Rivien väleihin putoajat

By Ville Peltola

Tarina aikuisista ja niiden lapsista, lähdöistä ja kotiinpaluista. Mikko on kolmikymppinen mies, jonka elämä ei ole mennyt aivan oppikirjan mukaan. Arki täyttyy työvoimapoliittisista kursseista, terapiasta, tupakan polttelusta ja tuopeista. Puoliso on sentään pysynyt mukana, vaikka ei avoliitto pelkkää onnea ole ollut. Mikon repaleinen lapsuus tunkeutuu myös nykyhetkeen. Kannattaisiko näillä eväillä koskaan hankkia omia lapsia? Onko Mikko tuomittu olemaan vain mies, joka putosi rivien väleihin? Rivien väleihin putoajat käsittelee syrjäytymistä – ihmisiä, jotka jäävät monelta huomaamatta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 17, 2022
• ISBN: 9788728112663

Book preview

Ensimmäinen osa: paikallaan

1. Luku

Muistan hämärästi verhot tai niiden välistä tulevan valon, joka saa hiljaisen huoneen tapetit tanssimaan. Välillä kuuluu vaimea oven kolahdus rappukäytävästä, sisäpihalla leikkivän lapsen kiljahdus, lähes aistien kantamattomissa huriseva pölynimuri tai taloyhtiön ruohonleikkuri, jotka sulautuvat osaksi kerrostalohiljaisuutta. Käsissäni on värikäs lelu, joko pelle tai koira. Kannan sen mukanani keittiöön. Äiti tiskaa, radiosta kuuluu musiikkia ja välillä uutisia. Minä sanon jotain ja äiti vastaa, että isä on töissä. Se kuulostaa tyyneltä ja rauhalliselta, aivan kuin se nukkuisi tiskatessaan. Äiti hymyilee minulle ja minä hymyilen takaisin. Näytän, että koirakin hymyilee, menen takaisin olohuoneeseen ja asetan lelun huolellisesti laatikkoon, omalle paikalleen, palapelin viereen.

Muistan sen paikan laatikon nurkassa ja palapelin sen vieressä, mutta sitä en muista oliko se pelle vai koira. Istun olohuoneen sohvalla katselemassa satukirjan kuvia. Yhdessä niistä on pisamanaamainen tyttö, jolla on päässään olkihattu ja olallaan pieni apina. En osaa vielä lukea, mutta sivulla sanotaan: Ja niin Liisa pakkasi laukkunsa ja lähti matkaan. Apinakin oli innoissaan tulevista seikkailuista ja päästi pienen ilonkiljahduksen Se on minun lempisatuni. Olohuoneen ruskeassa sohvassa on suuria, oranssin värisiä kukkia tai muotoja. Katselen kirjaa ja äiti saa tiskit tiskattua. Aina tiskaamisen päätteeksi äiti pesee altaan ja pyyhkii tiskipöydän keltaisella rätillä. Välipalan jälkeen lähdetään ulos. Puistossa meitä odottaa usein punaiseen haalariin puettu Emmi ja aikuisten vaatteisiin puettu Emmin äiti. Muistan sen vihreän talvitakin ja tummemman vihreät kohdat joihin lumi on jo sulanut. Emmin kanssa aina leikitään, mutta sen äidin muistan paremmin.

Se hymyilee minulle aina eikä huuda Emmillekään melkein koskaan. Sillä on mahassa vauva ja kesäisin oranssi hame.

Puistosta mennään kotiin päiväunille. Maataan äidin kanssa isolla sängyllä ja se lukee minulle apinakirjaa ja joskus palomieskirjaa. Nuku hyvin kulta pieni, pistä silmät kiinni.

Muistan isän kasvot. Se hymyilee ja sillä on parta. Ehkä se ottaa minut syliin, halaa kovaa ja rakastaa minua. Me piirretään yhdessä ja leikitään koiraa. Välillä minua pelottaa vähän, kun isä murisee liian kovaa, mutta sitten se taas hymyilee ja minua naurattaa. Äiti huutaa, että Miehet syömään!. Me syödään aina makkarakeittoa ja ruisleipää.

Muistan olohuoneen keväänvärisen maton, johon varpaat uppoavat, keltaisen jalkalampun nurkassa ja lasiovisen kaapin muistoineen, johon ei saa koskea.

Muistan suuren lukin porraskäytävän seinässä ja pihakeinun kulmaan isketyn polven, josta tulee paljon verta. Naapurin tytöltä jää vauvanukke nurmikolle, kun se lähtee hakemaan äitiä apuun. Naapurin tummatukkaisen pojan kanssa en saa leikkiä, koska se kiroilee, ja joku on piirtänyt mustalla tussilla hiekkalaatikon reunaan töherryksen, joka saattaa olla kirkkovene tai sitten vain haluan muistaa sen olleen sellainen. Muistan pimeät talviaamut, tärisevän sinisen lastenistuimen polkupyörän ritsillä ja äidin punaiset villatumput, jotka se riisuu lastentarhan eteisessä. Sitten se silittää minua poskelle ja antaa suukon toiselle. Äidin käsi on lämmin ja lastentarhassa tuoksuu imelältä ja puulta.

Omituisen näköinen poika nukkuu aina, kun sen omituisen näköinen äiti tuo sen, riisuu siltä ulkovaatteet ja lähtee, töihin varmaankin. Aamupalalla on aina viileää puuroa tai talkkunajauhoa ja tuorepala. Lanttua tai porkkanaa. Tuorepalaksi niitä koulussakin aina sanottiin, vaikka ne olivatkin usein nahkeita ja eilisen tuntuisia. Oliko meillä talkkunajauhoa vai olenko kuullut jonkun muun puhuvan siitä joskus, koska en muista miltä se maistuu? Talkkunajauhon kanssa syödään kai piimää.

Muistan sodan syttymisen. Kuunneltiin olohuoneessa radiota, josta vakava miehen ääni kertoi, kuinka vihollisen joukot ovat ylittäneet Taalasmaan raja-aseman ja lähestyvät nyt Helsinkiä nopeasti. Siinä me kaikki istuttiin, niin lähellä radion kaiutinta kuin vain pystyimme. Elisa istui äidin sylissä ja itki. Ei se varmaan sotaa itkenyt, taisi olla vain nälkäinen. Äiti laittoi tissin sen suuhun. Radio rahisi isän kääntäessä ääntä isommalle. Siellä puhuttiin Suomen kansasta, velvollisuudesta, veljeydestä ja ponnisteluista. En oikein ymmärtänyt, mutta pidin naamaa vakavana muiden seuraksi. Kuukauden päästä meillä ei ollut enää kotia ja saimme kuulla, että mummu oli kuollut Seppilän kylän pommituksessa Pohjanmaalla.

Okei, eiköhän se ollut tässä.

Iänikuisen vanha nahkatuoli knarahti tylsästi Erkan vaihtaessa painoa toiselle kankulle. Sen oli hankala istua samassa asennossa kovin pitkää aikaa koska sen lonkassa oli jotain vikaa. Vanha urheiluvamma kuulemma, mutta luulen että oikeasti se johtui ylipainosta. Pidin silmiä edelleen kiinni enkä ollut kuulevinani, kun se napsautti sanelukoneen pois päältä, laski sen pienelle pyöreälle pöydälle tuolinsa viereen ja huokaisi.

Kurkkasin vähän. Erkka istui mietteliään näköisenä, naputtaen etu- ja keskisormeaan epätahtiin tuolinsa käsinojaan.

Sulla on ollut varmaankin ihan lapsesta asti rikas mielikuvitus, se sanoi lopulta.

Älä arvostele. Makkarakeitto oli ainakin tosi uskottava Nousin istumaan. Ja äidin polkupyörän ritsi oli autenttinen ja liikuttava yksityiskohta. Se ihan oikeasti muuten tapahtui.

Erkka nyökkäsi, nousi seisomaan, taapersi vastaanottohuoneensa ovelle ja ohjasi minut käytävään. Okei. Ehkä me kokeillaan taas ensi viikolla. Nyt alkaa olla aika lopussa.

Ja Mikko, se sanoi vielä selälleni. Usko tai älä, musta voisi oikeasti olla ihan apuakin.

Puikkelehdin jalkakäytävällä kiireisten tai sellaista esittävien ihmisten ohitse ja väleistä. Hiki tihkui päästä ja vitutti. Vaikka syyskuu oli jo puolessa välissä, luonto tai jumala oli päättänyt paiskata kaupunkia vielä yhdellä kunnon helleaallolla. Bussi lähtisi kahden minuutin päästä ja jos myöhästyisin, pitäisi seuraavaa odottaa melkein puoli tuntia. Tekstiviesti piipitti taskussa ja reppu oli hankalasti vain toisella olalla, koska vasemman puolen hihnan muovinen olkaimen klipsu oli pudonnut johonkin jo yli kuukausi sitten, eikä sellaisia myydä varaosina missään. Luultavasti en olisi saanut sellaista ostettua, vaikka myytäisiinkin.

Reppu painoi, kännykkä piippasi toisen kerran, citymummelin ärsyttävä pikkukoira räkytti lintua ihan korvan vieressä, hiki valui selkää pitkin persvakoon ja myöhästyin siitä saatanan bussista.

Laskin repun maahan ja otin puhelimen taskusta. Ensimmäinen viesti oli Katrilta: Tuo maptoa tullessas. Toinenkin viesti oli Katrilta: Maitoa. Se oli saanut edellisenä iltana viestin sedältään, joka oli ilmoittanut Katrin mummun kuolleen. Eihän se kenellekään yllätyksenä tullut, koska eukko oli ollut saattohoidossa jo hyvän aikaa ja dementiakodissakin yli kymmenen vuotta, mutta silti Katri itki silmiä päästään melkein koko illan. Aikansa tihrustettuaan se julisti tekevänsä huomenna mummun kunniaksi kesäkeittoa, koska sitä se oli kuulemma usein kokkaillut ja jälkiruoaksi oli ollut tietysti pannukakkua. Katri ei ollut vielä kertaakaan meidän parisuhteen aikana tehnyt kesäkeittoa.

Kuivasin likomärkää otsaani hihalla ja nostin repun takaisin olalle. Samahan se olisi käydä hakemassa se mapto tässä välissä, niin ei tarvitse sitten lähikaupan kautta koukata.

Tutustuin Antti Lehtiseen noin seitsemän vuotta sitten, jollain työvoimapoliittisella kurssilla. Alettiin jutella tupakkapaikalla ja jotenkin meillä osui jutut yksiin melkein välittömästi. Puhuttiin enimmäkseen urheilusta, elokuvista, naisista ja muusta, mistä toisiaan haistelevat urosoletetut ihmiset aluksi aina keskustelevat, mutta jo parin kuukauden päästä istuttiin baarin pöydässä valittamassa toisillemme työnhaun hankaluutta, huonoja parisuhdekokemuksiamme ja sitä kuinka joskus ei muna seiso.

Olihan minulla ihan ystäviksi laskettavia kavereita ollut aiemminkin, mutta suurimpaan osaan olivat välit ajan myötä hiipuneet. Kyllähän sitä aina päätetään soitella ja vierailla puolin toisin, mutta ei se oikeasti niin koskaan mene.

Tänään oli kuitenkin mennyt niin, että törmäsin kauppareissulla Anttiin, joka esitti hyvin vakuuttavasti, kuinka sitä nyt yhden pienen tuopin ehtii tuossa terassilla tempaista ennen bussin lähtöä ja että maitopurkin hakeminen kotia lähellä olevasta lähikaupasta olisi ihan fiksu juttu, noin niin kuin hyötyliikunnankin kannalta.

Antti joi tuoppinsa tyhjäksi ja laski sen pöydälle, tarkasti lasinalusen viereen. Oltiin jossain välissä siirrytty sisätiloihin, koska helteinen päivä oli muuttunut yllättävän nopeasti alkusyksyn viileäksi myöhäisillaksi, enkä halunnut pukea reppuun tunkemaani hikistä hupparia päälle.

Mistä me oltiinkaan puhumassa?

Tunsin puhelimen tärisevän taskussani.

Tartuin tuoppiini ja huomasin, että se oli jo tyhjä. Oli ollut kai jo hetkisen. Keski-ikäinen, harmaan mauttomaan pukuun ahtautunut lihava mies lauloi pubin ahtaalla lavalla huonosti Queenin biisiä, jonka nimeä en muistanut.

En mä muista. Valitit jostain TV-sarjasta, ja sitten tuli se joku muija kysymään, tunnetko jotain tyyppiä ja sanoit tuntevasi. Sitten mä menin vessaan ja kun tulin sieltä, aloit vaahdota jostain biisistä.

Antti kaivoi sätkän korvansa takaa, vilkaisi ympärilleen kuin varmistaakseen ettei kukaan ole kuulemassa ja katsoi minuun vakavana.

Tilanne taitaa siis vaatia, että ensin käydään tossa pihalla, sit otetaan vielä yhdet ja selvitetään, mikä juttu meillä oli kesken.

Näin tehtiin.

Jos rakentaisin kerrostalon ajatuksella, että siihen muuttavat ihmiset olisivat mahdollisimman tyytyväisiä uuteen asuntoonsa, kiinnittäisin huomiota muutamaan seikkaan:

1. Tupakointi olisi ehdottomasti kielletty rappukäytävissä ja asunnoissa. Myös rappukäytäviin syljeskely, kuseskelu tai veren vuotaminen olisi kielletty sakkorangaistuksen uhalla.

2. Koirat olisi myös kielletty kokonaan, paitsi jos omistajalla olisi näyttää jonkin sortin lääkärintodistus tai vastaava, ettei elikko kykene haukkumaan lainkaan. Mikäli haukkumattomuus olisi saavutettu esimerkiksi hyvällä kouluttamisella ja se pystyttäisiin näyttämään toteen ennen muuttoa, poikkeuslupa eläimen pitoon voitaisiin myöntää.

3. Vieraiden yöpymistilaksi tarkoitettu huone sijaitsisi talon läntisellä puolella. Mikäli kyseistä tilaa haluaisi välttämättä pitää talon itäpuolella, huoneen ikkunoihin olisi hankittava sälekaihtimien lisäksi riittävän tukevat verhot tukalan ja ärsyttävän aamuauringon sisäänpääsyn estämiseksi.

Heräsin terävään haukahdukseen ja rytmikkään pehmeään kolahteluun. Tympeältä löyhkäävä, kuuma ja täysin liikkumaton ilma oli liimannut hiukset otsaani kiinni. En uskaltanut avata silmiä. Kynsien rapina muovimatolla, hännän kolina huonekaluihin, pahanhajuinen hönkäys kasvoilla ja märkä, pitkä kieli poskella herättivät minut lopullisesti oikeaan maailmaan ja uuteen aamuun.

Moi, Sakke Rapsuttelin koiraa korvan takaa ja sen häntä paukkui olohuoneen pöytään. Olenkohan itse ollut ikinä noin innoissani kenenkään näkemisestä? Silmä tottui hiljalleen valoon. Tämän maiseman olin nähnyt monta kertaa aiemminkin. Jos Antin kaksion yleisilmettä kuvailisi hieman karuksi, olisi se hieman sama kuin jos kuvailisi vettä kosteahkoksi. Kolmenistuttava, vaaleansinisellä tupakanpolttamien ja läikkyneiden alkoholijuomien sekä ihmiseritteiden värittämällä lakanalla päällystetty sohva ja pieni musta sohvapöytä, jonka piirteitä korostivat sen keskellä oleva, aikoja sitten ääriään myöten täynnä ollut tuhkakuppi sekä jo pari vuotta sitten vanhaksi käynyt kannettava tietokone. Tähän alati muuttuvaan, mutta silti pysyvyyttä kuvailevaan tilataideteokseen kuului myös vaihteleva mutta aina runsas määrä tyhjiä oluttölkkejä, lattialle läikkyneitä nesteitä imemään laitettuja ja sittemmin siihen tiiviisti kiinni jämähtäneitä ilmaisjakelulehden sivun riekaleita, kokoelma tyhjiä pikaruoka- ja pakastepizzapaketteja, ja on huoneella myös kyseenalainen kunnia olla ainoa sisätila, jossa olen onnistunut astumaan koiranpaskaan kahdesti.

Nytkin haisi pahalle, mutta se saatoin suurimmalta osin olla myös minä.

Asunnon ainoa ihmisasumuksen oloinen paikka oli yllättäen Antin makuuhuone, jonka lattialta ei roskia löytynyt ja parisänky oli aina päiväpeitetty oikeaoppisesti. Kun joskus kysyin asiasta, Antti kertoi makuuhuoneen olevan sille vähän samanlainen paikka kuin Yksinäisyyden linnake Teräsmiehelle. Erään tappiin asti istutun baari-illan jälkeen eksyin vessareissulla ja sammuin Antin sänkyyn. Herättyäni huomasin, että kenkäni oli riisuttu nätisti sängyn viereen ja pään alle oli laitettu kaksinkertainen pyyhekerros mahdollista oksennusta imemään.

Keittiöstä kuului kahvinkeittimen kurlutusta. Nousin hitaasti istumaan sohvan reunalle. Sakke oli pötkähtänyt selälleen ja odotti jonkun rapsuttavan sen mahaa. Antti ilmestyi oviaukkoon. Sillä oli tupakka suussa ja jalassa lyhyet kalsarit, jotka olivat olleet puhtaina valkoiset tai vähintään vaaleanharmaat.

Katos vaan, pääsit ylös.

Mutistuani jotain vastaukseksi Antti istahti viereeni, tumppasi sätkänsä, sytytti uuden, otti tietokoneen syliinsä ja kirjautui sosiaaliseen mediaan.

Onkos pääppö pipi?

Vähän juu, mutta kyllä se taas tästä Päätä särki ihan järjettömästi ja oli vahva tunne, että ei se tästä. Rapsutin Saken mahaa hajamielisesti. Sen häntä paiskasi muutaman oluttölkin sohvan alle. Onko sulla mitään juotavaa?

Vettä. Huuhtele itelles sieltä joku muki. Kaljaakin olis muuten, mutta juotiin illalla kaikki.

Laahustin keittiöön ja vilkaisin tarjolla olevia potentiaalisia vesiastioita. Tiskipöydällä oli kolme mukia, jotka eivät olleet vaivan arvoisia. Join suoraan hanasta. Ärsytti ja hävetti. Edessä olisi hetki sitten orastaneen krapulan lisäksi Katrin ihan oikeutetun narinan kuuntelemista. Missä vitussa mä olin ollut? Miksi vitussa en vastannut puhelimeen? Mitä vittua mä meinasin? Pidinkö mä sitä minkään arvoisena? Kuvittelinko mä, että se jaksaa tätä loputtomiin?

Mulla ei ollut aavistustakaan, mitä kuvittelin.

Suljin hanan ja pyyhkäisin hihalla otsaani. Oli tulossa taas kuuma päivä.

2. Luku

Tulee kuuma päivä.

Istuskeltiin äidin kanssa parvekkeella. Se otti huikan kahvikupistaan, minä seuraksi mehulasistani. Ei oltu vielä edes vaihdettu päivävaatteita päälle: äiti oli rintsikoissa, pikkuhousuissa ja aurinkolaseissa, minä nakuna. Aurinko väijyi jo naapuritalon katon reunan takana ja paistaisi kohta suoraan meille. Otin varmuuden vuoksi toisen huikan.

Mentäiskö rannalle?

Oltiin käyty kesän aikana jo tosi monta kertaa rannalla ja vähän kyllästytti jo, mutten keksinyt muutakaan. Olisi tehnyt mieli ehdottaa taas huvipuistoon menoa, mutta meillä oli tosi tiukka rahatilanne, eikä ollut varaa mihinkään ylimääräiseen. Minusta sellainen ei olisi ollut ollenkaan ylimääräistä vaan jotain sellaista, mitä lapsen kuuluisi päästä tekemään ainakin yhden kerran kesän aikana.

Kuules, Mikko, äiti sanoi ja joi kuppinsa tyhjäksi. Mua suoraan sanoen vähän kyllästyttää se ranta. Sitä paitsi meidän pitää tänään viedä mummulle niitä mansikoita Se nousi seisomaan, venytteli vähän ja meni sisälle. Kurkkasin kaiteen yli sisäpihalle. Joku pappa istui penkillä meidän rapun edessä. Sillä oli päässä vanhojen miesten hattu ja jalassa vanhojen miesten housut, sellaiset suorat ja harmaat. Hiekkalaatikolla oli kaksi lasta ämpäreineen ja niitä vahtimassa kaksi naista. Naisetkin istuivat penkillä, toinen poltti tupakkaa. Sinitakkinen mies käveli pihan läpi kauppakassi kädessä ja katosi viereisen talon rappukäytävään. Miksihän sillä oli takki päällä, kun oli näin lämmin? Olikohan se ostanut olutta? Olikohan sillä lapsia? Minkähän ikäisiä ne olivat? Posteljoonin polkupyörä oli pysäköity toisen rapun eteen. Olikohan meille tullut postia niin, etten ollut kuullut postilaatikon kalahdusta? Aurinko hyökkäsi parvekkeelle katon takaa. Otin tyhjän mehulasini lattialta ja menin sisään.

Muutettiin kesän alussa kaupungin toiseen laitaan, kun äiti oli rakastunut Petteriin, joka oli pyytänyt äitiä muuttamaan sen kanssa yhteen. Ne tapasivat jossain tanssiravintolassa ja rakastuivat hirveän kovasti. Ne soittelivat toisilleen tosi paljon, tapasivat usein ja yhtenä päivänä äiti ilmoitti, että me muutetaan Petterin luokse. Suututti ja itketti, kun piti jättää kaikki kaverit sinne vanhaan paikkaan, mutta äiti vakuutti, että saisin varmasti uusia kavereita uudesta paikastakin viimeistään syksyllä, kun koulu alkaa. Ja ainahan voisin soitella tai kirjoitella vanhojenkin kavereiden kanssa ja pyytää niitä vaikka meille yökylään. Osasin jo kirjoittaa, mutta en kovin hyvin, enkä varsinkaan kirjeitä. Äiti sanoi, että koulussa oltaisiin ihmeissään, kun ekaluokalle tulisi poika, joka osasi jo kirjoittaa. Minusta siinä ei ollut mitään ihmeellistä.

Selasin postinipun ja vein sen keittiöön. Äiti oli vessassa laittamassa päivänaamaa. Nostin keittiöjakkaran jääkaapin viereen, otin mehupurkin ja laskin sen pöydälle. Auringonpaisteessa pöydällä oleva pöly näkyi tosi selvästi.

Mitä siellä oli?

Laskuja. Yksi oli tärkeän näköinen Kaadoin itselleni mehua ja join koko lasin kerralla tyhjäksi. Äiti sulki vessan oven. Niin se teki, kun meikkaus oli valmis ja se halusi pissata rauhassa.

Niinhän ne aina tuntuu olevan. Oliko perintäfirmasta yhtään?

Minusta oli jotenkin outoa jutella äidin kanssa samalla kun se pissasi. Itse tykkäsin aina pissata hiljaa. Katsoin pinkan vielä läpi ja vessa vedettiin.

On tässä yksi. Avaanko?

Äiti tuli keittiöön, otti laskunipun kädestäni, laittoi sen tiskipöydän reunalle ja antoi muiskun päälaelleni.

Anna olla. Meillä on tänään parempaakin tekemistä kuin miettiä tollasia tylsiä juttuja. Pue päälles, niin mennään sinne torille.

Vanha mies istui vieläkin penkillä rapun edessä. Sen jalka naputti hiljalleen maata, ihan kuin se olisi kuunnellut jotain musiikkia, mutta se näytti nukkuvan. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä väsyneemmäksi käy. Sen takia vanhat ihmiset istuvat paljon ja liikkuvat hitaasti. Mummu oli vasta puolivanha, mutta sekin oli aina tosi väsynyt ja istui paljon, kun käytiin kylässä. Äiti jaksoi vielä välillä juosta ja pelata jalkapalloa.

Äiti?

Niin?

Koska susta tulee vanha ja väsynyt?

Käveltiin meidän katua pitkin kohti pysäkkiä. Siellä oli jo ihmisiä odottamassa. Bussi tulisi varmasti aivan pian.

Ei toivottavasti vielä pitkään aikaan.

Tuleeko susta sitten vanha ja väsynyt, kun mä olen aikuinen?

Äitiä hymyilytti. Päästiin pysäkille. Iso punkkari iski minulle silmää ja pikkutyttö istui maassa tekemässä hiekasta kasaa. Sillä oli farkkuhaalari ja keltainen paita. Äiti kyykistyi, kostutti peukaloaan ja pyyhki sillä suupieltäni. Käänsin päätä pois, koska se tuntui inhottavalta.

Toivotaan ettei musta koskaan tule väsynyttä, vaikka eläisin kuinka vanhaksi.

Torilla oli paljon ihmisiä ja huomasin heti, että jäätelökioskiin oli pitkä jono. Äitikin huomasi.

Mene sinä jonottamaan jätskiä, minä haen ne mansikat.

Mutta ei mulla ole rahaa En päästänyt äidin kädestä irti.

Katso nyt tuota jonoa. Ehdin hienosti takaisin ennen kuin pääset luukulle.

Jono ei ollut liikkunut yhtään. Lihava punamekkoinen nainen oli kioskin luukulla kahden poikansa kanssa. He näyttivät kinastelevan jostain.

Okei. Mutta tuut sitten kanssa.

Tuun, tuun. Totta kai.

Päästin hieman vastahakoisesti äidin kädestä ja talsin jonon perälle. Edelläni oleva, minua vähän nuorempi tyttö papatti isälleen kovaan ääneen eri jäätelömauista ja siitä, mikä oli sen lempparia. Kuulosti siltä, että ihan kaikki olivat. Sen jälkeen se alkoi kertoa, mitkä ruoat olivat sen lempparia. Sitten se mietti, mikä ruoka mahtoi olla Rekun lempparia. Rekku taisi olla koira, koska tyttö puhui kuivamuonasta ja märkämuonasta. Minäkin olisin halunnut koiran, mutta äiti sanoi, että koirien pito on kallista, eikä meillä nyt ollut varaa sellaiseen, mutta ehkä joskus myöhemmin, kun olisin riittävän vanha viemään sitä yksin lenkille. Jos minulla olisi koira, sen nimeksi tulisi Devil, niin kuin Mustanaamiossa. Yksi kaveri sai kerran pääsiäismunan sisältä samanlaisen pääkallosormuksen kuin Mustanaamiolla. Jos minulla olisi sellainen sormus, iskisin kaikille pahiksille kallomerkin poskeen. Petterillä oli tosi monta sormusta, vaikkei se edes ollut naimisissa äidin kanssa.

Laitetaankohan silloin sormus, kun ollaan ihastuneita? Voikohan sitä samaa sormusta käyttää sitten, kun mennään naimisiin vai pitääköhän ostaa erikseen naimisiinmenosormus?

Paljon puhuva tyttö ja sen isä siirtyivät tilaamaan luukulle.

Äiti?

Katsoin mansikkakojulle, mutta äiti ei ollut siellä. Yritin etsiä sitä väkijoukosta. Äidillä oli tänään sininen hihaton paita, mustat shortsit ja valkoinen lippis. Niin paljon ihmisiä, mutta kukaan niistä ei ollut äiti. Puhelias tyttö sai jäätelönsä ja lähti isineen luukulta. En mennyt tilaamaan vaan lähdin jonosta.

Äiti?

Missä ihmeessä se oli? Se lupasi käydä vain nopeasti ja tulla heti takaisin. Kiersin marjakojun. Sen lähellä tuoksui mansikalta, mustikalta ja mullalta. Äitiä ei näkynyt missään. Mitä minä nyt tekisin? Voisin mennä bussilla kotiin, mutten pääsisi sisään koska en ottanut omaa avaintani mukaan, eikä Petteri tulisi töistä vielä moneen tuntiin. Bussirahaakaan minulla ei ollut. Kiersin kojun toistamiseen ja meinasin törmätä vanhaan naiseen, joka oli