi voi kätkeytyä itseltäänkin. Ymmärrättekö, mitä minä yritän selittää?

Mies poltteli ja katsoi jonnekin hänen ohitseen.

– Me ihmiset tarvitsemme toisiamme tällaisina aikoina, Onni sanoi. Samassa kuului kumea rusahdus, puu hetkahti ja repesi irti kannostaan.

– Nyt pois alta, se kaatuu! Onni harppasi lumihankeen.

He seisoivat rinnakkain ja seurasivat, kun iso puu romahti. Lumi pöllähti korkealle, sitten hiljaisuus. Onneksi miltään suunnalta ei juossut ihmisiä paikalle niin kuin hän oli pelännyt.

– Onko teillä sahaa?

Mies riiputti päätään niin, että Onni tulkitsi eleen kielloksi.

– Minä voisin oikeastaan lainata teille puistotoimiston moottorisahaa!

Mies ilostui ja pyyhkäisi pirteänä nenäänsä. Onni arvioi monia asioita mielessään yhtä aikaa.

– Kuulkaapas, tuli mieleen: mehän voitaisiin ruveta yhteistyöhön? Tämmöisinä aikoina pitää puhaltaa yhteen hiileen. Metsä se on suomalaisen pääoma. Sähkö jättää pulaan, puu ei koskaan.

Miehen savuke hehkui viimeisillään. Se katsoi toiveikkaana kohti, hymyilikö se?

– Minä voisin näyttää teille sopivat puut. Te kaataisitte ja katkoisitte. Ajettaisiin ne johonkin syrjäiseen paikkaan, ettei varkaat löydä. Minä voisin maksaa teille palkkaa. Jos poliisi tai muu virkailija tulee kyselemään jotain, niin sanokaa vain, että kaupunginjohtaja käski. Teknillinen kaupunginjohtaja Klaus Kärkkäinen. Vanhainkodin hätälämmitys. Kai te ymmärrätte?

Mies nyökkäsi.

– Mutta jätetään nämä puistot rauhaan, minä tiedän paremmat paikat kaupunginmetsästä. Minä tuon tunnin päästä teille moottorisahan ja mennään sitten autolla katsomaan palstat. Onko kaikki nyt selvää?

Mies nyökki ja hymyili leveästi.

– Minä haluan vain auttaa, minä olen humanisti! kaupunginpuutarhuri Onni Hämäläinen läimäytti miestä tuttavallisesti hartioihin.

– Jos tiedätte muitakin hiljaisia ja kunnollisia puunkaatajia, heille voisi myös löytyä töitä. Minä en tee tätä kaikkea missään nimessä oman etuni vuoksi, vaan ihmisenä, ymmärrättekö. Minä olen liian kauan nähnyt virkamiehiä, jotka hamuavat koko ajan itselleen lahjuksia ja etuisuuksia.

– Minä olen puutarhuri, mutta arvaatte kai, kuinka minun sieluni kärsii, kun vihreä ympärillä ruskistuu ja kuolee pois ja sitten vielä ilkivallantekijät erikseen! Raatihuoneenpuisto kaadettiin, että kaupunginjohtaja saisi suoran näköyhteyden huorataloonsa. Tässäkin kaupungissa tapahtuu niin ällöttäviä asioita, ettette ikinä usko. Sen takia minä annan moottorisahan ja näytän palstat. Myös tavalliselle kansalle on annettava mahdollisuus pelastautua. Minun jokainen vihreä soluni on kansan puolella. Anteeksi, että innostuin, mutta teidän rehellinen ilmeenne sai minut vapautumaan.

Mies oli istahtanut koivun rungolle ja poltteli jo toista tupakkaa. Kosteista silmistä hän aavisti, että mies oli kuunnellut ja herkistynyt. Onni Hämäläinen palasi polulle ja heilautti kättään.

– Heipä hei sitten, me tapaamme kohta. Minä tuon sahan ja sitten mennään metsään. Taistellaan turtumusta ja apatiaa vastaan … eikö? Minä palaan pian.

Onni Hämäläinen asteli narskuvassa lumessa ja pysähtyi katsomaan matkan päästä taakseen. Mies oli kumartunut kaadetun koivun ääreen ja karsi oksia. Voimalliset kirveeniskut mäjähtelivät huuruisessa pakkasilmassa. Hän tunsi olonsa jotenkin keventyneeksi. Niin kuin hän olisi saanut vihdoin toimitetuksi asian, joka oli jo kauan vaivannut häntä.

Autokin oli tallella ja hyrisi lämpöä. Hän istahti autoon ja hengähti syvään. Omatunto sai nyt luvan vaieta. Muutama laho koivu tai kuusi sinne tänne, jos hän pystyi pelastamaan ihmishenkiä paleltumisilta.

Kaupunginpuutarhuri Hämäläinen lykkäsi vaihteen päälle ja ajatteli, että kun kerran maassa oli kaaos, oli elettävä ja toimittava niin kuin itse parhaaksi näki.

2

Jossakin toisaalla samana aamuna ambulanssi mateli katua hitaasti, kääntyi risteyksessä ja liukui kävelyvauhtia korkean tornitalon taakse ja pysähtyi. Talon päässä roihusi nuotio. Jostakin hylätystä rakennuksesta oli revitty nuotioon ovenkarmeja ja lautoja. Puuhun liitsaantuneet pellavat paloivat yllättävän hyvin. Viisi kuusi miestä piirissä tulen ääressä.

– Nyt ne hakee sen jäätyneen papparaisen pois.

– Jos sen sulattais, vois hyvinkin henki palata. Amerikassa on pakastettuja ruumiita vartoomassa ylösnousemusta.

– Missähän ollaan pojat ensi yönä?

– Herrat tietää, mutta ei sano.

– Lisää roihua vaan pesään. Niin kauan on elämää, kun valkee palaa!

Ambulanssi palasi roskalaatikolta. Kaksi miestä ohjaamossa savukkeet kiiluen. Ohi rymisteli iso rekka tiukkaan sidottu huurteinen pressu kuorman päällä. Lumi pölisi.

– Siinä voi mennä mitä hyvään … sotilaita tai sokeria.

– Halkoja tai huoria. Saako halkomottia enää rahalla?

– Mutta huoran saa halkomotilla.

– Koko viikoks!

– Viinakaupan edessä puhu joku eilen, että ne aloittaa bensan säännöstelyn viikon alussa. Mulle se ei tee hallaa, kun ei ole kun fillari ja sekin varastettiin.

– Yks akka huuteli äsken hautuumaan edessä kaikille ohikulkijoille ja jako lappusia. Arvatkaa, mitä se huusi?

– No?

– Kuolemaa ei ole. Kuolemaa ei ole.

– Kummalla puolella hautuumaan aitaa se muuten möykkäs …?

Jyrisi. Jossakin ylivoimaisen korkealla näkymättömissä kulki lentokone.

– Siellä Nato valvoo, kuinka tyhmä Suomi palelee.

Sanat putoilivat jäähileiseen savuiseen ilmaan. Jostakin kerrostalojen välistä tuli mykkä hahmo kantamus kainalossaan. Tehtiin tilaa ja vilusta tutiseva tulija sai paikan eturivissä. Kohta roihusi keskellä nuotiota kookas nukkekoti keittiöineen, makuu- ja olohuoneineen. Muovinen kattolamppu tulessa, verhot ja kehto.

– Se on kohta jo niin kylmää pojat, että linnut putoilee tönkköinä puista.

– On niitä nähty.

– Varpusia ja talitinttejä ja eilen oli pulu tuossa rappusten edessä.

– Arvatkaa, kuin lämpimässä kaupungin bussikuskit saa olla?

– No?

– Viisitoista ja kaupunginvaltuutetut on kakskymmentä. Yks kaupungin autokuski puhu.

– Kaikkien järkee ei kannata lämmittää.

– Mitäs jos ryöstettäis pankki ja paineltais koko porukka Kanarialle!

– Kun se lottokin lopetettiin.

– Ei ole enää kun pajatsot ja bingo. Pikkurahoja.

– Kuinkahan lämmintä vankiloissa on?

– Ne on täynnä. Ei ota vastaan, kun himomurhaajia ja toisinajattelevia.

Nuotio luhistui pienemmäksi ja sai väen tiivistymään lähemmäksi. Hengityshuurut kohosivat ilmaan.

– Kenen vuoro on lähteä puusouviin?

3

Ja sieltä pakkashileisestä valostuvasta aamusta tulee hän, jolla on kaupungin lämmitetyimmät ja samalla arvokkaimmat aivot. Pari kolme muuta viranhaltijaa yltää tosin samaan lämpötilaan, mutta se on samantekevää: huipulla ollaan.

Hän