Parhaassa iässä

By Liisa Hännikäinen

Eikö elämän pitänyt helpottua, kun lapset kasvavat tarpeeksi isoiksi? Ailan lapset ovat melkein aikuisia, mutta uupumus ei vain hellitä. Hänestä tuntuu, että hän on vuosien ajan antanut kaikkensa – mutta onko hän saanut siitä tarpeeksi kiitosta? Liika työnteko tai rakkaudeton parisuhde eivät nekään helpota Ailan oloa. Onko hänen tilanteestaan poispääsyä?"Parhaassa iässä" kuvaa elävästi vaikeaa vaihetta monen naisen elämässä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 29, 2021
• ISBN: 9788726581812

Book preview

I

V äistäessään lastenvaunuja Aila jäi seisomaan ajoradalle. Ihmiset kulkivat peräkkäin, sillä jalkakäytävä oli kapea ja tilaa oli vähän. Kahvilan ikkunat olivat juuri Ailan kohdalla. Ruudulliselle liinalle oli aseteltu reikäleipiä, jauhopussi ja leipälapio. Niitä tuijottaessaan hän huomasi Lellen seinäpöydässä. Kasvoja ei erottanut, mutta kumaraisesta hahmosta Aila arvasi toisen olevan taas masentuneen.

– Hei, hän sanoi ja istui samaan pöytään. Lelle nosti päätään. Se ei yrittänytkään peitellä itkuisuuttaan.

– Pentti sanoi että tuhlaan kaikki hänen rahansa.

Aila hymähti. Hän oli kuullut tämän ennenkin, mutta nyt Lelle oli tavallista enemmän alamaissa.

– Minä en ole koskaan käsittänyt, Aila sanoi, – että rahat lasketaan erikseen.

– Pentin tilistä ei kuulemma jää mitään.

Lelle katsoi Ailaan, joka maisteli varovaisesti kuumaa teetä. Kahvimylly piti hurinaa taustalla. Ilmaan levisi voimakas tuoksu, joka toi mieleen lapsuuden.

– Minä maksan meillä kaiken, Lelle sanoi. – Pankin lyhennykset, sähkön ja puhelinlaskun. Ostan vaatteet tytölle. Itse en saa juuri mitään, mutta silti Pentti valittaa. Ei jää kuulemma rahaa säästöön.

– Keneltä nyt jäisi, Aila sanoi. – Mihin se säästää?

– Uuteen veneeseen.

– Mutta teillähän on hyvä vene. Ei muistaakseni kovin vanhakaan.

– Ei siinä mitään vikaa ole, mutta Pentti haluaa suuremman ja nopeamman. Minulle jäisi vanha vene.

Ailan tee oli kuumaa. Siinä maistui kookos. Aila joi mielellään kahvilan maustettuja teelaatuja. Niillä oli upeat nimetkin. Viisasten tee, Viidakon tuli, Keisarin morsian. Lelle sai teestä kovan vatsan.

– Kaksi venettä, Aila ihmetteli.

– Tietysti se olisi hyvä, Lelle puolustautui, – minähän jään usein tytön kanssa saareen. Eikä päästä pois ennen kuin Pentti hakee. Oma vene olisi turvallisempi.

– Mutta silti.

Ei voinut kuin ihmetellä. Lelle itki, ja sitten taas puolusti miestään. Pentti eli kuin poikamies. Lelle kustansi kaiken ja piti kuin täysihoidossa, mutta sai silti nuhteita.

– Kun menisi joskus muisti, Lelle sanoi. – Edes päiväksi, ettei kaikki olisi aina mielessä.

– Lähdetään mökille.

– Minä olen saanut merestä tarpeekseni, Lelle sanoi. – Koko kesän sain kykkiä kallioilla.

– Minä puhunkin meidän mökistä.

– Se on niin kaukana.

– Siellä saataisiin olla rauhassa, Aila totesi ja alkoi innostua. Ilman Veikkoa olisi vaihteeksi mukavaa. Kun mies oli mökillä, ei saanut aamuisin edes nukkua. Veikko ei osannut olla jouten, vaan aina piti tehdä jotakin ja mies pakotti toisetkin liikkeelle. Jos ei muuten niin se kolisteli. Paukutti ovia ja huudatti radiota.

Minulla on lomapäiviä pitämättä, Aila selitti. – Otetaan Pirkko mukaan ja lähdetään porukalla.

– En oikein tiedä. Mitähän Pentti sanoo?

– Kai se päästää, Aila tuhahti. – Naisporukassa. Voin puhua sille, jos haluat.

– Minä yritän, mutta Tiia on otettava mukaan.

Mittarissa oli vielä aikaa jäljellä. Aila meni istumaan autoonsa ja tuijotti vastapäisen pankin ikkunoita. Hän mietti miten saisi Pirkon puhuttua mukaan. Se voisi olla hankalaa. Jorman kuoleman jälkeen se oli käpertynyt suruunsa. Aila huokasi ja käynnisti auton. Hän ei käsittänyt kumpaakaan ystäväänsä, jotka roikkuivat miehissä kiinni. Oli hyvä ettei ihminen kohdannut koskaan suurta rakkautta. Siitä seurasi vain pelkkiä ikävyyksiä, Aila ajatteli ja pysähtyi liikennevaloihin.

Kotona hän soitti heti Pirkolle. Tietysti tämä vastusteli, sillä oli sellainen tapa. Ja suurin murhe tuntui olevan kissasta.

– Ota se mukaan, Aila ehdotti. – Saa sekin haistella metsän tuoksuja, kun aina on sisällä.

– Mutta jos se karkaa.

– Mihin se ihmisten luota lähtisi, eihän se ole tottunut olemaan vapaana? Lähde nyt.

Kissa tuntui olevan Pirkolle tärkeämpi kuin kukaan ihminen. Monet kerrat Aila oli kuullut Jorman viimeisestä keväästä. Pirkko ei voinut itkemättä siitä puhua. Se oli katsellut keittiön ikkunasta, miten mies liikkui hitaasti pihalla kissan kanssa. Pirkko tiesi Jorman pian kuolevan.

Sanotaan että surusta toipuu puhumalla, mutta Pirkkoa puhuminen ei ollut ainakaan auttanut. Hän oli Veikon kanssa hakenut kylään, kuljettanut teatteriinkin ja kuunnellut. Mutta Pirkko vain kertasi jatkuvasti vanhoja asioita ja itki. Sillä ei ollut mitään muuta elämässä. Pirkko oli lapseton ja jäänyt eläkkeelle. Sen virka oli lakkautettu ja tilalle tarjottu sijaisuuksia, joiden takia työpaikka vaihtuisi tiuhaan. Pirkko sanoi ettei kestäisi sellaista. Mieluummin se lähtisi eläkkeelle. Siten voisi samalla hoitaa Jormaa, sillä sairaalaan Pirkko ei miestä halunnut luovuttaa.

Työn mukana Pirkolta katosi ote elämästä, Aila ajatteli, kun sulki puhelimen. Päivässä piti olla tietty järjestys. Muuten ei selvinnyt eteenpäin. Pirkko saattoi olla peseytymättä koko päivän ja kuljeskella aamutakissaan ympäri taloa. Päiväkausiin se ei mennyt ulos. Vähemmästäkin tuli hulluksi.

Mutta mökille se saisi luvan lähteä, Aila ajatteli järjestellessään työpöytäänsä. Hän repi turhia papereita. Keittiössä odotti täysinäinen tiskikone tyhjentämistä. Pöytä oli täynnä likaisia astioita. Pyykkivuori kasvoi kellarissa niin, ettei Veikko löytänyt puhdasta paitaa aamulla. Mies oli vihainen ja käski siivota. Se ei ajatellut, miten moneen suuntaan Ailaa revittiin. Eikä Sanna auttanut yhtään.

Ei häntä auttanut kukaan. Sanna vetosi tenttikirjoihinsa ja katosi yläkertaan. Tyttöä ei saanut häiritä. Se istui huoneessaan ja oli ärtynyt, jos sinne meni.

En jaksa siivota aina, Aila ajatteli ja laittoi puhtaat lomakkeet laatikkoon. Hän halusi pitää työnsä, sillä muuten elämästä ei tulisi mitään. Kotona hän vain hermostui. Veikko ja anoppi painostivat jäämään kotiin, mutta Aila ei antaisi periksi. Ilman työtä hän ei olisi mitään.

Pirkko oli päässyt ylioppilaaksi, mutta Aila reputti. Uusimisesta ei tullut mitään. Keltatauti vei haaveet eikä hän enää yrittänyt uudestaan. Kurssit eivät korvanneet lakkia. Papereita niistä tosin kertyi, mutta hän ei ollut saavuttanut elämässään sitä, mihin oli tähdännyt. Sitten tuli Veikko. Juuri sopivasti kun toisetkin alkoivat seurustella. Vanhemmat olisivat halunneet Ailan jatkavan koulunkäyntiä, mutta yhtäkkiä hän oli loukussa. Piti mennä naimisiin, muulla ei voinut pelastaa kunniallisuuden vähäisiä rippeitä.

Aila huokasi ja lukitsi pöytälaatikkonsa.

Kukat ikkunalaudalla nuokkuivat, hän oli unohtanut kastella ne. Anopin antamat kukat. Aila meni keittiöön et-simään kastelukannua, muttei löytänyt sitä mistään. Kaikki oli liian sekaisin. Oli pakko tyhjentää kone, huuhdella likaiset astiat ja siivota pöytä. Hän ei olisi millään jaksanut.

– Kai minä muuhunkin kelpaan, hän mutisi itsekseen latoessaan likaisia astioita tiskikoneeseen.

Hän oli aina tarttunut työhän. Aivan outoonkin eikä koskaan sanonut, ettei osaa. Aikaa myöten kaikki selkeni. Taloa korjatessa piti osata maalata, tapetoida, kaakeloida. Aila oli kiipeillyt milloin telineillä, milloin painanut kellariin multaa lapioimaan.

– Vielä minä luen ylioppilaslakin, Aila mutisi ja käynnisti tiskikoneen. – En piru vie ole tyhmä.

Illalla hän puhui Veikolle. Tämä oli heti maallemenoa vastaan. Mies tuntui keksivän tekosyitä. Oli pimeää iltaisin, järvenvesi oli kylmää, voisi sataakin.

– Eikä Pentti päästä Lelleä', se sanoi lopuksi.

– Kyllä päästää. Minä soitan.

– Älä vain mene sotkeutumaan toisten asioihin, Veikko alkoi varoitella.

– Miksei me saataisi lähteä?

– Mikä hinku sinne nyt on?

Aila katsoi Veikkoa, joka puputti seisaallaan leipää komeron edessä. Veitsi oli pystyssä voirasiassa.

– Ja mehän lähdetään, hän sanoi.

P irkko sanoi, ettei halunnut kenenkään vaivoiksi. Ja viihtyi kotona. Aila ärtyi verukkeista, muttei antanut periksi. Hän oli ennenkin saanut Pirkon pään kääntymään. Piti olla vain sitkeä ja puhua paljon. Jos Veikko ja Pentti kerran suostuivat, niin Pirkko ei enää saisi estellä. Aila ei hellittäisi. Hän maalaisi mökkielämän vaikka miten mukavaksi.

– Miten me mahdutaan, Pirkko ihmetteli, – kun tavaraakin pitää ottaa. Lelle on merkillinen. Ottaa aina tytön mukaan vaikka Tiia on jo iso. Sen ikäisen pitäisi itsenäistyä.

– Eihän Tiia vie paljon tilaa. Ja yhdellä autolla tulee paljon halvemmaksi.

– Miksei se voi olla Pentin kanssa?

– Se toruu kuulemma jatkuvasti. Tyttö on murrosiässä eikä tule isänsä kanssa toimeen. On se meilläkin nähty.

Pirkko jahnasi yhä. Sillä oli aina ollut sellainen tapa. Ensin esteli ja sitten tuli. Ei ollut sellaista saunakertaakaan, ettei olisi vastaan laittanut. Kiitteli kovasti jälkeenpäin. Veikko sanoi, että Pirkko kuvitteli sellaisen olevan kohteliasta.

– Pentti hakee Tiian sunnuntaina, Aila selitti.

– Ja pakottaa Lellen lähtemään. On se tehnyt niin ennenkin. Muistatko?

Tottakai Aila muisti. Hänellä ei ollut turhia kuvitelmia Pentistä kuten ei Pirkollakaan. Koulun suosikkipoika, jolla oli paksu tukka ja hyvät hampaat. Kaikki tytöt rakastuivat siihen. Nykyäänkin Pentti oli nuorekkaan näköinen. Hoiti hiuksiaan ja kuntoili niin, että pysyi hoikkana. Lelle taisteli kilojensa kanssa. Se oli jatkuvasti laihdutuskuurilla, kun Pentti nalkutti. Mies osasi kyllä vaatia.

– Olkoon sitten, Pirkko sanoi, – kun niin kovasti haluat. Vaikken minä käsitä, mitä iloa siitä on.

Aila meni laittamaan pyykit koneeseen. Hän tiesi että kaiken oli oltava kunnossa lähtöhetkellä. Ehkä se lepyttäisi Veikonkin. Mies saisi puhtaat paitansa, ruokaa ja siistin talon.

– Tekisit joka päivä vähän, Veikko sanoi, kun Aila silitti paitoja. – Ei tarvitsisi sitten yhtenä iltana kaikkea hosua.

– Ja sinä voisit joskus viedä likaiset vaatteesi pyykkikoriin, ettei niitä tarvitsisi kokoilla ympäri taloa. En minäkään ehdi kaikkea. Nytkin on leivät pöydällä. Sitten valitat että ne ovat kuivia känttyjä.

Veikko näytti äreältä ja lähti kantamaan mattokääröjä ulos. Sanna tuli vintistä ja valitti, ettei saanut luetuksi. Se aikoi lähteä kirjastoon. Aila katsoi aikuista tytärtään, joka veti takkia ylleen. Hän ei ollut saanut Sannasta kaveria kuten oli toivonut. Tyttö tiesi kaiken häntä paremmin.

– Saisi neitikin jotain tehdä, Veikko kiivastui, kun tuli eteisessä vastaan. – Kun kerran täällä asut, niin voisit auttaa äitiäsi.

– Auta sinä vaan, kun se kerran on niin tärkeää.

– Kuule nyt, Veikko sanoi, mutta Sanna meni ovet paukkuen.

Hyvä että meni, Aila ajatteli. Hän ei ehtisi sovittelemaan, kun joka paikka oli levällään. Oli väärin painostaa aina vain Sannaa. Pekka sai olla vapaana, siivoaminen kun oli naisten työtä. He olivat riidelleet siitä monet kerrat.

Veikko nupisi vielä nukkumaan mennessäkin. Aila sydämistyi, kun mies ruikutti väsymystään. Hänkin teki kahta työtä eikä pitänyt sellaista meteliä. Lopulta Ailan oli muutettava olohuoneen sohvalle. Aamulla piti nousta aikaisin ylös eikä toinen antanut nukkua.

Aamulla Veikon pahantuulisuus jatkui. Kahvi oli laihaa eikä leivän päälle ollut muuta kuin sipulimakkaraa. Sitä ei voinut syödä. Aila istui puhumattomana, sillä hän ei ollut kunnolla herännyt. Miehen pärpätys ärsytti. Olisi jo lähtenyt, että saisi aamurauhansa. Muuten päivästä ei tulisi yhtään mitään.

– Pysyisit kotona, Veikko sanoi, kun Aila haukotteli, – niin ei tarvitsisi metelöidä nukkumisesta.

– Kuule, minä olen todella loman tarpeessa.

– On tässä muutkin.

– Itse olit juuri kursseilla Helsingissä. Kumma että ne aina laittaa sinut, kun on muitakin.

– Ei se lomaa ollut, Veikko puolustautui. – Luentoja aamusta iltaan. Tietokoneen käsittelyä.

– Ja esitelmöintiä ravintolassa, Aila sanoi. – Älä yritä. Sinulla on paljon enemmän menoja kuin minulla.

– Ainahan sinä olet tienpäällä.

– Ei se mitään huvittelua ole, jos niin luulet. Kaikki helvetin pikkutiet joutuu koluamaan. Tekisit kerrankin yhtä pitkän päivän kuin minä, niin et puhuisi.

– Semmoisista rasvamatkoista mihinkään.

– Voiteita ne on, Aila tiuskaisi. – Ja tarpeen on olleet nekin markat pankkivelan aikana.

Veikko paiskasi lehden pöydälle. Se joi kahvin seisaaltaan ja jätti leivän lautaselleen. Takki repäistiin naulakosta, mutta sitten ei löytynyt autonavaimia.

– Kun ei aamiaistakaan saa syödä rauhassa, mies pauhasi. – Koko ajan jäkätetään.

– Sinähän sen aloitit.

Veikko kulki edestakaisin eteisessä, tonki taskujaan ja kiirehti makuuhuoneeseen. Aila ei sanonut mitään. Hakekoon vaan. Hän ei nousisi ylös, kun avaimet kerran olivat miehen jäljillä.

– Kaikki paikat on taas niin sekaisin, etten löydä mitään, Veikko pauhasi. – Älä istu siinä nauramassa. Tule hakemaan etten myöhästy työstä.

– Mikäs tuossa naulassa on, Aila kysyi.

– Mikset sanonut heti, Veikko ärähti ja meni. Ihana hiljaisuus levisi keittiöön. Hän saisi olla rauhassa, sillä Sanna ei noussut aikaisin. Tytön kanssa hän ei enää jaksaisi. Viime aikoina se oli alkanut esittää omia mielipiteitään hyökkäävästi. Arvosteli kaikkea. Se ei välittänyt toisten tunteista, vaan halusi loukata.

– Ettekö te kerta kaikkiaan voi riidellä hiljempaa, Sanna sanoi ja tuli keittiöön. – Minä en saa nukutuksi.

– Mikä sinä olet sanomaan.

Sanna alkoi levitellä rauhallisesti salaatinlehteä ruisleivän päälle, sillä rasvaa tyttö ei enää käyttänyt. Anoppi pelkäsi sen silmien puolesta. Voita on syötävä, se sanoi, muttei Sanna välittänyt.

– Tässä menee vielä jonkun aikaa, Aila sanoi Pirkolle puhelimessa. – Ainakin tunnin verran.

– Kyllä se sitten myöhään menee.

– Ei sille nyt mitään voi, Aila sanoi ja lopetti. Hänen sisällään oli kireä möykky, joka kasvoi koko ajan. Kohta hän riitelisi.

Pirkko oli tuonut tavarat portaille, kun Aila lopulta ajoi pihaan. Aamupäivä oli pitkällä. Pirkolla oli paljon tavaraa, sillä se oli ottanut kissan hiekkalaatikonkin.

– Kori on kassissa sekä ruokakupit, se selitti.

– Tiia ei ole vielä kuulemma valmis, Aila sanoi, kun he ajoivat