Maanantaisyndrooma

By Kirsti Ellilä

Mandi on 17-vuotias nuori nainen, joka haluaa päättää omasta elämästään. Vanhempiensa kauhuksi hän lopettaa lukion kesken ja lähtee opiskelemaan maalariammattikouluun. Kaiken huipuksi Mandi muuttaa kommuuniin. Maalariammattikoulu ei kuitenkaan täytä Mandin odotuksia. Koulu tuntuu olevan kuin toiselta vuosikymmeneltä – pääopettaja nimittäin suosii avoimesti poikia. Kommuunielämäkään ei ole sellaista kuin Mandi ajatteli, mutta onneksi salaperäinen poika nimeltään Max tuo jännitystä kaikkien kämppisten elämään."Maanantaisyndrooma" on Kirsti Ellilän nuortenromaani vuodelta 2005.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 9, 2020
• ISBN: 9788726535495

Book preview

www.egmont.com

1. luku

jossa suunnistan kohti uutta ja parempaa elämääni

Oli kohtuullisen kaunis, elokuinen iltapäivä, kun seisoin sananmukaisesti uuden elämäni kynnyksellä ja soitin ovikelloa, jonka yläpuolelle joku oli kiinnittänyt nastalla ruutupaperipalan: Ovikello ei välttämättä toimi, joten kannattaa olla kärsivällinen. Joskus kannattaa myös kokeilla ovea, se ei välttämättä ole lukossa. Tervetuloa.

Minä kokeilin, mutta tällä kertaa ovi todellakin oli lukossa.

Seisoin oven takana, koska olin päättänyt tehdä täydellisen elämänmuutoksen. Vaihtaisin koulua, lähtisin vanhempieni helmoista ja aloittaisin elämäni itsenäisenä, täyspäisenä kansalaisena. Elämänmuutokseeni liittyi eräs merkittävä päätös. Tästä lähtien keskittyisin opiskeluun ja unohtaisin miehet. Miehet olivat mielestäni aivan yliarvostettuja. Täytyi olla mahdollista elää onnellisena, vaikka ei olisi miestä mailla halmeilla.

Onnellisuus tuntuu muutenkin olevan taitolaji, joka onnistuu vain harvoilta.

Huomasin tietenkin heti, että talo oli hiukan rapistunut, mutta mitä minä sitten olin oikein odottanut? Ei sadallaviidelläkymmenellä eurolla kuukaudessa saa palatsia, paitsi ehkä päiväunissaan, ja minä joka tapauksessa tarvitsin asunnon.

Odoteltuani aikani rastatukkainen tyttö avasi viimein oven. Mietin oliko hän sittenkin kuullut ovikellon soiton vai oliko hän kenties nähnyt minut ikkunasta.

– Oletko sinä Orvokki? minä kysyin.

– Hyvä kun tulit, saat hieroa minun tukkaani, hän sanoi ennen kuin ehdin edes selittää, että olin nähnyt hänen ilmoituksensa koulun ilmoitustaululla ja tullut sen rohkaisemana kysymään asuntoa.

Taisin näyttää vähän pelästyneeltä, koska hän nauroi niin iloisesti.

Mutta minä olin tietenkin valmis hieromaan hiuksia ja melkein mitä tahansa, sillä minä todella tarvitsin tämän asunnon. Yksiöiden vuokrat olivat pilvissä, ja opiskelijoiden asuntosäätiön kämppiin oli kilometrin jono. Virkailija oli epäillyt, että sopiva asunto voisi vapautua joskus marras-joulukuun kieppeillä, mikäli olin onnekas. Koko syksy on pitkä aika viettää hätämajoituksessa patjalla Ylioppilaskunnan alakerrassa. Varsinkin, kun hätämajoitus toimii vain pari viikkoa.

– Sinä olet kai Maanantai? Kuulinkin Henkalta? että sinä olet tulossa, hän sanoi.

– Ei, vaan minä olen Mandi, sanoin.

– Mahtaa harmittaa, kun vanhemmat tekivät sinusta Maanantain, Orvokki sanoi kiinnittämättä huomiota oikaisuuni. Tajusin, että hän on niitä tyyppejä, joiden ajatukset säntäilevät sinne tänne ja joka puhuessaan ajattelee jo seuraavaa tai sitä seuraavaa asiaa.

Vanhemmat tekivät minusta Mandin, koska satuin syntymään maanantaina. He vakuuttivat minulle, etten kuitenkaan ollut mikään maanantaikappale, vaan ihan priima tuote. Aina en ollut siitä niinkään varma. Joskus tuntui, että sunnuntailapsena olisi ollut mukavampi elellä.

Menin Orvokin perässä keittiöön, joka oli iso ja korkea ja täynnä kuluneita huonekaluja. Pöydällä lojui kolhiintuneita, likaisia astioita. Orvokki pyyhkäisi ne huolettomalla ranneliikkeellä syrjään.

– Sori tää sotku, mutta Henkka ei ole taaskaan tiskannut. Haluatko jotain? Kahvia? Teetä?

Minä pudistin päätäni.

– No sitten sinä haluat varmaan nähdä huoneesi, Orvokki sanoi.

Vanhempani olivat pelotelleet minua kommuunielämän varjopuolilla. Heidän mielestään ihmisen suurin onni on, kun saa olla kotona yksin eikä kukaan pääse sinne häiritsemään hänen rauhaansa. Vanhempieni mielestä minun olisi pitänyt odottaa kärsivällisesti kunnes löytäisin itselleni siistin, pienen yksiön, mikäli minun nyt oli kerta kaikkiaan pakko muuttaa pois kotoa.

Huoneeni oli iso ja valoisa niin kuin ilmoituksessa oli luvattukin, ja huonekalujakin löytyi. Siellä oli sänky ja suuri upottava sohva ja pieni kirjahyllynpätkä. Ei mitään ylellistä, mutta sen verran, että pääsisin alkuun.

Orvokki esitteli minulle talon mukavuudet. Eteisen vaatekomeroon oli rakennettu vessa ja toiseen vaatekomeroon oli asennettu suihku. Lämmintä vettä piti säästää, koska boileri oli niin pieni. Suihkukopin seinässä oli ohjeet, kuinka vettä säästettiin, ja siihen kuulemma tottui nopeasti.

Suihkukopin viereen oli tungettu pesukone, joka näytti antiikkiselta, mutta Orvokki väitti sen toimivan mainiosti, kunhan muisti tömäyttää luukkua nyrkillä sen jälkeen, kun oli vääntänyt pesuohjelmanappulan oikeaan asentoon. Pesuohjelmanappula taas oli niin jäykkä, ettei se liikkunut muuten kuin tongeilla vääntäen, mutta siihenkin kuulemma tottui nopeasti.

– Tärkeintä on, ettei murskaa nappulaa, Orvokki sanoi. – Sitten me olisimme pulassa.

Jääkaapin oveen oli teipattu oranssista kartongista leikeltyjä pullealehtisiä kukkasia. Jokaisessa kukkasessa oli nimi: Henkka, Ella, Orvokki, Terhi. Orvokki nyppäsi Terhin irti ja repi palasiksi.

– Minä teen sinulle oman kukkasen, niin kaikki vieraatkin tietävät, keitä tässä kommuunissa asuu, hän sanoi.

Sitten Orvokki istui pöydän päätyyn ja sanoi, että nyt minä voisin hieroa hänen hiuksiaan. Rastalettejä piti kuulemma hieroa joka päivä ähkerasti, sillä tavalla ne pysyivät kauniina.

Minä hieroin hiuksia ja katselin samalla ympärilleni. Huomasin kaapin ovessa sanomalehtikuvan pyylevästä intialaisesta naisesta, joka kiersi ympäri maailmaa halaamassa ihmisiä.

– Amma halasi minuakin ja minä muutuin, Orvokki selitti. – Aloin ajatella asioita. Muutuin henkisemmäksi. Löysin tasapainon. Energian pitää virrata chakrojen läpi esteettä. Kun niin tapahtuu, ihmisestä tulee kaunis, tasapainoinen ja säteilevä.

– Sehän on hienoa, minä sanoin ja katselin Amman kuvaa. Hän ainakin näytti aika tasapainoiselta ja säteilevältä, mutta oli siinäkin työ. Halata nyt kymmeniä tuhansia ventovieraita ihmisiä. Mitä nuori Amma oli mahtanut sanoa yläasteensa opolle tämän kysyessä Amman tulevaisuuden-suunnitelmista? "Olen hyvä halaamaan ihmisiä." Olisikohan se mennyt läpi? No, ehkä opot olivat Intiassa erilaisia kuin Suomessa ja ymmärsivät tällaistakin ammatinvalintaa.

– Viime talvena olin ihan lopussa ja ajattelin lopettaa koulunkin, mutta nyt minä olen täynnä energiaa, Orvokki selitti.

Selviydyttyäni hiusten hieromisesta yritin asettua taloksi. Hätistin kissan sängyltä, ja se mulkoili minua loukkaantuneena. Levittelin tavaroitani ympäri huonetta, jotta se alkaisi tuntua vähän enemmän minun huoneeltani, ja yritin kuvitella millaiseksi elämäni muodostuisi tässä talossa ja näiden ihmisten parissa, jotka Orvokkia lukuun ottamatta olivat minulle pelkkiä oransseja nimilappuja jääkaapin ovessa.

Tein pienen tutkimusretken ulkona. Uudessa kodissani oli iso piha, jossa kasvoi puita ja syreenipensaita. Pensasaidan takaa alkoi naapurin piha, joka puutarhatonttuineen ja kukkaistutuksineen toi mieleen oman kotipihani. Tunsin hetken kotiikävää.

Tein pienen kävelyn kaupungilla, ja kun palasin, keittiön ikkuna oli auki ja ikkunalla istui tumma, siilitukkainen tyttö kissa sylissään. Kissa roikkui hänen käsivarsillaan rentona, silmät puoliummessa ja kehräsi äänekkäästi.

– Kuka sinä olet? tyttö kysyi minut huomatessaan.

– Olen uusi asukas, Mandi.

– Minä olen Ella, hän sanoi. – Tervetuloa. Olen varma, että tulet hulluksi täällä.

2. luku

jossa tehdään vertailua peruskoulun ja tosielämän välillä

Kun kello maanantaiaamuna soi, vei aika kauan ennen kuin kunnolla tajusin, missä olin.

Marssin silmiä hieroen mukavuuslaitokseemme, joka ei todellakaan ollut kovin mukava, varsinkaan kun ovi oli lukossa. Jäin ulkopuolelle odottelemaan ja huomasin, etteivät vessan äänieristykset olleet parhaat mahdolliset, joten siirryin hienotunteisesti vähän kauemmaksi. Kun ovi avautui, ulos tuli hujoppi, jonka vahvat, aaltoilevat kutrit valuivat unisille kasvoille.

– Moi, hän mumisi unisesti. – Minä olen Henkka, kuka sinä olet?

Sillä välin kun tervehdin Henkkaa, Ella ehti vilahtaa vessaan.

– Mandi, minä sanoin.

– Ai, Maanantai, Orvokki taisi mainitakin jotain, Henkka sanoi ja marssi suihkuun.

Minä jäin odottelemaan vuoroani.

Kun Ella tuli pois vessasta, hän talutti minut kauemmaksi ja alkoi selittää yliopistolla toimivasta opiskelijoiden naisryhmästä, johon minäkin voisin osallistua.

– Tuo sinun alasikin on sellainen, että sinun pitäisi oppia tiedostamaan yhteiskunnassa vallitsevat miehiset valtarakenteet, Ella sanoi ja mielenkiintoni heräsikin hieman.

– Mitä ne ovat?

Ella huokaisi.

– Avaa silmäsi. Katso ympärillesi. Me elämme niiden keskellä.

Minä katselin ympärilleni, mutta näin vain vanhan talon tomuisen eteisen, en minkäänlaisia valtarakenteita.

– Me olemme naisia, Ella sanoi. – Meidän täytyy pitää yhtä. Jos me emme pidä toistemme puolta, niin kuka meitä puolustaa? Miehetkö? Älä naurata, ne possut eivät ajattele kuin itseään.

Hän meni takomaan suihkuhuoneen ovea ja sanoi, että ilmeisesti Henkka luuli omistavansa koko suihkun vain siksi, että oli onnistunut syntymään mieheksi.

Minusta tuntui, että Ella kärjisti vähän liikaa. Ihmisiähän kaikki loppujen lopuksi olivat, vaikka vaikea sitä tietysti on joistakin pojista uskoa. Entisestä poikaystävästänikin muistin joşkus ajatelleeni, että ehkä avaruusolio oli kaapannut hänen ruumiinsa ja asentanut sydämen paikalle jonkinlaisen taskulaskimen, koska hän tuntui aina olevan hyvin perillä siitä, miten paljon hänen sijoituksensa olivat plussalla tai miinuksella, mutta sen sijaan hänellä ei ollut koskaan käsitystä siitä, miten pitkä aika oli viimeisestä tapaamisesta. Juurihan me kävimme elokuvissa, hän väitti, vaikka siitä oli kaksi viikkoa.

Ensimmäisenä yhteisöaamunani kävi joka tapauksessa niin, että pääsin viimeisenä suihkuun, mikä tarkoitti, että viimeinenkin haalea vesitippa oli tiristetty boilerista ja minua varten oli tarjolla pelkkää kylmää vettä. Ellei Ella olisi alkanut saarnata minulle naisryhmästään, olisin menestynyt huomattavasti paremmin lämpimästä vedestä käydyssä kisassa.

Päätin, että seuraavana aamuna olisin ensimmäisenä hereillä ja joku muu saisi nauttia kylmän suihkun terveyttä edistävistä vaikutuksista.

– Älä pidä kiirettä, minä tulen samalla bussilla, Orvokki sanoi, kun säntäilin sinne tänne ja etsin tavaroitani. Orvokki istui olohuoneen lattialla lootusasennossa.

– Sinä stressaat liikaa Maanantai, hän sanoi.

– Ruumis on maailmansielun jumalainen temppeli ja sitä pitää hoivata.

– Minä haluaisin siirtää tämän jumalaisen temppelin kouluun,