Kuparitaivas

By Heikki Luoma

Monen muun suomalaisen tavoin ylihärmäläinen Kristian Koivula matkustaa Amerikkaan 1900-luvun alussa paremman elämän toivossa. Muutettuaan veljensä luokse Rocklandiin Kristian aloittaa työt kuparikaivoksessa, jossa työ on rankkaa ja jopa vaarallista. Taitavana viulunsoittajana hän pääsee myös korkeamman luokan piiriin, mutta ei löydä paikkaansa heidän tai työläistenkään keskuudesta. Kun kaivostyöläiset aloittavat lakon parempien työolosuhteiden toivossa, väkivalta pakottaa Kristianin löytämään uuden paikan itselleen.Kuparitaivas (1996) on Heikki Luoman yhteiskunnallinen romaani paremman elämän tavoittelusta ja työolosuhteista. Tarina on fiktiivinen kertomus "Rocklandin poikain juttuna" tunnetusta lakosta ja siihen johtavista tapahtumista.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2021
• ISBN: 9788726877816

Book preview

Ensimmäinen vihko

1.

Joku nujuutti minua olkapäästä ja vaati heräämään. Vähitellen tajusin makaavani oikeassa sängyssä jossa oli lakana, tyyny ja huopa, ja että huoneessa oli hämärää ja tunkkaista. Pakotin itseni istumaan vuoteen laidalle. Minulla ei ollut hajuakaan milloin ja miten olin joutunut tähän paikkaan, enkä käsittänyt minkä takia pitäisi herätä kun olin juuri nukahtanut. Kallistuin takaisin vuoteelle, mutta joku veti päättäväisesti huovan käsistäni ja komensi tutulla murteella:

— Ylähä pitää nousta!

— Helvettiin siitä…minä olen maksanut kortteerista ja minä nukun nyt.

— Etkä nuku. Myöhästytään lunssilta.

Se sana sai nälän kouraisemaan vatsassani ja vääntäydyin uudelleen istumaan. Tuijotin edessäni seisovaa tummatukkaista miestä, kunnes tajusin yhdessä humauksessa että se oli veli-Jussi ja että olin yöllä tullut tähän poortihaussiin ja että Jussi oli hommannut minulle petipaikan. Huoneeseen päästyäni olin kaatunut sänkyyn ja vajonnut uneen kuin kaivoon. Hämärästi muistin että huoneessa oli tullessani nukkunut joku toinenkin ja että se toinen oli herännyt ja noussut istumaan sänkynsä laidalle tukka pystyssä.

— Mitä kello on? kysyin. Kurkku oli kuiva ja suu maistui pahalle. Kun kosketin kiellellä huuliani ne tuntuivat rohtuneilta.

— Puoli yksi. Olet nukkunut kellon ympäri.

— Älä valehtele.

Jussi hymähti ja istuutui vastapäiselle päiväkuntoon petatulle sängylle. Työ oli tehty niin siististi ettei peitteessä näkynyt pienintäkään ryppyä. Sängyn alla jököttivät vieretysten isokokoiset, pitkävartiset ja paksupohjaiset nauhakengät. Tuijotin niitä vähän aikaa kunnes tajusin, ettei tavallisissa norttisaappaissa ollut mitään vahtaamista.

Taivuttelin varovasti kävelystä kipeytyneitä jalkojani. Kun ummistin silmäni alkoivat auringossa kiiltävät kiskot ja ratapölkyt juosta. Ne tulivat vastaan epätasaisin välein, ja askel sopi huonosti. Silmät karrasivat kuivina ja tulehtuneina, kasvojen iho tuntui kireältä. Olin toissapäivänä kävellyt pitkiä puhteja avopäin ja polttanut otsani auringossa… Vai oliko se eilen?

— Olenko minä nukkunut kaksitoista tuntia?

— Vähän ylikin. Ohtonen tykkäsi ettei ole ennen tavannut noin raskasunista miestä.

— Kuka Ohtonen?

— Se trammari jonka sänti tämä on.

— Eikö tämä ole sinun kämppäsi?

— Ei, kun sinun ja Ohtosen.

— Onko se töissä nyt?

— Pesulla varmaan. Lähtee iltakiuhtiin. Onko sinulla partaveistä ja saippuaa? Voisi olla viisasta vähän ruokota naamaansa, jos meinaat päästä töihin.

Hieroin leukaani ja tunsin viikon parransängen. Reppuni, jossa viimeiset omat tavarani olivat olleet, oli varastettu jo Hancockissa. Sen oli vienyt seuraani lyöttäytynyt talimanni-trämppi, johon olin erehtynyt luottamaan. Eniten harmitti se, että repun mukana oli mennyt Rannanjärven Juhan tekemä helahoito. Juha teki hyviä puukkoja ja komeita tuppia, ja ennen olisin antanut housut jalastani kuin isän lähtöaamuna antaman puukon. Muuta en ollut kotoani matkarahojen lisäksi saanutkaan.

— Ei ole kuin parta omasta takaa, naurahdin.

— Pue päällesi, mennään minun kämppääni.

Jussi nousi ja meni ovensuuhun odottamaan. Se oli siisteissä vaatteissa, parta ajeltuna ja kihartuvat hiukset kammattuina. Jo kotona ollessaan se oli ollut sellainen, että pukeutui mielellään hyvin ja piti itsensä siistinä. Näin miten se yritti pitää ilmeensä kurissa katsellessaan pukeutumistani. Katsomista varmaan riitti, sillä vaatteistani ei ollut paljon jäljellä: housunpolvet olivat rikki ja kangas kiilteli kauttaaltaan kuluneena. Kenkien korot olivat ratasepelin syömät, kärjet sojottivat kippuraisina ja pystyssä kuin masiinapaatin kokka.

— Mihin minä olen paitani pistänyt?

Jussi naurahti:

— Heitin illalla roskapönttöön. Saat minulta uuden.

— Taisi olla vähän likainen.

— No vähän!

Vedin takkini paljaalle iholle. Liivejä minulla ei ollutkaan, sillä olin vaihtanut ne leipään eräältä ruotsalaiselta kulkurilta, joka oli matkustanut pummilla samassa järvilaivassa jolla olin tullut Copper Harboriin. Trämppi laskeskeli saavansa liiveilläni kaksi leipää yhden varastamansa tilalle.

Kämpän ovesta kumartui sisään isokokoinen kaitakasvoinen mies, avojaloin, pyyheliina paljaalla olkapäällään, saippuakotelo ja partavehkeet käsissään. Hujoppi pysähtyi ovelle, katsoi minua ja näytti iskevän silmää. Se hymyili ensin mutta meni sitten totiseksi ja vilkaisi Jussia.

— Huomenta! Kaveri on herännyt, vai?

— Joo…huomenta!

Se astahti eteeni ja ojensi kätensä jotenkin töksäyttämällä. Koura oli suuri ja känsäinen, ja korsto hemputti kättäni sen tuntuisesti ettei se ollut kovin tottunut antamaan käsikouraa.

— Ohtosen Oskari, se sanoi, nyki päätään ja iski silmää. Sillä oli sellainen hermovika.

— Koivula Kristian. Kristian Oskari kirkonkirjoissa.

— Ollaan kaimakset, vai? Minulla sitä ei toista ristimänimeä olekaan.

Ohtonen ripusti pyyhkeen naulaan, laittoi partavehkeet ja saippuan koriin sängyn alle ja istahti päiväpeitteelle. Siinä oli jotain kulmikasta ja romuluista ja yhtä aikaa pikkupoikamaista, vaikka arvelin ikää olevan enemmän kuin itselläni. Ehkä se mielikuva syntyi liian lyhyistä housunlahkeista. Se oli pesun jälkeen kammannut hiuksensa suoraan taaksepäin, mutta korvallisilla ne sojottivat sivullepäin kuin harjakset. Ohtonen näytti hyväntahtoiselta ja vähän ujolta mieheltä. Se otti sängyn alta puhtaat jalkarätit ja nyki päätään hetken ennen kuin sanoi:

— Mitä minä yöllä kuulin…olit pannut kävellen Hancockista asti, vai?

— Kerkisinkö minä sellaisia puhumaan?

— Niin sinä juttelit, ennen nukahtamista. Arvelin että puhelit kai unenpäiten.

— Totta se on. Kävellä taaplasin kaksi vuorokautta yksillä silmillä.

— Nukkumatta vai? Ohtonen epäili.

— Yksillä silmillä ja samoilla jaloilla.

— Ei sunkaan? Ohtonen katsoi Jussia pää kallellaan.

— Ajattelin että pääsen pikemmin perille eikä ehdi tulla niin nälkä.

Ohtonen hymyili sillä tavalla kuin leikkipuheille hymyillään. Se ei uskonut alkuunkaan että olin tosiaan kävellyt kaksi päivää nukkumatta ja syömättä muuta kuin sen vehnäleivän ja juomatta muuta kuin vettä kevättulvaisista puroista ja ojista. Se ei tiennyt minkälaisia nälkäkuureja olin kokenut sen jälkeen kun olin änskäpäissäni lähtenyt Ashtabula Harborista. Toisen päivän aamuna Hancockista lähdön jälkeen yksi radanvarrella tapaamani omanmaalainen farmeri oli luvannut ruokaa työtä vastaan, mutta kun olin kuullut että urakkana oli prunnin syventäminen, minä olin mieluummin kärsinyt nälkää. Farmerilla oli ollut kärryillään kaksi rippikoulun käynyttä lettipäätä, jotka olivat tirskuneet ja vilkuilleet minua sen näköisinä, etteivät olleet vähään aikaan nähneet vierasta miestä ja tuskin tuttuakaan muita kuin isänsä. Äijä oli ruvennut kyselemään miten minun sieluni laita oli, ja minä olin sanonut etten minä aikonut sitä leipään vaihtaa. Se oli nykäissyt kopukkansa liikkeelle ja ärähtänyt jotain tyttärilleen. Toinen, se nätimpi, oli katsonut vielä jälkeeni, ja minä olin tuuminut että olisiko sittenkin kannattanut laskeutua kaivonpohjalle.

— Tulee sieltä Hancockista tyhjiä oorijunia, Ohtonen sanoi tunnustelevasti.

— Ei ne huoli kyytiin sellaisia joita koirat kuseksii kintuille.

— Pommilla täällä monet ajelee. Minäkin monta kertaa, kun töitä hain.

— Lakkasin yrittämästä sen jälkeen, kun olin päästä hengestäni. Yksi junamies meinasi ampua.

— Ne on kyllä yksiä sanomapitsejä, Ohtonen myönsi ja meni totiseksi. — Rahastavat pirut omaan laskuunsa, ja jos et maksa usuttavat seuraavalla asemalla virkakunnan kimppuun.

Se sai rätin käärityksi valkoisen jalkateränsä ympärille ja nitkutteli nauhasaappaan jalkaansa. Jussi avasi oven:

— Jos mentäs.

Kävelin velimiehen perässä asuntoruuman käytävää. Miehiä seisoskeli siinä tupakalla, mutta kukaan ei näyttänyt kiinnittävän minuun mitään huomiota. Siitä arvelin että asukkaat vaihtuivat täällä usein. Jotkut tervehtivät Jussia, mutta oli muutamia jotka käänsivät päänsä pois.

Laskeuduimme portaat alakertaan. Jossain kilahtelivat astiat ja tiskivesi loiskahteli. Kahvin ja käristyvän lihan tuoksut saivat veden hulahtamaan suuhun. Menimme ulos haussin takapihalle. Yöllä oli sataa suhuuttanut, mutta nyt taivas oli huikean sininen ja hyvin korkealla mateli pieniä hapsureunaisia pilvimättäitä. Silmiä häikäisi. Yöllä en ollut pimeässä saanut minkäänlaista käsitystä ympäristöstä, enkä olisi poortitaloakaan löytänyt jos en olisi sattunut tapaamaan kaupungilla kahta humalassa toikkaroivaa suomalaista kaivantomiestä, jotka olivat tulossa samaan haussiin. Tuoreita maavalleja ja revittyjä kantoja oli röykkiöinä pihan laidalla. Järeä, huomattavan korkea kuusikko seisoi kuin seinä heti raiskion takana. Piha-alueella oli jätetty kaatamatta muutamia hoikkia koivuja, ja niiden hiirenkorvalle puhkeavat lehdet tuoksuivat voimakkaasti sateen jälkeen.

Kävelimme talon sivua toiselle ulko-ovelle. Eteistä ei ollut, vain kapea lippa oven yläpuolella. Tulimme portaikkoon josta nousivat rappuset yläkertaan. Täällä oli kaikki siistiä, ja seinätkin oli hiljattain maalattu. Haju tuntui vieläkin voimakkaana ja henkeen ottavana. Yläkerrassa avautui kapea käytävä jonka varrella oli useita ovia. Jussin kämppä oli pieni mutta melkein kodikas, kukalliset tapetit seinissä, yhdellä seinustalla vuode, ikkunan edessä pieni pöytä ja pari tuolia, lattialla kotoisen näköinen trasumatto. Pöydällä oli pienikokoinen kehystetty valokuva, jonka lasi kiilsi niin etten saanut selvää mitä kuva esitti.

— Siinä on pesukouli ja partavehkeet, Jussi sanoi ja viittasi oviseinustalla olevaan pesukomuutiin. Sen yläpuolella seinässä oli pyöreä peili. Katsoin itseäni siitä enkä oikein tuntenut naamaa omakseni. Synkkäilmeinen, kuparinruskeaksi ahavoitunut parransänkinen mies, jolla oli korvien yli ulottuvat auringonhaalistamat hiukset ja silmänaluset kuin kuolleellaverellä. Silmien katse kuin mustalaispojalla joka pelkää koiraa, mutta pistää päänsä mahtitalon ovenraosta ja kysyy heiniä. Siitä ilmeestä en pitänyt ja irvistin julmasti:

— Saatana, jos tässä tellissä menisin kotipitäjän kirkolle. Kiinni panisivat. Ei ihme ettei ole tykätty.

— Niin missä? Jussi kysyi.

— Ei oikeastaan missään sen jälkeen kun rahat loppuivat.

— No ei ole ihme, Jussi myönsi. — Siinä kannussa on lämmintä vettä.

Jussi istahti sängylleen ja jäi katselemaan puuhiani. Yöllä emme olleet ehtineet puhua paljonkaan, tai paremminkin minä en ollut jaksanut, eikä Jussi tuntunut nytkään olevan puhetuulella. Veli-Matti oli varmasti kirjoittanut sille Ashtabula Harborista ja kertonut, että olin tulossa, ja että olin ollut huonoissa varoissa jo lähtiessäni. Jussi tiesi varmasti sen mitä halusikin tietää. Tai ehkä ei halunnut, mutta tiesi kumminkin.

Ajoin partani ja pesin kasvoni. Kampa oli kummallista kyllä tallella, ja kammattuani totesin sentään olevani vielä ihmisen näköinen. Poskeni olivat viime viikkoina kaventuneet. Näytti kuin ilmeeni olisi vieläkin ollut jäykkänä piinallisen kävelyn ja nälän jäljiltä.

— Sulla on siisti kämppä, sanoin.

— Tällainen luukkuhan tämä on.

— Paljonko tästä täytyy maksaa?

— Kohtuullisesti.

— Onko nämä kaikki tällaisia? Tarkoitan tässä rapussa.

— On. Joissakin asuu perheellisiäkin. Lapsettomia pariskuntia.

— Et sinä ole vielä misistä löytänyt?

— Eipä se lintu reppuun lennä.

Jussi meni seisomaan ikkunan eteen, pisti pöydällä olleen kuvan laatikkoon ja jäi katselemaan ulos. Kadun toisella puolella kohosi lautarakenteisia maalaamattomia taloja, joiden ympäristöt olivat samalla tavoin myllerrettyjä kuin poortihaussin takapiha. Mietin miksi talot näyttivät niin parakkimaisilta, kunnes huomasin että ne oli rakennettu sementtitolppien varaan ja niistä puuttui ikkunan pielilaudat. Nurkissakin harotti siellä täällä viksaamattomia laudanpäitä. Yhdessäkään talossa ei ollut ulkokasteria ja kaikki näyttivät kovalla kiireellä rakennetuilta. Pihoilla liehui pyykkejä kuivumassa. Yhden talon auringonpuoleisella seinustalla leikki kaksi pikkutyttöä ja vähän näitä suurempi poika.

Kauempana, satojen kattojen sekamelskan takana kohosi puuton kaivantokukkula rakennuksineen ja savupiippuineen.

— Korkea hissitorni täällä, sanoin.

— Onhan se. Saftihaussi monttua myöten.

— Mahtaako ne ottaa töihin?

— Se nähdään kohta.

— Onko sinne paljon miehiä tyrkyllä?

— On niitä omiksi tarpeiksi.

Jussi meni korkean nurkkakaapin kaapin luo, otti sieltä ruudullisen paidan ja heitti minulle.

— Vedähän niskaasi.

— Eikö tämä ole liika hyvä työpaidaksi?

— Kahdenkymmenen sentin paitoja.

— Minä maksan kyllä tämän.

— Sen ehtii.

— Sitten kun saan rahaa, naurahdin.

— Se nyt ole niin nokonuukaa.

Puin paidan ylleni. Olin jo unohtanut miltä puhdas vaate tuntui ihoa vasten, se oli aivan toista kuin lian ja hien jäykistämä oma paitani. Jussi mylläsi vielä kaapissa ja näytti harmaita housuja:

— Nämä taitaa olla paremmat kuin nuo sinun. Ainakin ovat ehjät ja puhtaat.

— Kyllä nämäkin töissä menee.

— Voi olla, mutta niillä ei mennä töihin… Tarkoitan, etteivät herrat ota kun näkevät. Vetele jalkaasi vaan.

— No, jos niin tykkäät.

Ruokaruuma oli avara pitkämäinen huone, jossa oli lähes päädystä päätyyn ulottuva valmiiksi katettu pöytä ja penkit sen kahden puolen. Kaksi valkoesiliinaista misistä puuhaili pöydän vaiheilla. Toinen oli kolmissakymmenissä, tummahiuksinen ja rotevatekoinen kolkon näköinen naisihminen, jolla oli ankaran huolekas ilme ja kireä jakaus päälaella. Kaikki siinä oli jotenkin nuoltua ja puhdasta. Mieleeni tuli heti että se oli körttiläisiä. Toinen oli nuori, hoikka ja melkein päätään pitempi vanhempaa naista. Tyttö vilkaisi minua, mutta laski heti kasvonsa alas huomattuaan että katsoin. Kauniit oljenväriset hiukset oli vedetty taakse löysälle palmikolle. Suora nenä, korkeat poskipäät ja erikoisen tummat silmät saivat minut arvelemaan, että tyttö oli toiskielisiä. Kasvoissa ja niiden ilmeessä oli jotain mikä sai ne heti jäämään mieleen.

Vanhempi nainen sanoi Jussille:

— Rouva tahtois miitata mister Koivulan offisissa.

— Jaa… Onko se nyt siellä?

— On ollu jo jonkun aikaa.

— Minä käyn. Tässä on Senjalle yksi ruokavieras lisää.

— Hyvää iltapäivää! minä sanoin ja yritin hymyilemällä saada nutturapään ilmeen sulamaan. Senjaksi sanottu katsoi minua arvioivasti ja vastasi ilmeenkään muuttumatta tervehdykseeni. Nuorempi vilkaisi nyt uudelleen, nyökkäsi ja kääntyi taas nopeasti jatkamaan työtään. Katselin tytön taivutettua niskaa, ja jokin samanlainen hetki Keskisentuvan pirtissä viime kesänä liikahti mielessäni, joku niistä harvoista kerroista kun olin ollut Maijan kanssa kahden niiden tuvassa. Minä muistan Maijan aina sellaisena, seisomassa viileän tuvan hämärässä, takanaan valoisa ikkuna pelakuineen ja sen takana lakeat pellot ja kaukaisen taivaanrannan sinertävä metsärantu ja korkea taivas.

— Merkitkää ateria minun kirjalle, Jussi sanoi.

— Meneekö se tämäkin mister kaivantoon? Senja kysyi.

— Menöö jos ottavat, minä sanoin ja naurahdin.

— Misterikin taitaa olla pohjalaisia?

— Oikein arvattu. Ylihärmästä ja keskeltä kylää.

Sanoin sen piruuttani, kun Jussi ei esitellyt minua veljekseen. Senjan käytöksestä olin heti huomannut, että se piti Jussia jossakin arvossa. Velimies lähti ja sen kanssa samalla ovenavauksella alkoi ruokaruumaan tulla miehiä. Ne pistivät lakkinsa ovensuussa oleviin nauloihin. Näytti jotenkin huvittavalta kun jokainen teki sisään tultuaan samanlaisen liikkeen ja sipaisi sen jälkeen hiuksiaan. Oskari Ohtonenkin tuli ja hymyili huomattuaan minut. Menin istumaan sen viereen penkin päähän.

Kaikilla tuntui olevan kova kiire, eikä ketään näyttänyt kiinnostavan se että olin uusi mies. Se sopi minulle. Yritin kyllä hillitä hosumistani, mutta tajusin silti latkivani voimakasta lihakeittoa kuin kulkukoira. En muistanut milloin olin viimeksi syönyt lämpimän aterian. Pöydässä oli valkoista leipää, perunoita ja vahvoja pekonisiivuja, kananmunia suurissa kulhoissa kasapäin ja monta pannullista kahvia. Huomasin miesten syövän surkeilematta, ja niin söin minäkin.

Ohtonen tyrkkäsi minua olkapäähän.

— Mitä? kysyin saatuani suuni tyhjäksi.

— Riihiojalla on asiaa.

Vähän matkan päässä pöydän toisella puolen minua katseli kolmissakymmenissä oleva vaalea kiharatukkainen mies, jolla oli omituisen pistävät silmät. Kiharapää tuntui jotenkin herraskaisemmalta kuin muut ruokamiehet. Sillä oli sen näköiset viikset, että niitä oli taiten fiksailtu peilin edessä. Miehen eleissä oli jotain hätäilevää, aivan kuin sillä olisi ollut kiire johonkin ja sen takia kirppuileva olo.

— Mitä sanoit? Meni ohi korvieni.

— Kysyin että mistäpäin olet? Riihiojaksi sanottu toisti.

— Pohjanmaalta alunperin.

— Mistäpäin Valtoja tulit tänne?

— Eriejärven rannikolta.

— Harboristako?

— Mistä arvasit.

— Siellä on paljon suomalaisia.

— Missähän niitä ei kohta olis.

— Kärsiikö kysyä missä hommissa olit?

— Harborin tokalla viimeksi.

Kiharapää heitteli kysymyksiä kuin pelikortteja pakasta. Tuskin ehdin vastata edelliseen kun se teki uuden.

— Ooria purkamassa vai puutavaraa niputtamassa?

— Oorilaivoja purettiin.

— Hyvinkö siellä kääri taaloja?

Lusikoin muutaman kerran ennen kuin vastasin. Harmitti jo toisen uteliaisuus, kun näin monien kuuntelevan puhettamme.

— Siellä pistivät lakon pystyyn, sanoin.

Riihiojan ilme valpastui. Se aivan kuin jäykistyi hetkeksi paikoilleen tuijottamaan minua. Monet näkyivät hidastavan lusikoimistaan ja jotkut taivuttivat loitompana päätään nähdäkseen minut.

— Ketkä sen panivat pystyyn?

— Suomalaiset ja talimannit yhdessä, ja oli siinä muutamia hurrejakin mukana. Taisi olla pari ryssääkin.

— Miten siinä kävi? Riihioja kysyi.

— Ne säkättiin pois jotka meni lakkoon, ja niille jotka ei menneet, nostettiin palkkaa.

— Olitko sinä mukana lakossa?

— Tietysti.

— Ja sait lopputilin?

— Niin sain.

Riihioja näytti pettyneeltä, melkeinpä vihaiselta. Lusikat rupesivat taas kilahtelemaan ja joku sanoi:

— Siinä kuulit, Riihioja, kannattaako lakkoilla.

— Niin kuulin! Vika oli siinä, etteivät kaikki olleet mukana. Jos koko työmaa menee lakkoon, niin silloin ei kapitalistia auta pirukaan.

— Se nyt ei auta ihmistä muutenkaan, joku vanhempi hyväntahtoisen näköinen mies sanoi. Miehet hörähtivät nauramaan, mutta Riihioja paransi ryhtiään ja rupesi selittämään lusikka pystyssä:

— Riistokapitalistien paras ase on työtätekevän kansan tyhmyys. Niin kauan kuin jokainen laskee sen päälle, että herroja kannattaa mielistellä, ei synny muutoksia. Siinä se on koko homman…

Riihioja lopetti kesken lauseen ja vilkaisi ovelle. Jussi tuli sisään. Se meni istumaan pöydän toiseen päähän ja rupesi kauhomaan soppaa lautaselleen. Ihmettelin minkä takia Riihioja lopetti puhumisen velimiehen takia. Pian Jussin jälkeen naputti ruokaruumaan kengänkorot kopisten nuorehko hyvin pukeutunut tumma rouva ja meni keittiöön kehenkään katsomatta. Se kuului selittävän jotakin naisille selvällä suomenkielellä.

Rouva palasi pian. Se oli melko pienikokoinen, rintavaa ja leveälanteista tyyppiä, mutta vyötärö oli hoikka ja pienuudestaan huolimatta nainen näytti kykenevän katsomaan meitä ylhäältä päin. Suun ympärillä oli itsetietoinen mytistys niin kuin monesti sellaisella ihmisellä, joka tietää tai uskoo olevansa jotain enemmän kuin muut. Olin jo varma, että siinä oli tämän poortitalon rouva. Jotenkin värittömien silmien katse pysähtyi minuun ja nainen nyökkäsi tervehdyksen.

— Hänkö on Jani Koivulan veli?

Vilkaisin Jussia ja naurahdin:

— Jos Jussia meinaatte, niin olen.

— Tervetuloa taloon, mister Koivula.

— Kiitos vaan.

— Toivottavasti viihdytte meillä.

— Kyllä varmasti. Ruoka ainakin on hyvää.

— Pitäisi olla. Eikä minun talossani ole kahden munan rajoitusta niin kuin muissa paikoissa.

Miehet lusikoivat keskittyneesti, mutta eräs nuorimies ei onnistunut pidättelemään pientä tyrskähdystä. Nainen lakkasi hymyilemästä ja sen silmät kapenivat viiruiksi. Pieni suu vetäytyi happamaan ilmeeseen:

— Hautala voi kyllä vaihtaa boordihaussia jos muualla on runsaampaa ja parempaa ruokaa.

— Enhän minä sillä, poika sanoi ja meni totiseksi.

Nainen kääntyi taas minuun päin, vaihtoi ilmettä kuin naamaria ja sanoi suu supussa:

— Minä olen rouva Lindeman, tämän haussin omistaja. Puhukaa minulle jos tulee jotain ongelmia. Tytöt ekspleinaa miten täällä on ruoka-ajat ja muu talon puolesta tuleva ylöspito.

Nyökkäsin sen merkiksi että olin ymmärtänyt. Velimies ei katsonut kertaakaan meihin päin, mutta rouvan lähtiessä ne vilkaisivat nopeasti toisiinsa.

2.

Kävelin miesjoukossa kaivantokukkulalle vievää katua. Poortihaussilta lähteneeseen sakkiin oli pitkin matkaa liittynyt lisää miehiä. Nyt meitä oli katu mustanaan monen kymmenen metrin pituisena rivistönä, ja askelten rumpsahtelevat äänet kaikuivat kadunvarren talojen seinistä moninkertaisina. Osa miehistä oli likaisissa työvaatteissaan ja kaivosmiehen lakki päässään, osa paremmissa kamppeissa. Jussi oli kertonut, että kaivannolla oli erillinen kuivaushuone, jossa sai pitää työvaatteitaan kuka halusi. Poortitalojen pitäjät eivät tykänneet siitä, että miehet kantoivat kaivannon paskat asuntoruumaan.

Miehet astuivat eteenpäin totisina, päättäväisinä, lähes yhtä jalkaa kuin sotaväen osasto. Varmasti sellainen mielikuva syntyi siitäkin, että jokainen kantoi samanlaista metallista eväsastiaa. Oli jotenkin juhlava tunne kävellä siinä mainarien joukossa aivan kuin olisin jo kuulunut porukkaan, vaikka minulla ei ollut niiden kanssa vielä muuta yhteistä kuin poortihaussilta saatu lunssipaksi.

Joku läppäsi minua takaapäin olkapäähän. Käännyin katsomaan ja näin jyrkkäolkapäisen ikämiehen jolla oli muhkeat viikset ja korville lerpahtaneet hatunlierit. Silmät virnottivat hymyntirrissä ja viikset nykivät vähän aikaa ennen kuin mies sanoi tarpeettoman kovalla äänellä:

— Vieläkö Keski-Erkin tyttäret makaa luhuris?

Menin pieneksi aikaa sanattomaksi, sillä mies puhui asiasta joka vielä viime kesänä oli koskettanut minuakin. Tuijotimme hetken toisiamme, kunnes minulle selvisi kuka viiksiniekka oli:

— Nevaluoman Köpi, saatana!

— No sama saatana! mies älähti. — Et meinannut tuntea.

— No en, perkules, kun tulit niin äkkiä.

Köpi ojensi kätensä joka oli jykevä ja ryhmyinen kuin ojalieko:

— Koivulan Iiskan nuorin poikakin on lähteny Lännen kultamaahan. Tervetuloa pohjalaisten taivaaseen!

— Eihän se ole mies eikä mikään joka ei ole Ameriikassa käynyt.

— Joo, niinhän sitä sanotaan, jotta nuon fiini ihiminen, eikä mee Ameriikkahan, hullu!

Nauroimme ja kättelimme pitkään, niin että perässä tulevat joutuivat väistelemään meitä. Köpi oli lähtenyt Amerikkaan samalla laivalla kuin Matti, vanhin veljeni, ja siitä oli aikaa kuusi, kohta seitsemänkin vuotta. Paljon oli mies muuttunut. Lähtiessään se oli ollut hyvälihainen ja parhaissa voimissaan, mutta nyt oli ryhti kumara ja kasvot syvillä juonteilla. Pensasmaiset kulmakarvat ja hatun alta sojottavat ohimohiukset vivahtivat jo harmaalle. Tuntui siltä ettei miehestä ollut enää jäljellä kuin suuret luut ja vahvat jänteet. Ihmettelin minkä takia se puhui koko ajan kuin huutamalla.

— Olitko sinä äsken syömässä? minä kysyin.

— Olin niin, ja aattelin ettei se poika havaitte naapurin miestä. Kuuntelin piruuttani että puhutko mitään kotipitäjän asioista ja tuumasin ittekseni ettei mahda poika tuntea entistä kranniansa.

— En arvannut katsoa sillä silmällä.

— Olit vielä mustilaispoikaa pikkusen isompi, kun lähdimmä Matin kanssa. Enhän minäkään olisi sinua tuntenut jos en olisi tiennyt kattella sillä silmällä. Junnu toimitteli aamulla että olet tullut.

Huomasin että Köpi käytti Jussista sitä nimitystä jolla sitä oli pikkupoikana kutsuttu.

— Vai täällä sinäkin olet! sanoin.

— Täällä! Mitenkäs siellä isä-Iiska jakselee?

— Mikäs siinä, kova kantohan se vielä on.

— Kova, kova! Mitä vanhempi kanto, sen kovempi oksa, sanotaan, vaikka huhupuhetta se on… Mitä minä kuulin jotta Iiska on ottanut uuden emännänkin itselleen.

— Onhan se.

Köpi naurahteli, mutta näki varmaan ettei minua huvittanut puhua siitä asiasta. Käännyimme astelemaan rinnatusten. Ohtonen oli hidastanut kulkuaan ja jäi kävelemään toisella puolellani. Minä ajattelin Köpin vaimoa ja lapsia, jotka aina vain odottivat Amerikan pilettejä. Tai mistä minä tiesin odottivatko enää yhtään mitään. Veli-Matti oli matkaliput toimittanut omalle perheelleen jo vuoden päästä lähdöstään, ja Jussi oli lähtenyt samalla kertaa niiden kanssa.

— Niin vieläkö ne Keski-Erkin koreat flikat makaa kesät luhdissa? Köpi toisti äskeisen kysymyksensä ja katseli minua silmänurkat hymynpoimuilla.

— Ei ole tietoa.

— Eikös siellä meidän kylän pojatkin joskus poikkeilleet krossottelemassa?

— Jaa, siitä minä en tiedä sanoa mitään.

— Flikkoja oli kasvamassa viisin kappalein, ja koreita kun perkeleet. Tulleet äitiinsä. Sekin oli nuorena korea kun markkinatamma Nyykarpyyn planssilla. Minäkin sitä tanssittelin Ekolan sillalla ja Mikkilän tienristillä, ja joskus saattelinkin. Sitä minä tuumasin, jotta onkohan flikat tulleet äitiinsä?

— Missä mielessä? Koreita ne kyllä on.

— Meinasin, että jos ei nekään anna, hehheh! Vieressä jo makasin yhtenä yönä, mutta muuta en saanut kuin paikkani kipeiksi. Oli niin soukka se sänky siellä luhdissa, ja muutenkin.

Köpiä nauratti, ja minäkin nauroin väkinäisesti mukana. Se ei millään voinut tietää että minä olin viettänyt elämäni siihen asti riipaisevimmat yöni juuri siinä samassa luhdissa. Maija oli talon nuorin tytär ja se oli ollut Köpin lähtiessä vielä rippikouluikäinen niin kuin minäkin.

— Kuulin Junnulta että olet ollut Ameriikassa jo puoli vuotta, Köpi möyhähti.

— Niillä paikkeilla. Tässä kaupungissako sinä olet ollut koko ajan? minä kysyin.

— Vasta pari vuotta. Kiertelin ensin muutaman vuoden Minnesotassa lumperikämpillä ja välillä rataporukassa. Ja olin minä yhden puhtin mainissa Hanna-nimisessä paikassa. Se on Wyomingin valtiota, ootko tietonen?

— Vai niin. Eikös siellä ollut joku suuri onnettomuuskin?

Köpi ei näyttänyt kuulevan mitä sanoin, käveli vain niska kumarassa.

— Nevaluoma on masiinankäyttäjä, kova ammattimies, Ohtonen sanoi.

— Tiedä siitä, mutta juur ja juur houlin saan ooriseinään.

— Ja panostaja parhaasta syrjästä. Kun Köpi panee ampuen perän, niin saa sanoa että on oori sopivan kokoista. Ja seinä kaatuu siististi, eikä lentele pitkin käytävää.

Köpi sukaisi viiksiään ja sylkäisi. Jos se oli kovapalkkainen ammattimies, niin ei siltä ainakaan paljon ollut herunut taaloja vanhaan maahan. Nevaluoman navetta oli päällekaatuvassa kunnossa, ja kaikesta näki että isäntä oli poissa. Eräs kauhavalainen tinuri poikkeili talossa, vaikkei Köpin emännällä ollut mitään tinaamista ollut enää pitkään aikaan. Ihmiset naureskelivat tinurin tekevän niin huonoa saumaa että sitä piti käydä paikkaamassa vähän väliä.

Katu oli noussut kaiken aikaa, ja kun katsoin taakseni ensimmäisten kaivantorakennusten luota näin koko kaupungin yhdellä kertaa. Se oli kasvanut kahden metsäisen kukkulan väliseen kapeaan laaksoon. Keskustassa kohosi muutamia punertavia tiilitalojakin, mutta muuten paikka vaikutti melko surkealta. Mainikukkula rakennuksineen ja hissitorneineen ei tehnyt sen parempaa vaikutusta. Kauempana seisova korkea savupiippu puski mustaa nokea, ja kun tuuli kävi meihin päin tunsin sieraimissani pistävää katkua. Jostain kuului tasainen ryskytys, kuin jättiläismäisen tappurin ääni, joka välillä muuttui repiväksi kirskunaksi. Tummaa metsänlaitaa vasten liikkui hitaasti ruosteenvärisiä rautatievaunuja kiskova veturi. Luulin ensin että paha ääni lähti veturista, mutta Köpi sanoi että se kuului kivimurskaamolta.

Jussi odotti minua siisteimmän tiilirakennuksen porraspäässä. Haussin päätyseinään oli maalattu suurilla punaisilla kirjaimilla Michigan-kaivosyhtiön nimi. Mainarijoukko jatkoi eteenpäin, mutta siitä jäi kymmenkunta miestä seisoskelemaan offisin nurkalle. Jussi käski minun sisälle mentyämme puhua vain silloin jos jotakin kysyttäisiin. Jos joku hoksaisi kysyä olinko ennen ollut kaivannolla, oli parasta vain nyökkäillä. Jos ne utelisivat lisää, voisin mainita Quincyn tai Calumet Heclan kaivannot, ja että olin muka trammannut siellä ooria jonkun viikon.

— Oletko oppinut yhtään englantia? Jussi kysyi.

— Yhden lauseen: Pussaa se peipipoki nukkumaruumasta kitsin puolelle. Ja muutamia kirosanoja.

Jussi naurahti: — Älä niitä kuitenkaan käyttele vaikka et heti töihin pääsisikään.

— Tuleeko sieltä joku ulos?

— Voi olla, mutta me mennään nyt sisään.

Katselin seinustalle jäänyttä miesjoukkoa ja kysyin puoliääneen:

— Onkohan nuokin töitä kyselemässä? Mitä ne tykkää jos etuillaan?

— Älä sinä siitä huolehdi.

Miehet katselivat meitä alta kulmainsa, mutta eivät sanoneet mitään. Kookas konttorihuone oli matalilla seinillä jaettu pieniin osastoihin, kuin vasikankettoihin. Siellä istui kolme herran näköistä miestä ja muutamia konttoristinaisia. Kirjoituskone rätisi jossain ja kahvi tuoksui. Jussi otti hatun päästään ja tervehti herroja, ja minä tein samat liikkeet. Se puhutteli kaikkein suurimahaisinta englanniksi, mutta patu vain viittasi nuorempaa miestä kohti eikä ollut sen jälkeen näkevinään. Jussi selitti jotain nuoremmalle herralle, ja se rupesi tuijottamaan minua ulkonevilla silmillään. Se oli paksukaulainen mustaviiksinen mies, niin punakka että veri näytti millä hetkellä tahansa tipahtavan poskipäistä. En pitänyt sen naamasta, mutta yritin näyttää reippaalta ja innokkaalta kaivantomieheltä. Arvasin velimiehen kehuskelevan minua kovaksi työmieheksi. Mies näytti lopulta sentään paneutuvan asiaani ja ärähti muutaman kysymyksen. Se kuului tenttaavan olinko minä sosialisti. Jussi pudisti päätään. Mies näytti tuumivan vähän aikaa ja huusi sitten pari sanaa olkapäänsä yli jollekin konttorin misikselle. Jussi kiitti ja taisi kumartaakin, mutta ei herra sen kiitoksista piitannut vaan rupesi siirtelemään pöydällä olevia papereitaan.

— Mitä se sanoi? kysyin.

— Kävi tuuri. Joku toiskielinen ratamies on säkätty aamulla ryyppäämisen takia, ja mister Gorman lupasi että pääset huomenna sen tilalle ratahommiin.

— Eikös kaivantoon pitänyt…

— Äläs pilaa nyt tätä, Jussi ärähti suupielestään. — Anna nimesi tuolle misikselle.

Menin peremmälle Jussin neuvoman naisen luo. Rouva oli seurannut keskustelua ja työnsi heti jonkun paperin eteeni. Se näytti mihin nimi piti kirjoittaa. En käsittänyt paperista muuta kuin yhden suuremmilla kirjaimilla painetun sanan: Contract. Minulla oli jo kokemuksia amerikkalaisten työnantajien sosialistipelosta ja äsken sain siitä yhden lisätodistuksen. Jos nyt alkaisin kysellä mihin nimeni pistän, tyssäisi työhönpääsyni siihen paikkaan. Kirjoitin nimeni neuvottuun kohtaan. Misis pisti paperin paksuun kansioon, sanoi jotakin ja käytti suutaan hymyssä kuin viran puolesta. Sen naama oli paksusti puuterissa, enkä ollut ikinä nähnyt niinkin vanhalla muijalla niin punaisiksi maalattuja huulia. Se sanoi kärsimättömästi jotain uudelleen, kunnes minä älysin kiittää englanniksi. Löin hatun päähäni ja painelin ulos Jussin perässä.

— Mihin ihmeen ratahommiin? kysyin toisen kerran.

— Onko sinulla parempia tiedossa?

— En minä sillä.

— Menet aamulla puoli seitsemäksi tuonne vaunurenssille ja kysyt ratamiesten paasia.

Jussi ei tuntunut taaskaan olevan juttutuulella, enkä ymmärtänyt mistä se oli äreytynyt. Äskeiset miehet seisoskelivat edelleen samassa paikassa portaiden sivussa. Yksi niistä, pitkä luunlaiha lerppahattuinen mies, jolla oli lähelle olkapäitä ulottuvat tummat hiukset ja kulunut takkipuku, sylkäisi eteensä ja sanoi töykeästi:

— Eikö täällä järjestänsä töihin otetakaan?

— En minä ketään töihin ota jos minulta kysyt, Jussi sanoi välinpitämättömästi.

Mies tuijotti minua tylysti ja sylkäisi uudelleen:

— Mitä varten sinä käytit tätä miestä offisissa?

— Kunhan käytin, Jussi sanoi.

— Mitä varten te kävitte? pitkätukka toisti kysymyksensä minulle.

— Asialla, asialla, minä virnistin

— Mitä asioita sinne tavallisella jäkillä on?

— Käy kysymässä niiltä, minä sanoin. Noin tiukka tenttaaminen rupesi vähitellen käymään sinnin päälle.

— Uusi mies täällä, vai? lerppahattumies kysyi.

— Juu, uuden karhea, minä myönsin.

— Onko sellainen sana kuin solidaarisuus osunut korviin?

— Olisiko pitänyt?

— Ei kai, tuossa seurassa.

Minä näin että Jussin silmät kovenivat, mutta se hymyili sanoessaan:

— Kyllä se on Holvasti asia niin, ettei tänne vielä miehiä sinun kauttasi oteta.

Jussi lähti. Minäkin ajattelin että tästä porukasta täytyi päästä eroon ja käännyin mennäkseni. Miehet katselivat happamin ilmein Jussin perään, mutta Holvasti tarttui minua hihasta:

— Äläpäs hoppuile, ei tämä asia vielä selvinnyt.

— Revi miestä älä vaatteita, sanoin ja nykäisin käsivarteni irti otteesta.

— Mitä ne sanoivat? Holvasti tiukkasi.

— Ketkä?

— Nuo tuolla. Ottivatko nimen ylös?

— Ottivat.

— Pääsitkö mainiin?

— En päässyt.

— No miksi ne sitten nimen ottivat?

Minua rupesi tosissaan ärsyttämään sen tenttaaminen ja jotenkin ylimielisen itsevarma käytös.

— Piruako se sinulle kuuluu!

Jätin miehet siihen ja läksin laskeutumaan katua alaspäin. Huomisaamuun olisi aikaa, enkä tiennyt mitä muuta voisin rahattomana tehdä kuin palata poortihaussille ja maleksia siellä. Tai makailla pois monen vuorokauden unirästejä.

Tulin haussin takapihalle samaan aikaan kuin rouva Lindeman laskeutui portaita. Sillä oli korea suurilierinen hattu ja vaaleanpunainen päivänvarjo, ja se oli punannut huulensa ja poskensa niin että näytti nyt korealta kuin karamelli.

Rouva aikoi ensin ohittaa minut mitään sanomatta, vain päätään nyökäten, mutta pysähtyikin äkkiä:

— Ai tekö… Ettekö päässytkään töihin?

— Vasta aamulla. Ratahommiin aluksi.

— Onnittelen! Täällä on monet joutuneet odottelemaan pitkiäkin aikoja. On hyvä kun on suhteita.

— Jussihan se minut sinne puhui.

Rouva oli jo menossa, mutta kääntyikin takaisin ja kysyi hymyillen suu supussa.

— Sanottiinko veljeänne kotimaassa Jussiksi?

— Pikkupoikana Junnuksi ja isompana Jussiksi.

— Vai niin. Täällä hän käyttää Jani-nimeä. Monet ovat muuttaneet täällä sukunimensäkin amerikkalaiseksi.

— Meidän puolessa on sellainen tapa, että miehen kutsumanimi muuttuu sitä mukaa kun tulee ikää ja arvostus nousee.

— Vai niin…sehän onkin sukkela tapa.

Rouva näytti tulevan hyvälle tuulelle ilman mitään syytä. Minä tuumin että se rupeaa kohta kehräämään kuin naaraskissa.

— Onko teillä iltapäivällä jotain tekemistä? rouva kysyi.

— Ei mitään olemista kummallisempaa.

— Minulla olisi teille pientä bisnestä.

— Minkälaista?

— Sopisiko teille, että jos vähän raivaisitte tuota takapihaa. Tasoittaisitte noita maakasoja ja pyörittelisitte kantoja kauemmas metsään. Minä maksan saman taksan kuin saisitte mainissa.

— Sopiihan se hyvinkin. Mistä löytyy työvehkeitä?

— Neiti Salmela tietää missä niitä säilytetään. Minä en nyt ehdi näyttämään, kun alkaa raittiusseuran naisten miitinki vartin päästä.

— Kuka se neiti Salmela on?

— Kysykää keittiössä Miljaa. Sanotte että minä käskin näyttämään.

— No sitten rupesi tapahtumaan.

— Hauskaa että suostuitte. Minä olen niin kärsinyt kun on pitänyt katsella pihamaata tuollaisena. En ole viitsinyt vaivata työssä käyviä miehiä. Mutta nyt minun on todella mentävä. Näkemiin, mister Koivula.

Rouvan ilme ja ääni olivat niin makeat että lähes iletti. Kadulle ehdittyään se avasi päivänvarjon ja lähti kävellä tikkaamaan pää keikassa. Leveä lantio pyöri terhakasti ja pitkä silkkihame liehahteli. Ihmettelin kuinka noinkin nuori nainen oli päässyt poortihaussin omistajaksi.

Menin ruokailuruumaan ja tapasin naiset kattamassa pöytää aamuvuorosta tuleville miehille. Mukana oli nyt kolmaskin, jo iäkkäänpuoleinen pyylevä vaimoihminen. Pysähdyin hattu kädessä ovensuuhun.

— Kuka teistä on Milja?

Paksulettinen käänsi nopeasti päätään. Tummat silmät katsoivat hetken suoraan omiini ja suun ympärillä kävi vähän hämmentynyt värähdys.

— Minä olen, tyttö sanoi.

— Arvasin, minä sanoin.

— Mistä sen arvaa?

— Olet niin Miljan näköinen.

Senja mulkaisi ensin minua ja sitten Miljaa hymyttömänä. Olin kuulevinani tyytymättömän ynähdyksen.

— Rouva sanoi että sinä osaat neuvoa missä on työkaluja, lapio tai kuokka ja kirves. Kottikärrytkin tarvitaan.

— Niitä on kellarissa, Milja sanoi ja vilkaisi keittäjää kuin tukea saadakseen.

— Käy avaamassa herralle ovi, mutta älä jää asumaan. Miehet tulee kohta.

— Eikös sitä jossain laulussakin lauleta, että avaa Herralle ovi? minä viisastelin.

Senja nosti kulmiaan ja aikoi sanoa jotakin, mutta ei sitten sanonutkaan. Milja haki jostain avainnipun, kiirehti ulos ja minä perässä. Se meni kevyesti juosten pihapolkua talon päätyyn ja katosi nurkan taakse. Minua huvitti sen kiire ja lampsin tahallisen vetelästi jäljessä. Haussin päädyssä oli alaspäin viettävä luiska joka päättyi kellarin oveen. Tyttö temppuili lukon kanssa vähän aikaa ennen kuin sai sen auki. Minä jäin seisomaan ovelle. Kellaritila oli täynnä monenlaista roinaa: päällekkäin pinottuja puulaatikoita, tyhjiä pulloja koreissa, kasa tiiliä ja metalliromua josta ei tiennyt mitä varten se oli säästetty. Nurkassa oli yksipyöräiset jykevät kottikärryt.

— Täällä näitä on, ottaa mitä tarvitsee, Milja sanoi.

Se aikoi saman tien lähteä. Seisoin kuitenkin keskellä oviaukkoa, eikä se tohtinut yrittää niin ahtaista rakosista käsieni alta.

— Ei saa! se sanoi eikä hymyillyt.

— Mitä ei saa?

Minä en väistänyt vaan yritin paistattaa särkeä. Milja meni yhä enemmän hämilleen ja katseli poispäin.

— Täytyy mennä, Senja tulee muuten hakemaan.

— Mikäs se sellainen Senja on joka heti hakee pois?

— Väistäkää nyt.

— Hyvinhän tästä noin hoikka likka mahtuu.

— Ettekö te usko puhetta.

— Riippuu siitä kuinka nätisti puhutaan. Voi olla että on annettava pusu ennen kuin tästä pääsee.

Milja puri huultaan ja aikoi mennä ohi. Minä siirryin vähän ja se perääntyi ja kokeili toiselta puolelta. Se lakkasi yrittämästä ja nosti käsivarret rinnoilleen kuin suojaksi. Huulet nipistyivät tiukaksi viivaksi.

— Ei saa, ihan totta!

— Eikö saa? Pusuahan minä vain pyysinkin.

Se vilkaisi minua kuin pelästyneenä ja minä tietysti innostuin lisää.

— Tuleekos sitä pusua vai seistäänkö tässä koko päivä?

— Sen kun seisotte!

Milja oli kääntyvinään kyllästyneenä poispäin, mutta yllättikin minut täydellisesti pukkaamalla äkkiä kämmenet rintaani. Kynnys oli kantapäitteni takana ja kun en ehtinyt tarttua ovenpieliin, putosin istualleni. Hame vain hulmahti kasvoillani ja saman tien Milja oli jo ulkona. Se käveli vähän matkaa takaperin kunnes oli turvallisen kaukana luiskassa.

— Ottakaa nyt ne tavarat että saan oven lukkoon!

— Otetaan, otetaan, sanoin ja yritin näyttää siltä kuin ei mitään, vaikka istahtamiseni nolotti niin että poskia kuumotti.

Rautalapio löytyi kottikärryjen takaa ja kirveen löysin pienen hakemisen jälkeen, kaksiteräisen pitkävartisen kapineen jollaista en ollut ennen nähnyt. Menin ulos kärryineni, ja Milja lukitsi oven vasta kun olin ehtinyt kauemmaksi.

— Minä luulin sinua airikseksi, sanoin.

Ei vastausta. Linnut vain sirkuttivat jossain räystäslautojen alla.

— Et ole yhtään suomalaisen näköinen, yritin.

— Ihminen on sen näköinen kuin on.

— Kaunis nimi sinulla. Onko se oikeasti Milja vai