Punainen härkä

By Eeva Tikka

Tuomas ja Ilona ovat sisaruksia, jotka kasvavat maaseudulla kaukana kaikesta. Kyläyhteisöllä on omat sanomattomat säännöt ja tavat. Sisarusten äiti on kuollut. Tuomasta kotiseutu alkaa ahdistaa – isän kanssa on vaikeaa tulla toimeen eikä Tuomas muutenkaan koe sopivansa joukkoon. Kun kuvataiteissa lahjakas Tuomas pääsee kouluun, vierauden tunne ei kuitenkaan katoa. Löytääkö Tuomas ikinä omaa paikkaansa maailmassa? Ilonalla on hänelläkin omat haasteensa elämässä.Punainen härkä on koskettava romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1940- ja 1950-luvuille.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 15, 2021
• ISBN: 9788728099636

Book preview

Lapsuus

1

Tuomas ryömii aitan alla. Siellä on hiekkaista ja pölyistä ja haisee kissan pissi.

Hän on juuri nähnyt Siirin lähtevän metsälle ja tietää että pennut ovat yksinään. Siiri ei päästäisi häntä niiden luo.

Hän kuulee vikinää ja siinä ne ovat yhtenä kasana hänen edessään. Aitan seinässä on tällä kohtaa pieni rakonen, siitä tulee valoa sen verran että hän näkee pennut. Niitä on kolme, hän nostaa ne lähemmäs valoa ja tarkastelee niitä yksitellen: yksi on harmaa, kaksi mustan ja valkean kirjavaa niin kuin Siirikin, ja kaikilla on vielä silmät kiinni. Niiden korvat ovat pyöreät, toisenmuotoiset kuin ison kissan, ja karva untuvaista.

Hän pitää jokaista erikseen sylissään. Hän on niistä onnellinen. Hän päättää ettei kerro edes Ilonalle että on löytänyt pennut. Salaa hän tulee aina tänne katsomaan –

Mutta kun hän tulee tupaan, nostaa hellan luona seisova Elina nenäänsä, tarttuu häneen, nuuskii ja sanoo: – Hyi mitenkä se haisoo, kissan kuselta, missä se on ihtesä liannu.

Ja isä katsoo pöydän takaa ja Ilonakin, ne ovat syömässä jo, ja isä kysyy: – Löysitkös pennut?

Se on arvannut.

Hän vastaa hädissään: – En.

Mutta Elina sanoo: – Eläpäs poika narroo, mitä karvoja siulla on vuatteissas?

– Valleella on lyhkäset jälet, isä sanoo ja sen äänessä on jo uhkaa. Tuomaasta valuu pois kaikki rohkeus, hän tietää että pennut on nyt tuomittu. Hän menee pöytään ja yrittää syödä, mutta ei saa juuri mitään niellyksi.

Syötyä isä sanoo: – Tuleppas nyt.

Isä menee hänen edellään aitan taakse. Vähän aikaa Tuomas luulee että isä antaakin selkään, ja onhan siihen aihetta: hän on rymynnyt aitan alla ja liannut vaatteensa ja päälle päätteeksi vielä valehdellut. Hän jo ihan toivookin että isä vain antaisi selkään ja antaisi pentujen olla.

Mutta isä hakeekin aitasta pahvilaatikon, antaa sen hänelle ja sanoo: – Haeppas nyt ne sieltä. Ja samalla isä katsoo häntä sillä tavoin ettei hän uskalla panna vastaan vaan alkaa ryömiä aitan alle. Hän ryömii tunkkaisessa hämärässä, viivyttelee, ei ole löytävinään pentuja vaikka tietääkin että ne ovat tuolla missä seinästä kajastaa vähän valoa. Minä jään tänne enkä tule pois, hän ajattelee. Isä ei pääse perässä, ei mahdu.

– Mihinkä se jäi, isä huutaa. Sen ääni kuuluu ihan läheltä. Ei hän sitä pakoon pääse. Ja hän nielee itkunsa ja haparoi eteenpäin vaikka hänen mielensä painuu yhä raskaammaksi. Sitten pennut ovat pakostakin hänen edessään, hän ojentaa kätensä ja ottaa ne yksitellen ja muistaa samalla Siiri-emon: se tulee kohta metsältä tissit täynnä eikä enää löydä pentujaan.

Viha isää kohtaan täyttää hänet; hän päättää ettei itke mutta sen sijaan vihaa isää aina. Hän lähtee takaisin ja vetää laatikkoa perässään, ryömii esille aitan alta ja melkein heittää laatikon isän eteen, mitään sanomatta, kuivin ja vihaisin silmin. Pennut vinkuvat.

Ilona on tullut tuvasta ja seisoo totisena isän vieressä. Hän vilkaisee veljeään kasvoihin ja sanoo:

– Isä – pietään yksi.

Mutta isä tarkastaa pennut: ottaa jokaisen erikseen käteensä, kääntää selälleen, katsoo hännän alta ja sanoo lopuksi:

– Narttuja saatana kaikki.

Se on tuomio. Ilona lähtee hitaasti tuvalle päin. Tuomas menee aluksi hänen perässään, mutta kääntyykin tuvan portaitten edessä ympäri ja näkee miten isä menee liiteriin pentulaatikko kädessään. Eikä hän menekään Ilonan jäljessä tupaan vaan alkaa juosta alaspäin veräjää kohti, kiipeää sen yli ja juoksee lypsyaituuksien ohi koivikkoon. Siellä hän pysähtyy ja kuuntelee: Juonikin kello kuuluu. Hän lähtee ääntä kohti ja löytää molemmat lehmät, Juonikin ja Mustikin. Ne makaavat märehtimässä ja katsovat rauhallisesti kun hän lähestyy. Juonikki nousee seisomaan, hän menee sen luo, painautuu sen kaulaa vasten ja itkee. Ja Juonikki kääntää päätään ja nuolaisee häntä niskaan, sen kieli tekee mukavaa ja samalla sen kello kalahtaa heleästi. Ja niin hänen itkunsa tyrehtyy ennen kuin on kunnolla edes alkanutkaan. Hän taputtaa Juonikkia ja menee sitten istumaan kivelle sen viereen.

Metsässä on koivua ja sen alla nuorta nousevaa kuusta; alempana kuusi saa kokonaan vallan. Siellä metsä käy synkäksi, sieltä nousevat hirvet toisinaan vaaranlaen pelloille syömään. Sinne häviävät kesäksi lintulaudan talitintit ja punatulkut ja tunkiolta närhet; siellä myös kuukkeli asustaa. Oraviakin hän on siellä nähnyt, ja sitten siellä on luola.

Luolasta ei tiedä kukaan muu kuin hän, edes Ilonalle hän ei ole sitä näyttänyt. Ei hän itsekään uskalla mennä sinne aina kun mieli tekee, ensin pitää voittaa pelko joka johtuu kuusten ja luolan pimeydestä ja äänistä joista ei tiedä mitä ne ovat.

Nyt hänen mielensä kuitenkin on turta pelolle, hän painuu alas kuusikkoon ja menee luolalle vähän eri tietä kuin edellisellä kerralla, ettei maahan tallautuisi polkua – silloin joku voisi löytää luolan. Hän siirtää syrjään kuusenoksat luolan oviaukon edestä ja menee kumarassa sisään. Mieleen tulee aitan alusta, miten hän ryömi siellä, ja luolan pohja tuntuu hiukan samalta käteen. Mutta täällä on toinen haju; aivan varmasti täällä käyvät metsän eläimet sillä aikaa kun hän on poissa.

Hän on tuonut tänne tavaroitaan: ongensiiman, pari verkon kohoa, kauppiaan antaman sarjakuvalehden, maasta löytämänsä linnunpesän.

Hän olisi voinut tuoda myös Siirin pennut tänne ja näyttää Siirille tien. Yöllä se olisi pitänyt tehdä ettei kukaan olisi nähnyt. Miten hän ei sitä tullut ajoissa ajatelleeksi.

Lammelta päin kuuluu linnun pitkä huuto. Käpy putoaa maahan luolan edustalle. Tuomas paneutuu pitkäkseen luolan perälle asettamilleen havuille ja sulkee silmänsä. Kuuset putoavat hänen ylitseen tummina ja pehmeinä ja peittelevät hänet leukaan asti. Neulaset supisevat: nuku hyvin, ja koskettavat poskea kuin jonkun sormet.

Tuomas säikähtää hereille: joku on tullut luolan suulle.

– Elä yhtään pelekee, minä se vuan olen, Ilona sanoo rauhoittavasti. Tuomas nousee istumaan.

– Suapiko tänne tulla, Ilona kysyy.

– Miten sie tänne löysit?

– Varsin arvasin että sie tulit tänne.

Tuomaan mieli painuu matalaksi, Ilona on siis kaiken aikaa tiennyt hänen luolansa.

– Isä on huolissaan kun sie sillä lailla hävisit, Ilona sanoo.

Tuomas ei puhu mitään. Silloin Ilona tulee ihan viereen ja koskettaa hänen tukkaansa.

– Onko siulla paha mieli? Lähetään pihhaan. Lehmät on jo lypsetty ja Elina lähti pyhäselti kotona käymään.

He tulevat peräkkäin metsästä polulle. Vilperi on tullut metsänreunan veräjälle ja hörhöttää heille. Tuomas painaa kämmenellään sen turpaa.

Isä seisoo pihalla ja näyttää helpottuneelta nähdessään Tuomaan. – Sieltähän ne tulloo, hän sanoo eikä ole vihainen. Mutta Tuomas ei ole vielä antanut anteeksi, hän tuskin katsoo isään, ja hän etsii katseellaan Siiriä pihamaalta.

– Missä se on Siiri? Onko sehhii tapettu?

Mutta Ilona selittää nopeasti että Elina vei sen mennessään, omaan kotiinsa, kun niillä ei ole kissaa ja kun se teki pentuja myötäänsä eikä isästäkään ole niitä mukava tappaa. Mutta Tuomas tietää Ilonan narraavan. Hän on kuitenkin niin väsynyt ettei jaksa ruveta Siiriä sen enempi suremaan.

Kun Tuomas on pantu vintille nukkumaan, tulee Ilona sieltä alas ja menee tupaan isän luo. Isä lukee Karjalaista, tänään on ollut postipäivä. Hän seisahtuu isän eteen hentona, silti vaativana ja hänen kasvoilleen nousee tiukka aikuisilme.

– Sille on hankittava uusi kissa, hän sanoo. – Poikapentu. Telkkäniemessä on.

Isä katsoo häntä ja näyttää vähän hämmentyneeltä.

– Sie kiusasit sitä tännään, Ilona jatkaa syyttävästi. – Sitä siun ei pitäsi –

Isä hämmentyy vielä enemmän ja ärähtää: – Sie huvelo tässä vielä neuvommaan – mikä siitä tulloo jos ei kurissa pietä!

Ilonan pienet vaaleat kasvot ovat liikkumattomat. Tukka on kahdella kireällä letillä, ne letit eivät aukeile kesken päivän, sillä Ilona letittää niin että pysyy. Kädetkin ovat napakat, nyt ne ovat kireästi nyrkissä sillä Ilonaa hiukan aristuttaa.

– Sie pelotat sitä, hän sanoo vielä ja puhuu jo aremmin kuin äsken.

– Enkä pelota, vastaa isä lyhyeen. – Mutta kun se on semmonen – semmonen – ettei ossoo etes kahtoa suoraan, ja sen piileksimistä mie en varsinkaa siijä. Tullooko siitä ikännään miestä jos ei sille joskus kovene:

Isän ääni kuulostaa ärtyiseltä.

– Luppootko sie sen pennun vai etkö? Ilona tivaa vielä; hän on päättänyt ettei jätä tätä asiaa kesken. – Pittää talossa kissa olla. Hiiriin tähen.

– Uroskissa ei kauvoo pysy, lähtöö omille teilleen.

– Jos sen leikkuuttasi.

– Ka käy hakemassa sitte jos se niin tähellistä on, hae vaikka huomenna – ossootko sinä etes sinne Telkkäniemeen?

– Olen mie Elinan kanssa siellä käyny.

Ilonan puristunut ilme laukeaa ja kirkastuu, hän näyttää lapselta taas ja juoksee iloissaan ylös vintin portaita, kertomaan Tuomaalle ennen kuin se nukkuu.

2

Telkkäniemeen on matkaa viisi kuusi kilometriä. Polku laskeutuu ensin kotivaaran kuvetta alas Myllykorpeen. Siellä se erkanee joelle suoraan vievästä polusta ja alkaa seurailla viistoon kulkevia harjanteita. Se on enimmäkseen kuivaa kangaspolkua, vain joskus se pudottautuu märkään painanteeseen.

Tuomas juoksee innoissaan edellä ja häviää välillä Ilonan näkyvistä polun mutkan taa. Outa! huutaa Ilona silloin ja Tuomas pysähtyy, mutta ei malta seisoessaankaan olla paikoillaan vaan hypähtelee kuin vietereillä. Hän haluaa heti nähdä ja saada sen kissanpennun.

Mutta Ilona kulkee vakaasti ja kantaa koria johon kissa pitää pantaman. Samalla hän pohtii kissan tulevaisuutta ja päättää viedä sen Tetrivaaran vanhalle isännälle leikattavaksi, ei siitä muuten tule heille pysyvää kissaa. Ja se on opetettava siistiksi ihan pienestä, ettei Elina pääse siihen hermostumaan. Ja Tuomas pitää saada muistamaan, ettei liikaa sitä roikota ja kanniskele.

Heillä pitäisi olla koira. Mutta isä ei ole suostunut uuden koiran ottoon sen jälkeen kun Tommo-koira kuoli – se olikin vanha kuollessaan, jo viidentoista. Elinakin oli sanonut ettei hän rupea koiranpentua hyysäämään. Ilona kyllä hoitaisi mutta hän on koululla päivät ja sittemmin viikotkin, ja isäkin päiväkaudet savotalla – ei koira pysyisi kotona vaan lähtisi isän tai Ilonan perään.

Taas häviää Tuomaan vaalea tukka näkyvistä. Petäjänrunkoihin paistaa aurinko, on uuvuttavan lämmin – eikö lie ukkosta ilmassa.

Nyt Tuomas huutaa jotain edempänä. Siellä on pieni suo ja Tuomas on löytänyt muutaman lakanraakileen.

– Suppuja ne on vasta, elä syö – maha niistä kippeytyy, Ilona kieltelee. Hän silmäilee ympärilleen olisiko niitä enemmänkin, kerättäväksi asti kunhan kypsyvät. Mutta vähän niitä näkyy tulevan.

– Tänä kesänä ei tule lakkoja kun kukat kylymivät, hän selittää Tuomaalle. – Jätetään nuo kypsymään, syöntimarjoiksi – tulehan nyt.

Ilonasta alkaa tuntua että he ovat kulkeneet jo liian kauan. Telkkäniemen pitäisi jo olla lähellä, mutta vielä ei kuulu edes kosken kohina. Hänelle tulee epävarma olo jota ei tohdi näyttää Tuomaalle, ja hän jatkaa matkaa kuin kaikki olisi niin kuin pitääkin.

Alkaa pilveillä, kaukana kumisee ukkonen. Tuomas pysähtyy polulla ja kysyy:

– Ilona – missä myö ollaan?

Hän rauhoittaa Tuomasta vaikka on itsekin huolissaan. Sitten hän kuulee jotain ja seisahtuu kuuntelemaan: selvästi kuuluu kosken kohinaa edestäpäin.

– Siellä se on Neitikoski, hän sanoo helpottuneena. – Kohta ollaan perillä.

– Kestää kuitenkin kauan ennen kuin he tulevat rantaan, kosken suvannolle. Ilona katsoo koskea ja pelästyy: ei tämä olekaan Neitikoski vaan vieras ja pelottavampi – tällä koskella hän ei ole aikaisemmin käynyt eikä tiedä edes sen nimeä. He ovat joutuneet väärän kosken rantaan ja on tullut hämärää, myöhä ei vielä ole vaan hämäryys johtuu pilvistä joita on kerääntynyt taivaalle yhä enemmän. Ukkonen kumisee taas, nyt jo lähempänä.

– Ilona, missä myö ollaan? kysyy Tuomas jälleen ja sen ääni vavahtaa.

Hän kiukustuu sille ja kivahtaa:

– Ollaan missä ollaan, en mie tiijä! Eläkä ruppee vänisemmään nyt!

Tuomas rupeaa itkemään.

Koski irvistää suvannon takaa suoraan heihin päin, synkkänä ja uhkaavana. Tummuva ilma painaa hiostaen ohimoita. Ilona laskee kissakorin maahan ja istuu sen viereen mustikanvarvikkoon. Häntä väsyttää.

– Sie toit meijät väärään paikkaan, syyttää Tuomas nyyhkyttäen.

– Siepä se eillä juoksit! Ilona puolustautuu tuikeasti.

Tuomas vaikenee, sehän on totta: hän on ollut polunnäyttäjänä. Hän kyyristyy pienen kuusen alle, sillä nyt jyrähtää ukkonen jo hyvin lähellä. Pilvet muistuttavat tätä vierasta koskea, nekin ovat mustia ja vyöryviä ja niissä on valkoisia häiveitä kuin kosken vaahtoa, ja ne valkoiset kiitävät nopeasti pilven yli. Tuomas ajattelee että ne varmaan ovat sitä sähköä jota ukkospilvessä on.

Salama välähtää terävästi ja lyhyeen, se ei tunnu kovin pahalta. Mutta seuraava salama puhkeaa pilvestä suoraan kohti, rävähtää auki kuin vihainen jättiläissilmä. Se tavoittaa häntä nielläkseen, mutta hän on jo heittäytynyt maahan kasvot neulasia vasten, eikä hän uskalla enää nostaa päätään.

Koski ja ukkonen jyrisevät, salamat saalistavat. Ilona on mennyt toisen kuusen alle. Mitä nyt tulee kun sekin on vihainen eikä puhu?

Kerran Ilona vei hänet pyhäkouluun Tetrivaaraan. Silloinkin jyrisi ukkonen, ja pyhäkoulunopettaja, Oinosen Tilta, sanoi että ukkosessa puhuu Jumala.

Mimmoinen mahtaa Jumala sitten olla kun se tuolleesti möskyää, kuin Kinnasniemen Heikki humalassa: se karjui ja paiskeli penkkejä niin että jytinä kävi ja ikkunat sälähtelivät. Tuomas tuntee ettei hän pidä Jumalasta, hän sanoo sen vielä Ilonalle – mutta vasta sitten kun ukkonen on ohi ja Jumala paremmalla tuulella.

Nyt hän pelkää liikaa nostaakseen päänsä kuusen neulasista. Ja hän saa pelätä kauan ennen kuin Ilona tulee hänen viereensä saman kuusen alle.

Ilona painaa päänsä veljen märkään tukkaan. Hän oli äsken vihainen ja ajatteli: mitä varten hänen pitää aina raahata mukanaan mokomaa rääpälettä? Ei hän sen äiti ole!

Hän itse ei juuri pelkää ukkosta, mutta tietää Tuomaan pelkäävän. Ja hän tietää että Tuomas pelkää entistä enemmän koska he ovat tulleet väärälle koskelle ja koska hän, Ilona on ollut äkäinen.

Siksi hän on noussut ja mennyt veljen luo. Tuomas ei itke enää, mutta makaa aivan jäykkänä. Sen tukassa on neulasia ja muuta roskaa ja puseron kainalossa reikä. Sen vaatteista ei oikeastaan huolehdi kukaan – Elina ei ehdi Hän, Ilona, yrittää kyllä, hänen pitää jo tänään korjata tuo. Mutta uuden puseron se tarvitsee ja uudet housut ennen kuin siitä on kouluun menijäksi. Pitäisi puhua isälle siitäkin – saada se ymmärtämään.

– Ilona, elä jätä! Myö ollaan eksyksissä, Tuomas sanoo nyyhkyttäen.

– En jätä, Ilona lupaa. Ja hän alkaa puhua rauhoittaen: eivät he pahasti ole eksyneet, Telkkäniemihän on tästä alavirtaan, he ovat vain kulkeneet liian kauas. Pakko heidän oli tulla perille kun vain seuraavat jokea.

Tuomas rauhoittuu ja nousee istumaan. Vieläkin sataa, mutta mitään pitempiaikaista sadetta ei näytä tulevan; pilvi vain lipaisee maata ja vie jyrinän ja salamat mennessään. Ja Tuomas sanoo Ilonalle:

– Miksei se Jumala ole semmonen ku sie?

– Mitä sie hassuja puhut! Jumala ja ihminen on ihan eri asia.

– Mie tykkeen enemmän siusta.

– Ou tuossa hupajamatta!

Mutta Tuomas ei halua salamoita räväyttelevää mustanpuhuvaa Jumalaa vaan semmoisen joka tulee viereen ja puhaltaa tukkaan ja ottaa pelon pois.

Pari kilometriä rantoja kuljettuaan he tulevat Telkkäniemeen. Puhelias emäntä tuo heille pennun nähtäväksi. Se on jo aika iso.

– Neljä se teki, muut hukutettiin – kyllä tästä kissa tulloo, on pitkäruumiinen ja isokorvainen – ne on hyvän hiirikissan merkit.

Emokissa vilkaisee välinpitämättömästi kun pentu pannaan koriin.

– On tuas jo juoksullaan vaikka entinen vielä roikkuu tissilöissä, mistä niitä suluhasia tänne korpeen siunaantunnoon, emäntä sanoo paheksuvasti ja antaa heille maitoa ja pullapalaset.

3

Ilona lähtee isän polkupyörällä postin hakuun. Hän on hyvällä mielellä: tänään hän oli kitkenyt ja harventanut porkkanamaan, ja Elina on luvannut että hän saa käydä koulullakin sillä ehdolla ettei jää liian pitkäksi aikaa.

Hän näkee uuden kissanpennun kulkevan matalana ojassa. Totta se Telkkäniemen emäntä puhui, hiirikissa siitä tulee: monta hiirtä ja supiaista se on jo kantanut pihaan. Hiiret se syö mutta supiaisiin ei koske, mikähän niissä on kun eivät kissoille kelpaa.

Kerkkävaaran korkeimmalla kohdalla hän katsoo taakseen. Alhaalla näkyy kotitalo ja sen pellot kivikasoineen. Kujan varrella ja riihen luona on pihlajia ja muutama tuomi; tuvan luonakin niitä on ja lisäksi koivuja ja yksi iso kuusi.

Tästä näkyy vielä kauemmas kuin pihamaalta. Vettäkin vilahtelee, joki laajenee tuolla paikoin pieniksi järviksi. Se näyttää olevan lähellä, vaikka sinne on täältä monen kilometrin matka. Jokea myöten tulevat tukit rajan yli; siellä ovat myöskin kosket, sekin jolle he Tuomaan kanssa eksyivät.

Kotilampea tähän ei näy, vaikka se on aivan Kerkkävaaran alla. Se piiloutuu vaarojen väliseen koloon; sen nimi onkin Jumottaja. Siellä se kuitenkin on, sen rannalla on koplukka ja puron suussa Ilonan katiska. Kun kaivo kuivuu, sieltä vedätetään hevosella vesi navettaan ja saunaan. Kaivon takia Elina on monesti uhannut lähteä heiltä pois. – Käsköö immeisten laittoo talosa näin kuivaan paikkaan, hän motkottaa. Hän on syntynyt ja kasvanut järven rannalla.

Mutta täällä ovat useimmat talot vaaroilla, ja Ilonan mielestä niin pitää ollakin. Näkyy toisia taloja etäällä toisilla vaaroilla, ne ovat siinä katseen kosketeltavissa vaikka niihin onkin matkaa. Ja äänet tulevat kaukaa mutta selvinä, kuuluu koiran haukku ja miten Hömötinvaaran emäntä huhuilee lehmiään ja miten Myllykorvessa hakataan puuta. Elina valittaa että täällä on yksinäistä, huokailee ikäväänsä… Mutta Ilona on aina asunut täällä eikä hän ole yksin: on isä ja Tuomas ja Elina tai joku muu apuihminen, on kissa ja lehmät ja Vilperi, hevonen. Ja naapurit: Hömötinvaara on kahden kilometrin päässä, Tetrivaara kolmen, ja saman verran on matkaa joen varressa olevaan Kinnasniemeen. Ison tien varteen on neljä kilometriä; Ilona polkee sen matkan mielellään, hakee postin ja käy joskus kaupassakin, jonne on tienhaarasta vielä viiden kilometrin matka. Koulu on lähempänä; syksyisin ja keväisin hän kulkee pyörällä myös koulumatkat, mutta on talvella viikot oppilasasuntolassa ja hiihtää vain pyhiksi kotiin.

Eniten taloja on siellä mihin maantie päättyy. Siellä on myös rajavartiosto. Mutta heiltä on sinne yli kymmenen kilometriä, vain joskus Ilona pääsee siellä sukulaistalossa käymään. Isä ei juuri harrasta kyläilemistä, ja heillä käy vieraita vähän – mitä nyt joskus lähimmät naapurit ja täti miehineen Lieksasta kesäisin.

Vaaran laelta tie alkaa hitaasti laskeutua, niin vähitellen ettei millään pysty sanomaan missä Kerkkävaara loppuu. Alussa on pitkälti puhdasta mäntymetsää ja tien varressa pieni laikku lehtikuusikkoa. Ilona ihmettelee mistä lehtikuuset ovat siihen tulleet, niitä ei ole missään muualla koko kylällä. Oikein hyvin ne eivät tässäkään näytä kasvavan, mutta pehmeät vihreät neulaset niihin tulee joka kevät.

Lehtikuusten jälkeen metsä muuttuu vähitellen kuusikoksi. Synkimmillään se on lesken mökin alapuolella.

Lesken mökki on ainoa asumus tämän tien varrella. Valoisa kukkaa työntävä niittyaukio, perunamaa, harmaa asuinrakennus, navetta ja liiteri – kaikki ne avautuvat silmien eteen juuri kun tuntuu ettei kuusikko koskaan lopu.

Leski tulee portaille seisomaan ja kysyy miten heillä on voitu, hän itse on ollut tyttärensä tykönä Lieksassa juhannukselta asti ja eilen vasta tullut – lehmä on ollut Hömötinvaaran karjassa sillä aikaa.

– Tuli niin ikävä, ei siellä kestännä olla, hän sanoo. – Piti peästä ommaan olloosa. Vaikkei ole muuta seusoo kuin Talavikki ja kissa, Anttihii on uitossa vielä. Mutta se on semmosta kun ikäsä on ollu, ei ole meikäläisestä liikepaikoilla olemmaan.

– Sie se mahat viijä tämän, leski sanoo lopuksi ja antaa Ilonalle kirjeen ja postirahan. – Se on sille vanahemmalle tytölle, sille joka vasta männäkesänä mäni miehelään, vanahanapiikana jo, siellä Tampereella. Kuhtuvat käymään – vuan sinne mie viimesek lähen. Jalattii huonot, ja syvän –

Ilona ottaa kirjeen rahoineen ja laskeutuu jyrkkää törmää alas kuusikkoon. Törmän alla on lesken kaivo; se on oikeastaan lähde jonka reunat on kivetty ja laitettu kansi päälle. Siitä sopii ohi kulkiessaan juoda jos janottaa, tuohilippi on pistetty mättääseen. Lähteen ympärillä on kosteaa ja paljon hyttysiä, tästä alkaa Ojukaiskorpi.

Monessa paikassa pyörää pitää taluttaa. Märimpiin kohtiin on laitettu pitkospuita, Ilona taluttaa pyörää niitä pitkin ettei se kuraantuisi. Itse hän kävelee pitkospuiden vieressä, hänellähän on saappaat.

Lopulta näkyy jo lampi oikealla, metsä valostuu ja muuttuu jälleen männiköksi. Ilona tulee maantien varteen.

Postilaatikossa on Karjalaisten lisäksi kirje. Se on isälle; mistä isä nyt kirjeen saa? Kuori on valkoinen, postileimassa lukee Konnevesi. Sen nimisestä paikasta Ilona ei ole kuullutkaan, jotenkin koko nimi harmittaa häntä ja tekee samalla uteliaaksi.

Hän panee lesken kirjeen laatikkoon ja paperiin käärityt kolikot sen päälle. Postilaatikon kannen väliin hän asettaa kuusenhavun, että Niemis-Iikka, joka postia kuljettaa, tietäisi pysähtyä ja ottaa kirjeen.

Sitten Ilona jatkaa matkaa koululle päin; hän menee tapaamaan asuntolanhoitajan Annikkia, luokkatoveriaan. Koululle ei olekaan tästä enää pitkälti matkaa. Samalla hän lainaa jonkin kirjan luettavakseen, Annikilla on. Isä ei osta kirjoja heille, sanoo että koulukirjojen pitää riittää – ja totta se onkin, ei muiden kirjojen lukemiseen olisi aikaa. Mutta sitten kun illat pimenevät ja tulee talvi ja hän jää asuntolaan yöksi, sitten hän lainaa koulun kirjastosta ja lukee, vaikka se onkin hälinässä joskus vähän vaikeaa.

Maantien vasemmalla puolella on suuri lampi, Iso Putilainen. Lammen kohdalla on halkopinoja, tässä ahdisteli susi auton apumiestä viime syksynä kun halkoja lastattiin. Suden jäljet näkyivät selvinä, Ilonakin niitä kävi katsomassa toisten oppilaitten kanssa; oli vasta satanut uusi ohut lumi. Rajavartioston miehet olivat sitä sutta jäljittämässä, se saatiin jo lippusiimaan, mutta siitä se kuitenkin livahti karkuun ja takaisin rajan taakse mistä oli tullutkin.

Ilona ohittaa pari pientä taloa ja tulee tanssilavan luokse. Siinä hän näkee hevoset, laskeutuu pyörältä ja jää neuvottomana seisomaan.

Tanssilava on oikeastaan keskeneräiseksi jäänyt työväentalo. Siinä on katto ja seinät ja ikkuna-aukot mutta ei ikkunoita, ja oviaukko mutta ei ovea. Talvella sen sisälle kinostuu tuulen tuomaa lunta, mutta kesällä siellä pidetään tanssi-iltamia ja näytetään elokuviakin joskus.

Mutta nyt sen luona seisovat hevoset. Niitä on kymmenkunta, ne ovat seisovinaan paikoillaan mutta koko ajan niiden hännät heiluvat ja nahka värähtelee ja korvat luimahtelevat, ja silloin tällöin joku niistä tömäyttää jalallaan. Ilona tietää että yksi näistä maantiehevosista, Kotilaisen Uunon hevonen, on vihainen: se on yrittänyt purra Iikkaa postimatkalla ja juossut vähän aikaa perässäkin, ja Iikka on joutunut ajamaan monen postilaatikon ohi pysähtymättä. Mutta ei ole varmaa että se hevonen on