Maaginen elämäni

By Raija Hautala

Tragikoominen tarina naisesta, joka elää eronsa jälkeistä sekavaa aikaa kahden murrosikäisen lapsensa kanssa. Hänellä on takanaan 60-luvun nuoruus, seksuaalinen vapaus, opiskelut ja pitkä liitto, joka kariutuu miehen pettämiseen. Kuvioissa on kaksi rakastajaa, jotka soljahtavat naisen elämään kuin huomaamatta. Nainen on oman elämänsä herra, eivätkä häntä mitkään sovinnaisuussäännöt sido. Naisen äiti, joka on hävinnyt kymmeniä vuosia sitten, kummittelee edelleen naisen elämässä. Kukaan ei tiedä varmasti, onko äiti elossa vai onko hän kenties muuttanut ulkomaille. Isä joutuu remonttia pakoon palvelutaloon ja siitä muodostuu farssi.

Maaginen elämäni on taitava psykologinen kuvaus läsnäolemisesta tai poissaolemisesta. Mustaa huumoria, iloa ja ihmeellisiä sattumia, niistä on tarina tehty.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 30, 2022
• ISBN: 9789528069393

Raija Hautala

Raija Hautala on lahtelainen kirjailija, jonka juuret ovat Etelä- Pohjanmaalla. Hän on julkaissut kaksi eteläpohjalaisen sukunsa elämänmenoa käsittelevää kirjaa: LÄHTÖ v. 2013 ja sen jatko-osa SEURAA MINUA v. 2015, jonka tapahtumat keskittyvät lähinnä Kanadaan. Pitelet käsissäsi nyt Hautalan kolmatta romaania, joka ilmestyi alun perin kovakantisena versiona nimellä OLEMASSA OLEMATTA vuonna 2018. TOISENLAINEN ELÄMÄNI -novellikokoelma ilmestyi vuonna 2020.

Book preview

Maaginen elämäni

Nimiösivu

Kesken

Maaginen elämäni

Valmistusmerkinnät

Raija Hautala

Maaginen elämäni

Kesken

Minua ei saa enää

pakotettua, ei painostettua

ei vaadittua ei vahdittua

ei uhattua ei ahdistettua

ei työnnettyä ei tönittyä

ei mihinkään maailman nurkkaan

Sillä sellaista joka on kerran

repäissyt itsensä irti

joka on vapissut reunalla

ja hypännyt ilman varmuutta

ja joka on löytänyt itsensä

tuulen vahvasta syleilystä

Sitä josta on tullut vapauden tuttu

ei voi enää mitenkään

sitoa kiinni tai pitää otteessaan

Kesken: Elina Salminen

Maaginen elämäni

1

Koulussa minulla oli yksi ainoa ystävä. Koska asuimme samalla asuinalueella, kuljimme koulumatkan yhdessä kävellen, satoi tai paistoi. Lea oli kaunis ja hänellä oli virheetön iho ja kauniit pitkät hiukset, jotka kiilsivät aina puhtauttaan. Hän oli muutenkin aina puhdas ja hyvälle tuoksuva, kauniita kalliita vaatteita. Minulla oli aina samat vaatteet, joskus niitä pestiin, mutta äitini ketjupoltto sisätiloissa painoi niihin pinttyneen hajun, joka yhdistettynä likaisuuteen oli kammottava. Sitten luokallemme tuli uusi tyttö, kaunis hänkin. Mustat lyhyet hiukset. Hänen nimensä oli Mai. Heti ekana päivänä Lea ja Mai ystävystyivät ja minä jäin yksin. Vieläkin tunnen sen hylätyksi tulemisen tunteen, kun seison koulun pihalla ja kaikki katsovat säälien meikäläistä, joka haisevissa vaatteissa seisoo jossakin seinänvierustalla ja katsoo tyhjyyteen ja yrittää pidätellä itkua.

Parhaita päiviä olivat ne, kun sai toimia järjestäjänä. Järjestäjän tehtävänä on tarkistaa välitunnilla, että luokka on kunnossa, seuraavan tunnin matskut ojennuksessa ja taulu pyyhittynä. Silloin ei tarvinnut mennä ulos, sai kyyhöttää luokassa. Eräänä päivänä luokallemme tuli uusi tyttö Pirre. Hänet istutettiin viereeni (kaksoispulpetti). Pirre hymyili minulle, katsoi suoraan silmiini ja sanoi hei! minä olen Pirre. Siitä alkoi ystävyytemme, joka jatkuu edelleen, vaikka tiemme erosivat lukion jälkeen vuosiksi.

Puoli vuotta äitimme lähdön jälkeen hän yritti tulla takaisin. Yhtenä sunnuntaiaamuna tämä vain ilmestyi oven taakse. Kesä oli parhaimmillaan ja hän seisoi itkettyneen näköisenä rappusilla. Isä meni avaamaan oven, mutta sillä oli sen verran järkeä, että ajoi naisen tiehensä. Isä oli kysynyt haluaisiko äiti tavata lapsia, mutta hän ei ollut halunnut. Ne on sun lapsiasi, hän oli huutanut. Ne muistuttaakin sua ja sun tympeää sukuas, pidä hyvänäsi!

2

Lapsemme syntyivät parin vuoden välein, tyttö ja poika. Aviomieheni valittiin kaupunginvaltuustoon ja oli paljon poissa kotoa. Meillä oli kohtuullinen toimeentulo ja tilava asunto kaupungin ulkopuolella, rivitalo. Yritin pitää jonkinlaista kulissia yllä ja suojella lapsiani jatkuvalta pahalta ololtani. Koska mieheni petti minua säännöllisesti. Sille ei riittänyt oman vaimon paneminen joka toinen yö, vielä piti lähteä hakemaan vierasta pillua jostakin muualta. Voi helvetti, ajattelin, miten tämä nyt tällaiseksi meni. Joskus ne huorat soittelivat mieheni perään ja sopersivat jotakin valtuuston esityslistoista. Kerran sanoin, että työnnä ne perseeseen. Silloin mieheni (puhuttelen häntä miehenäni, vaikka hän oikeasti oli monen muunkin mies) tuli vihaisena kotiin ja vaikka hän ei koskaan kajonnut minuun fyysisesti, tunsin pelkoa, kun hän tuli aivan lähelleni ja sanoi, että Anna olla sitten viimeinen kerta. En ollut tietävinäänkään, mistä hän puhui. Vasta myöhemmin sain kuulla, että se oli ollut kaupunginjohtajan sihteeri, joka oli soittanut. Entä sitten? Kai sekin osaa haaransa levittää.

Siinä meni siis kaksikymmentä vuotta, joista kaksi viimeistä olivat suoraan helvetistä. Me emme riidelleet sanan varsinaisessa merkityksessä. Olisi varmasti kannattanut. Mutta en halunnut huutaa ja riidellä lasten kuullen enkä senkään takia, että tulee helposti sanottua sellaistakin, mikä ei ole totta. Vaikka lapset olivat jo murrosikäisiä, halusin suojella heitä. Tyttö oli jotenkin sulkeutunut, mutta poika kyllä rempoi murrosiän tuskassa hänenkin edestään. Mutta ei heistä tarvinnut oikeasti olla huolissaan, koulu meni hyvin, poika pelasi koripalloa ja tyttö soitti koulun orkesterissa huilua. Ei kai silloin tarvitse olla huolissaan.

Sitten tapahtui jotakin. Lapset olivat jossakin harrastusleireillä ja olin yksin koko illan kotona. Luin ja siivoilin keittiötä, ihan normaaleja juttuja. Olohuoneen ikkunaan lensi lintu ja kun menin katsomaan miten kävi, se makasi selällään ja potki pienillä tikkujaloillaan. Otin sen käteeni ja näin, miten sen pää retkahti ja se heitti henkensä siinä katsomatta minuun. Mitäs lensit päin ikkunaa, sanoin. Kaivoin kukkapenkkiin kuopan ja laskin sen sinne. Se oli talitintti.

Siivoilin siis keittiötä. Keitin kupillisen kahvia ja istuin keittiön pöydän ääreen. Mieheni oli jossakin, en nyt muista missä, eikä sillä ole väliä. Joka tapauksessa olin totaalisen yksin. Ja tieto siitä, että kukaan ei keskeyttäisi mietiskelyjäni, teki minut jotenkin onnelliseksi. Jouluaatto tuli elävästi mieleeni. Kukkakaupan lähetti oli tullut ovellemme ja ojentanut minulle ison kukkapaketin, jossa ei ollut vastaanottajan nimeä. Avasin paketin ja laitoin punakeltaisen kukkakimpun kristallimaljakkoon ja vein maljakon keskelle olohuoneen pöytää. Outo kimppu näin jouluna, mietin tuolloin. Se, että lähettäjän nimeä ei ollut, eikä siis vastaanottajankaan, aiheutti pientä levottomuutta. Mieheni ei tiennyt asiasta mitään, hän ei kuulemma odottanut mitään kukkalähetystä. Mutta eihän niitä yleensä sen kummemmin odoteta, joku vain lähettää sellaisen, joku henkilö, joka ajattelee sinua.

Mieheni (pitäisikö lisätä oma rakas mieheni, niin kuin naapurin rouva puhutteli omaa miestään toinen silmä mustana) oli ollut jälleen viikon verran jollakin kokousmatkalla ja lapset yökylässä kavereillaan. Taisi olla itsenäisyyspäivän tienoo. Olin tuolloinkin ollut yksin kotona. Eikö olekin outoa, että jos minulla oli niin sanotusti vapaailta, jäin melkein aina kotiin pyörimään. Miksen lähtenyt jonnekin? Laulamaan karaokea tai vetämään muutaman oluen lähikapakkaan. No, en osaa tuohon kysymykseen vastata. Mutta kaikki perheenäidit tietävät, että on nautinto jäädä kotiin, kun siellä ei ole muita. Alussa se on vaikeaa, myönnän toki. Kun hälinä ympäriltä vaimenee, et niin vain pysty asettautumaan muuhun kuin perheenäidin rooliin.

Mutta tuona iltana laitoin väriä hiuksiini, kävin suihkussa ja tein itselleni ranskalaisen manikyyrin. Join yhden siiderin ja olin juuri avaamassa televisiota aamutakki päällä, kun ovikello soi. Istuin hiirenhiljaa olohuoneen nojatuolissa ja manasin, että olin jättänyt keittiöön valon. Se jos mikä paljasti, että talo ei ole tyhjä. Ovikello soi uudelleen ja menin avaamaan. Ovella seisoi paikallisen pizzerian pizzakuski. Mies oli noin kolmekymppinen, tumma, hyvän näköinen, melko kookas. Valkoisessa paidassaan hän näytti jos nyt ei kreikkalaiselta jumalalta niin ainakin melkein. Mies seisoi tyhjin käsin. Hän oli eksynyt ja etsi jotakin muuta osoitetta, jonka hän sopersi huonolla suomenkielellä.

Ovesta puhalsi kuiva viima ja minulla oli märät hiukset. Kutsuin miehen sisään. Etsisin puhelinluettelosta hänen tiedustelemansa osoitteen. Istuimme kasvotusten keittiön pöydän ääressä. Hän katseli minua ja minä etsin puhelinluettelon karttasivuilta miehen tiedustelemaa osoitetta. Emme puhuneet mitään. Sitten tarjosin miehelle kahvia, mutta hän kieltäytyi, koska pizzat pitää toimittaa perille niin nopeasti kuin mahdollista, etteivät ne jäähdy. Niin hän sanoi, selvällä suomenkielellä, tai siis melkein selvällä. Sen kummemmin en miestä nähnyt, siis moneen viikkoon. Kävin kyllä pari kertaa ostamassa pizzaa, joskus perjantaisin työn jälkeen. Lasten kanssa korkkasimme viikon aherruksen limonadilla ja pizzalla (tosin minä join yhden oluen). Se oli meidän juttumme. Pizzeriassa sain kuulla, että Faruk oli palannut takaisin Turkkiin, koska hänen äitinsä oli kuolemansairas. Hieno poika, ajattelin. Hoitaa äitinsä kenties hautaan ja tekee sen ilomielin, koska on todennäköisesti saanut osakseen rakkautta ja huolenpitoa.

3

Kerran veljeni löysi kerrostalomme kellarista rotanmyrkkyä. Siellä oli oikeasti nähty rottia. Hän toi pussin kotiin ja avasimme sen lukitussa kylpyhuoneessa. Arvoimme, kumpiko laittaa myrkkyä äitimme iltateehen, tai siis iltapaukkuun. Sitten olin muistanut, minkälainen on myrkytyskuolema. Kerran asuessamme muualla eräs nainen oli kadonnut talostaan. Häntä etsittiin poliisin ja koirien avulla lähimetsistä pari vuorokautta. Sitten Tapani, joka oli rinnakkaisluokalla oppikoulussa, sanoi, että oli nähnyt kyseisen naisen lähtevän pyörällä jonnekin marjaämpäri pyörän sarvessa keikkuen. Lähdimme Tapanin kanssa aivan eri suuntaan kuin etsijät koirineen ja löysimme naisen pyörän ojan pientareelta. Ämpäristä ei näkynyt jälkeäkään.

Samoilimme metsässä jonkin aikaa ja kun olimme jo palaamassa takaisin tielle, Tapani pysähtyi ja kalpeni. Säikähdin hänen lasittunutta katsettaan ja kysyin, mikä vittu sun nyt tuli. Hän ei sanonut sanaakaan, osoitti vain kädellään jonnekin ja sitten huomasin naisen. Hän makasi siellä mättäiden keskellä silmät apposen ammollaan, suu auki, naama taivasta kohden. Tuska oli varmasti ollut kova, koska hän oli repinyt monta neliötä aluskasvillisuutta ympäriltään. Seisoimme hiljaa ja katselimme naista. Punainen villapaita ja mustat pitkät housut. Sininen marjaämpäri muutaman metrin päässä alassuin kääntyneenä. Tapani sanoi, että tämä on rikospaikka, mihinkään ei saa koskea. Menin aivan lähelle naista ja huomasin, että pieni koppakuoriainen yritti nenänreiästä sisään. Otin maasta kepin ja ohjasin kuoriaisen takaisin ruohikkoon. Sitten juoksimme Tapanin kanssa takaisin naisen talon pihaan, jossa joku jakoi vapaaehtoisille etsijöille hernekeittoa isosta kattilasta. Tapani meni pihassa seisovan poliisin luo ja kertoi, mitä olimme löytäneet ja mistä. Sinne lähti juoksujalkaa ainakin kymmenen ihmistä, me jäimme Tapanin ja hernekeitonjakajan kanssa seisomaan keskelle talon pihaa. Nainen oli kuolleen naisen sisko ja hän alkoi itkeä. Siskonsa oli kuulemma uhannut ottaa hengen itseltään. Hän oli kertonut juovansa jotakin myrkkyä jonain päivänä. Syytä en tiennyt eikä sitä