Talvi Ravennassa

By Anita Konkka

Taina on keski-ikäinen nainen, joka matkustaa Ravennaan Italiaan äitinsä jalanjäljissä. Hänen tarkoituksenaan on kirjoittaa kirja taiteilijana työskennelleestä äidistään. Samalla Taina käsittelee äitinsä ja isänsä suhdetta – miksi isä ei arvostanut äitiä ja tämän taidetta? Minkälainen ihminen äiti oikeastaan oli?Matka Ravennaan on kuitenkin myös matka Tainaan itseensä. Hän kirjoittaa päiväkirjaa, kulkee kaupungin kauniita katuja ja pohtii itseään, perhettään, kaipuuta ja taiteen merkitystä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 29, 2020
• ISBN: 9788726569827

Book preview

www.egmont.com

I

1

Taas olisi noustava ja lähdettävä kaupungille huonetta etsimään. Eilen kävin Via Negrillä. Se oli pimeä ja kapea kadunpätkä. Äiti asui siellä yhden talvikauden vaaleanpunaisessa talossa rautaristikoiden takana. Löysin talon. Se oli niin pieni, että kuljin ohitse pari kertaa ennen kuin huomasin sen. Vaaleanpunainen väri oli rapissut pois. Alakerrassa oli yksi ikkuna ja sen edessä ruosteiset kalterit. Ikkunaluukut olivat kiinni, niin etten nähnyt millaisessa huoneessa äiti oli asunut. Ovessa oli nimi: Giuseppe Senni. En uskaltanut soittaa summeria ja kysyä, asuiko signora Rosetti siellä vielä. Jos hän oli elossa, hänen täytyi olla ikivanha. Vanha hän oli ollut jo silloin, kun äiti oli asunut hänen luonaan. Hän oli pitänyt äitiä pikkutyttönä, jota täytyi neuvoa ja varjella vaaroilta. Ei hän ollut ainoa joka erehtyi äidin iästä.

Naapuritalon ovessa oli kuparilaatta, jossa luki Affitacamere. Soitin kelloa, pikkuinen mummo avasi oven. Kysyin oliko vapaita huoneita. Mummo puisteli päätään ja viittoi kadun toiselle puolelle. Puheesta ymmärsin, että siellä asui joku signora, joka vuokrasi huoneita. Signoran etunimi oli Mafalda, sukunimestä en saanut selvää. Talo oli sen näköinen, ettei siellä asunut kuin kummituksia ja lepakoita. Menin kadun toiselle puolelle ja painoin summeria. Ikkunaluukku kolahti auki pääni yläpuolella ja särähtävä ääni kysyi:

– Que e?

Sanoin että olen suomalainen rouva ja etsin kalustettua huonetta. Olin katsonut katsonut sanakirjasta, miten se sanotaan. Nainen rämäytti ikkunaluukut kiinni. Ajattelin että jokin meni vikaan. Nainen ei ehkä pitänyt suomalaisista, sillä oli ollut huonoja kokemuksia; suomalaiset olivat juoneet, mellastaneet ja jättäneet vuokran maksamatta. Tai sitten se ei ymmärtänyt mitä yritin sanoa. Moni suomalainenkaan ei ymmärtänyt, vaikka puhuin samaa kieltä enkä enää änkyttänyt yhtä pahasti kuin lapsena. Summeri rupesi pärisemään. Ilahduin, että taisi sittenkin tärpätä, ja menin ovesta sisään. Porraskäytävässä oli matto ja eläviä kasveja, siellä näytti viihtyisältä ja tuoksui vaniljalta. Ylätasanteella seisoi vanha nainen villasukat sykkyrällä, tohvelit jalassa ja aamutakki päällä. Sanoin sille, että haluan vuokrata huoneen kolmeksi kuukaudeksi. Se katsoi minua epäluuloisesti ja kysyi:

– Uno letto?

– Si.

Nainen puisteli päätään torjuvasti ja selitti jotain. Käsitin, että ei käynyt, koska halusin vain yhden sängyn. En osannut sanoa, että saa sänkyjä olla enemmänkin, viis minä niiden lukumäärästä, kunhan pääsen asumaan samalle kadulle, jolla äiti asui, saan katsella ikkunasta samaa maisemaa, jota hän katsoi ja kulkea samalla kadulla jota hän kulki. En minä muuten pysty kuvittelemaan, miltä tämä kaupunki hänestä on näyttänyt ja tuntunut ja miten hän on täällä elänyt.

Kadulla avasin kartan ja tutkin mikä oh lyhin tie Via Negrilta Via Baccarini ykköseen. Se oli ainoa osoite kaupungissa, jonka muistin ulkoa, niin monta kirjettä olin sinne lähettänyt kolmen vuoden aikana. Äiti oli varmaan kulkenut joka aamu Danten kirkon ohitse. Poikkesin katsomaan miltä kirkko näytti sisältä. Siellä oli pimeätä. Ehkä Pyhä henki viihtyi paremmin pimeydessä kuin valkeudessa. Eivät enkelitkään olleet minkään näköisiä päivänvalossa. Mietin että täälläkö Angelo oli polvistunut äidin viereen ja sanonut: Minä näen vain sinut. Äiti oli sanonut sille, että älä hupsi, minä olen vanha kuin Metusalem. Mutta Angelo ei ollut uskonut. Äiti oli ollut silloin neljäkymmentäyksivuotias, minä olen nyt kaksi vuotta vanhempi. Sisäänkäynnin oikealla puolella oli joulunäytelmä ja sen edessä laatikko jonka päällä luki että sadalla liiralla valo syttyy. Pudotin kolikon reiästä ja painoin nappia, mutta mitään ei tapahtunut ja poistuin kirkosta pettyneenä.

Kuljin pitkin Piazza de Caduitin laitoja kohti Via Baccarinia. Se ei ollut mikään kaunis piazza, ympärillä kohosi kolhoja liiketaloja, keskellä kasvoi ruohoa ja pari kituliasta palmua. Yhtenä päivänä tilasin pizzeriassa vahingossa piazzan. Se olisi ollut kivistä syötävää. Onneksi löysin valintamyymälän läheltä hotellia. Siellä ei tarvitse puhua mitään, sen kun kävelee hyllyltä hyllylle ja poimii tavaroita ostoskärryyn. Tuotteet ovat samoja kuin Suomessa, vain tekstit ovat italiankielisiä; ihmisetkin ovat melkein samannäköisiä, vain vähän tummempia, tavallista köyhää kansaa joka kantaa muovikasseja. Yhden miehen avaimenperässä roikkui Leninin kuva. Se seisoi vieressäni viinahyllyn luona. Ensin katselin Leniniä ja sitten pullorivistöä silmät pyöreinä enkä tiennyt mitä olisin valinnut. Lopulta otin pullon marsalaa, jossain nuoruudessa lukemassani romaanissa henkilöt joivat sitä. Mutta se ei sopinut mielentilaani, tulin entistä synkemmälle mielelle.

Via Baccarini ykkönen oli vankilaa muistuttava tiilirakennus. Seinissä oli graffiteja ja valkoisella maalattu alaston tyttö, joka saattoi olla hyvin poika. En ollut varma sukupuolesta, kun sillä ei ollut rintoja ja sukuelimen paikalla oli vertavuotava sydän. Tai sitten pitkä häntä joka roikkui sydämen kärjestä oli tampaxin naru eikä kyynelten virta kuten kuvittelin. Vieressä luki Ulivin Cazzone, Oh happy days. Katsoin sanakirjasta mitä cazzone merkitsee, mutta siellä ei ollut sellaista sanaa. Siellä neuvottiin, että älkää käyttäkö Italiassa katsoa-verbiä, käyttäkää verbin murteellisia muotoja kahtoa tai kattoa. Sanakirjoissa ei ole katujen kieltä, sen takia seinäkirjoituksista on vaikea saada selvää. Muistan, että Danten tytär Beatrice meni Ulivin luostariin isänsä kuoleman jälkeen. Isä oh ollut niin suuri mies, että muut miehet olivat hänen rinnallaan mitättömiä. Yhdestä ovesta tuli ulos nuorta väkeä isot piirustuskansiot kainaloissa. Ne eivät näyttäneet peruskoululaisia vanhemmilta. Menin ovesta sisään ja kun näin aulan syvennyksessä mosaiikkityön, ajattelin että olin tullut oikeaan paikkaan. Lähdin kävelemään pitkin käytävää jonka seinillä oli kipsipystien mukaan tehtyjä piirustuksia; niistä akatemian kävijät joutuvat aina aloittamaan, ettei jäisi harhakuvia taiteellisen luomisen vapaudesta. Joku nainen huuteli käytävällä perääni, kuulosti siltä että se kysyi mitä minä haen. Sanoin etsiväni äidin mosaiikkia.

– Tämä on koulu, sanoi nainen.

– Eikö tämä ole akatemia?

Accademia di Belle Arti oli jossain muualla. Halusin katsella ympärilleni, vaikka akatemiaa ei enää ollutkaan, koska äiti oli opiskellut täällä, mutta nainen ei antanut katsella, vaan heilutteli käsivarsiaan edessäni tarmokkaasti kuin olisi hätistellyt kanaa pois hernepellosta. Kysyin missä taideakatemia oli ja se selosti tietä sinne, kädet viittoivat oikealle ja vasemmalle. Minusta tuntui että sen neuvoja noudattamalla en ikinä löytäisi oikeaan paikkaan. Sieltä minun oli kuitenkin aloitettava, jos aioin löytää äidin mosaiikin. Ennen kuin lähdin Suomesta soitin kälylleni ja kerroin että olin menossa Ravennaan hakemaan äidin mosaiikkia, joka jäi Belle Artiin kun hänellä ei ollut varaa lunastaa sitä ulos sieltä. Käly naurahti ja sanoi:

– Älä luule että se on siellä enää.

– Tiedätkö sinä siitä jotain?

– En tiedä, mutta tuskin sinä sitä sieltä löydät. Siitä on yli kaksikymmentä vuotta, kun äitisi oli Ravennassa. Mutta mene vain sinne ja ota selvää mitä sille on tapahtunut.

2

Avaan ikkunaluukut ja katson taivasta. Se on harmaa kuin Suomessa ja sumua on niin paksulti että vastapäisen talon seinää ei näy. Ei siinä paljon katsomista olisikaan; liikenteen nokeamia tiiliä, särkyneitä ikkunoita joista pulut lentelevät edestakaisin ja mustalla reunustettu ilmoitus jossa kutsutaan Delio Amadein ystäviä muistojuhlaan. Ilmoituksessa on kuva nuoresta miehestä ja alla teksti Aurinko ei laske, koska Herra on oleva sinulle ikuinen valo. Kirkon kellot soivat. Ääni on apea kuin suomalaisissa kelloissa. Se johtuu kellonvalajan tyttärestä, joka kävi verstaalla isältä salaa itkemässä onnetonta rakkauttaan. Kyyneleet valuivat metalliseokseen ja niin saivat kellot masentuneen äänen. Istun sängyn reunalla, tuijotan isoja varpaitani ja mietin lausetta Herran pelko on viisauden alku eikä minusta siinä lauseessa ole mitään järkeä. Lattia on kiveä ja tuntuu kylmältä jalkapohjia vasten. Huone on kapea ja korkea kuin hautakammio, seinät valkeaksi kalkitut. Ikkunoissa roikkuvat velttoina likaiset pitsiverhot. Joskus nekin ovat olleet valkoiset, mutta siitä on paljon aikaa. Seinällä on italiankielinen kalenteri, josta olen opiskellut päivien nimiä. Tänään on mercoledi eli Merkuriuksen päivä. Se oli roomalaisen kaupankäynnin jumala, jolla oli siivet kantapäissä. Tällaisia asioita oppii yliopistossa latinantunneilla. Naapuri yskii seinän takana, portaista kuuluu miesten ääniä ja ryminää. Siellä on valot jotka sammuvat liian nopeasti ja jättävät ihmisen haparoimaan pimeässä. En tiedä keitä hotellissa asuu minun lisäkseni. Kerran näin yhden miehen selän. Se seisoi vessassa, kun törmäsin siihen. Vessan ovea ei saa lukkoon, avain on kadonnut enkä minä ole vielä löytänyt sanoja joilla selittäisin puutteen hotellin omistajalle. En uskalla käydä vessassa kuin yöllä, kun olen varma että kaikki nukkuvat. Onneksi ovi avautuu sisäänpäin, panen tuolin sen eteen ja jos joku yrittää sisään, niin se arvaa kolinasta että vessa on varattu.

Sänky on liian pehmeä ja minun on vaikea löytää kunnon kirjoitusasentoa. Istun takapuoli kuopassa, nojaan seinään polvet koukussa, kantapäät sängyn reunalla ja kirjoituskone sylissäni. Huoneessa ei ole kirjoituspöytää, vaatekaappi ja tuoli on. Hotellinomistajan mieleen ei ole tullut, että on olemassa sellaisiakin hulluja, jotka tulevat tähän kaupunkiin kirjoittamaan. Minua ennen Dante ja Byron, muista en tiedä. Byron kirjoitti Don Juania täällä. Hänen rakastajattarensa mies oli kutsunut hänet luokseen asumaan. Harvinaisen avarasydäminen aviomies. Joko se rakasti vaimoaan liikaa tai ei rakastanut ollenkaan. Byronilla oli kampurajalka, mutta se ei estänyt häntä saamasta kauniita rakastajattaria. Jos hän olisi ollut änkyttäjä, tilanne olisi ollut kehnompi. Naisilla menee rakkaus korvan kautta sydämeen, miehillä silmän kautta.

Byronia en ole lukenut, Dantea rupesin lukemaan täällä. Otin Paratiisin ja Kiirastulen mukaan, Helvetin jätin kotiin ettei matkalaukku olisi painanut liikaa. Kaikki Helvettiä kehuvat, mutta minua kiinnostaa Kiirastuli eniten, koska se on tila jossa ihminen liikkuu eteenpäin. Aluksi minun oli vaikea lukea Divina Commediaa, tuntui kuin olisin joutunut kaivautumaan ruostuneen rojukasan lävitse ennen kuin runon ydin alkoi löytyä. Se oli elävää mikä oli Danten omaa kokemusta. Hän oli juronnäköinen mies, suupielien ympärillä oli katkerat juonteet; hän näytti ankaralta opettajalta. Näin kuvan hautakammiossa, kun kävin Danten alueella. Siellä oli kolme kissaa ja venäläinen turistiryhmä, parikymmentä miestä, ei yhtään naista. Miehet näppäilivät valokuvia toisistaan ja paikallinen opas selosti Danten elämänvaiheita. Hän oli ollut edistyksellinen runoilija, kannattanut rauhaa ja demokratiaa ja vastustanut paavinvaltaa. Hänet oli ajettu Firenzestä maanpakoon ja uhattu