Elämän kiirastulessa

By Selma Anttila

Alli Teitti on työläistaustainen helsinkiläisnainen, joka on tottunut kovaan puurtamiseen. Alli tietää, miten tärkeää taloudellinen riippumattomuus on – ja miksi sitä kannattaa tavoitella. Kun Alli päätyy naimisiin Aimo Auerin kanssa, pariskunta ei säästy konflikteilta. Aimo kun on hyvin rikkaan suvun vesa, jonka on vaikeaa ymmärtää vaimonsa sisukasta asennetta. Miten eri yhteiskuntaluokista peräisin olevan pariskunnan suhteen mahtaa käydä? "Elämän kiirastuli" on Selma Anttilan vahva avioliittoromaani vuodelta 1940, joka tutustuttaa lukijan menneen Suomen luokkaeroihin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 16, 2021
• ISBN: 9788726813050

Book preview

www.egmont.com

I

Oli kevät vuonna 1917, raskas, uhkaava ja vihamielinen kevät maailmansodan riehuessa. Se oli jo murskannut alleen hirvittävän paljon, ravistellut elämänpuun paljaaksi, jättänyt paikoilleen vain juuret ja kovan rungon. Sodan tuhoisa vaikutus ulottui maapallon jokaiseen kolkkaan, ja ihmiset vetääntyivät pelokkaina kuoreensa karttaen kaikkea julkista ja yhteistä, koska pelkäsivät ajan vihamielistä henkeä kuin vaarallisen taudin tartuntaa. Epäjärjestys, laittomuus ja irrallisuus olivat jo vallitsevina — venäläiset olivat aloittaneet kapinan.

Pikku Alli Teitti ei sodasta paljoakaan tajunnut, mutta tunsi kuitenkin ympärillään jännitystä ja teroitti havaintokykyään. Hän kiirehti juoksujalkaa toteamaan Nikolainkirkon kellon viisarien yhtymistä kahdentoista lyönnillä tullessaan Söörnäisistä keskikaupungille kouluun.

»Se on vasta jännää», sanoi hän tovereilleen, »kun viisarit ajavat takaa toisiaan puoli vuorokautta, ja juuri silloin, kun minä tulen Senaatintorille, ne seisovat pystyssä ja kohtaavat toisensa. Ja minusta tuntuu kuin ne työntäisivät suipot nokkansa yhteen, ettei toinen tai toinen taas pääsisi livistämään. Tietysti se pitkä aina voittaa ja napsauttaa kärkensä irti, koska sen täytyy kiertää kellotaulu ympäri, sillä aikaa kun se lyhyempi matelee vain kahden numeron väliä.» Tytön silmät kimaltelivat suurina ja kirkkaina, ja posket punoittivat kertomisen innosta yhtä paljon kuin pitkän matkan suorituksesta.

Toverit kerääntyivät hänen ympärilleen, sillä Alli osasi tehdä huomioita ja kertoa niistä elävästi.

»Sekin on jännää, kun minä menen pitkin Unioninkatua, yliopiston kirjaston sivuitse, niin silloin kumahtaa suuri kello tapulissa, ihan kuin sodasta olisi lennätetty kanuunankuula kellonläppään. Se on sitten surullisesti uhkaavaa soittoa, opettaja siitä sanoo, että sodasta tuodaan sanomia satojen tuhansien ja miljoonien kuolemasta, niinkuin koko Suomen kansa kuolisi ja pitkä saattojoukko kulkisi, aina vain kulkisi eikä loppuisi —.»

»Voi, voi, älä puhu», kuului joukosta itkuinen ääni, ja vaalea tytönpää painui toverien selän taakse ikään kuin turvaa etsien. Toverukset sulloutuivat yhä lujemmin ryhmään, ja kuiskivaa kertomusta jatkui.

»Kaivopuiston kallioilla kuulee joskus jyskettä. Aikuiset sanovat, että kanuunat sanovat pum, pum, pum ja kaatavat elämän kukassa olevia — niin opettaja sanoi.» Näin kertoi joku nuoremmista, jolla ei ollut Allin puhetaitoa, mutta sen sijaan silmät täynnä säälin kyyneliä.

»Tietysti ne elämän kukat ovat nuoria poikia, jonkun tytön veljiä, ja ovat menneet sotaan. On hyvä, etteivät tytöt mene sotimaan ja ettei Suomessa sodita. Saamme seistä täällä koulun pihalla ja jutella ja ajatella rauhassa», päätteli joku, ja keskustelua riitti väliajaksi.

Kotimatkalla Alli Teitti riensi vikkelästi yli vaarallisten liikekatujen ja pidättyi vaistomaisesti ajattelemasta muuta kuin sitä, miten pääsisi etenemään ja kotiin.

Rautakaupan apulainen Teitti saavutti tyttärensä Hämeentiellä, Pitkänsillan korvassa, ja Alli kysyi heti: »Isä, mitä on koneellisuuden hirmuvalta?»

»Mistä sinä sellaisia sanoja saat?» kysyi isä.

»Opettajalta.»

»Kai hän sitten selitti, mitä se on», arveli isä.

»Kanuunalla on hirmuinen valta —»

»Eihän se kanuuna — ihmisethän sitä käyttävät», tiesi Teitti. Hän oli kovin harvasanainen ja alakuloinen, koska kaikki liike oli uupumassa ja kauppa — hänen leipätyönsä — saattoi keskeytyä milloin tahansa. Kaikki hidastui pahojen enteiden merkeissä.

Kulosaaren tienhaarassa he näkivät venäläisen upseerin astuvan kahta sotilasta vastaan. Sotilaat pysäyttivät upseerin, ja kun tämä oli sanonut heille jotakin venäjäksi, tarttuivat sotilaat upseeriin, riistivät häneltä olkalaput tempaisemalla ne käteensä ja iskivät sitten kiväärinsä perällä häntä päähän. Upseeri kaatui kadulle, ja verta vuoti hänen suustaan kiville. Sotilaat jättivät hänet siihen ja poistuivat.

Teitti ja Alli olivat tämän tapahtuessa ensin pysähtyneet ja sitten kiireesti lähteneet astumaan katsahtaen väliin taakseen kuin peläten jonkun seuraavan.

Ihmiset olivat joka puolelta kadulta kadonneet, pujahtaneet porraskäytäviin ja portaista pihoihin. Teitillä ja Allilla oli ääni takertunut kurkkuun. He nielivät ja nielivät saamatta mitään sanotuksi. Isä veti lastaan niin lähelleen kuin suinkin saattoi, rientäen eteenpäin pitkin askelin, ja tyttö juoksi puoleksi kannettuna isän käsivarren varassa.

Tie tuntui heistä epätoivoisen pitkältä. Saavuttuaan kaupungin laitaan, missä metsä alkoi, kuiva, kallioinen mäki, he astuivat omaan porraskäytäväänsä, uuteen kivimuuriin.

Siellä Alli purskahti suureen itkuun, jollottaen luonnottomalla äänellä kuin eläin pelosta parkuen. Samalla hän pui nyrkkiään isälle, joka veti häntä ylös portaita.

Teittikin tunsi kuin jokainen jäsen ja lihas irtaantuisi yhteydestään ja pyrkisi pyyhkimään pois sen näyn, joka yhä elävänä kuvana pysyi hänen mielessään. »Älähän nyt, lapsi, itke, älä poraa, älä ajattele — sano, ettei se mitään, ei se meille mitään, ei ne tänne enää —. Kuule nyt, ole hiljaa, ole hiljaa —!» ruikutti hän valittavalla äänellä kiskoessaan lasta ylös.

Ihmiset raottivat oviaan, useat kyselivät, mitä oli tapahtunut, toiset tiesivät jo, sanoma levisi tuulena. Teitti parka ei kyennyt puhumaan, kykeni vain vaistoamaan, että lapsi sai vahingon sielulleen, ehkä ei koskaan voisi unohtaa.

Tytön porua ei paheksuttu, ei ihmetelty, se oli kuin heidän oman kärsineen ja pidätetyn sisunsa purkausta. Lapset, nuoret ja vanhat ihmiset, kaikki olivat jo vuosia saaneet viettää umpinaista elämää, tukahduttaa reippaan iloisuuden, mustien verhojen taakse piiloutuneina, odotellen, milloin tuhokone ilmestyisi, milloin sota leviäisi omaankin maahan.

Nyt oli jotakin kehittynyt huippuunsa aivan heidän silmäinsä edessä, elävän ihmisen veri purskahtanut kadun kiveykselle kahden toisen ihmisen väkivallan seurauksena. Kunkin luonto nousi sitä vastaan. Kukaan ei enää jäänyt entiselleen, tasapainoisesti odottaen ja pelkäävänä kaihdellen. He olivat nyt tuskassa tempoilevia, väkivaltaisuuden armoille heitettyjä, sielultaan haavoittuneita ihmisiä.

»Kun minä näin sen sellaisen, sen sellaisen minä näin», hoki Alli yhä, »kun menee kadulle, niin taas voivat tulla ja tappaa toisia ja minut ja kenet vain», valitti hän hiukan talttuneena, kun äitikin tuli portaissa vastaan.

Teitti kertoi vaimolleen lyhyesti, mitä he olivat nähneet.

»Enkö minä ole sitä sinulle sanonut? Lehdissäkin on ollut samaa, sinä vain elät kuin lapsetkin ja peität silmäsi kuin harsoilla. Onko nyt aika olla tietämätön, kun ei ole enää mitään turvaa? Kuka tässä jaksaa välittää, vaikk’ei enää koskaan saisi nauraa tai iloita, kun jo lapsetkin saavat murhia todistaa?» Äiti Teitti kieppui vikkelänä lattialla puhuessaan, niinkuin se olisi asiaan kuulunut, ja kantoi ruokaa pöytään. Alli niiskutti pahan mielen mainingeissa, mutta nälkä veti pöydän ääreen. »Mitä tuossa niiskut, kyllä siitä vielä enemmän seuraa. Ei saa katsoa, ei olla näkevinään, käännä selkäsi sellaiselle ja pyyhi pois mielestäsi!»

»Ei sitä voi, se on niin rumaa, ettei voi. Se oli juuri niin, ne löivät ja kaatoivat, ja veri tuli ja kuolema!»

Tämän jälkeen Alli aluksi nukkui öisin levottomasti, ja kouluun hänet piti viedä, kunnes hän ehti päästä tasapainoon. Tytön harmaisiin silmiin oli nyt tullut miettivä ilme, ja hän jäi usein tuijottamaan eteensä. Entinen välittömyys ja lapsellinen avomielisyys, joka ei Allissa koskaan ollut terhakkuutta, pikemmin luottavaa olettamusta ja hyvää uskoa, oli nyt muuttumassa umpimielisyydeksi ja pitkin katsein punnitsemiseksi ikään kuin hän tahtoisi nähdä läpi ja arvioida, voisiko tuosta ja tuosta pursuta esiin jotakin odottamatonta.

Vähitellen hän teki kysymyksiä, joihin äiti antoi suoran vastauksen karaistakseen tyttöä, jotta tämä oppisi pitämään puolensa. Se oli äidin mielestä tärkeintä.

Seuraavalla viikolla Alli kerran sanoi: »Siitä on jo varmaan sata vuotta, kun minä sen sellaisen näin. Mentäisiköhän metsään, isä, vie sinä metsään, ja otetaan Aku mukaan?»

»Eikö äiti tule?» kysyi isä.

»Ei minulla ole aikaa metsissä juosta, mitä tässä sitten syötäisiin tai millä elettäisiin?» tiuskahti äiti Teitti polkien ompelukonetta, jotta lattia tärisi. Hän oli aina tuulispäänä menossa ja kiihkeällä kiireellä työssä.

»Ei sinne taida olla menemistä, siellä on venäläisten juoksuhautoja ja piikkilankoja», esteli isä.

»Vie sentään metsään, sinne niin, missä on oltu ennenkin», houkutteli lapsi ja kietoi käsivartensa isän kaulaan. »Minulla on niin ikävä metsään, siellä ei mikään tee kenellekään pahaa. Puiden lapset, ne taimet ja pikku puut, osaavat leikkiä, niille voi ihan nauraa, kun niihin koskee, niin ne tuoksuu ja haju tulee käsiin ja kasvoihin kuin hajuvesi ja on oikein hienoa, eikö niin?»

»Niin, ja sinun mieleesi se metsä nyt on jäänyt peliään pitämään», tiuskahti äiti jälleen. »Pysykää kotona, ei nyt ole viisasta sinne mennä.»

»Minun on niin ikävä metsään, tahtoisin olla siellä — se tekisi hyvää minulle», valitti Alli, mutta menemättä jäi.

Metsään, niin, luonnollinen vaisto veti lasta metsään, jossa elämän yhteys sulkee kaiken piiriinsä, suojaa, ruokkii ja kasvattaa, luonto luo eloa ja runsautta antaakseen kaiken muuttua elämäksi — ikuiseksi, yhä uudistuvaksi ja karttuvaksi elämäksi. Lapsi saattoi sen vaistoillaan tuntea ja peloissaan ikävöi sen turviin.

Teitti oli suuressa rautakaupassa myyjänä, ja hänen vaimonsa ompelijana isossa liikkeessä. Kummankin tulot olivat sodan aikana yhä pienentyneet, ja vähitellen heille jo häämötti hätä eteen, niinkuin useimmille pikkueläjille. Täällä Söörnäisten perukoilla, korkeassa kivimuurissa, josta näkyi merenlahdelle yli rannalle rakennettujen talojen, he tunsivat olevansa kuin eristetyt ja vaaraa paossa. Puut kuivalla mäellä heidän edessään olivat tuulien tuivertamat ja maa niiden juurilla tuhansien ihmisjalkojen polkemaa, juuret paljastuneet ja rikki kuluneet, elon nesteet kuivuneet ja metsän ihana yhteys tuhottu. Kadut muuttuivat vähitellen teiksi, ja ärjyvä kaupungin melu kuului tänne vain etäisenä humuna, joka hirmunäyn jälkeen oli Allista salaperäisesti peloittavaa niinkuin ohimeno kaamean tapahtumapaikan sivuitse aina pelon kanssa taistelemista.

Pieninä olivat Aku ja Alli leikkineet talon muiden lasten kanssa puiden alla, viime aikoina ei enää. Portaisiin oli tullut suuri hiljaisuus. Ovet suljettiin visusti ja kuulumattomasti. Ihmiset kuiskailivat keskenään, ja vierasta väkeä livahteli portaissa. Ennen olivat lapset itkeneet yksin jätettyinä ovien takana, naiset puhuneet meluten ja toraillen, joku elämöitsijä viety pois, toiset muuttaneet muuanne ja uusia tullut sijaan. Nyt olivat kaikki hiljaa paikoillaan.

Tuo julkinen väkivallanteko oli aluksi tyrmistyttänyt ja kammolla täyttänyt mielet, outona ilmiönä jähmettänyt veren, mutta olihan sen edellä jo kauan tuntunut maailmansodan hyytävä henki. Sitä oli huokunut kaikkialla ihmismieliin kovettamaan sydämiä, ja se oli valmistanut joukkoja alttiiksi väkivallan töille. Täällä ovien takana, suurissa kivimuureissa, alkoi kyteä viha. Se oli päässyt irti vaarallisena tulena, oli nostanut sodan ihmisten kesken ja hävittänyt raivoisena elämän yhteyttä, söi tieltään tuhatvuosien työn tulokset, ei vain aineesta luotua, vaan myös hengen luoman, ihmismielen jalouden, sovun ja rakkauden. Ihmishengen pyhyys oli loukattu, ihmissielun jumalallisuus aineeksi poljettu, lokaan heitetty ja kuolemaan tuomittu.

Viha oli ylin, ja se hiipi ihmisestä ihmiseen, puhui salaa ja julki, parjasi, syytti ja alensi, tuomiten kuolemaan sadat ja tuhannet — kapina virisi kuin kulovalkea.

Maailman suuren vihan mustat siivet jaksoivat kantaa ympäri maapallon jättämättä mitään kolkkaa entiselleen. Se oli selittämätön, tutkimaton kuin paha ja hävityksen syy, se kietoi kylmään huuruunsa hennoimmankin vesan, lapsi niinkuin aikuinenkin kohmettui sen otteessa.

Pelko astui sen kintereillä, elämänpelko, toimeentulon huoli, itsesäilytysvaisto kuolemankammon kouristaessa, ja pakotti tarttumaan siihen, mitä oli lähinnä saatavissa, ottamaan, kahmaisemaan, varastoimaan, ryöstämään ja kuumeisesti keräämään, pyrkimään — valtaan! Koska vain siinä uskottiin olevan turvaa.

Kaameasta kohtauksesta lähtien Teitit tunsivat vihaisten katseiden vilahdusten vähäksyvinä ja ylenkatsovina kohtaavan itseään.

»Ne luulevat, ettei mitään ymmärretä eikä nähdä, niinkuin he muka ymmärtävät ja näkevät, ettei tässä mitään merkitä, ollaan vaan muka olevinaan porvareita ja raukkoja —. Sehän se, kun on saatu lapset oppikouluun, siinä se on kadehtimisen aihe. Ja niin totisesti onkin. Me iskemme kiinni kynsin ja hampain ja pysymme omassamme, tehkööt muut, mitä tahtovat ja mihin kykenevät. Pese paremmin, mies, kalju kiireesi ja aja leukasi, ei vesi ole kallistunut, ja puhtaus kuuluu herramaisuuteen — keskisäätyyn, johon me kuulumme, ja siitä vie tie ylemmäksi!» puhui äiti Teitti katsellen miestään, Allia ja Akua kimaltelevin silmin, joissa paloi kuumeinen taistelun ja kilpailun halu. »Tämän aidan yli ei ole astumista!» lisäsi hän.

Aterian jälkeen riitti äidillä työtä ihan puoliyöhön kaikenlaisessa näperryksessä, vaatteiden paikkaamisessa ja puhdistamisessa, asunnon siistimisessä ja lämmittämisessä — olihan kaikessa säästettävä, kun ei ollut kylliksi rahaa, millä ostaa uutta. Olihan kaikki lamassa, pysähdyksissä, mutta rouva Teitin ompelukone surisi myöhään yöhön, kun toiset jo lepäsivät.

»Kyllä tämä aika paikkaamista vaatii», sanoi hän, »eikä sinun, ukko, tarvitse tupakkaa polttaa ja huoneita savuttaa».

Heidän salinsa ja keittiökamarinsa oli perheen omasta mielestä herraskainen, ja Teitti noudatti tarkoin vaimonsa siisteyden vaatimuksia.

»Jaksan minä olla polttamatta, mitäpä sitä, rahankulua ja terveyden menoa se vain olisi. Heitän sängylle pitkäkseni ja lepään, eihän silloin kulu kengät eikä vaatteet.» Teitti jätti sanomatta, ettei siinä nälkä tuntunut niin pahasti kuin pystyssä hoippuessa. Hänen kookas, luiseva ruumiinsa oli aina vaatinut paljon ruokaa samoin kuin raskas työ kaupassa, jossa hän joutui nostelemaan painavia rautoja.

»Kyllä kai, vai tässä haikuina vetelemään ilmaan muutamat penninsä, kun lapset oppikoulua käy. On evästettävä säädyllisesti leivin ja särpimin ja pidettävä nätisti puettuna. Näistä sormieni päistä minä sen kaiken kiskon enkä mistään muualta. Ja hyvähän se on, että osaan kiskoa, eikö niin, lapset?» tiukkasi hän oman kireytensä puhdilla vilkaisten Alliin ja Akuun, jotka kuorivat perunoita. Niistä äiti teki heille perunavoita kouluvoileipiin seuraavaksi päiväksi.

»Kyllä minäkin sitten kiskon sormieni päistä, kun pääsen koulusta», lupasi Alli.

»Ja minä ostan sitten niin paljon nisupullaa, että meidän kaikkien vatsat tulee pullolleen», uhkasi Aku.

»Kyllä nyt taitavat monet sadattuhannet ihmiset usein ja melkein aina ajatella samaa kuin Aku, että saisipa nisuleipää, maitoa ja voita vatsantäydeltä», sanoi isä Teitti hiljaiseen tapaansa.

Kevättalvella rouva Teitiltä loppui liikkeessä työ. Ihmisillä ei ollut kankaita, ja kaupat lakkasivat myymästä arvaamatta vielä ottaa niin suurta hintaa kuin tiesivät voivansa saada. Teitin palkkaa oli vähennetty, se riitti tuskin vuokraan ja leipään, jota saatiin korteilla. Se oli puuromaista massaa tai kuten lapset sanoivat »tikkuja täynnä». Täytyi hankkia oikeata leipää, mistä milloinkin sattui saamaan, ja se oli kallista.

»Jokos nyt kokonaan ottaa olkileipä?» huokasi rouva Teitti, ja hänen jäntevä selkänsä taipui kuin olisi odottanut iskua, mutta silmissä paloi, ja suoniset kädet tarttuivat varmoin ottein esineisiin. Leveissä kengissä olevat suurehkot jalat ottivat pitkiä askeleita. Hän ei hapuillut eikä hosunut, hän leikkasi elämää kuin saksilla kangasta tiettyjen mittojen ja mallien mukaan. Hänen tahtinsa oli ollut ainakin tasaista etenemistä pysähtelemättä tai sivulle astumatta, mutta nyt tuntiessaan vihaiset silmäykset ympärillään ja kammottavan vaaran lähenevän tuntemattomasta, hänen sydämensä ensin sävähti, se takoi ylimääräisesti ja ankarasti, nosti lievää kuumetta ja jännitti vaistot, kulutti ja piiskoi. Lapset ja mies — niin: »Entä sitten?» sanoi hän itselleen. »Minä olen heidän emonsa, heidän kilpensä, tuli, mitä tuli!» Sydän rauhoittui, se ei takonut enää, mutta järki teroittui, katse leikkasi, vaani, näki paremmin kuin ennen, kun sisu nousi ja tahto oli sille altis. »Tulkootkin ottamaan, katsokoot karsaasti, viis minä siitä, vihatkoot, eiväthän vielä tapa!» Hän tuli yhä varovaisemmaksi, kielsi lapsia puhumasta tai leikkimästä toisten kanssa. »Ties, kuinka ne vielä kääntävät kaikki pahaan päin, kun kerran pitävät porvareina ja vaikka urkkijoina!»

Sekään varustelu ei riittänyt, ei antanut leipää. Punaiset kiristivät yhä ruokatarpeiden tuontia pääkaupunkiin ja vaativat ihmisiä pysymään paikoillaan, ja vaikka rouva Teitti oli pitänyt kunnian-asiana olla lähentymättä punaista sisartaan, jonka mies oli kapinaa valmistamassa ja järjestystä ylläpitämässä, ei nyt ollut muuta keinoa, piti pyytää sisaren mieheltä lupakirjaa ruoan ostoihin ja matkoihin maaseudulla.

Hän tunsi hienoja rouvia, oltuaan heidän ompelijansa ja tavattuaan, heidät pukuja sovitettaessa, ja tiesi, että heidän nyt oli yhä vaikeampaa saada leipää, voita ja muita ravintoaineita yli sen, mitä korteilla jaettiin. Hän hankki rahaa lainaksi ja olisi saanut paljonkin, mutta tavaran kuljetus oli vaikeata. Asemilla esteltiin ja junassa voitiin takavarikoida, täytyi tuoda vähin erin, minkä itse jaksoi junaan kuljettaa. Helsingin asemalla kotiväki tuli vastaan vanha lastenvaunu mukanaan, johon mahtui vaikka hehdon jauhosäkki seisomaan. Tuomansa tavarat hän aina heti jakoi tuttavilleen. Tämä ruokatarpeiden välitys turvasi heille toimeentulon kapinan aikana, koska monet varakkaatkin perheet olivat ihan neuvottomia ankarien esteiden ja kieltojen saartamina, peläten henkeään ja näkivät ennemmin nälkää kuin antautuivat tekemisiin punaisten kanssa.

Kaupanteko herätti rouva Teitissä uusia vaistoja, hän vertasi entistä tointaan ja nykyistä liikkuvaa elämäänsä ollessaan myötäänsä kulussa paikasta toiseen junissa, jalan ja hevosella, milloin mitenkin. Hän näki ihmisiä jos jonkinlaisia, mutta kaikki olivat nyt entistä varovaisempia, epäileviä ja omastaan kiinnipitäviä. Hän kohtasi joka puolella saman vaanivan katseen ja hitaan taipumisen tai myöntymisen jakamaan rahastakaan elintarvikkeita oudolle. Hinnat olivat perin monenlaiset ja nousivat päivä päivältä. Mitä kalliimpaa tavara oli, sitä niukemmin sitä mitattiin ja punnittiin ja sitä ylpeämpinä esiinnyttiin ja paikoin paheksuttiin ostajaa. Pian rouva Teitti osasi olla niinkuin oletettiin, sovitti sanansa miestä ja naista myöten, luovi ja mairitteli, tinki ja selitteli, lateli asioita päällekkäin, kuvaili oloja pääkaupungissa, ennusteli tuhojakin tulevan ja toiselta puolen sai kuulla yhä useammin, että pitäjissä oli tehty murhia.

Vihan ja julmuuden ilmapiiri oli nyt ennättänyt tänne maailmansodan laajoilta kuolemanvainioilta, se painui yhä tiiviimmäksi sumuksi ahdistaen joukkoja ja yksilöitä. Se tarttui kuin rutto joihinkin ihmisiin ollen perin todellista ja kauhistuttavaa järjettömyyttä, hävitykseen ja sekasortoon työntymistä, jossa luultiin palveltavan joitakin tarkoituksia noudattamalla hämäriä ja sekavia määräyksiä. Se ilmeni aina hävittämisenä, surmaamisena, vapauden ehkäisemisenä, anastamisena ja komentamisena.

Tämän vaikutuksen se teki rouva Teittiin, joka ei paljoakaan tiennyt työväen kokouksista, palopuheista tai ennätyksistä, vaikka kyllä aika paljon toimeentulon vaikeuksista.

Ajan vimma tarttui häneenkin, vaikk’ei järjettömyytenä, sokeutena eikä tuhoa tuottavana. Se vei mukanaan kuin mereltä puhaltava myrsky, joka painaa aaltoja edellään. Hän toimi vimmaisesti, puhuen kuin hengen edestä rientäessään paikasta toiseen kuulusteltuaan, missä olisi mahdollisuus jotakin saada toimeen, harjaantui käyttämään ihmisiä apunaan, oppi nukkumaan missä tahansa, syömään, mitä milloinkin sai, olemaan uupumaton, aloittamaan joka aamun valjettua samaa ajojahtia, samaa saalistamista tyytymättä milloinkaan saavutukseen.

Hän laski ja laski tulojaan, iloitsi ja vähäksyi ollen lopulta tunteeton niinkuin turtunut, koneellisesti jatkaen yksitoikkoiseksi muuttuvaa ajojahtia. Käydessään kotona hän ei malttanut levätä, oli niin paljon puuhaa tavaran myymisessä ja sijoittamisessa, kodin järjestämisessä ja lasten opastamisessa.

Alli oli saanut tehtäväkseen välittää ruokatavaroita ostajille ja pitää kirjaa. Se mairitteli tytön itsetietoisuutta.

»Kas vain, oikeinhan sinä osaat», yllytti äiti. »Noin minäkin panisin kirjaan, jos kynä ottaisi juostakseen. Eihän se meikäläiseltä luista niinkuin teiltä oppineilta!» Äiti tiesi sanojensa vaikutuksen. Hän tahtoi saada tytön avukseen tuntiessaan väsymystä, havaitessaan onttouden tunteen valtaavan itsensä, ikään kuin joku olisi ollut tyhjentämässä häntä sisäisesti. Aluksi se herätti pelkoa, että jäisi nyt kykenemättömäksi jatkamaan entistä menoa, mutta tunnusteltuaan aamuisin nopeasti sykkivää vaitimoaan hän kaikesta huolimatta nousi, ja sitten jatkui elämä ja puuha aina samanlaisena rientävänä ahertamisena kuin kiihkeä virran juoksu päivästä päivään.

»Eipä tuota näytä taittuvan vaikka taipuu», sanoi hän, kun joku ihmetteli, miten hän jaksoi olla aina menossa ja ankarassa työssä.

Oikeastaan ei rouva Teitin olisi tarvinnut lähteä uusille matkoille vähiin aikoihin, perheellä oli elintarvikkeita ja rahaa, mutta levottomuus kasvoi ympärillä. Teitit saivat sukulaisten välityksellä tietää, mitä oli tekeillä ja näkivät venäläisten villitsevän vaikutuksen. Rauhattomuus yltyi pelon kasvaessa omien ja itsensä puolesta. Teitit eivät kyenneet mittailemaan ajan villiintymisen laajakantoisuutta, he vain lyyhistyivät myrskyn vieminä.

Lievästi kuumeisena liiasta rasituksesta ja hermot jännittyneinä ei rouva Teitti malttanut pysyä kotona. Hän lähti jälleen kiertelemään omituisesti ymmällä itsestään ja ympärillään olevasta elämästä. Hän oli viime aikoina saanut ylen hyvää hintaa tavaroista kaupungissa ja yltynyt vaatimaan yhä enemmän. Nyt häneltä vähitellen häipyi kohtuus hintojen korottamisessa ja samalla myös painon täsmällisyys, oikeus ja vääryys menettivät merkityksensä, ja pulanalaisilta hän otti moninkertaisen hinnan, se ikään kuin kannusti häntä uupuneena ponnistamaan aina äärimmäisiin saakka voimiaan ja ruokkimaan voitonhimolla sisuaan ja tahtoaan, joiden avulla hän pysyi pystyssä.

II

Äidin ollessa matkoilla pitkin talvea, syksystä saakka, oli Allille jäänyt paljon aikaa iltaisin, vaikka hän hoitikin taloutta ja laittoi ruokaa isälleen ja Akulle.

Rouva Teitin punaisella sisarella oli siinä kahdeksantoista vuoden vaiheilla oleva poika Nisse, maalarin apulainen, kiihkeä ja hyökkäävä nuorukainen, aina liikkeessä ja menossa sekä asioiden tasalla.

»Mikä sinua niin ryöpyttää, senkin tuulimylly?» sanoi Alli serkulleen. Äidin kielloista huolimatta hän oli mennyt Nissen kanssa elokuviin ja kävelyille. »En minä jaksa