Pimeyden kääntöpuoli

By Tuula T. Matintupa and Karoliina Kudjoi

Voiko ihmisellä olla kuun tavoin pimeä puoli, joka ei koskaan käänny valoon?

Antero ja Helena Väkerö asuvat isossa talossa pienellä paikkakunnalla Väkeröiden suvun omistaman sahan ja talotehtaan vieressä. Eräänä päivänä Anterolle ilmestyy sosiaaliseen mediaan profiileja, joita hän ei ole omien sanojensa mukaan tehnyt. Sitten Helenan rakastama puutarha tuhotaan. Oudot tapahtumat seuraavat toisiaan, kunnes kaikki kärjistyy kohtalokkaaseen automatkaan…

Rikosylikonstaapeli Alina Mänty tiimineen alkaa tutkia Väkeröiden tapausta ja tempautuu rikkaan suvun vaiettujen salaisuuksien ja monimutkaisen ihmissuhdevyyhdin syövereihin.

Pimeyden kääntöpuoli on neljäs osa Etelä-Pohjanmaalle sijoittuvassa dekkarisarjassa, jonka keskushenkilönä on älykäs ja kovahermoinen rikosylikonstaapeli Alina Mänty.

Tuula T. Matintupa on tuottelias kirjailija, joka on kirjoittanut uransa aikana lukuisia romaaneja ja dekkareiden ohella myös nuortenkirjallisuutta ja fantasiaromaanin. Matintupa asuu Alajärvellä, Etelä-Pohjanmaalla.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Aug 19, 2021
• ISBN: 9789178297276

Book preview

• 1 •

Helena Väkerö seisoi yläkerran hallissa. Vanha könniläinen raksutteli uudenvuoden ensimmäisiä minuutteja. Ne napsahtelivat muuten kalustamattoman tilan seinissä kuin nuolet ja jäivät sinne poukkoilemaan paisuen vähitellen tunneiksi, päiviksi ja vuosiksi.

Tännehän tämä sopii mainiosti, Antero Väkerö sanoi muuttopäivänä laskiessaan kellon varovasti lattialle portaiden yläpäässä. Isä olisi mielissään.

Helena olisi potkaissut koko käsinmaalatun komistuksen portaita alas, ellei olisi tiennyt, miten tärkeä se miehelle oli. Anteron isä, Olavi Väkerö, oli edelleen, vuosia kuolemansa jälkeen, hänen inhokkilistansa ykkösenä. Se oli lyhyt lista, ja Olavilla oli siinä ihan oma sivunsa. Hän siemaisi loppuun väljähtyneen, haalean kuohuviinin, vaikka tiesi, että aamua ajatellen olisi ollut viisainta kaataa se kurkun sijasta viemäriin. Käpälämäen edessä seisova vanha pihlaja heilautti oksiaan ikään kuin tervehtiäkseen. Hän avasi ikkunan ja kohotti sille tyhjää lasiaan. Prosit, ystävä!

Hiljaisuus oli lähes täydellinen. Sitten yksinäinen voipunut raketti himmensi kirkkaana loistavat tähdet ja katosi melkein saman tien vaimeasti poksahtaen. Jokiranta Camping oli järjestänyt perinteisen uudenvuodenriehan hevosajeluineen ja ilotulituksineen. Sisään tulvi leutoa, hieman kosteantuoksuista pakkasilmaa. Se suorastaan kutsui ulos pienelle kävelylle.

Anteron tuttu kuorsaus kuului makuuhuoneen oven läpi. Muutama pitkä veto, kuin vaimennetusta moottorisahasta, hiljaisuus ja korahdus, pitempi tauko ja saha uudelleen. Uniapnea, oli lääkäri varoittanut. Anteroa se ei juuri huolettanut. Mutta Helena oli maannut yö yön jälkeen valveilla kuunnellen tätä yksitoikkoista konserttia miettien mitä tapahtuisi, jos kerran hiljaisuus vain jatkuisi ja jatkuisi. Ovi narahti. Kuorsaus vaimeni. Kädet kurottautuivat tavoittelemaan viereistä tyynyä. Sitten nukkuja kääntyi raskaasti toiselle kyljelle, ja kuorsaus alkoi uudestaan.

Helena katseli miestään. Aivan kuin kuohuviini olisi kirkastanut hänen havaintokykynsä. Missä välissä pyöreäkasvoinen, punaposkinen poika oli muuttunut aikuiseksi, velttolihaiseksi mieheksi? Tuttu ja täysin tuntematon, hän ajatteli. Minä en ole ikinä rakastanut tuota miestä. En oikeasti, en, kuten hän minua. Hallin kello läimähti kerran. Hän pysähtyi kuuntelemaan omia ajatuksiaan. Viini hänessä kysyi, mitä rakkaus oikeasti on? Selväpäinen Helena olisi naurahtanut pilkallisesti moiselle höpinälle, mutta tänä yönä barrikadi oli tilapäisesti sortunut, ja hänen oli pakko vastata. Ehkä se on juuri tätä. Ehkä rakkautta onkin tuntea näin suurta surua siitä, että ei kykene antamaan toiselle sitä, mitä tämä todella tarvitsee ja ansaitsee. Ymmärsikö toinen jääneensä jostain paitsi, sillä ei ollut mitään merkitystä.

Hän hipsutteli varovasti alakertaan ja pysähtyi hetkeksi peilin eteen. Hämärä oli armollinen. Se piilotti vuosien merkit kasvoissa. Vartalon ääriviivoja se ei pystynyt piilottamaan. Omasta mielestään hän oli hoikka ja kapeakasvoinen. Laiha ja luisevanaamainen, ajattelivat monet, jotkut jopa ääneen.

Pärstäsi on kuin kilpapyörän satula ja persettä sinulla ei ole ollenkaan, oli Johanna-serkulla tapana huomauttaa vähintään kerran kuussa. Useimmiten tämä tapahtui silloin, kun serkku itse oli turhaan yrittänyt löytää tyylikkäitä vaatteita omien hyllyvien muotojensa verhoksi.

Nouse ylös siitä saamarin pyörätuolistasi ja kävele, kun kerran osaat, oli Helenalla tapana vastata hänen arvosteluunsa. Voisit ehkä laihtuakin pari kiloa.

Vastaukseksi hän sai yleensä remahtavan naurun, johon oli pakko yhtyä. Hän rakasti Johanna-serkkua kuin sisarta, jota hänellä ei ollut. Heillä oli yhteinen nuoruus, yhteiset ilot ja surut, yhteiset salaisuudet. Vuosia sitten Johanna oli loukkaantunut vakavasti auto-onnettomuudessa. Hän oli ollut lavatansseissa ja jäänyt bussista kotinsa lähellä olevalla pysäkillä, kun kovaa vauhtia kiitävä auto oli törmännyt häneen. Syyllistä ei koskaan tavoitettu, vaikka hänen henkilöllisyydestään oltiinkin kutakuinkin varmoja. Helena mietti usein, olisiko kaikki toisin, jos hän itse ei olisi jäänyt vuoteeseen juuri sinä samaisena kesälauantaina kolmekymmentä vuotta sitten?

Helena veti toppapuvun ylleen. Ulko-ovi narahti. Hetken hän oli taas teini-ikäinen, joka oli karkaamassa salaa ulos. Vatsassa kouraisi tutusti. Portinpylväiden luona hän pysähtyi ja katsoi taakseen. Ulkovalot olivat vielä kytkemättä. Talo seisoi tummana möykkynä pimeydessä. Tuuli tanssitti sen nurkissa puiden ja pilvien harmaita varjoja. Mustat kengänjäljet erottuivat selvästi ohuessa valkeassa lumessa. Aivan kuin joku seuraisi. Hän otti vaistomaisesti muutaman nopean juoksuaskelen ja pysähtyi sitten naurahtaen ääneen omalle pelolleen. Tämä kyläpahanen, missä he asuivat, oli maailman turvallisin paikka. Taajama jäi kahden suuren valtatien väliin. Vierailijoita ei kylässä juuri näkynyt muutamaa satunnaista Jokirannan mökeissä yöpyvää kulkijaa lukuun ottamatta.

Myllytien ajouriin oli kertynyt märkää sohjoa, joka tunkeutui tennareihin. Varpaat muuttuivat vähitellen jääkalikoiksi. Kumisaappaat olisi ollut oikea valinta, mutta ne olivat tälle kelille liian liukkaat. Helena suunnitteli jo kääntyvänsä takaisin, kun huomasi keskustan suunnasta lähestyvän epämääräisen muodostelman, joka kitisi ja suhisi liikkuessaan. Hetken hän kuvitteli, että Arosen luomutilan pikkuponi, Polle, oli ilotulituksen säikäyttämänä lähtenyt karkuteille. Mutta kun hahmo pääsi lähemmäksi, hän tunnisti tulijat. Johanna-serkku siinä pönötti pyörillä varustetussa potkukelkassaan. Kelkan sarvissa puuskutti Emilia, Johannan tytär. Kulkue pysähtyi. Emilia päästi irti kelkasta ja pyyhkäisi lapasella vuotavaa nenäänsä. Helenan oli vaikea uskoa silmiään.

– Johanna! Oletko sinä helkkarin nainen tullut hulluksi?

– Kuinka niin?

Kaksi kirkkaansinistä viatonta silmää tuijotti häntä huivien keskeltä.

– Pistät raskaana olevan tyttäresi tyyräämään itseäsi potkukelkalla pitkin sulaa asvalttia keskellä yötä!

– Teki mieli vähän potkuttelemaan, Johanna puolustautui. – Ja, kuten voit itsekin todeta, tässä on pyörät.

– Joo, jotka kaikki vinksottavat eri ilmansuuntiin, Helena tuhahti.

– Sitä paitsi liikunta tekee Pullukalle pelkkää hyvää.

Vauvana Emilia oli ollut varsinainen ruipelo. Neuvolasta oli satanut ruokinta- ja hoito-ohjeita, mutta mukavuutta rakastava Johanna ei ollut suostunut vaivaamaan niillä mieltään. Hänen logiikkansa mukaan tytöstä tulisi pullukka, jos häntä kutsuttaisiin Pullukaksi. Ei Emiliasta pullukkaa tullut, mutta terve ja sopusuhtainen tyttö kuitenkin. Mutta Pullukka-nimi jäi. Helena epäili usein, että Johanna oli vähän hullu.

– Miksi et työnnä itse kelkkaasi? Liikunta tekisi hyvää sinullekin.

– Minähän liikun koko ajan, kunhan likka vain työntää, Johanna virnisti. – Lonkkaa ja säärtä kolottaa niin helvetisti. Mikään särkylääke ei auta. Olen ajatellut ryhtyä pössyttelemään, mutta likka ei suostu hankkimaan sopivaa poltettavaa. Pitää vissiin tilata siemeniä netistä ja ruveta itse kasvattamaan.

– Joo, teepä se. Kunhan vain itse kökit hamppupellollasi, etkä laita mukuloitasi siihenkin hommaan.

Helena työnsi Emilian sivuun ja tarttui kelkan sarviin. – Nouse koivillesi, että saan tämän vehkeen käännettyä. Minä työnnän sinut kotiin.

Kelkka kulki kevyemmin kuin hän oli kuvitellut eikä mennyt montakaan minuuttia, kun he olivat Tarkkamaan Valinnan pihassa. Emilia ojensi äidilleen kyynärsauvan, joka oli nojannut rappusten kaiteeseen. Johanna vääntäytyi ähkäisten pystyyn.

– Perhana, kun pitäisi laihtua. Olisi helpompi liikkua, hän murahti. – Voisin antaa osan tästä läskistä sinulle. Sulla olis sille tilausta.

– Kiitos vain, mutta ei kiitos, Helena hymähti. – Eikä viitsitä alkaa taas tätä samaa laulua.

– Tule sisään. Saat kahvia ja konjakkia.

– Olen juonut jo melkein pullollisen kuohuviiniä.

– Ihan yksikseskös?

– No en tietenkään. Kyllä me se Anteron kanssa avattiin, mutta sitten häntä rupesi nukuttamaan.

– Oho, ovat ajat muuttuneet. Eipä Veli Ponteva ennen ruukannut nukahtaa, jos pullossa oli vielä tilkkanenkin jäljellä.

– Niinpä. Juuri tänä iltana huomasin, että aikaa on kulunut ja moni asia on muuttunut. Mutta et viitsisi sanoa häntä Veli Pontevaksi. Tiedät, että hän inhoaa sitä.

– Sehän hän kumminkin on. On aina ollut. Mutta älä huoli, en minä sitä hänelle päin naamaa sano. Vaikka ei se ennen häntä häirinnyt.

– Ei niin. Mutta nyt häiritsee.

Keskustelun kuluessa he olivat päässeet keittiöön. Emilia oli laittanut kahvin tippumaan ja vetäytynyt sitten omaan huoneeseensa. He istuivat vastakkain pöydän ääressä. Konjakkipullo hupeni hidasta tahtia. Johanna oli laittanut tarjolle myös lautasellisen suklaakakkusiivuja ja kulhollisen homejuustomuruja.

– Emilia ei sitten suostu kertomaan, kuka lapsen isä on? Helena totesi.

Johanna pudisti päätään. – Kummallinen kakara!

– Miten niin kummallinen? Äitiinsä tullut. Ethän sinäkään ole ikinä maininnut halaistua sanaa Petterin isästä.

– Katos, kun siinä ei ole mitään mainitsemisen arvoista, Johanna kivahti. – Riittää kun on yksi Närhenretale ihmisillä puitavana.

Johanna oli ollut kihloissa sahan entisen työnjohtajan, Tapani Närhen, kanssa. Emilia syntyi samoihin aikoihin, kun Helena ja Antero vihittiin. Samana vuonna joulunaikaan Närhi lennähti lahden yli, eikä hänestä sen koommin kuultu pihaustakaan. Kymmenen vuotta myöhemmin Johanna sitten kaikille yllätykseksi pyöräytti maailmaan pojan, joka sai nimekseen Petteri. Isästä hän ei suostunut puhumaan edes Helenalle.

Vammainen ihminen ja tuollaista tekee, päivitteli kylän yleinen mielipide ABC:n baarissa.

– Sinä varmaan löysit sen joltain yksinäisten sydänten palstalta, Helena heitti.

Närhen paon jälkeen Johanna oli siirtynyt kirjedeittailusta nettideittailuun heti, kun se tuli mahdolliseksi. Hänellä oli virityksiä parillakin sivustolla. He olivat joskus yhdessä nauraneet hänen löytämilleen sulhasehdokkaille.

– Annetaan olla tämän aiheen ja juodaan lisää, Johanna sanoi leppoisasti. – Jokainen pitäköön salaisuutensa. Jaa, ja siitä tulikin mieleeni. Keneltä se kirje oli?

Helena laski lasinsa pöydälle ja katsoi Johannaa hämmästyneenä.

– Mistä kirjeestä sinä puhut?

– Kuten sanottu, meillä kaikilla on omat pikku salaisuutemme. Älä sitten kerro, jos et halua.

– Johanna! Minä en tiedä, mistä kirjeestä sinä puhut.

Johanna mulkoili serkkuaan epäluuloisesti, mutta päätti sitten uskoa tämän vakuutteluja.

– Postimies oli taas kämmännyt oikein kunnolla. Meidän postimme joukossa oli kolmen muun huushollin sälää. Suurin osa oli mainoksia, joten heitin ne roskiin. Kuka niitä kaipaa! Mutta sinulle oli mainosten lisäksi tulossa sen verran eksoottisen näköinen kirje, että käskin Petterin käydä heittämässä sen teidän laatikkoonne, Johanna virnisti juopuneesti.

Alkoholi näytti saaneen vankan otteen hänestä. Helena ei silti uskonut hänen kuvitelleen moista ja pyysi tarkempaa selitystä.

– No se oli näin iso, Johanna osoitteli käsillään jotain epämääräistä. – Kuori oli sellainen punaraitainen lentopostikuori. Merkeissä oli norsuja ja omituisesti kiemurtelevia tanssijoita. Leimasta en saanut selvää, mutta veikkaisin ihan suunnattoman yleissivistykseni pohjalta jotain Aasian maata.

Hänen harottavat silmänsä yrittivät lukea Helenan kasvoja, joka toivoi, että terve juoponpuna peittäisi sen alla tapahtuvan totaalisen kalpenemisen.

– Luuletko, että… Johanna aloitti.

– En luule mitään, Helena kivahti.

Johanna nosti kätensä ilmaan.

– Okei, okei! Ehkä kirje on edelleen teidän laatikossa. Petteri vei sen vasta illalla. Kuka nyt aattoiltana postia hakee.

Joku, joka tekee pitkän illan konttorissa voidakseen pitää edes muutaman päivän lomaa uutenavuotena, Helena ajatteli. Se joku saattaisi hyvinkin kotiin tullessaan vilkaista ohimennen postilaatikkoon. Hän laski puolitäyden lasinsa pöydälle ja sammalsi jotain epämääräistä hyvästiksi.

– Kurkista sinne laatikkoon mennessäsi! Johanna huusi hänen peräänsä.

Postilaatikko oli tyhjä, kuten Helena oli uumoillutkin. Antero oli löytänyt kirjeen ja todennäköisesti päättänyt salata sen häneltä. Tähän yöhön saakka hän oli kuvitellut, että joistain ristiriidoista huolimatta heidän kahden välillä vallitsi keskinäinen luottamus. Astuessaan hiljaiseen taloon hän tunsi, miten tämä luottamus rasahteli säröille. Silti jokin naiivi olento hänen sisällään kuiskutteli vielä: Ole reilu. Hän on vain unohtanut antaa sen sinulle. Ehkä Petteri on unohtanut tuoda sen, tai hän on saattanut laittaa sen väärään laatikkoon.

Anteron kirjoituspöydällä lojui monenlaista postia, mainoksia, vanha kortti anopilta, joka oli ollut kylpylässä, ja rullalle kääritty Kauppalehti. Johannan kuvailemaa kirjettä ei niiden joukossa näkynyt. Helena penkoi nopeasti lukitsemattomat paikat. Ei mitään. Jäljellä oli vain lukittu laatikko, missä säilytettiin joitain vähemmän tärkeitä asiakirjoja. Kaikkein tärkeimmät paperit ja kalleimmat esineet Antero oli vienyt tehtaan kassakaappiin. Joko hän oli hävittänyt kirjeen tai se oli laatikossa. Helena kaivoi avaimen Kekkosen kipsipään jalustasta ja avasin laatikon. Siinä kirje käpristeli päällimmäisenä. Rullalla oleva Kauppalehtikin sai selityksensä. Muun postin Helena olisi saattanut viedä Anteron käsistä, kun tämä tuli kotiin, mutta finanssiasiat eivät kiinnostaneet häntä tippaakaan. Eli Kauppalehden hän olisi ilman muuta jättänyt miehelle.

Fast thinking, my love! Helena ajatteli hiukan vahingoniloisena ja tunsi sydämensä sykkeen tihenevän. Hän tarkasteli hetkisen kirjekuorta ennen kuin otti ohuet, käsinkirjoitetut arkit kuoresta ja istuutui pöydän ääreen lukemaan.

Hänen oli luettava kirje kahdesti ennen kuin hänen alkoholin sumentamat aivonsa ymmärsivät, mitä se sisälsi. Kirje ei ollut sellainen, mitä hän oli kuvitellut, toivonutkin ehkä. Se, mitä hän luki, miltei ylitti hänen käsityskykynsä. Hän työnsi tuolin kauemmas pöydästä, nojautui taaksepäin ja sulki silmänsä. Päässä vilisi kummallinen jono pätkiviä lyhytfilmejä. Hän ei kyennyt käsittelemään tapahtumia, jotka olivat osa häntä, mutta joista hän ei ollut tiennyt mitään. Missä oli hänen avoin, rehellinen ja luotettava miehensä, hänen kallionsa ja turvapaikkansa?

Pelko romahti hänen niskaansa kuin musta esirippu. Mitä nyt tapahtuisi? Miten tästä eteenpäin? Lopulta hän palautti kirjeen laatikkoon ja asetteli Kekkosen avaimineen omalle paikalleen. Sitten hän lähti talosta ja käveli pihan poikki Käpälämäkeen. Oli aivan hiljaista. Pihlajakin oli nukahtanut. Huonetta ei ollut lämmitetty moneen päivään. Takassa oli puut valmiina. Hän ehti saada tuohet syttymään, ennen kuin pahoinvointi iski. Hän ryntäsi vessaan ja oksensi oksentamasta päästyään. Tuntui siltä kuin hän olisi oksentanut ulos koko siihenastisen, valheellisen ja kurjan elämänsä.

• 2 •

Helvettiin koko miessukupuoli, rikosylikonstaapeli Alina Mänty ajatteli katsellessaan edessään seisovaa naista ja tämän kahta parkuvaa perillistä. Oli vain ajan kysymys, milloin nainenkin puhkeaisi ääneen vollottamaan.

– Minä vaikka otan lainaa ja maksan sinulle enemmän kuin sen käsirahan, nainen sanoi. – Minä en jaksa. En jaksa! Tulisin hulluksi, mutta en voi kun on nämä lapset.

Naisen jalkaan takertunut taapero lopetti hetkeksi itkunsa ja mongersi jotain omalla kielellään. Sitten hän kääntyi tuijottamaan Alinaa vihamielisesti aivan kuin kaikki kurjuus olisi ollut tämän syytä.

– Kuule, kyllä minä tajuan, Alina huokasi. – Mitäs jos istuisit ja vaikka riisuisit hiukan vaatteita noilta muksuilta. Heillä on varmaan kuuma.

Puuhailu auttoi naista rauhoittumaan. Hetken kuluttua vanhempi lapsista istui lattialla kynän ja paperinipun kanssa. Nuorempi versio lutkutti tyytyväisenä rintaa.

– Saatko sinä apua mistään? Alina kysyi.

– Äiti tulee heti, kun hän saa työasiat kuntoon.

Alina nyökkäsi. – Se on hyvä.

Hän mietti hetken ja jatkoi sitten: – Lähdetään siitä, että sinun ei juuri nyt tarvitse tehdä mitään. Asut kotonasi ihan rauhassa, ja jos on tarvis, voimme toki perua kaupat.

Naisen kasvot kirkastuivat.

– Kiitos, hän henkäisi.

Olen minäkin yksi hellämielinen hölmö, Alina ajatteli. Hän oli maksanut käsirahan Lampisen perheen asunnosta useita kuukausia aikaisemmin. Perheen muutto uuteen kotiin oli viivästymistään viivästynyt. Lopulta Alinan vuokraisäntä oli sanonut, että hänen anoppinsa tarvitsee Alinan asunnon viimeistään kahden viikon kuluttua. Ja tässä sitä nyt oltiin. Heljä Lampisen mies Roope Lampinen oli löytänyt uuden rakkauden työpaikaltaan, sen ainoan oikean tietysti. Viis vaimosta ja kahdesta mukulasta. Hän aikoi muuttaa perheen valmistumassa olevaan taloon uuden kumppaninsa kanssa. Vanha perhe sai jäädä entiseen asuntoon. Että asunto oli jo puoliksi myyty, ei tuntunut Roope Lampista häiritsevän.

Perheen mentyä Alina lähti kohti kahvihuonetta. Komisario Otto Mäki-Knuuttilan kumea murina kuului jostain talon uumenista. Sekin vielä! Pomo oli päiväkausia ärhennellyt ja heitellyt ärräpäitä ympäriinsä. Pöydän takana istuminen oli vaarallista. Alinakin oli saanut pari ryöppyä niskaansa, osittain ihan aiheesta. Pari paperia oli jäänyt lojumaan laatikkoon turhan pitkäksi aikaa. Kenttätyöskentely olisi nyt valttia, hän mietti.

– Huh, me jo luultiin, että nyt se tulee tänne, Pekka Ala-Matti sanoi Alinan nähdessään.

– Joo, ei rauhaa missään. Tiedätkö sä, mikä sitä vaivaa? Sehän huutaa kuin mummo uunissa.

Teemu Kulmanen virnisti Alinalle lehtensä takaa.

– Sillä on varmaan on peräpukamia, kun istuu kaiket päivät, Alina tuhahti. – Sen siitä saa, kun ryhtyy komisarioksi.

– Mitä hittoa se siellä tekee? Pekka kysyi.

Kulmanen laski lehden pöydälle.

– Kuka? Missä? Ottoko?

– No se mummo! Siellä uunissa.

– Ai se. Johan mä sanoin. Huutaa.

Alina haki jääkaapista jogurtin ja kaatoi itselleen kahvia.

– Sopiiko teille, jos minä asun pahvilaatikossa tuolla eteisessä jonkin aikaa? Parin viikon päästä minulla ei ole asuntoa.

– Mikäs siinä, Kulmanen sanoi hövelisti. – On lämmintä ja mukavaa ja rakkaat asiakkaat aina lähellä. Saat kyllä sitten hoitaa yöpäivystykset vuokraa vastaan.

– Voinhan minä mennä jonnekin matkustajakotiin vähäksi aikaa, jos saisin tuoda tavaroita vaikka tuonne kellarin tyhjään varastoon, Alina puhui puoliksi itsekseen. – Ei vain juuri nyt huvita mennä kysymään Otolta yhtään mitään.

– Nainen, Esa Marttila ilmoitti omasta nurkastaan. – Kaiken takana on nainen. Aina!

– Tämä keskustelu käy aina vain omituisemmaksi, Alina huomautti. – Minkä kaiken takana niitä naisia on?

– Ihan kaiken, mutta etenkin Oton.

– Ahaa! Liinastako tämä johtuu? Onko rakkaudessa ryppyjä?

– Vekki, jos ei ihan repeämä. Neiti Harjula on pakannut kapsäkkinsä ja muuttanut pois tykkänään.

Esan lausunnoksi ilmoitus oli sangen pitkä ja tyhjentävä. Hidaspuheisen miehen sisällä piili valtava tietomäärä, josta sai kiittää hänen puheliaampaa ja hyvin uteliasta puolisoaan. Vaimo kertoi juttujaan, ja Esa, jolla oli uskomaton muistikapasiteetti, imi tätä tietoa itseensä kuin sieni, halusi tai ei.

– Lemmensairas pomo! Sehän tästä nyt vielä puuttui.

Teemu lähti ovea kohti. – Onneksi meillä on Santalan kanssa rikospaikkatutkinta kesken. Pikkupojat ovat käyneet kusella yhden papan ulkovarastossa.

Ohi mennessään mies taputti Alinaa selkään. – Kuule, minä soittelen pari puhelua päivän mittaan. Palataan sinun asunto-ongelmiisi vähän myöhemmin tällä viikolla. Minulla saattaa olla ratkaisu tiedossa.

– Miksi et mene Kristiinan asuntoon? Pekka kysyi.

– En kai minä voi noin vain muuttaa toisen ihmisen kotiin, kun tämä on poissa.

– Tuskin hänellä olisi mitään sitä vastaan.

Pekka oli tietysti oikeassa. Alina olisi hyvin voinut mennä hetkeksi asumaan ystävänsä ja työtoverinsa asuntoon. Kristiina Järvinen oli opintovapaalla suorittamassa loppuun joskus ammoin kesken jääneitä psykologian opintojaan. Asunto, josta Alina oli maksanut käsirahan, oli Kristiinan taloyhtiössä. Häneltä Alina oli siitä alun perin kuullutkin. Mutta hänen olisi pitänyt soittaa Kristiinalle ja pyytää lupa. Eikä hän halunnut kertoa tälle,