Tytär

By Anita Konkka

"– Mikä sä luulet olevasi, tanakka kysyi ylenkatseelli­sesti.– Suomalainen.– Etkä ole, sun faijas on ryssä.– Se on inkeriläinen.– Keksit vaan, ei sellaisia oo.– Onpas.– Ryssä sä oot. Teillä haisee ryssältä. Koko rappu haisee niin ettei siellä voi hengittää."Pieni Taina elää boheemissa taiteilijaperheessä, jonka arki poikkeaa tavallisten perheiden arjesta. Kaiken huipuksi Tainan kirjailija-isä on inkerinsuomalainen, mikä herättää närää sodanjälkeisessä Suomessa – onhan inkeriläinen monelle sama asia kuin venäläinen. Taina kokee erilaisuutta ja kasvukipuja. Samalla perheen elämään tulee vakava särö, kun isä ihastuu vieraaseen naiseen. Särö vaikuttaa kaikkiin perheessä, eikä vähiten nuoreen Tainaan. "Tytär" on Anita Konkan vahva, osittain omaelämäkerrallinen romaani vuodelta 1983. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 16, 2020
• ISBN: 9788726569841

Book preview

Char)

Kaipaus

1

Taina meni pihalle. Puissa oli keltaisia ja punaisia lehtiä. Ikkunassa häämötti äidin kasvojen himmeä laikku. Lehmä huusi aitauksessa; kytkyin kalisi kun se kiskotteli päätä ylöspäin ja mölisi haikeasti. Sen silmissä oli kyyneliä. Taina ei ollut ennen nähnyt niin surullista lehmää.

Veräjä oli auki, mäki tyhjä. Taina juoksi takaisin sisään ja huusi:

– Lampaat ovat kadonneet.

Äiti riensi ulos, pysähtyi pihalle ja katseli vihaisena ympärilleen, polki jalkaa ja sätti kadonneita lampaita.

– Mokomatkin laumaelikot. Ruokaa ne kyllä ovat saaneet niin ettei enempi enää kelvannut. Kaiken päivää huutelivat toisen rannan lampaille, sinne ovat tietenkin menneet – toisten seuraan.

Sinikka tuli saunalta pyykkikopan kanssa ja kysyi mikä rouvalla on hätänä.

– Ne hylyt ovat saaneet sen teräsköyden poikki ja se hyvä nahkaremmi jäi sinne kaulaan. Millä minä nyt lapsia kuritan, jos ne elukat iäksi päiväksi menivät?

– Mistä elukoista rouva puhuu?

– Lampaista. Ne ovat poissa.

– Vastahan ne meni tuolla mäellä.

– Mikset sinä hölmö juossut niiden perässä ja katsonut minne päin ne menivät?

– Joka paikkaan tässä ehdi, Sinikka sanoi, meni sisään ja veti kumiteräsaappaat jalkaan. Taina hänen perässään. He lähtivät yhdessä metsään. Sinikka ei puhunut mitään, murjotti vain. Hän astui oksien päälle niin että ryskyi ja huusi vihaisella äänellä lampaita, mutta ei niitä löytynyt. Kun he tulivat takaisin, meni Sinikka kellarikuoppaan hakemaan perunoita. Taina paiskasi kannen kiinni. Hän kuuli kuinka Sinikka metelöi alhaalla, mutta ei välittänyt siitä. Hän meni sisälle ja sanoi äidille:

– Olkoon kuopassa ihan loppuun asti, kun kadotti meidän lampaat.

Äiti kävi päästämässä Sinikan pois.

Äiti istui tuvan ikkunan ääressä ja lauloi hiljaa. Äidin silmissä oli surua ja laulu tuuditti ikävää. Lehdet putosivat ja metsään tuli kaljuja kohtia. Järvi jäätyi ja lehmä piti tappaa, koska se ei halunnut syödä. Se vaan venytti kaulaa ja nosti turpaa ilmaan. Virtasen Väinö sanoi, että se nuuruili.

Hellalla kiehui suuria kattiloita. Lehmästä tehtiin saippuaa ja sylttyä ja hyytelöä. Taina ei sitä syönyt, kun se tytisi peloissaan.

Sitten karkasi sika. Se sai karsinan säpin auki ja meni eikä Taina välittänyt. Se sai mennäkin, sillä kohta sekin olisi tapettu; Virtasen Väinöä oli käyty kysymässä tappajaksi.

Väinö istui tuvassa ovensuupenkillä ja pyöritti lippalakkia kourissaan eikä puhunut mitään. Maalla oli sellainen tapa; ensin istutaan hiljaa, totutellaan taloon, vaikka olisi oltu tuttuja vuosikymmenet. Kun ollaan totuteltu, ruvetaan puhumaan säistä. Miehet puhuvat hitaasti, naiset kovalla kolisevalla äänellä. Vain mustalaiset alkavat pälpättää heti kun avaavat oven. Sinikka työnsi kahvikupin Väinön eteen. Väinö raapi niskaa ja sanoi ettei hän taila tällä kertaa ottaa, tuli vaan sanomaan, että teilän sika on nähty sahalla.

– Miksette ottanut kiinni? äiti kysyi.

– Meilän emäntä näki sen. Ei se antanut ottaa itseään kiinni.

– Haettavahan se on sieltä, äiti sanoi ja nousi.

Sinikka etsi köyttä. Äiti puki päälleen. Ne kaikki menivät ulos yhdessä ovenavauksessa. Väinöltä jäi kahvi juomatta.

Taina seisoi portaalla ja katseli, kun sikaa tuotiin. Väinö kiskoi narusta, äiti ja Sinikka työnsivät takapuolesta. Sika harasi vastaan. Jalat olivat ohuet kuin tikut ja näyttivät siltä kuin katkeaisivat. Sika teljettiin karsinaan. Taina katsoi sen pieniä hailakoita silmiä ja rapsutti sitä korvan juuresta.

– Hupsu, olisit juossut pitemmälle. Sahalla siut kaikki näkkee.

Sika röhkäisi ja kellahti kyljelleen. Taina meni sisään. Väinö istui penkin päässä ja hörppi tassilta kahvia. Äiti kertoi:

– Meidän Taina on kovasti eläinten perään. Kesällä kun isänsä pani rotanloukkuja, Taina juoksi perässä itku kurkussa ja sanoi, ettei kultaisia lottia saa tappaa.

Väinö hörähti. Taina punastui ja meni uunin nurkkaan piiloon. Väinö pani kupin tassille, Taina kuuli kilahduksen. Sovittiin siantappopäivästä. Sitten Väinö lähti menemään ovelle hitaasti. Saappaat romisivat lattiaa vasten. Ovi kävi.

Tuvassa alkoi hämärtää. Hämärä tuli nurkista eikä ehtinyt nähdä miten se tuli. Kun sulki silmänsä ja avasi ne taas, keskilattialla oli jo hämärää. Öljylamppu sytytettiin. Se roikkui katossa ja kärytti. Sinikka niisti siitä pihdeillä mustaa karstaa pois. Äiti istui ikkunan luona. Taina leikki hellan edessä nukella. Hella naksahteli. Se oli kuin pyylevä nainen, jolla oli esiliina edessä ja lyhyet kaarevat jalat. Hellan yläpuolella roikkui monosukkia kuivumassa. Niistä lähti kostean villan haju.

– Älä ole Sinikan tiellä, äiti sanoi.

– Antaa lapsen olla.

Sinikka työnsi puita uuniin. Tuli humahteli. Taina katseli hellanluukkua, joka oli raollaan. Tuli nuoli puita. Hellanluukun alapuolella oli reikiä, joista näki punaisia kipinöitä, kun ne putoilivat tuhkalaatikkoon.

Taina nosti nuken syliinsä, keinutti sitä ja lauloi:

Riu rau repo rukka

repo itki relletteli

kaivotiellä kallitteli

missä miun polo poikain

liekö hää soilla vai lie mailla

vai lie kuumilla kivillä.

Hän jätti laulun kesken, kun muisti Niinan. Niina oli hyssännyt nukkea ja laulanut kimeällä äänellä. Isä oli tuonut Niinan heille ja sanonut: Niinalla ei ole kotia eikä äitiä ja isää. Niina on nyt sinun siskosi.

Taina laski nuken lattialle ja kysyi:

– Äiti, missä Niina on?

Äiti kääntyi ja rypisti kulmiaan.

– Mitä sinä Niinasta?

– Koska Niina tulee takaisin?

– Lapsikulta, haluatko sinä hänet takaisin. Ainahan te riitelitte.

– Tuleeko Niina?

Äiti pudisti päätään.

– Miksei?

– Niina on luovutettu takaisin Neuvostoliittoon.

– Miksi?

– Kaikki inkeriläiset luovutettiin sodan jälkeen.

Tainalle tuli äkkiä kylmä. Hän puristi nuken rintaansa vasten. Kurkkua kuristi.

– Missä isä on? hän kuiskasi.

– Isä on Helsingissä.

– Tuleeko se kotiin?

– Mistä minä tiedän, kun ei ole mitään ilmoittanut, äiti sanoi ärtyneellä äänellä.

– Jos se ei tule koskaan, Taina sanoi. Kyyneleet alkoivat vieriä poskille.

– Tulee se jouluksi.

Taina pyyhki kyyneleet ja niisti nenänsä hameenhelmaan. Äiti ei sanonut mitään, ehkä se ei huomannut. Taina riisui nuken ja puki sille toiset vaatteet. Hän antoi sille selkään, kun se rimpuili pukiessa. Sitten hän otti sen syliinsä, silitti hellästi ja alkoi laulaa. Hän ei laulanut Niinan laulua, koska se teki nuken surulliseksi. Hän keksi itse laulun. Hän teki siihen monta säkeistöä ja siitä tuli hyvä laulu.

– Äiti kuule.

– No mitä?

– Sitten kun minä menen kouluun, saan kympin laulussa. Minä olen niin hyvä laulamaan.

– Sitä sinä saat odottaa vielä monta vuotta, äiti naurahti. – Nyt täytyy mennä nukkumaan. Kello on jo seitsemän.

– Aina nukkumaan, Taina sanoi tyytymättömänä.

– Et sinä muuten kasva ja pääse kouluun.

Yöllä Taina heräsi isän ääneen. Isä huusi pihalla: Päästäkää sisään. Äiti ja Sinikka olivat keittiössä. Äiti sanoi:

– Painukoon niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.

Isä rynkytti ovea. Sitten talo tärähti niin kuin iso kivi olisi heitetty seinään ja tuli aivan hiljaista. Taina kuuli Sinikan hätäisen äänen:

– Pittää käydä katsomassa miten sille kävi.

– Antaa olla. Se tuppaa sisään, jos sitä menee katsomaan. Kyllä se siitä selviää.

– Jos se vaikka paleltuu.

– Onhan tuolla vaatetta päällä. Pakkastakin vain pari astetta. Olkoon pihalla, mitäs on juonut itsensä tuohon kuntoon. Ja vaikka paleltuisi, mitä minä siitä. Onpahan yhtä juoppoa miestä vähemmän.

Taina hiipi ikkunaan, kurkisti ulos. Pihalla makasi mies oikosenaan. Ei se ollutkaan isä. Sillä oli nurinkäännetty lammasturkki päällä ja jaloissa keltaiset pieksut.

Aamulla mies oli kadonnut. Lumessa oli makauksen jälki ja ympärillä sotkuisia askelia, jotka kulkivat polun viertä maantielle. Ulko-oven kahva rempsotti rikkinäisenä.

Sinikka lähti kauppaan. Kun se tuli takaisin, se kertoi että Korven isäntä se heidän pihallaan oli yöllä maannut. Salmisen Eero oli löytänyt sen ojasta ja kuskannut kotiin, ettei sille mitenkään ollut käynyt eikä Tainan tarvinnut enää murehtia sitä.

Hän makasi sängyssä. Häntä heikotti ja päässä oli omituinen olo. Kuume nousi vilunpuistatuksina. Aamulla hän oli vielä ollut pystyssä, oli käynyt pihalla katsomassa miehen jättämiä jälkiä ja ihmetellyt rikkinäistä ovenkahvaa.

Sinikka tuli tupaan ja paiskasi käsiä yhteen, huudahti:

– Hyvä luoja, mikä tuolla lapsella on. Sehän on kalpea kuin aave.

– Mikä hätänä? kuului äidin ääni ovelta.

– Taina on sairas.

Äiti kahahti sängyn luokse ja painoi käden Tainan otsalle. Käsi oli jäätä; väristykset lähtivät juoksemaan pitkin selkää.

– Sillä on kuume, ja kova kuume onkin, äiti sanoi.

– Täytyy keittää mustaviinimarjamehua, Sinikka sanoi ja meni keittiöön. Äiti riisui Tainalta vaatteet ja puki yöpaidan päälle. Se tuntui kovalta ja nihkeältä ihoa vasten.

Hetken kuluttua Sinikka tuli takaisin kädessään höyryävä lasi. Äiti tuki Tainaa harteista ja juotti toisella kädellä mehua. Se oli liian kuumaa. Silmiin nousi kyynelet ja suuta poltti.

– Ei se kylmänä auta, äiti sanoi, peitteli hänet ja meni keittiöön vetäen oven kiinni perässään. Taina käpertyi pieneksi keräksi lakanoiden väliin. Hän kuuli äidin ja Sinikan puheet aivan kuin he olisivat puhuneet vieressä.

– Päästitkö sinä sen eilen ulos märissä kumisaappaissa? äiti tiukkasi.

Äänet etääntyivät, mutta palasivat kohta takaisin. Kattilat kolisivat ja hellanluukku rämisi. Äänet olivat räikeitä; ne repivät korvia. Huone supistui ja laajeni oudosti. Seinät huojuivat. Lipaston vihreä ja pinnatuolin punainen hyppäsivät silmille ja viilsivät kuin veitsi. Hän käänsi päätään ja katsoi kattoa. Se oli musta ja täynnä silmiä, jotka tuijottivat häntä ilkeästi. Silmät laskeutuivat alemmaksi niin kuin hämähäkki pitkän langan päässä.

– Ota ne pois, hän kirkui.

Äiti juoksi keittiöstä sängyn viereen.

– Mikä on? äiti kysyi.

– Silmät katsoo pahasti.

– Houritko sinä?

Taina ojensi kätensä ja osoitti kattoa.

– Ne ovat oksanreikiä, äiti sanoi ja istui sängyn reunalle. Äiti tarttui hänen käteensä ja lauloi:

En mä ole lapseni, lintu tästä maasta,

olen pieni veljesi, tulin enkeleiden maasta.

Tainan mieleen tuli raadeltu lintu, jonka kissa oli vienyt kesällä ruusupensaaseen ja syönyt niin ettei jäljelle jäänyt kuin vähän höyheniä. Se oli lentänyt lintujen taivaaseen, oli Sinikka lohduttanut. Mutta miten lintu voi lentää, kun sen siivet on syöty? – Niinkuin ihminenkin. Ruumis jää maahan ja sielu menee taivaaseen, oli Sinikka sanonut. Taivaassa oli Jumala. Se oli kauhean lihava ja vihainen. Se heitti salaman ja tappoi Riihilahden lehmän. Se jyrisi, jos ei ollut kiltisti. Talvella se oli jossain muualla.

– Äiti, minä en tahdo taivaaseen.

– Mitä sinä nyt? äiti hätkähti ja lopetti laulamisen.

– Minä en tahdo kuolla.

– Et sinä kuolekaan, äiti sanoi ja silitti hänen hiuksiaan.

Kun hän heräsi, huoneessa oli pimeätä. Ulkona kantautuvista äänistä hän tiesi, että oli päivä. Vieraat askelet liikkuivat pihalla. Siellä hälistiin. Ämpärin sanka kilahteli, kun joku käveli liiterille päin. Ikkunoiden eteen oli ripustettu harmaat huovat niin kuin sodassa. Hän arvasi, että oli siantappopäivä, mutta hän, oli liian sairas jaksaakseen nousta. Kun hän liikutti päätään tyynyllä, hänestä tuntui kuin tupa olisi alkanut hitaasti pyöriä ympäri. Hän sulki silmänsä ja pyöriminen lakkasi.

Sinikka toi vellilautasen ja pani sen tuolille sängyn viereen.

– Jaksatko sinä jo itse vai syötänkö minä?

Taina tarttui lusikkaan. Se painoi kuin vesikauha. Velliä putosi sängynpeitteelle. Sinikka pyyhki vellin pyyheliinaan, otti lusikan ja rupesi syöttämään Tainaa. Sen oma suu avautui aina kun se ojensi lusikallisen ja meni kiinni, kun Taina nielaisi vellin. Se näytti niin hassulta, että Tainaa alkoi naurattaa.

– Sinähän paranet, Sinikka ilahtui.

Äiti toi hänelle kirjan, jonka kannessa oli Pajunkissatytön kuva, istui vieressä, käänsi sivuja ja kertoi kuvista. Yhden kuvan nimi oli Hylätty. Kalpea tyttö makasi saunan penkillä. Sen kädet olivat ristissä rinnan päällä ja se katseli johonkin, jota ei kuvassa näkynyt. Se näytti surulliselta.

– Onko se tehnyt jotain pahaa? Taina kysyi.

– Ei, en minä usko.

– Minkä takia se on hylätty?

– Jos se on orpo.

– Niin kuin Niinä?

– Niin, äiti sanoi ja käänsi nopeasti esiin toisen sivun. Siellä oli pulska pikkutyttö aamupesulla.

– Eikö olekin mukava kuva? äiti kysyi.

Taina ei vastannut. Hän ajatteli edellisen sivun tyttöä. Jos sen äiti ja isä olivatkin niin köyhiä, ettei niillä ollut ruokaa tytölle ja niiden piti lähettää se pois kotoa. Se oli lähtenyt maailmalle onneaan koettelemaan, niin tapahtui saduissa. Se löytäisi aarteen ja sitten se eläisi äidin ja isän kanssa onnellisena lopun ikänsä.

Kun äiti oli mennyt pois huoneesta, Taina otti kirjan tuolilta ja etsi hylätyn tytön kuvan. Hän katseli sen silmiä; niissä oli ilme joka suretti häntä. Hänestä tuntui, että tyttö kuolisi kohta.

Äiti kävi kirkolla ja toi kuvakirjoja, mutta Taina ei välittänyt niistä. Hän oli jo niin terve, että sai olla ylhäällä, vaikka ei saanut vielä mennä ulos. Hän hermostutti äitiä ja Sinikkaa roikkumalla heidän helmoissaan ja kysymällä alituiseen: Milloin joulu tulee.

Joulu oli ilmassa; ilma tuoksui salaperäisesti. Joulu oli Sinikan ja äidin äänessä; he tiuskivat sitä hermostuneemmin, mitä lähempänä joulu oli. Taina odotti isää, mutta sitä hän ei kertonut äidille. Hän pelkäsi, että äiti rypistää kulmia. Äiti tuli silloin niin ilkeän näköiseksi eikä Taina pitänyt siitä.

Isä tuli jouluaattona. Talo tuli täyteen niin kuin olisi ollut monta miestä ja ne kaikki olisivat tuppautuneet tupaan ja kamariin yhtä aikaa. Isä puhui ja nauroi, hänen ässänsä suhisivat ja silmät tuikkivat. Hän meni pihalle ja hakkasi halkoja niin että raikui. Hän meni metsään pienen kelkan ja kirveen kanssa, toi sieltä kuusen ja äiti sanoi:

– Tuollainen ränkky.

Kuusi pantiin nurkkaan. Taina ja Lauri koristelivat sen isän kanssa. Isä lauloi: Ratiritiralla, tuli talvi halla.

– Tanssi, isä tanssi, Taina pyysi.

Ja isä tanssi, hyppäsi kyykyssä ja heitti jalkaa sivuun, nousi ja pyöri kuin Korkeasaaren karhu. Silmät olivat sirrissä, suu hymyssä ja tuvan lattia jymisi ja notkui. Taina pyöri mukana ja taputti käsiään. Isä heitti Tainaa ja Lauria vuorotellen ilmaan. Tainan vatsanpohjaa huikaisi, kun hän lensi ilmaan ja putosi isän käsivarsille. Hän tunsi isän tuoksun, tupakan ja metsän ja miehen hajun, tunsi isän karhean parran pistelevän poskeaan vasten ja kikatti läkähtyäkseen.

Äiti avasi tuvan oven, seisoi kynnyksellä ja hänen kasvoillaan oli