Hyvästi, valkoinen

By Sinikka Laine

Kun Sirin ja Sannan äiti kuolee, tyttöjen elämä mullistuu monella tapaa. Pian Siri näkee isän vieraan naisen kanssa ravintolassa ja hämmentyy: miltä perheen tulevaisuus nyt näyttää? Kun isä haluaa muuttaa maalle ja yhteen Elina-rakkaansa ja tämän lapsen kanssa, uusperheen arjessa on alkuun monia haasteita. Lapset etsivät paikkaansa uudessa sisarussarjassa, eikä äidin menetyskään ole lakannut kaihertamasta Sirin ja Sannan mielessä.
Ajankohtainen nuortenromaani kuvaa koskettavasti, miten lapset kokevat äitinsä kuoleman, isänsä uuden rakkauden ja uusperheen elämän.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 24, 2024
• ISBN: 9788727052441

Book preview

Hyvästi, valkoinen

Cover image: Midjourney

Copyright ©1996, 2024 Sinikka Laine and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727052441

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Hän oli nähnyt unta hopeapajuista. Niiden alimmat oksat taipuivat katkeamaisillaan saadakseen koskettaa vettä, joka lepäsi alapuolella kivipaasien reunustamassa altaassa. Unen puutarha eli myöhäiskesää, jolloin värit alkavat tummua ja syvetä, tuuli saeta, ja maan tuoksu on kuin tutun ihon.

— Sanna, kuunteletko sä ollenkaan?

— Mä nukun. Anna mun nukkua.

Liljat kohisevat kuin tulessa palaen. Ilma maistuu vedeltä.

Siri ei hellittänyt:

— Mä näin isän.

Sanna avasi silmät ja nousi istualleen.

— Mitä siitä sitten? Minkä takia sun piti herättää mut just nyt?

Poskia kuumotti, ja silti vilunväristys kulki käsivarsia pitkin. Tuttu huone laskeutui hitaasti paikoilleen, omien ääriviivojensa päälle.

— Se oli jonkun naisen kanssa Rossossa. Se oli ihan outo nainen, ei se oo täältä. Mä en oo koskaan ennen nähny sitä.

— Mitä sä Rossossa teit?

— Ammi kävi hakemassa Eilalta rahaa, kun sen piti ostaa piilolasinestettä. Mä olin Ammin kanssa.

Ammin äiti oli Rosson tarjoilija.

— Isä ei nähny mua. Ja yhtäkkiä musta tuntu, ettei se olis halunnukaan nähdä. Mä käännyin heti ovelta takas ku mä huomasin ne. Mut mä näin ne ihan selvästi.

— Onhan isällä tuttuja, Sanna sanoi. — Se oli joku työkaveri.

— Ne melkeen pussas. Ne tuijotti toisiaan silleen ihan hölmön näkösinä.

— Voihan sillä olla joku. Annetaan olla. Ei kai sen meiltä tarvii lupaa kysyä.

— Niin mut eihän se oo… se on meidän isä. Se on vanha.

Päivällä aurinko oli paistanut läpi talon. Nyt se viipyi enää nopeasti kapenevana kiilana tyttöjen huoneen ryijyn siniharmaassa aallokossa.

— Muistatsä ku televisiossa näytettiin niitten kahdeksankymppisten häät? Sanna kysyi.

— Yäk. Mitä järkee on mennä naimisiin, että toinen saa vaan haudata toisen heti häitten jälkeen.

— Sä oot ahdasmielinen kaksinaismoralisti.

— Ja sä oot teeskentelijä! Sä teeskentelet aina ymmärtäväs kaikkia, mut ootsä varma, että sä ihan todella ymmärrät? Sä haluut vaan olla mieliks, että kaikki kehuis sua kuinka ihana ja ymmärtäväinen sä oot.

Äidin kasvot olivat jo varjossa. He olivat asettaneet valokuvan kirjahyllyyn, auringon valoläikkään. Ensin aurinkoäiti, sitten auringon haalistama äiti.

Suru sovittaa monia asioita, mutta ei se kenenkään luonnetta muuta, Sanna ajatteli.

— Ei nyt taas ruveta tappeleen. Ku ei oo ees mistä tapella.

Hiljaisuus äidin kuoleman jälkeen oli ollut pitkä ja luonnoton. Se ei ollut ollut pelkästään surua. Se oli ollut syyllisyyttä ja pelkoa. Jos riiteli ja huusi, taivaasta putosi kivi päähän ja kuoli itsekin. Täytyi olla hyvä, että sai elää, ja hyvät olivat lempeitä ja puhuivat tasaisesti, harkitusti, kuiskaten.

— Mä en tajua miksi sä isästä huolehdit. Kai sekin tarvii jotain muuta kuin meidät.

Varovainen hymy käväisi Sirin kasvoilla. Se oli jo leppynyt. Sen huiput olivat korkeita ja teräviä, mutta se laski heti alas jyrkintä rinnettä.

— Kato kelloo. Isä tulee kohta. Sun pitää keittää potut.

Perunakattila pulppusi yli laitojensa. Siri raotti kantta ja käänsi levyä pienemmälle. Isä lappoi pihvejä uuniin, jotta ne pysyisivät lämpiminä.

— Tässähän ehtii ottaa nokoset ennen syöntiä, isä sanoi asettuen selälleen sohvalle.

Sanna laittoi lautasia pöytään ja napsi salaatista tomaatin paloja. Kattilan kansi putosi Sirin hyppysistä tiskipöydälle kumoten mennessään kupin ja lasin.

— Mikä särkyi? Isä kavahti pystyyn.

— Minä, Siri huusi. — Mä hajosin tuhansiks sirpaleiks.

Isä kuului laskeutuvan takaisin entiseen asentoonsa. Jos joku kippo olisi särkynyt, se olisi tullut hätiin, Siri ajatteli. Mutta hän ei ollut astia. Hän oli vain ihminen.

— Noi sun lihat taitaa vähitellen palaa tuolla uunissa.

— Voi pyhä jysäys! Isä säntäsi keittiöön. Siri oli kuulevinaan, kuinka kenraalitar Tihisen kattokruunu alkoi vienosti helähdellä kerrosta alempana.

Sanna, Sannukka.

Äiti. Missä sinä olet? Mistä olet tullut, minne sinä olet mennyt?

Näetkö minut tässä? Näetkö miten hämärä laskeutuu?

Onko kuolema vain yö, jonka nukumme, vai onko elämä vain uni, jonka nukkuessamme näemme? Sinä sanoit, että ruohokin kasvaa uudelleen, aina uudelleen lumen alta. Tai tulen alta, siellä missä ei ole lunta.

Ellei surua olisi. Ellei koskaan menettäisi. Voisiko kasvaa kokonaiseksi?

Miksi ihminen pistellään reikiä täyteen? Kuka pistelee? Elämä! Siksi, että tuulet voivat puhaltaa läpi. Tuoda jotain, viedä jotain. Tuulettaa, vilvoittaa!

Elää, tulla valmiiksi.

Olla valmiina tuleen tai jäähän.

Sanna, Sannukkani.

Eteisen naulakossa riippui tummansininen takki, jonka olkapäälle oli laskosteltu ruskearuudullinen huivi.

Eteinen tuoksui muultakin kuin kodilta.

Siri pudotti repun lattialle. Sulanut räntä pirskahteli kehäksi repun ympärille.

— Nyt Siri taisi tulla, isän ääni kuului olohuoneesta. Isällä oli monta ääntä. Kotiääni. Puhelinääni. Työääni. Vierasääni. Tämä oli vierasääni, hymyn kanssa tasapainoileva.

Siri riisui takin kuin äärimmilleen hidastetussa filmissä. Hän meni keittiöön, otti jääkaapista jukurttipurkin ja istui ikkunan ääreen jakkaralle syömään.

Räntäjuovat juoksivat kilpaa ruutua alas. Vastapäistä taloa tuskin näki. Roskiksen kannen alta pilkotti vihreä muovipussi, ainoa väripilkku sateen liottamassa harmaudessa.

Nyt se on