Jade ja autiotalon jengi

By Taru Mäkinen

Janni Garcia on 14-vuotias tyttö, joka elää idyllisellä Helsingin Linnunlaulun huvila-alueella. Puoliksi chileläinen Janni ei aina tunne kuuluvansa joukkoon. Hän viettää aikansa lukemalla sekä ystävänsä Reijan kanssa. Kun lähialueella tapahtuu rikos, Janni järkyttyy. Kuka ihme saattoi ryöstää vanhan rouvan hienossa naapurustossa? Pian paikalle ilmestyy salaperäinen ja kiehtova Jade, joka ryhtyy selvittämään rikosta.Kun lähistöllä tapahtuu rikoksia, paikalle saapuu mystinen Jade-tyttö. Yhdessä 14-vuotiaan Jannin kanssa Jade ratkoo rikoksen jos toisenkin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 4, 2021
• ISBN: 9788726958003

Book preview

Syksyinen sade valui Helsingin yli. Iltapäiväruuhkassa käveli farkkuasuinen tyttö Hakaniemen torin laitaa. Muovikassissa hänellä oli uudet kengät, joita hän ei ollut viitsinyt liikkeessä jättää jalkaan, vanhat jo aika risat lenkkarit olivat omiaan tähän säähän. Tytön runsas melkein musta tukka oli märkänä menettänyt ilmavuutensa ja liimautui päähän kuin lakki. Takki oli hartioista jo kastunut läpi asti. Flunssan tästä saisi ellei kiirehtisi kotiin.

– Janni! Janni!

Huuto kuului vaimeana liikenteen kohinan yli. Tyttö pysähtyi. Reija puikkelehti ihmisten ohi sateenvarjon alla, oli koko ajan vaarassa sohia näitä silmiin. Reijalla oli sateenvarjon lisäksi saappaatkin. Hänellä oli raivostuttava kyky varata mukaansa aina oikeat vaatteet. Reija ei ollut märkä eikä ryvettyneen näköinen, vaaleat hiukset kihartuivat kauniisti ja punainen sateenvarjo ja punaiset saappaat olivat iloinen väriläikkä maiseman yleisessä harmaudessa.

– Oletko sä menossa kotiin? Reija kysyi. –Tule mun varjon alle.

Reija ja Janni olivat luokkatoverit, yläasteen kahdeksasluokkalaisia. Sen lisäksi he olivat asuintoverit, ainakin melkein. Vanha puutalo Töölönlahden rannalla oli ollut kummankin koti varhaislapsuudesta asti, Janni asui perheineen yläkertaa, ja alakerran toisessa asunnossa oli Reija vanhempiensa kanssa, toisessa Reijan isoisä, joka omisti talon.

Janni ei mennyt sateenvarjon alle. Hän oli pitempi kuin Reija ja olisi joutunut kulkemaan kumarassa, ja sitä paitsi hän oli jo märkä. Kun kuljettiin näin, valutti Reijan sateenvarjo vettä hänen niskaansa, mutta mitä se enää haittasi. Oli mukavampi kuitenkin kävellä seurassa kuin yksin.

He kääntyivät ennen Ympyrätalon synkkää, likaista seinää vasemmalle, kulkivat ohi terveyskeskuksen ja Kaupunginteatterin, ja sitten äkkiä kerrostalot loppuivat. Täällä oli vanhoja puutaloja, jotka kai joskus olivat olleet varakkaitten helsinkiläisten kesähuviloita, kauan sitten. Ainakin niitä yhä sanottiin villoiksi. Rautatie leikkasi alueen rumasti kahtia. Se kulki kallioiden välissä syvässä rotkossa. Lapsena Janni oli mielellään kuvitellut, että siellä oli joki.

Juna porhalsi alta juuri kun he ehtivät rautatien yli menevälle kävelysillalle.

– Tuo rakennus oli ennen sokeitten ammattikoulu, Reija sanoi taakseen viitaten. –Pappa kävi siellä nuorempana korityöntekijän kurssin.

Reija sanoi sen usein kun mentiin tästä. Ihmisellä on hassu tapa toistaa samoja asioita samoissa paikoissa. Joskus Reija sitten vielä kertoi, kuinka pappa oli kerran eksynyt pihalla ja oli melkein ollut hyppäämäisillään kalliolta junanraiteelle, mutta oli sentään kumartunut kokeilemaan kepillä miten syvältä löytyisi maankamara, eikä ollut uskaltanut hypätä, kun keppi ei tavoittanut mitään.

Reijan pappa oli jutunkertoja, hänelle aina sattui kommelluksia ja seikkailuja. Pienempänä Janni oli kadehtien ajatellut, että sokean elämä oli tosi jännittävää, ja oli itsekin yrittänyt kulkea silmät suljettuna.

Lapsena oli ollut mukavaa, kun Reijan pappa oli lähes aina kotona. Hän oli tehnyt piharakennukseen verstaan koritöilleen. Koskaan ei tarvinnut olla ihan yksin, aikuinen oli aina jossain lähellä tavoitettavissa. Se että tuo aikuinen oli sokea ei ollut vaivannut yhtään. Reijan isoisän koko olemus herätti luottamusta.

– Koskahan tuo autiotalo romahtaa?Janni ihmetteli, kun päästiin Linnunlaulun puolelle. Hän tiesi ihmetelleensä sitä ääneen kymmeniä kertoja. Reija ei vaivautunut vastaamaan.

Linnunlaulu, se oli hassu paikannimi. Alaluokilla Reijaa ja Jannia oli kiusattu kun he väittivät asuvansa Linnunlaulussa. Sellaista paikkaa ei muka ollutkaan. Opettaja oli lopulta joutunut ratkaisemaan riidan vakuuttamalla koko luokalle, että nimi oli kartassakin.

Joskus tuntui silti itsestäkin, ettei tällaista paikkaa tosiaan voinut olla, ei keskellä Helsinkiä. Kevyt tuuli ravisteli märkiä puita, sade täplitti Töölönlahden. Ruuhkat humisivat kaukaisina. Kotitalo oli kuin sadun piparkakkutalo, kapea ja korkea. Kahden kerroksen lisäksi siinä oli ullakko. Eivätkä ne olleet nykyaikaisia matalia kerroksia, jokaisessa asunnossa katot olivat korkealla.

– Tilaa on, ainakin ylöspäin, tapasi Jannin isä sanoi.

– Hyvä tietysti, että edes niin.

Onneksi asunnoissa kuitenkin oli lämmin vesi ja suihku ja muut sellaiset, mitä sanottiin nykyajan mukavuuksiksi.

– Tule meille, tehdään läksyt yhdessä, Reija pyysi.

– Mä vaihdan ensin kuivat vaatteet, Janni sanoi.

– Mä tulen sitten. Kivempaa teillä onkin kun äidillä on taas yövuoro ja sen täytyy nukkua päivällä.

Reija taitteli sateenvarjon huolellisesti, heilautti hiuksiaan ja hymyili. Hän etsi avaimen taskustaan.

– Tule aika pian, hän sanoi. – Saat auttaa mua ruotsin harjoitusten kanssa.

– Niin kuin mä osaisin, Janni sanoi, mutta Reija meni jo sisään, ovi painui kiinni.

Jannin äiti oli poliisi, ja se merkitsi vuorotöitä. Äidin yövuorojen suhteen ikävintä oli, että päivällä piti liikkua ihan äänettömästi. Isäkin lähti silloin kirjastoon tekemään töitään, vaikka niin hän teki usein muutenkin. Isä opetti espanjaa ja käänsi suomalaista tekstiä espanjaksi, joskus myös espanjaa suomeksi. Isä oli

Chilestä kauan sitten Suomeen tulleita pakolaisia – ainakin Jannin mittapuun mukaan se oli ollut kauan sitten, sillä häntä itseään ei silloin vielä edes ollut. Isä puhui ihan hyvin suomea, mutta silti Janni oli kotona oppinut myös espanjaa, jota isä joskus käytti.

Sade viirutti silmälasit ja Janni ajatteli, että niihin olisi tarvittu tuulilasinpyyhkijä, minikokoisena samanlainen kuin autoissa. Reija livahti omaan kotiinsa ja Janni kiersi rannan puolelle, jossa oli yläkerran asunnon ulko-ovi.

Portaiden edessä oli poliisiauto. Äiti tuli juuri ulos virkapukuisena ja äidin työpari avasi auton oven ja sanoi: – Saakeli tätä sadetta.

– Joko sä töihin lähdet? Janni ihmetteli.

– Joo, äiti sanoi ja huokasi. –  Saatiin vihje, joka pitää tarkistaa.

Äiti ei olisi saanut puhua työstään kotona, mutta ei kai kukaan voinut täysin vaieta siitä mitä teki. Janni tiesi nytkin, että äiti tutki ryöstöjen sarjaa, joka oli tapahtunut asematunnelissa ja sen ympäristössä. Ryöstöihin tuntui syyllistyneen nuorisojengi, jota kuitenkaan ei saatu tunnistettua. Ryöstöhetkellä porukka peitteli kasvojaan, ja uhrit olivat yleensä niin pelästyneitä, että heidän muistikuvansa olivat hatarat. Jengi ei tyytynyt vain viemään rahoja vaan yleensä uhria myös pahoinpideltiin.

– Saatteko te nyt ne kiinni? Jaňni kysyi. Äiti katsoi paheksuvasti.

– Sinun ei pitäisi kuunnella, jos puhun isälle, hän sanoi. –Ei sinun pitäisi tietää mitä minä teen.

– Ja mun pitäisi kuitenkin kertoa sulle kaikki koulussa tapahtunut, Janni sanoi. – Epäreilua.

– Isä on aikuinen ja osaa olla kertomatta eteenpäin, äiti sanoi. Hän meni autoon ja se käynnistyi eikä kukaan kuullut enää kun Janni sanoi: – Niin kuin mä en osaisi.

Elämä oli aika tylsää joskus. Äidin työ tuntui jännittävältä, mutta siihen ei päässyt sekaantumaan. Isä taas olisi ottanut mukaan auttamaan, sanoi, että jos Janni oppisi kunnolla espanjaa, hän voisi aikuisena