Ei kenenkään, ei koskaan

By Sinikka Laine

18-vuotias Soile on kotoisin Taivalkoskelta. Kotona ei paljon lämpöä ja rakkautta jaeta, ja Soile päättääkin muuttaa Ouluun aloittamaan itsenäisen elämän. Työ kenkäkaupassa maksaa vuokran, mutta ystäviä ei vetäytyvä Soile työkavereistaan saa. Soilen on taisteltava masennusta, väkivaltaa ja maaseudun ahdasmielisyyttä vastaan ja osoitettava, että hiljaisessa tytössäkin voi piillä hurja voima.
Ei kenenkään, ei koskaan on jo alkuperäisenä julkaisuvuonnaan 1985 puhuttanut kuvaus nuoren naisen rankasta polusta itsenäisyyteen.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 22, 2023
• ISBN: 9788727052410

Book preview

Ei kenenkään, ei koskaan

Copyright ©1984, 2023 Sinikka Laine and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727052410

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

— Mä oon sit Iikke vaan, mä lupaan omin käsin kuristaa sut jos sä vahingossakaan ikinä sanot mua Iirisliljaks.

Tytön haalea käsi käväisi Soilen kädessä, he seisoivat lastenkenkätelineen takana. Tyttö oli häntä pitempi, sillä oli varsinaiset piikkarit, ilman niitä se olisikin näyttänyt jotenkin mitättömämmältä.

Toisella myyjällä, joka oli esitellyt itsensä Elinaksi, oli kauppa meneillään, sen pää näkyi nyökyttelevän myymälän toisessa laidassa; kumara ruskeamyssyinen nainen oli kysynyt talvisaappaita.

— Kauppias on tavallisesti tossa lasikopissa, Iikke sanoi. — Sieltä se vahtaa ku haukka ettei me vaan olla täällä tyhjän panttina.

— Ai, mä oon luullu että kaikki liikkeen omistajat ja tollaset on aina jossain matkoilla. Tai himassaan laskemassa rahoja.

— Ei ainakaan meiän kauppias. Muistahan mä en sitte tiiä.

Koulussa opettajat olivat aina olleet selän takana kyttäämässä. Ei noin, Soile, kirjaimethan kallistuvat oikealle eivätkä vasemmalle, mitä se Soile taas tuhertaa. Ja kotona äiti: ei tuolla lailla, et sinä ossaa. Se on tehtävä kunnolla mitä ihminen tekemään ruppee. Isä ei ollut koskaan puuttunut mihinkään, isälle kelpasi. Mutta ei siinäkään mitään hyvää ollut: ’Ku on ite saamaton ni vaikeehan se on toisilta vaatia’, äiti tuhahteli. Ei se enää viime aikoina, mutta ennen sitä päivää jolloin se yhtäkkiä päätti kävellä tiehensä.

Puhelin soi ja Iikke lähti vastaamaan.

— Soile hei, tää on sulle, se huusi vähän ajan päästä. — Mee tonne takahuoneeseen, mä yhistän sinne.

He pitivät takahuoneessa päällysvaatteita. Siellä haisi tupakalta ja parfyymideodorantilta, jota Elina oli aamulla suihkinut puseron läpi.

— Haloo, Soile puhelimessa.

Äidin ääni kuului kaukaa, se oli täynnä huminaa ja säröjä.

— Minä aattelin että kai sinne voi soittaa kun ei tämmöstä asiaa oikeen kirjottamaankaan kehtaa.

— Mistä sä soitat?

— Täältä kirkolta, lennättimestä. Isäs on joutunu sairaalaan …siellä se on kaupunkissa, eilen illalla vietiin. Että jos kävisit kattomassa ku minunki on täältä vaikee päästä.

Ensi hätäännys oli pannut koko käsivarren tykyttämään ja sydämen lyömään joka puolella, joka valtimon kohoilemaan. Nyt se tasaantui, Soile näpräsi tikkuaskia pöydällä.

— Mikä sillä on? Saikse jonku kohtauksen?

— Se on se sama taas niinko sillon kerran, muistatha sinä sillon ko Antti oli Vääksyssä serkkujes luona käymässä ja me oltiin kolmistaan, sinä olit sillon jottain kaheksan yheksän paikkeilla.

— Joo mä muistan, Soile sanoi vaisusti.

Se muisti ei päättynyt koskaan, se oli levein joki mitä oli olemassa, pisin silta, ja aina siinä seisoi itse keskellä pysähdyksissä, sama matka alkuun ja loppuun; isä istumassa tuvassa pöydän päässä hartiat kyyryssä niin kuin joku olisi ollut juuri lyömäisillään sitä, vähän loitompana tyhjä viinapullo ja kämmenien pesässä haaltunut kolhuinen posliinimuki, jota tavallisesti säilytettiin liiterissä, vaappuvan hyllyn ylimmän laudan päällä, melkein katonrajassa.

— Te tiiätte mitä tässä on, isä sanoi ääni katkeillen ja painuksissa. — Jos minä tään juon, sitte on kaikki ohi. Eikä tarvihe kenenkään surra perästä päin.

Äiti kääntyi hellan edestä, riisui esiliinan kävellessään tuvan poikki, sipaisi ohimennen käsivarresta.

— Lähetään Soile, käväsehän hakemassa yöpaitas. Me voiaan olla Virtasessa yötä. Se on nyt parempi nii.

Ovelta se vilkaisi isää olkansa yli: — Tee sinä mitä tahot, me lähetään nyt.

He kävelivät rinnakkain ja äiti puhui koko ajan, ei hänelle, ei kai edes itselleen, vaan vaistonvaraisesti niin kuin ihmisen itsesuojeluvaisto toimii: joskus on saatava sanoa ajatuksensa ääneen jotta ne selkenisivät, asettuisivat aloilleen, eivät tuntuisi niin tuskallisilta kuin ajateltuina.

— Onnellisempia me oltas jossei tuota issääs ois, mutta miten pärjättäs, ei mitenkää. Tarvitaan sitä talossa miestä ko on kerran talo hankittu. Se on tää elämä korkeemmassa käessä päätetty, olen minä sen oppinu vaikka kippeetä on välillä teheny opetella, vastaan oon aina muka pannu. Anttiki vielä keskenkasvune, vaikka on nii miestä olevinnaa, isä se on oltava silläki oli sitte millanen isä tahansa. Ja kunnalta minä en lähe kerjäämään, ylpeys se on minullaki.

Salmisen Laila tuli vastaan kun he pääsivät isolle tielle, ja äiti hymyili niin kuin olisi itsekin ollut vain kaupalle menossa. Oli loppukesä, lämmin tuuleton päivä iltaan kallistumassa.

— Kiitos, siinähän se mennee, äiti vastasi, vaikka isä istui kotona myrkky huulilla, nielemäisillään, kukaties jo niellyt.

Virtasessa ei kyselty eikä päivitelty, sama häpeä se oli niillekin: Helena-täti oli isän vanhin sisko.

— Menes kahtomaan oisko se meiän Eeva tuolla aitassa, Helena-täti sanoi, ja hän meni, ja siellä Eeva istui kirkolta ostamiensa muotilehtien keskellä polkemassa jotain uutta vaatetta itselleen niin kuin se aina teki ja tuoksui hyvältä ja aikuiselta, eikä sekään kysellyt mitään. ’Katos, Soilehan siinä, äitiskö kanssa tulit vai ihan yksinäskö uskalsit’, se sanoi ja sitten se jo ojenteli hänelle niitä lehtiään ja esitteli teelmiään eikä tiennyt että kaikkien hienosti puettujen ja kammattujen naisten lävitse näkyi isän hahmo, mukin reunan sininen raita isän suuta kohti kurottumassa.

Äidin puhe oli hetken aikaa mennyt ohi korvien.

— Niin mitä? Soile kysyi.

— Niin …että se oli taas juonu ja rupesi uhittelemmaa niillä myrkyillä ja ihtesä tappamisella. Minä lähin Virtaseen ko en minä jaksanu sitä kuunnella. Sitte se vielä perrää huusi että hän talon polttaa, siitä minä vähä säikähin ja sitte Virtasesta Aimo soitti polliisille.

— Hakiko ne sen?

— Oli ne hakenu, äiti huokasi. — Aamulla soittivat että sairaalaan se on nyt paras viiä.

— Olikse sitte tehny jotain itelleen?

— Ei, ko ne tarkoitti …mielisairaalaa vai mikskä niitä nykyjään sanotaan, on niillä joku hienompiki nimi.

Ennenvanhaan sanottiin hullujenhuone, Soile ajatteli. Hullu, isä oli hullu. Minun isäni on hullu, hän muodosti sanat huulillaan katsoen samalla tiukasti kuvaansa seinällä roikkuvasta muovikehyksisestä peilistä. Hullu-sanan kohdalla huulten suipistuessa oma kuvakin muuttui hullun näköiseksi.

— Ne