Mannaa sataa

By Reijo Honkonen

Mikä avuksi, kun taiteen tekemisellä ei saa tarpeeksi rahaa?Eletään 1990-lukua. Satakieli ja Janne ovat veljeksiä ja keikkamuusikoita. Muusikon työ ei kuitenkaan lyö leiville – miksi heistä ei tule samanlaisia tähtiä kuin naisten rakastamasta Joel Hallikaisesta? Niinpä veljekset ovat löytäneet toisen tavan rahoittaa elämänsä. He tekevät murtokeikkoja ja myyvät varastettua tavaraa. Vaan kuinka pitkään veljesten elämäntapa voi jatkua? Milloin on aika heittää hanskat tiskiin ja löytää uusi elinkeino? Vai onko milloinkaan?Mannaa sataa on Reijo Honkosen vallaton veijariromaani.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 10, 2022
• ISBN: 9788728459782

Book preview

Mannaa sataa

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1995, 2022 Reijo Honkonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728459782

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Istuin pirtinpöydän päässä ja katsoin järvelle, jossa hämärä oli vaihtumassa pimeäksi. Mantereen puoleisen rannan mökit ja puut kadottivat muotonsa ja olivat pian tummia hahmottomia möykkyjä, kuin peilikuvia taivaalla matalalla roikkuvista pilvistä.

Työnsin keskisormeni pöydällä olevaan appelsiinimarmeladipurkkiin ja maistoin. Marmeladi maistui tunkalta, siihen oli talven aikana tarttunut talkkunajauhon ja näkkileivän rukiinen aromi.

Sylkäisin marmeladin suustani mökin hirsiseinään, laitoin rukkaset käteen ja menin tuvasta verholla erotettuun makuuhuoneeseen. Huoneessa oli parisängyn lisäksi peilipiironki ja televisio. Seinällä oli viulu ja ryijy, josta ei hämärässä pystynyt näkemään, mitä se esitti. Tutkin viulua tarkemmin.

– Ei ymmärrä korvalääkäri viulun päälle mitään, kun jättää hyvän vehkeen kylmään ja kosteaan talveksi, kirosin.

Kiedoin viulun sängynpeitteeseen ja laskin sen kuin pienen lapsen sängylle.

Korvalääkäri ei ollut lukinnut piirongin laatikoita. Kaadoin peilin vieressä olevien pienten laatikoiden sisällöt pöydälle ja sytytin tulitikun. Pelkkää rihkamaa. Kampa. Puntti tulitikkuja. Pienoiskiväärin hylsyjä. Puoliksi syöty liuska aspiriinia. Kyytabletteja. Bellavitaa. Mytty karhunlankaa.

Vedin alalaatikostotkin auki. Pyyhkeitä. Lakanoita. Flanellinen yöpuku.

Potkaisin alimmaisen laatikoston kiinni.

Saatanan Satakieli!

Iskin rukkaskädellä peiliin. Satakieli oli taas kerran tiennyt varman vinkin, joka osoittautui vääräksi. Lääkärit olivat samanlaista talkkunakansaa kuin muutkin, eivät ne jättäneet mökilleen talveksi arvoesineitä. Tuskin toivat niitä edes kesällä, jos niillä nyt ylipäätänsä oli mitään mitä tuoda.

Mistä helvetistä Satakieli oli saanut päähänsä, että nimenomaan lääkärit olivat rikkaita?

Tällä seudulla asui tasaisen köyhää väkeä. Varallisuus mitattiin vain velan määrällä. Äveriäämpi oli se, joka oli saanut enemmän velkaa ja oli päässyt sen avulla asumaan parempiin kaupunginosiin, järven rannalle tai vähintään paikkaan, josta pystyi näkemään järven. Kaikilla lääkäristä konepajan hitsaajaan oli samanlaiset televisiot, stereot ja kahvinkeittimet ja kirjahyllyissä vanhentuneet tietokirjasarjat ja Etelän lomalta tuodut simpukat. Ainakin näin murtovarkaan kannalta, pohdiskelin ja pyyhkäisin rukkasella kuuraa peilistä.

Murtokeikoista sai korkeintaan parin tonnin edestä myytävää tavaraa, jonka rahaksi muuttaminen oli nykyään jo vaikeaa, sillä ihmiset olivat käyneet turhan uteliaiksi. Aivan kuin Katri Helena kuulostaisi varastetussa cd-soittimessa jotenkin huonommalta.

Palasin keittiöön, tutkin ruokailuvälineet. Ei ollut korvalääkärillä arabian vanhoja kulhoja, vaan taiwanilaista käyttökeramiikkaa. Arvo keräilijälle nolla markkaa, laskeskelin ja ajattelin piruuttani jättää lääkärille lapun, jossa vinoilisin sen köyhästä mausta.

Otin kaapista näkkileivän palan ja pureskelin sitä. Sekin maistui samalta tunkalta kuin ilma ja haisi vanhoille kosteille huonekaluille. Loin vielä nopean silmäyksen mökkiin ja tartuin kaksin käsin makuuhuoneessa olevaan televisioon. Se oli nuljahtaa lattialle.

Olisi pitänyt ottaa pulkka. Siinä televisio olisi kulkenut kätevästi saaresta mantereen puolelle. Nyt muutaman sadan metrin matkasta tulisi raskas.

Juuri kun olin raahaamassa televisiota ulko-ovelle, kuulin koiran haukkuvan.

Ääni läheni!

Laskin television ja ryömin pitkäkseni parisängyn alle. Vasemman käden rystyset painoivat ikävästi lattiaa vasten. Yritin kierähtää käden päältä pois, mutta löin pään sängynjalkaan.

Koira oli jo portailla. Se juoksi niitä edestakaisin ja pysähtyi välillä nuuhkimaan ovea.

Hiki puski villapipoon. Päätä kutitti. Hankasin otsaani varovasti lattiaa vasten.

– Boris, tse! kuului rannasta.

Koira rymisteli edelleen portailla. Kun mies huusi sitä uudelleen, se alkoi haukkua.

– Boris, tule! Ei Larsen ole nyt mökillään. Larsen on Italiassa laskettelemassa.

Oli Satakieli sentään sen asian tiennyt oikein.

Mutta siinä se oli ollut väärässä, että saari olisi asumaton. Totta kai innokkaimmat tulivat jo pääsiäisen aikaan mökeilleen!

Koiran jatkaessa räksytystään suljin silmäni. Mies oli jo portaiden alapäässä, huusi sieltä koiraansa. Tiesin, että jos se nousisi portaat ylös ja katsoisi oveen, se näkisi murron jäljet, sillä olin joutunut murjomaan karmin lukkopesän kohdalta säpäleiksi. Siinä rytäkässä abloy-lukko oli pudonnut portaille, ja sitä kai koira nyt haukkui.

Mies lähti nousemaan portaita. Jokainen askel tuntui vavisuttavan mökin lattiaa. Astiat kilisivät, keittiön seinällä oleva lehmänkellokin alkoi klonksuttaa.

Sängyn alla ei mahtunut kääntymään. Hiki virtasi norona pipon alta silmiin, ja vaikka kuinka yritin puristaa niitä kiinni, niitä alkoi kirvellä.

Teki mieli huutaa.

– Saatanan Satakieli, tyydyin noitumaan mielessäni.

Siellä se imitaattori istui tietenkin soitinliikkeen takahuoneessa ja harjoitteli peilin edessä uusia hahmojaan, Ahtisaarta ja Paavo Lipposta, vaikka ei ollut oppinut imitoimaan kunnolla edes Koivistoa ja Väyrystäkään. Keikoilla ihmiset tiesivät sen matkivan Koivistoa vasta kun se sanoi: »Kyllä se siitä», ja heilautti kättään.

Astiat lakkasivat kilisemästä, lehmänkellokin vaikeni. Mies oli jäänyt seisomaan portaiden puoliväliin ja huusi sieltä nyt koiraansa. Haukunta oli muuttunut uikutukseksi. Koira raapi ovea.

– Boris, mennään! mies sanoi hiljaa, kuin hyvälle kaverilleen.

Odotin. Kuvittelin mielessäni portailla seisovan rintintinin, jonka suusta valui puoli metriä kieltä ja litratolkulla kuolaa.

Puistatti. Olen inhonnut ja pelännyt koiria siitä saakka, kun ajokoira oli kaatanut minut pienenä horsmikkoon ja nuollut kasvoni. Satakieli oli nauranut vieressä ja huutanut: »Hus kii! Hus kii!»

Se oli ollut Satakielen ajokoira, vöyhkä karkailija, jota olimme saaneet harva se päivä etsiä koulun jälkeen Vertaisen kanalan lähistöltä ja sahan metsistä. Satakieli oli ajanut itkua ryystäen polkuja pyörällään ja minä olin taapertanut nuorempana venkoillen perässä, toivoen, että piski jäisi sille tielleen, saisi vaikka vainun rusakosta ja juoksisi sen perässä Kapasalon maille, jossa Kapasalo sen ampuisi, niin kuin se oli ampunut muutkin irtokoirat ja -kissat.

Mutta ei Kapasalo koskaan saanut sitä tähtäimeensä. Piski kuoli vanhuuteen samana kesänä kun Satakieli pääsi ripille. Satakieli sävelsi sille muistolaulunkin, mollipaskan.

Terästäydyin kuuntelemaan ulkoa tulevia ääniä. Koiran räksytys kuului jo kaukaa ja etääntyi koko ajan. Miehen viheltelyä ei kuulunut enää lainkaan.

Nousin sängyn alta ja venyttelin jäseniä. Pölytumppuja oli tarttunut pipoon ja takin kaulukseen. Katsoin tuvan ikkunasta jäälle. Pilvien välistä esiin uinut kuu oli valaissut jäätikön hämäränsinisellä valollaan. Jäällä ei näkynyt enää ketään. Mies ja koira olivat kadonneet salmen taakse naapurimökille.

Oli se sentään hyvä että aloitin saaren tästä päästä, yritin piristää mieltäni ja otin pipon päästäni. Poninhännän kuminauha oli pudonnut lattialle. Pipon sisässä hautunut pää höyrysi, takkuisissa hiuksissa kimalteli hikipisaroita.

Säpsähdin kun oksa raapaisi ikkunaan.

– Hulluksi näissä hommissa tulee, säikyksi kuin ansalankaan juossut jänis, mutisin itsekseni ja nousin etsimään olutta. Tiskipöydän alakaapeissa oli vain viinipulloja, joiden pohjia tiristelemällä sain kokoon lasillisen karvasta, etikanmakuista lientä, jonka kumosin irvistäen suuhuni. Vasta viini laukaisi jännityksen lopullisesti ja teki jäsenet raukeiksi, niin että oli istuttava pirtinpöydän päähän keräämään voimia.

Satakieli haukkuu, kun vien kämpälle vain kaksikymmentätuumaisen luxorin. Se ei usko, kun sille sanoo, että korvalääkärin kesämökissä ei ollutkaan mitään varastettavaa.

Taiteilin kuminauhalla pitkät niskahiukseni poninhännäksi ja panin jäähtyneen pipon päähäni. Sitten heitin repun selkääni ja tartuin kaksin käsin televisioon.

Lähdin raahaamaan televisiota jäätielle.

Satakieli ei usko mitään, ennen kuin itse näkee, eikä aina silloinkaan. Se elää jossain ihmemaailmassa, jossa markan kolikko on satanen, metri kilometri ja yksi ynnä yksi ihan mitä vain.

Viime pääsiäisenä kun olimme palaamassa esiintymiskeikalta noitatulilta Pohjanmaalta, Satakieli oli alkanut suunnitella rautalankafestivaaleja. Jo seuraavalla viikolla se meni ja buukkasi kuusi bändiä elokuun viimeiseksi viikonlopuksi ja rupesi vasta sen jälkeen laskemaan, paljonko Leppilän soramonttuun pitäisi väkeä saada, jotta kulut tulisivat katettuna. Kolmetuhatta pääsylippua ja loput kaljan-ja makkaranmyynnillä, se oli heinäkuussa vihdoin ynnäillyt. Kun siltä oli kysynyt, MITKÄ loput, se oli suuttunut. Festareille oli myyty vähän alle tuhat lippua ja makkaroita oli jäänyt puoli farmarifordillista, ja niitä me jouduimme syömään vielä syyskuussakin, kunnes niistä alkoi saada niin pahoja vatsakipuja, että ne piti viedä kaatopaikalle.

Velkojat alkoivat ahdistella lokakuussa. Supliikkimiehenä Satakieli onnistui pitämään ne rauhallisina marraskuun loppuun. Sitten bändit välittänyt ohjelmatoimisto kyllästyi odottamaan. Se trattasi.

Mammalta lahjaksi saadulle kaksiolle haettiin ulosmittaus päätös.

Edessä oli kaksion pakkohuutokauppa, ehkä kesällä, viimeistään kuitenkin syksyllä.

Sitä ennen pitäisi saada rahat kasaan, jotta voisi mennä huutamaan omansa pois. Silloin pääsisimme pelkällä säikähdyksellä. Helsingissä eläkepäiviään viettävä Mamma saisi tuskin tietää koko selkkauksesta mitään.

Taas vatsasta kouraisi.

Niin kävi nykyään aina kun rupesin ajattelemaan Mammaa.

Olen kai kehoihmisiä, reagoin milloin milläkin elimellä tai ruumiinosalla. Satakieli aiheuttaa päänsärkyä, Mari suun kuivamista ja käsien hikoilua.

Aikuisena suuret tunteetkin olivat alkaneet latistua arkisiksi elintoiminnoiksi.

Laskin television jäälle, istuin sen päälle huilaamaan. Kevättuuli ujelsi vienosti, jossain salmen suulla jää paukahteli, kuin tuuli olisi sillä kävellyt. Koiranomistajan mökki oli nyt pimeä. Kaukana heijastuivat taivaalle kaupungin valot.

Matkaa rantaan oli enää vähän yli sata metriä. Farmariford näkyi jo kapulalossin parkkipaikalla. Jatkoin matkaa. Satakielen kanssa tehdyistä duo-keikoista ei ollut viimeisen vuoden aikana paljon yhteiseen kassaan jäänyt. Keikat olivat yleensä jossain kaukana, Pohjanmaalla tai Satakunnassa, missä meitä ei vielä tunnettu. Ja harvoin kävi kutsu kahta kertaa samaan paikkaan. Palkkio hupeni matkakuluihin. Lähitienoolle ohjelmatoimisto ei meitä pystynyt enää myymään. Kukaan ei halunnut maksaa Satakielen imitoinnista tai edes alapäävitseistä kaljapalkkaakaan, muistin jonkun ravintoloitsijan sanoneen. Karaoke-esiintyjät toivat muka talolle paremmin rahaa, ne kun maksoivat hyvän hinnan viinasta, jota ilman harva uskalsi tarttua mikrofoniin. Ravintoloitsija oli naureskellut, että sen perjantaikaraokessa joka viikko käyvä Kaijasen Tuomas veti aina ennen framille menoa kymmenen viskiä ja söi muutaman kappaleen laulettuaan talon erikoisen ja tilasi viiniä kuin paraskin tom jones.

Jää paukahti jossain aivan lähellä!

Nyt ritisi… rannassa.

Ritinä läheni!

– Perkele, jää pettää! tajusin ja yritin juosta parinkymmenen metrin päässä olevalle rantatörmälle.

Matkaa oli liikaa.

Vajosin televisio sylissäni hartioita myöten rantaveteen.

Kumisaappaiden terät upposivat pohjamutaan. Eivät lähde irti, totesin pari kertaa yritettyäni.

Pitäisikö huutaa apua?

Pitäisi!

Huusin, möykkäsin, pudotin television ja lätkytin vettä.

Kukaan ei tullut.

Vasta silloin alkoi palella ja iski paniikki.

Räpiköin, yritin saada kumisaappaita irti pohjamudasta, sitten jalkoja pois saappaista. Oikea jalka lähti, vasen ei. Sain nostettua oikean jalkani television päälle ja otin siitä vauhtia. Televisio painui parikymmentä senttiä pohjamutaan, jämähti siihen. Vasen jalkakin irtosi saappaasta. Ponkaisin television päältä vaatteet vettä hölskyen selälleni tulosuunnan jäälle ja kierin pienen kaaren tehtyäni rantaan.

Juoksin sukkasillani autolle.

Fordin lämmityslaite puski koko matkan kaupunkiin haaleaa ilmaa.

Tärisin yrittäessäni työntää avainta soitinliikkeen takahuoneen oveen. Satakieli tuli avaamaan.

– Putosin jäihin! Oli niin saatanasti kamaa, että jää petti alta.

– Missä kamat?

– Järven pohjassa, ahventen ihmeteltävinä. Käy hyvä mies kesällä onkimassa ne sieltä. On kuule luxoria ja vaikka mitä.

Satakieli laittoi kahvin tippumaan.

– Oliko oikeasti paljon kamaa? se kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen.

– Luxori oli, ei muuta. Tai oli viulu, mutta en minä sitä ottanut.

Satakieli katsoi arvostelevasti.

– En minä soitinta toiselta vie. Ja hyvä oli että en vienyt, olisi hyvä viulu nyt järvessä.

Riisuin märät vaatteet, haalin ympärilleni täkin sängystäni, mutta vilu alkoi hellittää vasta kun Satakieli toi plöröllä terästetyn kahvin. Satakieli istui omalla sängyllään ja pureskeli kynsiään. Se oli aina ollut Satakielen tapa ajatella. Se oli roikottanut jalkojaan kerrossängyn yläpetiltä ja pureskellut kynsiään silloinkin, kun se oli vähän ennen murrosikää keksinyt, että alkaisimme tehdä rahaa kiertämällä esiintymässä vanhustentalolla. Se oli laulanut kotimaani ompi suomea ja muita mummojen itketyslauluja ja minä olin soittanut joulupukilta saamallani melodikalla yksitoikkoista surumielistä ujellusta taustaksi. Keikat olivat kuitenkin loppuneet Satakielen äänenmurrokseen.

– Mamman kaksio lähtee pakkohuutokaupassa sadalla tonnilla, Satakieli laskeskeli. – Mökkimurroilla me ollaan saatu talven aikaan pari kymmentä tonnia, joka menee soitinliikkeen juokseviin kuluihin.

– Tappioiden kattamiseen, täsmensin.

Satakieli ei kommentoinut. Soitinliike oli sille arka paikka. Siitä se ei halunnut luopua.

– Esiintymiskeikoilla saadaan kasaan kesään mennessä kolmisenkymmentä tonnia, se jatkoi.

– Miinus kulut.

Taas se närkästyi.

– Meille on esiintymisiä kesäksi luvassa niin paljon kuin jaksetaan tehdä. Ensi viikolla saan vahvistuksen kahden viikon sopimuksesta.

– Millainen turnee? Enää en lähde patjaesittelyihin soittamaan taustamusiikkia iloisesti hammondilla.

– Ruotsinlaivalle, lähtisikö Janne ruotsinlaivalle? Satakieli yritti tehdä vaikutusta.

Satakieli laski summia paperilla, heitti sitten paperin lattialle.

– Ei saada sataa tonnia