Pirunpeili

By Tuula T. Matintupa and Karoliina Kudjoi

Onnettomuus vai rikos? – Kaksi hämärää tapaturmaa kietoutuvat toisiinsa kuudennessa Alina Mänty -murhamysteerissä

Katvekallion kartanossa on alkamassa meditaatio- ja healingviikonloppu, kun kartano palaa maan tasalle. Paloa epäillään tuhopoltoksi, mutta todisteiden puuttuessa tutkinta jää polkemaan paikallaan. Kuukausia myöhemmin tapaus päätyy rikosylikonstaapeli Alina Männyn työpöydälle.

Samaan aikaan paikallislehden lukijamatka Viroon alkaa kireissä tunnelmissa. Matkalaisten välillä on jännitteitä, ja erityisesti yhteistä ilmapiiriä saastuttaa ilkeyksiä sihisevä, kaikkeen tyytymätön ikäneito Iida Lehtevä. Sitten illanvieton jälkeen eräs matkalaisista, nuorehko nainen, löydetään paiskautuneena alas kylpylähotellin portaikkoon. Hotelli haluaisi kuitata kuoleman onnettomuutena, mutta matkalle eksynyt evp. poliisi Härkönen epäilee rikosta. Kun käy ilmi, että uhri oli työskennellyt Katvekallion kartanossa vastaanottovirkailijana, Alina Mäntykin saa viimein uuden johtolangan.

Pirunpeili on kuudes osa Etelä-Pohjanmaalle sijoittuvassa dekkarisarjassa, jonka päähenkilönä on älykäs ja kovahermoinen rikosylikonstaapeli Alina Mänty.

Tuula T. Matintupa on tuottelias kirjailija, joka on kirjoittanut uransa aikana lukuisia romaaneja ja dekkareiden ohella myös nuortenkirjallisuutta ja fantasiaromaanin. Matintupa asuu Alajärvellä, Etelä-Pohjanmaalla.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Oct 27, 2022
• ISBN: 9789178297313

Book preview

1

Valoisalla mäntyrinteellä sijaitseva vanha rakennus, Ryssänkartano, oli syttynyt palamaan. Talon virallinen nimi oli Katvekallion kartano, mutta kansan suussa se oli Ryssänkartano, ja sillä nimellä se myös parhaiten tunnettiin. Nimellä oli paljon puolustajia, joiden mielestä historia oli tärkeämpi kuin suhteet itäiseen naapurimaahan.

– Eiköhän sillä Putinilla ole muutakin mietittävää, totesi kunnanhallituksen puheenjohtaja pahasti pitkittyneen ja sangen riitaisan kokouksen kahvitauolla.

– Kun on nämä Ameriikan vaalitkin, joku totesi ravistellen viinerin muruja kravatiltaan.

Suurin osa pöydän ympärillä istuvista nyökytteli hyväksyvästi. Vain kunnanjohtaja näytti hiukan huolestuneelta, mutta hän olikin uusi tulokas eikä tiennyt kunnan historiasta mitään.

Tuhatkahdeksansataaluvun alkupuolella eräällä maakuntaa kierrelleellä laukkuryssällä, Viktor Sokolovilla, oli ollut tapana yöpyä maanviljelijä Henrik Kallion talossa. Henrik oli nuorena miehenä kulkiessaan oppinut muutaman sanan venäjää, ja kauppamies tuntui tästä syystä vähän niin kuin sukulaiselta. Sukulaisuuden tunnetta lisäsi huomattavasti pari pulloa kirkasta, jotka Viktorilla oli aina varattuna hövelille majoittajalleen.

Henrik nautti laukkuryssän vierailujen tuomasta vaihtelusta niin suuresti, että häneltä jäi tyystin huomaamatta pitsien, silkkinauhojen ja kankaiden yli vaihdetut merkitsevät silmäykset. Niinpä isälle tuli melkoisena yllätyksenä, kun hänen ainoa tyttärensä, Siviä Kallio, lähestyi häntä punaisenkirjava kangaspakka kainalossaan ja ilmoitti, että kankaasta pitäisi laatia jonkinmoinen vatsan reilusti peittävä leninki, etteivät naapurin juoruakat heti alkaisi kälättää.

Kerrotaan, että ymmärrettyään asian Henrik säntäsi pihalle, sieppasi kirveen hakkuupölkyltä ja kiersi talonsa kolme kertaa reisiin ulottuvassa umpihangessa. Tämän jälkeen hän heitti kirveen porraspäähän, ryntäsi takaisin tupaan ja karjui:

– Nait sitten sen saatanan nappisilmäkamasaksan, kun olet jo sille pilluakin antanut!

Näin myös kävi. Talonpaikaksi Henrik lahjoitti nuorelleparille Katvekallioksi nimetyn rinnetontin, joka siihen aikaan sijaitsi hyvän matkaa kuntakeskuksen ulkopuolella ja riittävän kaukana kylän juoruämmistä. Talopuut hän hakkasi metsästä omakätisesti kiroten joka ikisen lautavärkin niin hyvin kuin osasi.

Nuoripari muutti pieneen mökkiinsä, ja isorikkaan Kallion vahingosta riemastuneet kyläläiset nimittivät paikan Ryssänkartanoksi.

Henrikin kirouksilla tuntui aluksi olevan päinvastainen vaikutus. Siviä pullautti maailmaan komean poikalapsen, joka sai nimekseen Aleksi. Pari vuotta pojan syntymän jälkeen Viktor lopetti kiertokaupan ja perusti kuntaan lyhyttavaraliikkeen Viktor Sokolov ja poika. Kauppa kävi hyvin. Siinä vaiheessa, kun Aleksi otti kaupan haltuunsa, liikkeitä oli jo kolmella paikkakunnalla ja Ryssänkartanoa oli laajennettu kerran ylöspäin ja kaksi kertaa sivulle. Mutta kuten usein on todettu, minkä isä kokoaa, sen poika tuhoaa. Aleksin poika Antti piti rahasta, viinasta ja naisista, mutta tunsi luontaista vastenmielisyyttä kaikkea työntekoa kohtaan. Hänen pari vuotta kestänyt avioliittonsakin jäi lapsettomaksi. Liikkeet myytiin yksi toisensa jälkeen. Lopulta Renttuantti jouduttiin hautaamaan kunnan kustannuksella ja velkainen Ryssänkartano siirtyi kuntapäättäjien riesaksi.

Talo, jota siinä vaiheessa jo saattoi kutsua oikeaksi kartanoksi, toimi pitkään sotasairaalana ja tämän jälkeen kunnalliskotina. Sekä sairaalan että kunnalliskodin jäämistönä sen nurkkiin pesiytyi omat kummituksensakin. Sisätiloissa valitti nuori korpraali Jalmari Mäkinen surkeaa kohtaloaan, kun vaimostaan mustasukkainen lääkintämies oli kertoman mukaan tukahduttanut hänet potilasvuoteeseen. Korpraalin seuraan liittyi vanhainkodin asukas, lapsena nälkää nähnyt muori, jonka kohtaloksi koitui autokuormallinen vastanostettuja perunoita. Muorilla oli ollut tapana istuskella kellarissa perunoita laskemassa. Eräänä päivänä varomaton autokuski oli kipannut lastinsa kellarin kattoluukusta suoraan muoriparan niskaan. Hullustihan siinä kävi.

Kun paikkakunnalle saatiin ajanmukainen vanhainkoti, Ryssänkartano jäi autioksi. Ovet lukittiin, ikkunat laudoitettiin ja puutarha sai rauhassa villiintyä. Tarinat kartanon huoneissa valittaen kuljeskelevasta korpraalista sekä puutarhassa usein nähdystä, harmaaseen hameeseen verhoutuneesta Perunamuorista jäivät kuitenkin eloon. Vähitellen kokoontumispaikkojen puutteesta kärsinyt nuoriso otti paikan haltuunsa. Vuosien ajan näennäisen asumaton rakennus palveli salaisena kutu- ja kokouspaikkana. Aaveiden kanssa kokonaisen yön viettäneistä henkilöistä tuli suuria sankareita. Kunnanisät eivät aaveisiin uskoneet. Viranomaiset tulkitsivat öiset äänet ja kynttiläntuikahdukset aivan oikein. Vartiointia lisättiin ja kiinni saatuja nuoria höykytettiin. Laudoitusta korjattiin aina vain isommilla nauloilla. Mikään ei auttanut. Nuoriso jatkoi juhliaan. Pari lastakin syntyi. Ilkeät kielet puhuivat kummituskakaroista.

Kunnanisien helpotukseksi rakennukselle löytyi lopulta vuokraaja. Tämä sai tilat haltuunsa halvalla, remonttia vastaan. Kartano muutettiin hotelliksi. Katvekallion kartanohotellia laajennettiin, ja se alkoi mainostaa itseään aitona eteläpohjalaisena kummituskartanona. Kunnan historiaseura edisti liiketoimintaa julkaisemalla hotellin avaamisen aikoihin lehtisen Ryssänkartanon valittavat aaveet. Aaveet houkuttelivat runsaasti uteliaita. Korpraalin ja Perunamuorin avulla hotelli toimikin muutamia vuosia mukavasti, minkä jälkeen asiakasvirta vähitellen hiipui. Yrittäjä syytti tästä uusia kylpylöitä, joita tuntui kohoavan kuin sieniä sateella. Lopulta mies katosi jonnekin ulkomaille jättäen jälkeensä joukon epätoivoisia velkojia ja sangen pahantuulisen verojohtajan. Ikkunat laudoitettiin taas umpeen, ja kaunis puutarha sai rehottaa villinä.

Vuonna kaksituhattaneljätoista Ryssänkartanon vuokrasi osakekaupoilla rikastunut oman kylän poika, Kari Oinonen. Vankka hirsirakennus entisöitiin huolellisesti. Ryssänkartanossa alettiin nyt ajan hengen mukaisesti tarjota kotitekoista luomu- ja lähiruokaa sekä rauhallista ja levollista oleskelua luonnon helmassa. Kerran kuussa kartanossa pidettiin erityinen intialaisen gurun ohjaama meditaatio- ja healingviikonloppu.

Liikeidea ei kuitenkaan lähtenyt rullaamaan omistajien toivomalla tavalla. Meditaatioviikonloppuja lukuun ottamatta yrityksen parkkipaikka ammotti lähes tyhjänä. Ja vaikka kartanoa ympäröivään metsikköön tasatulla luontopolulla näkyi aina silloin tällöin joku outo pariskunta tai yksinäinen kulkija, kaikki ymmärsivät, että ison rakennuksen ylläpitoon ei tämä asiakasmäärä riittänyt. Huhut tulevasta katastrofista velloivat ilmassa. Jälleen kerran alettiin keskustella suunnitelmasta muuttaa historiallisesti arvokas kartano kunnan kulttuuritaloksi. Tästä kulttuurisihteerin ideasta oli riidelty vuosikausia. Pari kannatusyhdistystäkin oli perustettu ja rahankeräyksiä järjestetty. Yhdistykset olivat nuutuneet. Kerättyjen rahojen loppusijoituspaikoista oli taisteltu, välillä ihan verissä päin. Epäsuorat ja suorat syytökset väärinkäytöksistä myrkyttivät ilmapiiriä ja työllistivät alempia oikeusasteita.

– Tuosta rötisköstä ei enää saa rahaa kuin polttamalla, ilmoitti eräs tuntemattomaksi jäävä, ennustajanlahjoja omaava keskioluen nauttija Shellin baarissa vain pari viikkoa ennen kuin rakennus syttyi.

– Jumalan kiitos! Nyt tuostakin riesasta päästiin, totesi palopäällikkö Raivio, kun ilmiliekeissä roihuavan Ryssänkartanon katon kannatinhirret lopulta pettivät ja maiseman valaisi suunnaton kirkkaiden kipunoiden ilotulitus. – Siinä menivät Kallion vanhanisännän katkuiset kiroukset taivaan tuuliin.

– Aamen, sanoi palopäällikön vieressä seisonut järjestyspoliisi, joka oli paikkakunnalta kotoisin. – Sopii vain toivoa, että kummituksetkin saivat lopulta rauhan.

2

– Huomenta!

Rikosylikonstaapeli Alina Mänty kohotti katseensa tietokoneen näytöltä. Kummallista, miten paljon informaatiota yksi tavanomainen toivotus voi sisältää, hän mietti. Komisario Otto Mäki-Knuuttilan tervehdys suorastaan pullisteli etukäteisiä pahoitteluja ja anteeksipyyntöjä. Jotain ikävää oli tiedossa, se oli selvää.

– Huomenta, Alina vastasi.

Otto ei huomannut vastauksesta huokuvaa syvää epäluuloa vaan istahti asiakastuolin reunalle, kumartui eteenpäin ja hieroi käsiään yhteen.

– Niin? Alina kohotti kulmiaan.

– Olisi yksi juttu.

– Niin?

– Olet varmaan kuullut, että Rahko on loukkaantunut.

Alina irvisti.

– Olen kuullut, että hän putosi katolta. Käsittääkseni turvaköysi katkesi, kun hän oli puhdistamassa kesämökkinsä savupiippua. Tarinan mukaan köysi oli lojunut vuosikausia heinikossa ulkohyysin takana. Juuri sellainen onnettomuus, jota häneltä voi odottaa. Toivottavasti hän kuitenkin selviää.

Otto huokaisi.

– Aivan. Ennuste on kaiketi melko hyvä. Olen jakanut hänen hommiaan ja ajattelin, että ottaisit sen kevättalvisen tuhopolton. Tai siis, epäillyn tuhopolton.

– Sen, jota Rahko ei uskonut tuhopoltoksi ja tutki sen mukaan?

– Sen juuri. Lukaisin aineiston ja tulin siihen tulokseen, että asiaan pitää paneutua kunnolla. Oinoset rähisevät mediassa, koska eivät saa vakuutuskorvauksia. Kunnastakin on otettu yhteyttä viikoittain. Tämä alkaa olla kiusallista.

– Ja jotenkin tämä lankesi juuri minulle?

– Niin no, sinulla ei juuri nyt ole mitään isompaa ja sitä paitsi… Otto vaikeni hetkeksi ennen kuin jatkoi: – Sitä paitsi luulen, että sinä saatat saada jotain tolkkua asiaan. Kaikkia niitä, jotka olivat rakennuksessa palohetkellä, ei ole edes kunnolla haastateltu.

Niin, että ei mitään turhia paineita, Alina ajatteli. Ehkä minun pitäisi olla suorastaan imarreltu tästä luottamuksesta. Saatan jopa ollakin, jos totta puhutaan.

– Hyvä on. En kai minä voi kunniasta kieltäytyäkään, hän sanoi. – Tutustun materiaaliin Marttilan ja Ala-Matin kanssa.

– Sopii.

Otto nousi ja meni ovelle.

– Ja Alina…

– Niin?

– Kiitos.

– Ole hyvä, Alina mutisi sulkeutuvalle ovelle.

Mistähän esimies kiitti? Olettikohan hän, että Alina nostaisi metelin saadessaan taatusti surkeimman homman? Tulipalosta oli jo niin paljon aikaa, että jäljet oli raivattu pois. Parasta olisi aloittaa saman tien ja pyytää konstaapelit Pekka Ala-Matti ja Esa Marttila palaveriin.

3

Veera Rantalan äiti, Elli Rantala, oli onnistunut pakenemaan vangitsijoiltaan kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran tuloksena syntyi poika, Ville, ja pari vuotta myöhemmin, seuraavan riemukkaan vapauden hetken hedelmänä, tytär Veera. Ville ja Veera kutsuivat äitiään Ellidaksi. Vielä iäkkäänäkin Ellida oli kaunis ja pehmeä kuin vastaleivottu vehnäpulla, ja täysin tyhjäpäinen. Hän oli kuin ennestään tuntemattoman ihmislajin edustaja. Aivojen vajaiksi jääneet ajattelukeskukset olivat täyttyneet estottomalla seksuaalisuudella, sekä lämmöllä ja rakkaudella molempia lapsia kohtaan. Vanhempiaan Ellida pelkäsi. Pelko oli molemminpuolista. Hänen vanhempansa olivat jäykkiä ja etäisiä. He häpesivät maailmaan saattamaansa luonnonlasta. Heille tyttären eristäminen muusta ihmiskunnasta oli ainoa ratkaisu.

Kun Veera oli kuusi vuotta vanha, hänen pappansa kuoli. Eräänä päivänä tämä vain oli poissa. Asiasta ei puhuttu. Naapurista tuli Aila vahtimaan lapsia hautajaisten ajaksi. Mummo ei vuodattanut yhtään kyyneltä ennen eikä jälkeen.

Aila oli mukava nainen. Hän antoi Veeralle mintunvihreän samettinauhan. Nappilaatikosta löytyi kullanvärinen nappi, jossa oli ankkuri. Veera pujotti napin nauhaan ja sitoi sen otsalleen. Aila asetti hänet seisomaan peilin eteen ja sanoi, että hän oli hyvin kaunis. He päättivät, että tästä lähtien tyttö oli oikeasti Itämeren Kultakeiju, joka ei halunnut paljastaa kenellekään todellista henkilöllisyyttään.

Mummo ei tästä seurannutta jatkuvaa peilin edessä seisoskelua katsellut hyvällä silmällä.

– Kohta on mulla siinä toinen vahdittava. Mistä Jumala mua näin rankaisee? hän huokaili. – Kun siinä aikas naamaas tuijotat, niin kohta kurkkaa piru takaisin, ja se on sitten menoa. Sano mun sanoneen.

Tämä uhkaus tehosi hetkeksi, mutta eräänä iltana Veera taas seisoi eteisen peilin edessä kultanappi otsallaan. Äkkiä hän näki, miten tuulikaapin ovi hänen takanaan raottui hitaasti. Ja siinä se mustiin puettu piru oli, aivan hänen olkapäänsä tuntumassa. Sen naama näytti kärjellään seisovalta kolmiolta. Ohuet verettömät huulet kaartuivat alaspäin. Silmät, kaksi mustaa kiukkuista pistettä, olivat kaukana toisistaan. Nenä oli pitkä ja terävä kuin satukirjan noita-akalla.

Tyttö veti henkeä niin kauan, että mustat pisteet alkoivat tanssia hänen silmissään. Sitten hän huusi. Huuto muuttui kimeäksi kiljunnaksi, kun luinen koura tarttui hänen olkapäähänsä. Hän riuhtaisi itsensä irti ja jatkoi kiljumista, kunnes lopulta pyörtyi.

Pirun nimi oli Iida Lehtevä. Mummo oli sairastunut vatsasyöpään ja kutsunut nuorimman sisarensa Ruotsista kaitsijaksi lapsille ja vanginvartijaksi Ellidalle. Iidan aviomies, Göran, oli hukuttautunut Göteborgin edustalla sijaitsevan saarimökkinsä rantaan, mitä sisarukset eivät juuri ihmetelleet. Omia lapsia ei tähän liittoon ollut syntynyt, Jumalan armosta kai.

Mummo eli vielä puoli vuotta sisarensa saapumisen jälkeen. Siihen mennessä lapset olivat jo tajunneet, ettei isotädin tulo ainakaan parantanut heidän asemaansa. Mummon vielä eläessä Iida oli jotenkin kyennyt hillitsemään halveksuntansa sisaren löyhätapaista tytärtä ja tämän huoripenikoita kohtaan. Hautajaisten jälkeen alkoi varsinainen helvetti. Iidalla oli pirullisen ilkeä kieli ja isot luiset kourat. Mikä tahansa syy antoi aihetta nipistämiseen, läimäyttämiseen tai piiskaamiseen. Koulussa ajateltiin, että Rantalan lapset olivat herkkäihoisia ja hyvin onnettomuusalttiita. Mustelmien takia Veera passitettiin kerran jopa leukemiatutkimuksiin. Kukaan ei epäillyt kotioloja. Iida on hyvä puhumaan.

Veera lähti maailmalle heti peruskoulusta päästyään. Ilman koulutusta hän ajelehti paikasta toiseen päätyen lopuksi elokuvateatterin kassalle. Ville sinnitteli lukion ja sukelsi sitten suin päin opintoihin ja tiedemaailman syövereihin. Äitiään he eivät kyenneet pelastamaan, minkä takia heillä oli jatkuvasti huono omatunto.

4

Härkönen sulki oven takanaan ja seisahtui hetkeksi portaille. Perääntyminen oli vielä mahdollista, mutta hän oli päätöksensä tehnyt ja pojallekin oli tullut luvattua. Oli syyskuun viimeinen päivä. Kostean kirpeä ilma enteili pitkän kesän päättymistä. Autokatoksen lamppu hehkui himmeänä sumun keskellä. Bussivarikolle ei ollut pitkä matka. Valoisaan aikaan hän olisi voinut kävellä perille, mutta matkalaukun raahaaminen kapealla kadulla ei tuntunut houkuttelevalta.

Viiden minuutin ajon jälkeen hän hiljensi ja kääntyi tielle, joka johti Jakomaan liikenteen Seinäjoen varikolle. Tie oli kiemurainen ja kapea. Tuuheat puolialastomat koivut ravistelivat aamukasteessa kiilteleviä lehtiään maahan ja auton tuulilasiin. Hän saapui asvaltoidulle piha-alueelle. Autonvalot osuivat kuusien katveessa lojuvaan, puoliksi palaneen linjaauton runkoon. Miksi ihmeessä se oli siihen jätetty? Ei kovin hyvä enne matkalle, hän ajatteli.

Kaksi kirkasta valonheittäjää oli suunnattu pitkänomaisen tallirakennuksen etuseinään. Keltainen bussi seisoi lähtövalmiina oikeanpuoleisen oven luona. Valkoinen viitta ohjasi tallin takana olevalle paikoitusalueelle. Iso, hopeanharmaa Mersu oli juuri peruuttamassa ruutuun. Härkönen pysäköi autonsa sen viereen. Vanha Volvo näytti masentuneelta uutuuttaan kiiltelevän lajitoverinsa rinnalla. Hän otti laukkunsa takaluukusta ja taputti auton ruosteista lokasuojaa lohduttavasti. Matkalaukun kuluneet pyörät kitisivät epätasaisella asvaltilla. Hän toivoi niiden kestävän vielä tämän reissun. Kuljettaja tuli autosta ja tarkasteli matkustajaluetteloa. Hänen hymynsä oli leveän toverillinen.

– Jaaha, huomenta vaan. Varmaankin Sulo Härkönen? Auto pysyy hyvässä tallessa. Alue on vartioitu. Laitetaan matkalaukku tuonne tavaratilaan.

– Pelkkä Härkönen vain, Härkönen murahti ja kiipesi autoon.

Kuski jutteli hetken Mersulla tulleen pariskunnan kanssa ja pamautti sitten tavaratilan luukun kiinni. Etummaisena autoon nousi vanhempi, hyvin hauraanoloinen rouvashenkilö, jolla oli sinertävät, kauniisti kiharretut hiukset. Hän kantoi kädessään arvokasta kameraa. Naista seurasi hiukan vatsakas, tyylikäs herrasmies. Siinä olivat matkanjohtajat, teeveestä tutut Lena ja Hannes Virtanen. Lena oli paikallislehden toimittaja ja pääosakas. Hannes oli juuri eläkkeelle jäänyt lukion rehtori. Pariskunta asettui oikeanpuoleiseen etupenkkiin. Hannes auttoi takin vaimonsa yltä. Sitten hän käveli Härkösen luo.

– Hyvää huomenta ja tervetuloa lukijamatkalle. Sinä olet?

– Härkönen, Härkönen sanoi.

Hannes Virtanen nyökkäsi.

– Aivan. Olemme varmaan joskus tavanneetkin.

Härkönen nyökkäsi, vaikka ei muistanut koskaan olleensa miehen kanssa tekemisissä. Toimittajavaimon hän sentään tunsi oikein hyvin entisen työnsä puolesta.

Hannes vilkaisi kelloaan.

– Vielä on viitisen minuuttia aikaa lähtöön. Soinin pariskunnan pitäisi myös tulla täältä. Aha, siinä he ovatkin, hän jatkoi, kun autonvalot pyyhkäisivät pihaa.

Rouva Soini kiipesi anteeksi pyydellen autoon. Nainen oli hyvin pienikokoinen ja vikkelä. Hän muistutti erehdyttävästi raunioiden välissä puikkivaa kärppää viuhtoessaan edestakaisin käytävällä sopivaa istuinpaikkaa etsien. Olli Soini oli vaimonsa vastakohta, lihava ja kömpelö. Koko bussi heilahti, kun hän käsillä auttaen kiskaisi itsensä oviaukosta sisään.

– Perälle Liisi, hän murahti.

Vaimo, joka oli juuri ollut kipittämässä takaisin etuosaa kohti, vingahti jotain ja kääntyi kohti peräpenkkejä. Mies seurasi häntä raskaasti puuskuttaen. Käsinojat natisivat, kun hän eteni vaivalloisesti pitkin käytävää, jota ei ollut suunniteltu tuon kokoluokan matkustajalle. Härkönen yritti väistää sivulle, mutta sai silti melkoisen tällin olkapäähänsä. Kesti pitkään ennen kuin auton ilmastointijärjestelmä kykeni hävittämään vanhan oluen ja tupakan kyllästämän pienilmaston, joka miestä seurasi.

Bussi nytkähti liikkeelle. Härkönen katui jo lähtöään. Hän sulki silmänsä ja nojautui taaksepäin. Juuri kun hän oli vaipumaisillaan uneen, bussi pysähtyi. Ovi aukeni sihahtaen. Viileää, polttoaineella höystettyä aamuilmaa virtasi sisään. Kuului äänten sorinaa. Oven luona oli syntymässä jonkinlainen riitatilanne. Uusi matkustaja oli kuljettajan vastusteluista huolimatta nostanut suuren, pyörillä varustetun, seepraraitaisen kangaslaukkunsa autoon. Hän suhtautui selvästikin epäilevästi matkatavaratilan turvallisuuteen. Kuljettajan ääni oli jo muuttumassa epätoivoiseksi.

– Se ei ole mahdollista. Täällä ei ole tilaa, ja isot, irralliset laukut sisätiloissa ovat onnettomuuden sattuessa hengenvaarallisia.

– Onnettomuuden! nainen