Laululintu

By Tuula T. Matintupa and Karoliina Kudjoi

Ihme jonka puolesta voisi vaikka tappaa

Käytyään kuoleman rajalla ja nähtyään enkelin maatalon isäntä Touko Juurakko perustaa Järvikylälle uuden uskonlahkon. Parikymppisestä Kukkamaria Aholasta tulee paikkakunnan kuuluisuus, kun hän puhkeaa laulamaan kielillä Juurakon seuroissa. Mutta kun laululintunen löydetään kuolleena seurantalolta, koko maan huomio kohdistuu pieneen pohjalaispitäjään. Kuolinsyytutkinnassa käy ilmi, että nuori nainen oli synnyttänyt, mutta miksi lapsesta ei löydy jälkeäkään?

Rikosylikonstaapeli Alina Mänty tiimineen ovat monimutkaisen rikospalapelin äärellä. Laululintu on toinen itsenäinen osa Etelä-Pohjanmaalle sijoittuvassa dekkarisarjassa.

Tuula T. Matintupa on tuottelias kirjailija, joka on kirjoittanut uransa aikana lukuisia romaaneja ja dekkareiden ohella myös nuortenkirjallisuutta ja fantasiaromaanin. Matintupa asuu Alajärvellä, Etelä-Pohjanmaalla.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Aug 5, 2021
• ISBN: 9789178297238

Book preview

• 1 •

Oli toukokuun kolmastoista päivä, päivänsankareita olivat Kukka, Floora ja tietysti kaikki Suomen äidit. Suuri tupa oli kuurattu nurkkiaan myöten päivän kunniaksi. Navetan vieressä kukkivan tuomen ja kukkapenkin talonpoikaispionien tuoksut tulvehtivat sisään avoimista ikkunoista. Kaija Juurakko polkaisi keinutuoliin vauhtia ja veti ilmaa sisäänsä. Tämän kun saisi pulloon pahan päivän varalle, hän mietti. Voisi avata korkin ja nuuskaista aina tarpeen tullen. Niitä tarpeita tuntui tulevan vuosien myötä aina vain tihenevässä tahdissa.

Radiossa kirkkokansa aloitti virren Soi kunniaksi Luojan. Kaija Juurakko yhtyi lauluun särisevällä epävireisellä äänellä.

Pihaan ajava auto rikkoi pyhäisen rauhan. Jarrut kirskuivat. Tympeä pölynhaju lehahti avoimesta ikkunasta. Kaijaa hävetti ajatella, että mies oli kaahannut kirkolle pitkin nuokkuvaa kylänraittia rikkinäisen pakoputkensa kanssa. Siinä olivat saaneet osansa Juurakon perheen pyhärauhasta niin elävät kuin kuolleetkin. Auton ovi paukahti. Raskaat askelet rasahtelivat hiekalla ja kopisivat eteisen poikki. Tuvan ovi lennähti seinään tulijan edessä. Touko Juurakko teki jyrinällä ja voimalla kaiken mitä teki.

Kaija katsoi miestään. Aloitti jaloista. Riisuisi joskus edes saappaansa eteiseen. Katse siirtyi jykevää vartaloa pitkin ylös kasvoihin. Silmät punoittivat. Oli käynyt hautuumaalla rääkymässä äitinsä perään. Aikamies, että viitsiikin! Valehtelee itselleen. Muorin eläessä mies oli inhonnut sitä kuin ruttoa. Ja kuka sitä riivinrautaa oikeasti kaipasi! Ilkeä se oli ollut, oikea piru ihmiseksi. Sitä Kaija oli aina ihmetellyt, miten niin kuivaan ja kurttuiseen olentoon oli mahtunutkin niin paljon sappea ja pahaa sisua. Oli pitänyt lähes kaksimetrisen poikansakin ainaisen pelon vallassa. Ja jumalatonkin se oli ollut, kironnut ja pilkannut. Oli väärin, että oli saanut paikan kirkkomaassa hurskaiden keskellä. Aidan taakse se olisi pitänyt kuopata. Niin ennen tehtiin.

Touko Juurakko marssi tuvan poikki radion luo ja sammutti veisuun etusormen painalluksella.

– Laita kahvia. Pitää mennä keritsemään lampaat.

Kaija nousi raskaasti ähkäisten. Selkä tuppasi puutumaan aina aamupuolella yötä. Mies maata röhnötti kapeassa sängyssä niin leveästi, että hänelle ei jäänyt seinän puolelle pusertuneena tilaa hääviin edes kylkeä kääntää.

– Onko pakko lähteä pyhänä navettaan? Vielä äitienpäivänä!

Touko Juurakko mulkaisi ympäri tupaa.

– Jaa, että äitienpäivänä. En näe täällä yhtään mukulaa. Näetkö sinä?

Kaija nielaisi esiin pyrkivän nyyhkäisyn. Myrkystä sakea ilma anopin haudan ympärillä oli tehnyt taas tehtävänsä. Maho lehmä! Sillä nimellä anoppi oli miniäänsä kutsunut viimeiseen asti, vaikka sängyn pohjalla makasi, käsin käänneltävänä.

Touko Juurakko pyyhki hikeä otsaltaan. Suurin osa kaksikymmenpäisestä uuhilaumasta nautti keventyneestä olemuksestaan pihaton puolella. Kaksi oli vielä jäljellä, pässi Elvis ja sen lempivaimo Madonna. Keritsinkone oli kuumentunut. Se poltti paljasta kättä ikävästi. Pitäisi siivota ilmansuodatin ja huuhdella terät lämpimällä vedellä. Mutta kyllä se vielä pari lammasta kestäisi, kunhan saisi hetken huilata, mies päätti. Hän käveli karjakeittiön puolelle ja kumartui juomaan vettä suoraan hanasta. Pyyhkäistyään suunpieltä kämmenselällä hän jäi tuijottamaan ulos pienestä ikkunasta. Siinä aukesi lähes koko hänen valtakuntansa, Juurakon pientila kärpästen paskoman lasin takana. Eipä ollut hurraamista, mutta siitäkin oli pitänyt tapella veljien kanssa, jotka halusivat tilan myyntiin ja rahat jaettavaksi.

Äite oli kuunnellut tappelua aikansa ja sanonut sitten ykskantaan: – Touko saa talon ja sillä selevä. Te muut ootta saaneet koulutuksenna. Kyllä sillä pitääs pärjätä.

– Niin, että tyhmimmälle pojalle tila, siinähän meidän maataloutemme rappion salaisuus piilee.

Tapanin sanat ja niitä seurannut Jussin ivanauru olivat kaikuneet Toukon päässä pitkän aikaa. Ei hän tyhmä ollut vaikka opettajat olivat koulussa niin ajatelleet. Asiat eivät vain järjestyneet hänen päässään samalla tavalla kuin toisilla, ja minkä hän sille mahtoi, että kirjaimet vilistivät ympäri kirjansivuja kuin kusiaiset konsanaan.

Tapani-veli lähti silloin kotoa viimeisen kerran. Kahdesti kävi vielä äitiään sairaalassa katsomassa ennen kuin tämä kuoli. Jussin kertoman mukaan velipoika eleli maisterina Helsingissä. Kaksi mukulaa sillä oli, likka ja poika ja tuomari muijana. Kotona ei ollut sen koommin käynyt eikä ollut tarvis tullakaan.

Pikkuveli puolestaan oli usein nähty vieras Juurakossa. Oli taas kuukausi sitten ilmestynyt oven taakse krapuloissaan rahaa kerjäämään, vaikka Touko oli vasta viikkoa aiemmin vannonut, ettei enää antaisi pennin latia veljen juopotteluun.

Jussi oli kyllä ensin hätäpäissään soittanut vanhimmalle veljelleen ja kysellyt vissiin muina miehinä kuulumiset ennen varsinaista asiaansa. Mutta eihän Tapanilta, siltä visukintulta, ollut mitään herunut. Ei ollut äidin hautakiveenkään osallistunut. Käski silloinkin vain Toukon myydä vanhan höynän avulla varastamaansa metsää sen verran, että saa kiven maksettua. Jussille se oli saarnannut suut ja silmät täyteen viinan kiroista ja käskenyt lopuksi mennä merkonomin töihin, kun oli siihen oikein äidin mainostaman koulutuksenkin saanut.

Kuka nyt juopon töihin ottaisi? Parempi olisi, että poika tulisi kotiin asumaan, olihan heillä tilaa. Mutta mahdotontahan se oli. Muija oli niin helvetin jumalinen, ettei halunnut syntistä juoppoa vinttikamariinsa asumaan. Ei se sitä pojalle ääneen sanonut, kulki vain leukapielet kireinä ja päästeli pitkiä huokauksia. Ja sydänalaansakin se piteli. Touko epäili, ettei siellä kouran alla ollut sydäntä ollenkaan. Ei kai Jussi juoppoudelleen mitään voinut, poika parka. Pakkohan sille oli ollut pari sataa antaa, ihan jo senkin takia, kun Tapani oli kieltäytynyt. Kaija oli huutanut pojan mentyä kuin palosireeni, mutta väliäkö sillä. Omia rahojaan hän antoi. Muija syyti omat rahansa seurakuntansa pohjattomaan kolehtihaaviin.

Kukin taaplaa tyylillään, Touko ajatteli kokeillessaan keritsinkoneen kylkeä. Se oli enää vain hiukan haalea. Hän tallusteli takaisin lampolan puolelle, veti hansikkaat käteensä ja avasi karsinan oven.

Karsinassa oli nyt runsaasti tilaa ryntäillä, ja kesti hetken ennen kuin hän sai kunnon otteen rimpuilevasta uuhesta. Hän kellisti sen tottuneesti kyljelleen, kohotti etujalkaa aloittaakseen keritsimisen.

Elvis-pässi oli jahdin aikana perääntynyt äärimmäiseen nurkkaan heinähäkin taakse ja tarkkaili sieltä tilannetta punareunaisilla silmillään. Kun kone rasahti käyntiin, isokokoinen sarvipää astui varovasti lähemmäs. Hetken aikaa kaikki sujuikin mallikkaasti. Kone surrasi. Uuhi makasi hiljaa aloillaan. Elvis märehti. Paksun nahkahansikkaan läpi koneen nopea kuumeneminen ei tuntunut keritsijän käteen. Kun kone sitten kosketti lampaan alavatsan herkkää ihoa takajalkojen välissä, uuhi päästi korviavihlovan rääkäisyn. Siinä samassa Elviksen primitiiviset ritarinvaistot heräsivät, leuat pysähtyivät ja pässi hyökkäsi. Touko Juurakko tunsi valtavan töytäisyn jossain munuaistensa tienoilla. Seuraava isku osui suoraan miehen niskakuoppaan. Hän tunsi putoavansa jonnekin syvälle. Kuolema, ja helvetti millainen! hän ehti ajatella ennen kuin kaikki pimeni.

Elvis ja Madonna märehtivät omissa mietteissään karsinan toisella reunalla. Touko Juurakko lojui katon rajassa ja katseli olkikasassa makaavaa myttyä. Se muistutti aika tavalla variksenpelätintä. Jalka sojotti sivulle kummallisessa kulmassa, ja haalari näytti revenneen selästä.

Olenko tuo minä? hän ajatteli. Kummallista. Tämähän tuntuu mukavalta.

Hän katsoi ylöspäin ja näki pääskysten lentelevän sinisellä taivaalla. Hitaasti valo alkoi lisääntyä.

Muutamassa päivässä tieto levisi kylän läpi kuin kulovalkea. Juurakon Touko oli kohdannut enkelin. Pässin kutale oli onnistunut siinä, missä muija ja seurakunnan papisto olivat surkeasti epäonnistuneet. Mies oli tullut uskoon ja oikein rytinällä. Tutkimattomia ovat Herran tiet ja outoja hänen apuväkensä.

• 2 •

Kirkkoherra Veli Toivola katseli virka-asuntonsa portailta Kirkkopuiston kirjavaa ihmisvilinää. Seurakunnan tärkeän viikonlopputapahtuman valmistelut olivat loppusuoralla. Korkea esiintymislava oli jo paikoillaan, ja vapaaehtoiset miehet olivat siirtyneet kokoamaan suurta ruuanjakelukeittiötä. Nuorisoporukka kantoi pöytiä ja penkkejä iloisen suunsoiton ja vitsinväännön säestyksellä. Seurakuntatalon ovet kävivät tiuhaan tahtiin. Naiset siellä valmistelivat huomista ruoka- ja kahvitarjoilua. Kaikki sujui kuten pitikin, ja silti Toivola tunsi olonsa levottomaksi. Hänen katseensa hakeutui väkisinkin kohti puiston laidalla kohoavaa nuorisoseurantaloa, minne saarnaaja Touko Juurakko oli perustanut kilpailevan yrityksensä.

Juorut Juurakon kummallisesta uskoontulosta olivat toki kantautuneet kirkkoherranvirastoon lähes välittömästi tämän ihmeen tapahduttua, mutta miehen ilmestyminen Toivolan työhuoneeseen oli silti ollut epämiellyttävä yllätys. Mies oli seissyt siinä suurissa mutaisissa saappaissaan ja tuijottanut kirkkoherraa silmiin tavalla, jota saattoi kuvata vain yhdellä sanalla: röyhkeä. Ja mitä hän olikaan vaatinut! Päästä puhumaan kirkkoon, eikä pelkästään puhumaan, vaan saarnaamaan ihan saarnastuolista asti. Ja taustatukeakin kuulemma löytyi, itse Herra Jumala.

Kirkkoherraa puistatti. Enkeli oli mukamas ilmestynyt Juurakolle ja käskenyt saarnata ihmisten välistä rakkautta. Tekopyhät ja tapakristilliset piti häätää pois Herran huoneesta ja kutsua tilalle kaikki syrjityt, kuten esimerkiksi juopot, huorat, hullut ja homot. Sanojensa vakuudeksi mies oli oikein pamauttanut nyrkkinsä Toivolan pöytään. Mies ei ollut suostunut lähtemään ennen kuin Toivola oli kutsunut suntion ja haudankaivajan avukseen. Vaikka välikohtaus oli ollut ikävä, Toivola ei ollut täysin ymmärtänyt sen merkitystä. Muussa tapauksessa hän olisi ehtinyt estää seuraukset. Juurakko oli kohtelustaan suivaantuneena marssinut suoraan kunnan päättäjien puheille ja pyytänyt saada nuorisoseuran vuokralle. Kunnanisät olivat olleet enemmän kuin innoissaan saadessaan yhden rahareiän tukittua varsinkin, kun Juurakko oli lyönyt vuoden vuokrarahat pöytään. Diakonissa tiesi kertoa, että mies oli myynyt metsästään puita kevättalvella ja oli nyt varoissaan.

Ja tämä kirkkoherran naapuriin perustettu rakkauden yhteisö oli lähtenyt kukoistamaan. Aluksi ihmiset olivat menneet kokouksiin uteliaisuuttaan tai saadakseen nauraa Juurakolle tämän selän takana. Mutta muutama oli jäänyt miehen puheiden koukkuun, ja vähitellen uusi seurakunta oli lähtenyt kasvamaan. Nyt se levisi kuuleman mukaan jo naapurikuntiinkin, joista tultiin oikein pikkubusseilla Juurakon sanaa kuulemaan. Jumalan sanaksi Toivola ei sitä uskonut.

Hän oli muutamia kertoja katsellut kiikarilla seurantalolle menijöitä. Pappilan olohuoneesta oli ovelle suora näköyhteys. Juoppoja sinne näkyi menevän kyllä ja muutamia säästöjen vuoksi sairaalasta ulos heitettyjä mielenterveyspotilaita, mutta homoista ja huorista hän ei osannut sanoa. Juttuja tietysti kylillä liikkui, mutta kuka niistä tiesi? Ikäväkseen hän oli nähnyt taloon menevän myös useita oman seurakuntansa jäseniä. Hän oli tunnistanut joukosta jopa pari kirkkovaltuuston rivijäsentä. Näille luopioille hänen oli ollut pakko osoittaa pari varoituksen sanaa saarnoissaan, nimettömästi tietenkin. Vaimo oli sanonut pelkäävänsä, että Juurakosta oli tulossa hänelle pakkomielle, mutta ei se ollut sitä. Hän oli huolissaan ihmisten sieluista. Siinä oli koko totuus.

Kirkkovaltuuston puheenjohtaja Hannu Ahola oli parkkeerannut autonsa seurakuntatalon päätyyn suuren koivun alle. Sieltä oli hyvät näköalat joka suuntaan. Kirkkoherra seisoi pappilan portailla kuin kapellimestari orkesterin edessä. Seurakunta hyöri ja pyöri ympäri kenttää täysin tietoisena valvovasta silmästä. Nuorisoseuran nurkalla, paikassa mihin kirkkoherra ei nähnyt, tapahtui myös jotain. Siellä asennettiin suurta kovaäänispatteria vain muutaman metrin päähän seurakunnan vastaavasta rakennelmasta ojan toisella puolella. Ahola pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Hän mietti pitäisikö mennä kertomaan Toivolalle, mutta päätti sitten puhua Juurakon kanssa. Kyllähän tässä jonkinlainen sovintokin olisi mahdollinen, kun puhuttaisiin kuin mies miehelle. Toivola ei siihen vielä kyennyt. Ehkä joskus, kun pahin järkytys olisi ohitse.

Aholaa eivät opinkappaleet juurikaan kiinnostaneet. Hän oli pyrkinyt seurakunnan päättäviin elimiin puhtaasti poliittisin ja liiketaloudellisin perustein. Tietysti hän piti huolta uskottavuudestaan käymällä kirkossa ja seurakunnan tilaisuuksissa riittävän usein. Mutta jutut vedenpinnalla kävelystä ja kuolleiden henkiin herättämisestä hän jätti muitten mietittäväksi. Juurakkoa hän piti ohimenevänä ilmiönä eikä käsittänyt Toivolan huolta.

Hän havahtui mietteistään, kun joku kopautti auton ikkunaan. Hän avasi ikkunan. Hänen poikansa Juhomatti kurkisti sisään ja virnisti huulillaan vaikka silmät pysyivät ilmeettöminä.

– Mitä sä täällä kyttäät? Olis tuolla tekemistä sullekin.

– En sanoisi tätä kyttäämiseksi. Poikkesin vain vilkaisemaan. Minulla on töitä.

Juhomatin ilme synkkeni. Hän kohautti olkapäitään.

– Whatever!

Hannu Ahola seurasi poikaansa kun tämä lampsi rennosti kädet farkkujen takataskuissa kavereitaan kohti. Nämä huusivat hänelle jotain, ja poika vilkaisi taakseen. Ahola kohtasi katseen ja kuvitteli näkevänsä siinä vihanpilkahduksen. Äkkiä hänestä tuntui kuin kylmä käsi olisi sipaissut hänen niskaansa. Hänen oli pakko myöntää, että poika pelotti häntä. Miksei tämä voinut olla luonteeltaan kuin sisarensa? Kaksoset olivat olleet pienestä asti erilaisia. Hän ajatteli Kukkamarian lämmintä hymyä ja ilosta tuikkivia sinisiä silmiä, kun tämä pienenä tyttönä kiersi pulleat käsivartensa isänsä kaulan ympärille ja työnsi huulensa törrölleen suukon toivossa. Juhomatin katseessa hän oli nähnyt jo hyvin varhain itsetietoisen ja haastavan pilkkeen. Hän oli yrittänyt puhua siitä vaimolleenkin, mutta tämä oli vain nauranut ja sanonut: Höpö, höpö! Et vain taida kestää sitä, että taloon on tullut toinenkin mies!

Nyt oli jäljellä vain tuo toinen mies ja hänkin enää vain yliopiston loma-aikoina. Hannu Aholalla ei ollut aavistustakaan, missä hänen tyttärensä kuljeskeli. Peruskoulusta päästyään tyttö oli pakannut tavaransa ja muuttanut Kokkolaan tätinsä luo. Ensin Ahola oli huutanut ja raivonnut vaimolleen. Sitten hän oli ajanut Kokkolaan hakeakseen tytön takaisin kotiin. Vaimo oli ehtinyt varoittaa sisartaan. Talossa oli ollut vain kälyn mies. He olivat käyneet pitkän ja kiukkuisen väittelyn. Kumpikaan ei halunnut poliisia paikalle. Se oli selvää. Eikä poliisi sitä paitsi puuttuisi asiaan. Tyttö oli tätinsä talossa äitinsä suostumuksella. Hän oli lopettanut peruskoulun ja hänellä oli opiskelupaikka ammattikoulussa. Mitä Ahola oikein vaahtosi? Mikä tässä oikein oli vikana? Osaisiko Hannu selittää asian? oli lanko kysynyt. Ahola ei osannut eikä halunnut.

Hän vain tiesi, että hänen oli pakko varjella tyttöä, silmäteräänsä maailman pahuudelta. Tämä oli herkkä ja hyvä lapsi, jotenkin niin kovin haavoittuvainen. Loppujen lopuksi hänen oli ollut pakko luovuttaa ja lähteä pois. Mutta hän oli ollut oikeassa. Muutamassa vuodessa Maria oli joutunut vaikeuksiin. Koulu oli jäänyt kesken. Viimeksi kun hän oli kuullut jotain tytöstä, tämä asui Seinäjoella jossain epämääräisessä murjussa vielä epämääräisemmän porukan keskellä. Kaksi kertaa hän oli hakenut Marian kotiin. Tytölle oli hankittu apua ja hoidettu terveeksi. Ja parin viikon sisällä hän oli jälleen hävinnyt omille teilleen.

Aholat syyttivät siitä toisiaan. Sähköinsinööri Hannu Ahola ja hänen opettajavaimonsa Minna eivät enää puhuneet keskenään kuin välttämättömimmän. Molemmat elivät omaa elämäänsä. Yhdessä he jatkoivat vain sen vuoksi, että niin oli helpompaa ja halvempaa. Kumpikaan ei odottanut juuri mitään, ei toisiltaan eikä tulevaisuudeltaan.

– Päivää, mitäs mies puuhaa?

Touko Juurakko kohotti katseensa lattianrajasta.

– Päivää vain itsellesi ja tervetuloa. Itse Herra lähetti sinut hätään. Tähän pistorasiaan ei tule virtaa. Pitäisi saada nuo pihalla olevat kovaääniset toimimaan.

– Mikäs siinä, kyllähän minä auttaa voin, Ahola sanoi. – Pitäisi vain ensin neuvotella siitä, miten niitä kovaäänisiä käytellään. Et kai aio sabotoida seurakunnan tärkeintä kesätapahtumaa?