Immahtien metsä

By Mira Andrejeff

Reaalifantasian genreen sijoittuva symbolistinen tarina kertoo kahdesta nuoresta naisesta, Anilesta ja Atengasta, jotka kohtaavat mystisen pimeässä Immahtien metsässä sekä naiset yhdistävästä sudesta, Vartijasta.

Synkkä Immantien metsä kätkee sisällensä jotain, joka koskettaa sekä molempien naisten että heidän läheisiensä syvintä sielua. Tarinan ihmiset saavat voimansa ennakkoluulottomuudesta, rakkaudesta ja inhimillisyydestä. Sudet kulkevat vahvoina ihmisten rinnalla ohjaten heitä tekemään elämässään oikeita ratkaisuja.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Feb 13, 2015
• ISBN: 9789523181687

Mira Andrejeff

Kirjan kirjoittaja toimii päätyössään yrittäjänä ja tärkein vahvuus perheen lisäksi on hänen rakkautensa kirjoittamiseen ja lukemiseen.

Book preview

Kiitokset

~ Kyyneleet ~

I

Atenga makasi hengästyneenä maassa. Suussa maistui multa ja hiekan muruset rahisivat hampaiden välissä. Katkerat kavionkopseet kaikuivat vieläkin takaraivossa, vaikka hevoset olivat poistuneet jo aikaa sitten. Häneen sattui. Ranteissa oli syvään uurtuneet jäljet kireälle sidotuista köysistä. Kädet sidottuina hän oli taistellut henkensä kaupalla pysyäkseen hevosensa selässä. Hiukset olivat liimaantuneet silmille, mutta hän ei ollut voinut irrottaa otettaan ohjaksista.

Matka oli tuntunut kestävän ikuisuuden. Hänen hevostansa oli piiskattu ankarasti, jotta se olisi juossut nopeammin. Atenga oli yrittänyt huutaa, mutta huudot olivat huuhtoutuneet tuulen mukana yölliseen pimeyteen.

Atenga yritti nousta, mutta jalat eivät kantaneet. Oksennus nousi väkisin suuhun ja vaatteet olivat läpimärät. Hänet oli pudotettu hevosen selästä suoraan kuraiseen vesilätäkköön kuin helpoksi syötiksi petoeläimille.

Hän nosti hieman päätään ja antoi katseensa kiertää ympärillään, mutta ei nähnyt paria metriä kauemmaksi. Ympärillä vallitsi läpipääsemätön pimeys. Siihen tottuminen kestäisi varmasti kauan. Jäisi nähtäväksi, tottuisiko siihen koskaan. Tulevaisuus näyttäytyi nyt kovin lohduttomana. Pimeyttä, yksinäisyyttä, kylmyyttä.

Tässä hän nyt makasi maassa pimeän yrittäessä väkisin ottaa häntä omaan syleilyynsä. Silti ei voinut jäädä maahan makaamaan. Synkkyyteen oli vain totuttava, jos aikoi selvitä täällä hengissä. Onneksi hän oli saanut ottaa lähtiessään mukaansa muutaman henkilökohtaisen esineen. Yksi niistä oli elintärkeä tulikivi. Hän tiesi, että ilman sitä täällä olisi mahdotonta pärjätä. Sitkeästi hammasta purren hän nousi tärisevien jalkojensa varaan ja lähti kävelemään. Minne päin hän lähti, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Vaisto kuitenkin sanoi, että suunta oli poispäin kylästä – ja se oli pääasia.

Atenga alkoi hiljalleen hahmottaa ympäristöään. Vieressä oli suuri puu, josta sai katkaistua pari oksaa. Maassa tuntui olevan paljon erikokoisia kiviä. Atenga etsi käsiinsä suurimman mahdollisen ja rupesi hakkaamaan tulikiveä sitä vasten.

Tulen sytyttäminen näissä olosuhteissa tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä, mutta periksi ei saanut antaa. Atenga hakkasi kiveä, minkä kipeillä käsillään jaksoi. Kyyneleet eivät olleet kaukana. Kipinät alkoivat kuitenkin hiljalleen iskeä kivestä. Se antoi toivoa. Atenga hakkasi ja hakkasi. Viimein kipinä otti tuulta allensa ja leimahti puunpalasessa, joka oli risujen ja oksien seassa. Epätoivoinen liekki syttyi pieneen puunpalaseen.

Atenga lysähti maahan ja huokaisi. Nyt hän olisi turvassa. Tuo tuli antaisi hänelle valoa ja ennen kaikkea lämpöä. Nyt vain pitäisi etsiä hyvä paikka, johon sytyttää nuotio. Mutta ennen sitä Atenga katsoi taaksensa ja jätti katkeruuden sekoittamat hyvästit kylälle, johon hän vielä palaisi näyttämään, kuinka väärässä kaikki kyläläiset olivat.

II

Kirkas aamuaurinko nousi varhain. Hyvin nukutun yön raukeus takertui väkisin Anilen jäseniin eikä sängystä nouseminen houkutellut. Hän painautui tiiviimmin peiton alle ja päätti torkahtaa hetkeksi. Eilisen päivän työaskareet tuntuivat vielä kivistyksenä jaloissa ja käsissä. Lepohetki jäi kuitenkin haaveeksi, sillä yhtäkkiä Anile kuuli isän matalan äänen lähestyvät käytävällä.

- Anile, herätys! Ei täällä enää nukuta, isä huusi ja rynnisti sisään ovesta sen enempiä kysymättä tai oveen koputtamatta. – No niin, ylös siitä nyt. Mitä äitisikin sanoisi, jos näkisi sinut tuollaisena? Elät kuin raavaat miehet konsanaan.

Isä avasi huoneen haalean vihreät verhot ja päästi ensimmäisen kirpeän aamuauringon säteen sisään.

Isä oli hyvä isä, vaikka vetosikin aina Anilen kuolleeseen äitiin. Ja se tuntui Anilesta kovin pahalta. Isä tiesi, miten puheet äidistä vaikuttaisivat Anileen, ja hän käytti sitä melko lailla säälimättä hyväkseen.

Isän meuhkaaminen sai Anilen liikkeelle, mutta ääneen lausutut sanat satuttivat. Ei Anile ollut äitinsä kaltainen uurastava nainen, joka passasi ja luuttusi paikkoja miesten vuoksi. Kyllä hän yritti täyttää äitinsä jättämän aukon kotiaskareiden hoidossa, mutta hän teki sen isänsä ja itsensä vuoksi. Ei kenenkään muun.

Anile nousi vaivalloisesti ja pyysi isäänsä poistumaan, jotta voisi pukeutua rauhassa. Isän mentyä Anile pysähtyi huoneensa seinällä olevan ison peilin eteen. Hän ei ollut tuntenut oloaan entiseksi äidin kuoleman jälkeen. Suru tuntui jääneen hänen kasvoilleen harmaina silmänalusina ja tyhjänä katseena. Hänen tunteissaan oli tapahtunut suuri muutos. Ennen hän oli ollut iloinen, elämänmyönteinen lapsi. Nyt hän oli nuori nainen, joka teki työtä, laittoi ruokaa ja siivosi, pesi pyykit ja kävi nukkumaan. Hänen elämänsä oli niin kovin erilaista kuin silloin kun äiti vielä eli.

Anile kääntyi sivuttain peilin edessä ja huokaisi. Kyllä se taas tästä, hän mietti. Eihän hänellä toisaalta ollut mitään hätää. Olihan hänellä isä ja heillä oli hyvä talo, jossa ha saivat asua yhdessä. Ja he molemmat tekivät ahkerasti töitä; heillä oli asiat paremmin kuin monella muulla kylän asukkaalla.

Anile pakotti pienen hymyn huulilleen ja päätti olla tyytyväinen. Vaihdettuaan alusvaatteensa uusiin hän puki yllensä harmaan mekon, jossa oli avonainen kaula-aukko. Mekko oli äidin vanha, ja se sopi Anilen päälle kuin valettu. Hän sitoi pitkät mustat hiuksensa tiukalle nutturalle ja solmi pienen päähineen hiustensa suojaksi. Hän ripusti vielä kaulaansa äitinsä vanhan kaulakorun ja suuteli sitä hellästi.

Isä oli ilmeisesti ollut jo hetken aikaa hereillä, sillä hän oli jo laittanut tuvan puolella vesipadan kiehumaan. Anile oli huomannut myös isässään muutoksia, tämän tavassa tehdä töitä niin kotona kuin pellolla. Isä oli eri ihminen. Äidin poismeno oli varmasti jättänyt häneenkin suuren aukon. Välillä Anilen kävi isäänsä kovin sääliksi. Vaikka hän kuinka yritti, isä ei suostunut puhumaan kanssaan äidin kuolemasta. Se puheenaihe oli kielletty, vaikkei isä sitä suoraan sanonutkaan.

Anile hoiti aamurutiinit samalla tarmokkaalla tahdilla kuin ennenkin. Hän halusi olla isälleen hyödyksi. He eivät voineet jättää päiväksikään menemättä pellolle. Joskus isä antoi Anilelle muutaman tunnin vapaata, ja se tuntuikin Anilesta aina kovin hienolta lahjalta. Hän käytti kallisarvoisen vapaa-aikansa tarkkaan harkiten. Useimmiten hän meni kävelylle metsään. Siellä hän kohtasi rakkaat ystävänsä, joista oli tullut hänelle tärkeämpiä kuin hän ehkä itsekään uskoi.

He lähtivät joka aamu varhain matkaan, jotta ehtisivät kerätä kaikki myyntiä varten tarkoitetut vihannekset ja juurekset koreihin. Matka pellolle taittui kätevästi hevoskärryjen kyydissä, vaikka matkassa kesti silti lähes viidenneksen päivästä. Tuonkin ajan Anile käytti hyödyksi ja usein joko luki tai parsi rikkimenneitä sukkia.

Anile rakasti kirjoja. Lähes aina ennen nukahtamista hän luki muutaman sivun, vaikka olisi ollut kuinka väsynyt. Kirjojen avulla Anile pääsi hetkeksi pois omasta elämästään, kylästä ja kaikesta siihen liittyvästä.

Hevoskärry kurvasi pellon laidalle varjoisaan paikkaan. Vaikka olikin vasta varhainen aamu, auringonpaiste oli jo voimakas. Päivästä oli tulossa hyvin kuuma. Hyvä, että Anile oli ottanut matkaan mukaan useita vesipulloja ja evästä. Peltotöiden jälkeen heidän täytyi vielä jatkaa matkaansa torille, jossa kerätyt vihannekset oli tarkoitus myydä. He keräsivät porkkanoita, perunoita, salaatteja, sipuleita. Lisäksi he ottivat muutaman korillisen punajuuria, nauriita ja kurpitsoita. He lastasivat kaikki korit kärryn perälle ja lähtivät taas matkaan.

Aina kun isä oli mukana, he menivät torille Raapuskasuon kautta. Matka kesti sitä kautta huomattavasti kauemmin, mutta kukaan ei koskaan mennyt torille Immahtien metsän läpi. Paitsi Anile. Isä päästi Anilen aina silloin tällöin torireissulle yksin, ja silloin Anile kulki matkansa aina Immahtien metsän kautta. Hän ei pelännyt pimeää metsää eikä sen asukkaita. Ei, vaikka kaikki kyläläiset – isä mukaan lukien – olivat yrittäneet pelotella häntä. Siellä metsässä eli pahoja sieluja, eikä metsästä päässyt elävänä takaisin. Metsässä elivät kaikkien pahojen syntien isännät, jotka nauroivat puiden takana ja tekivät metsän kulkijoista pahuuden renkiä.

Mutta Anile ei puheista välittänyt. Joka kerta, kun hän taittoi matkan Immahtien metsän läpi, hän oli kuin uudesti syntynyt. Ei hän tosin isälleen koskaan uskaltanut kertoa kulkevansa torimatkan metsän halki, ja koska käynti Immahtien metsässä säästi sen verran aikaa itse matkan teosta, hänelle jäi aina runsaasti aikaa tervehtiä kaikkia metsän asukkaita. Niin hyviä kuin niitä pahojakin.

III

Vaikka yöllä ja päivällä ei metsässä juuri eroa ollut, jokin kertoi, koska yö otti vallan päivästä. Ehkä se oli aina vain vahvemmaksi kasvava vaisto, jota ilman metsässä oli vaikea selvitä. Hiljalleen vaisto kehittyi, ja oli helpompi aistia, kuinka voimattomana päivä antautui syvääkin syvemmän synkkyyden edessä ja antoi röyhkeälle yölle tilaa. Silloin huhuilevat mustapöllöt ja raakkuvat lehtovarikset lähtivät saalistusretkilleen. Yöllä metsässä oli vieläkin vaarallisempaa kuin päivällä. Nukkuminen ilman suojaa oli lähes mahdotonta.

Atenga oli viime yönä torkahdellut silloin tällöin, mutta havahtunut hetkittäin pimeän metsän yöllisiin ääniin. Rasahduksia, murahteluja, juoksuaskeleita. Nuotiota piti vahtia herkeämättä, mutta nukkuakin täytyi. Voimakas väsymys puudutti raajoja eikä ajatus tarttunut toiseen. Huokaisten hän sulki silmänsä, kunnes yhtäkkiä parkaisi rajutuulen lailla kohti taivasta ja päästi pahimman tuskansa ulos sisuksistaan.

Syötävää metsässä onneksi riitti, kunhan vain tiesi, mistä hakea. Haaleasta päivän valosta ei juuri ollut apua eikä soihtua saanut päästää sammumaan. Jos joku hyökkäsi metsän siimeksestä, tulella saisi parhaiten vihollisen pois kimpustaan.

Vaivalloisesti Atenga lähti kävelemään jonnekin päin. Kämmenet ja ranteet olivat vielä arat, mutta onneksi jaloissa olevat haavat olivat jo alkaneet parantua. Sitkeästi hammasta purren hän oli päättänyt taistella katkeruutta vastaan tietäen, että katkerana ei ollut enää paluuta entiseen. Kiperä katkeruus söisi pala palalta sisintä sielua, kalvaisi rikki puhtaan toivon ja peittäisi kaiken pelkkään mustaan vihaan. Hän tiesi myös, että tämä ei voisi enää pahemmaksi mennä. Hän oli nyt niin yksin. Nyt oli vain selvittävä tästä hetkestä huomiseen yksin, ja taas huomisesta seuraavaan huomiseen.

Samassa hän huomasi miettivänsä, osaisiko itkeä. Siitä oli kauan, kun oli viimeksi itkenyt. Auttaisikohan se vai tekisikö se olon entistä pahemmaksi, sitä hän ei tiennyt. Mutta toisaalta täällähän kukaan ei näkisi eikä kuulisi, jos antaisi kyyneleiden valua. Kyyneleiden kaipuusta pystyi päättelemään, kuinka koti-ikävä, paha olo ja yksinäisyyden pelko olivat vahvasti läsnä.

Yhtäkkiä Atenga säpsähti. Jostain metsän pimeydestä kuului vaimeita ääniä, jotka muistuttivat puhetta. Atenga pysähtyi ja yritti kuunnella, mistä päin äänet tulivat. Ne kuuluivat tulevan syvemmältä metsästä, ja hän lähti vaistomaisesti seuraamaan niitä haroen puiden ja pensaiden oksia edestään. Äänen suunnasta tuli myös kajastavaa valoa, mutta puheesta selvää ei saanut selvää eikä kieltä pystynyt tunnistamaan.

Saapuessaan aukean reunalle Atenga näki, kuinka keskellä aukeata seisoi nuori nainen silmät suljettuina kädet levällään. Naisen ympärillä oli runsaasti vaaleaa kirkasta valoa, joka nousi ylöspäin kohti synkkää tähtitaivasta. Pitkät yönmustat, hieman kihartavat hiukset leijuivat tuulessa kuin enkelin siivet ja vitivalkoinen mekko välkehti pimeässä kuin jalokivi.

Näky oli henkeä salpaava. Pyörien ympäri ilmassa keinuttaen käsiään ylös ja alas näytti kuin nainen olisi lentänyt. Nainen kohosi maasta ja laskeutui taas hieman alemmas. Ympäröivä kirkas valo häikäisi voimakkaasti estäen näkemästä selkeästi naisen kasvon piirteitä. Nainen myös luetteli jotain, josta ei saanut hyvin selvää.

Atenga päätti yrittää lähestyä naista, mutta huomasi sitten jotain, joka pysäytti hänen aikeensa. Yhtäkkiä pimeydestä alkoi ilmestyä susia. Ensin susia oli vain muutama, mutta niitä tuli metsän uumenista aina vain lisää. Atenga jähmettyi täysin paikoilleen. Järki sanoi, että nyt pitäisi paeta, mutta jalat eivät liikkuneet. Edessä oleva näky naisesta ja tätä ympäröivistä susista oli suorastaan järkyttävä. Ensin Atenga ajatteli huutaa naiselle jotain, muttei pystynyt siihenkään. Hän vain oli kyyryssä tuuhean pensaan suojassa ja seurasi tulevia tapahtumia.

Vaalea valo himmeni hieman, mutta valaisi hyvin aukeata. Nainen laski kätensä alas ja laskeutui maahan. Vaalean harmaat, tummajuovaiset sudet kiertelivät levottomina naisen ympärillä, nuoleskelivat huuliaan ja vilauttelivat hampaitaan. Nainen piti edelleen silmänsä kiinni, mutta alkoi yhtäkkiä hymyillä sanomatta enää mitään. Niin uskomattomalta kuin pelkkä ajatus tuntuikin, näytti aivan kuin sudet olisivat hymyilleet.

Nostaen käsiään uudestaan ylös ja laskien alas näytti kuin nainen olisi antanut susille käskyn pysähtyä ja mennä makaamaan maahan. Ainoastaan yksi susista jäi ylös. Nainen lähestyi sutta ja laski kätensä tämän lähelle. Susi astui askeleen eteenpäin ja laittoi päänsä naisen käden alle. Nainen seisoi täysin hievahtamatta paikallaan. Susi sulki silmänsä ja työntyi naista vasten. Immahtien metsä oli täysin äänetön tämän uskomattoman näyn edessä.

Tilanne ei kuitenkaan kestänyt kauan. Yhtäkkiä kaikki sudet nousivat ylös ja alkoivat pälyillä metsään päin. Ja jälleen kuin sanattoman käskyn voimasta ne katosivat pimeään metsään. Paitsi naisen lähellä ollut susi, joka jäi vielä tämän viereen.

Samassa nainen laskeutui polvilleen suden eteen ja nosti päätänsä ylös paljastaen sudelle kaulansa. Susi olisi voinut kerta puraisulla haukata naisen kaulavaltimon poikki, mutta tämä alkoikin nuolla naisen paljasta kaulaa. Hetki ei kestänyt silmänräpäystä kauempaa, ja niin viimeinenkin susi katosi pimeän metsän syleilyyn.

Sitten nainen meni aukean keskelle ja levitti uudestaan kätensä. Hän alkoi hokea samoja sanoja kuin ennen susien tuloa. Pitäen silmänsä suljettuina hän nosti käsiään ylös ja alas. Vaalea valo voimistui ja nousi voimakkaasti kohti tähtien peittämään taivasta. Nainen suorastaan huusi viimeiset sanat, työnsi valon pois metsästä, ja aivan kuten susikin, katosi pimeään metsään jälkiä jättämättä.

IV

Aurinko heitti vielä viimeisiä lämmittäviä säteitään, kun Anile ja isä saapuivat kotiin raskaan työpäivän jälkeen. He olivat vieneet tyhjät korit takaisin pellolle odottamaan seuraavaa aamua. Päivä oli kuumuudestaan huolimatta ollut hyvä; he olivat saaneet kaupaksi melkein kaikki aamulla myyntiä varten keräämänsä vihannekset.

Anile vei hevosen aitan varjoon suojaan, kaatoi tälle raikasta vettä kaukaloon ja täytti ruoka-astian. Sitten hän istahti aitan seinustalla olevalle jakkaralle ja sulki hetkeksi silmänsä.

- Mitäs mahtaa tyttö tuo sulosiipi miettiä näin illan saapuessa tänne meidän kauniiseen laaksohon?

Anile säpsähti, mutta tunnisti saman tien tutun äänen.

- Ai sinäkö se siellä runojasi taas lurittelet? Tule esiin sieltä, Oviot, ettei ihmisten tarvitse turhia pelätä.

Aitan takaa astui esiin nuori mies, jonka komeutta oli turha käydä kiistämään. Miehellä oli yllään hieman resuinen paita, jonka ylimmäiset napit olivat auki. Lämpimästä ilmasta huolimatta jalassa oli puoleen sääreen asti ulottuvat nahkasaapikkaat, joista toisen saappaan kärki oli miltei puhki kulunut. Muuten mies oli siistin oloinen.

- Minähän se vain, minä yksinäinen poikaraasu, joka taas jäi ilman kauniin tytön hymynhäivettä. Ei edes auringonpaiste saa minua sitä paremmalle tuulelle.

Anile katsoi Oviotia alta kulman ja hymyili kainosti.

- No tuolla sitä tämä mies jaksaa vaikka viikon ilman vettä ja leipää, Oviot hihkaisi rehvakkaasti.

- Olet ihan hölmö! Anile toppuutteli päätään poispäin kääntäen.

Mies kyykistyi Anilen jakkaran viereen aitan seinustalle, otti maasta kourallisen kiviä ja alkoi heitellä niitä pihamaalle.

- Oletko jo lukenut se viimeksi antamani kirjan?

- En ole ehtinyt. Olemme isän kanssa raataneet pellolla kaiket päivät, ja iltaisin olen tehnyt paljon kotitöitä. Luin kyllä matkalla torille kirjasta muutaman ensimmäisen sivun. Kirja vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta.

- Tulet varmasti pitämään siitä, Oviot jatkoi ja katsoi Anilea tiiviisti silmiin.

- Oviot, Anile kuiskasi. - Tiedäthän sinä, että minä… Anilen oli pakko väistää Oviotin katsetta, mutta jatkoi sitten. - Haluan sinun tietävän, että sinä olet minulle tärkeä, mutta minä en nyt…

- Shh, kyllä minä sen tiedän.

Oviot otti Anilea varovasti kädestä ja suukotti tätä hellästi päälaelle.

- Minä menen nyt, mutta sinä tiedät mistä löydät minut, jos tulee ikävä.

Sen sanottuaan mies asteli reippain askelin aitan taakse ja katosi pitkään heinikkoon. Suolainen kyynel tipahti Anilen paljaalle käsivarrelle. Hän huitaisi kyyneleen nopeasti pois kädeltään ja pyyhki poskeaan ympärilleen vilkuillen.

V

Vaikka siitä oli kulunut todennäköisesti jo useampi päivä, ehkä viikkojakin, Atengasta tuntui kuin se olisi tapahtunut eilen. Kaikki ne tapahtumat keskellä Immahtien metsän pimeyttä: nainen suuren susilauman ympäröimänä sekä huikean voimaannuttava valon loiste. Kaikki se jätti hänen mieleensä syvät jäljet. Kokemus oli ollut pelottava, mutta hän aisti tytössä myös jonkinlaista hyvyyttä.

Mietteissään Atenga käveli pitkin vanhojen saarnipuiden suojaamaa polkua. Taaskaan hän ei tiennyt, minne oli menossa, mutta ei sillä niin ollut väliksikään. Hän vain käveli eteenpäin. Immahtien metsä oli niin valtava, että vaikka täällä tiesi olevan muitakin ihmisen kaltaisia olentoja, niihin törmääminen oli silkkaa sattumaa. Yksinäisyydelle oli annettava hyväksyntänsä; halusi sitä tai ei.

Hän napsi pensaissa olevia marjoja miettimättä, olivatko ne myrkyllisiä. Olisi vain kohtalon ivaa, jos hän kuolisi tänne syötyään myrkkymarjoja. Itsepäisyytensä voimin hän nauroi kohtalolle ja pisteli surutta kaikki löytämänsä marjat ja siemenet poskeensa.

Joskus hän näki metsässä puiden piiloissa omituisia varjoja, jotka muistuttivat hänestä ihmistä. Kun hän yritti katsoa tarkemmin, hän ei kuitenkaan koskaan nähnyt varjoa pidemmälle. Yhtä näkymättömästi kuin varjo ilmestyi hänen eteensä, yhtä sukkelasti se meni piiloon syvemmälle metsään. Ehkä hän oli tulossa hulluksi. Ehkä tämä loputtomalta tuntuva yksinäisyys teki kepposiaan kelvottomalle ihmismielelle.

Yllättäen laulamisesta oli tullut Atengan pakotie. Sen avulla hän matkasi niin metsän laitamille kuin kotinsa muurien porteille. Toisinaan hän lauloi hiljaa hyräillen, joskus hän innostui suorastaan huutamaan. Se pelästytti tuuheiden kuusien ja mäntyjen latvustoissa kilpaa hänen kanssaan raakkuvat korpit ja varikset tiehensä. Hän lauloi tuttuja kyläläisten tekemiä sävelmiä ja sanoitti niitä aikansa kuluksi uudestaan. Joskus hän keksi ilkeitäkin riimejä. Milloin hän hukutti kylän vanhat ämmät syvälle suohon ja nauroi näiden tuskaisille huudoille. Milloin hän sytytti kitsaimpien isäntien majatalot tuleen ja heitti lamppunestettä leimuaviin liekkeihin.

Vaikka hän oli itsepäinen ja teki aina niin kuin ei olisi pitänyt, hänen tahtonsa oli silti hyvä ja kunniallinen. Vaikka hän kuinka yritti olla ajattelematta koko asiaa, hänen oli kovin ikävä kotiin. Kotona oli aina seuraa. Oli aina joku, jolle saattoi kertoa, kuinka hyvälle tuntui nauraa vatsansa kipeäksi, kun Nenitialan vanhan isännän aasi pääsi muka vahingossa karkuun. Ei se suoranaisesti hänen syytänsä ollut, mutta ei hän kieltänytkään jos vahingonaiheuttajaksi ei löytynyt ketään muuta. Nenitialan vanha isäntä oli perin hassun näköinen hehkuessaan kilvan tulipunaisena sekä silkasta kiukusta että aasin perässä juoksemisesta.

Täällä kukaan ei kysellyt hänen tekemiensä metkujen perään. Ei sillä, eihän täällä edes ole ketään kenelle niitä tekisi.

Atenga päätti sytyttää uuden nuotion vähän polusta syrjemmäksi. Hän oli saanut pyydystetyksi pienen peltopyyn mukaansa ottamallaan jousella. Isä oli aikoinaan opettanut hänelle metsästämisen jaloa taitoa. Hän olikin harjoitellut isän kanssa kovasti, ja se oli alkanut hiljalleen tuottaa tulosta. Ensimmäisen saaliinsa hän oli ampunut muutamia vuosia sitten Raapuskasuon takana sijaitsevassa Kelottuajien metsässä. Saalis oli ollut komea metsäjänis, josta äiti oli tehnyt herkullista vihannespataa koko perheelle.

Äidin padan runsaat maut suussaan hän kyni säälittävää peltopyytään syömiskelpoiseksi. Eipä siitä juuri iloa ollut, kun ei ollut ketään kenen kanssa sen olisi nauttinut. Ja jotta seuraan