Kuikanpesä

By Juhani Syrjä

Lukion biologianopettaja Erkki Vaara tarkkailee lintujärveä mökkinsä ikkunasta ja naukkailee viskiä. Katsellessaan kuikanpoikasia hän muistelee oppilaitaan, tyttöjä, joiden kasvurauhaa ei saisi rikkoa. Erkki on kuitenkin tullut sotkeutuneeksi yhteen sun toiseenkin nuoreen naiseen, ja kohta kirjeenvaihto oppilaan, Marjatan, kanssa käy intiimimmäksi kuin on sopivaa. Kun järven rannat kaavoitetaan mökkitonteiksi, opettajan rinnassa kuohahtaa. Hän käy sotaan kaavoittajia vastaan puolustaakseen luontoa ja lintuja, mutta tulee puolustaneeksi samalla omia, kiistanalaisia oikkujaan.Juhani Syrjän romaani on tarkkanäköinen kuvaus opettajan ja oppilaan suhteesta ja vallankäytöstä, joka naamioidaan suojelemisen valeasuun. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 2, 2022
• ISBN: 9788728183809

Book preview

Kuikanpesä

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1992, 2021 Juhani Syrjä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728183809

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Juhani syrjä

Neitsytpoika 1970

Pakenijat 1972

Perintö 1978

Kivinen tiuku 1980

Portti 1981

Syysmatka 1986

Omenatarha 1987

Aurinkovuoren pirut 1988

Hopeakoukku 1989

Kuikanpesä 1992

Ensimmäinen osa

1

Auto imee mustaa asvalttia. Näen vanhat ja uudet hakkuuaukiot ja pitkältä matkaa ryöstetyn harjun. Ojitetun suon jälkeen käännyn metsäautotielle. Kanto- ja kivivalleja, kuitupuupinoja, pystyoksaista istutusmännikköä kituen kuolemassa, säikähtäneen näköinen lampi.

Pysäköin auton levikkeelle, lukitsen ovet, avaan peräluukun ja otan repun selkääni. Peltinen kansi kumahtaa ja hiljaisuus humahtaa korviin.

Polku tuntuu sukan ja anturan läpi. Kuulen askeleitteni äänet ja hyttysten kasvavan hyrinän, haistan männyn ja kanervan poutaisen tuoksun. Harjanteella järvi välähtää näkyviin. Polku käy pehmeämmäksi. Haistan suopursun, muuraimen ja rahkan, auringossa lämpenevän veden.

Tyyni Kuikkajärvi peilaa taivasta ja metsäisiä rantojaan, kelluttaa pientä saarta etäisyyden autereessa. Vene on talven jäljiltä kumollaan. Etsin taskusta avaimen ja kierrän riippulukon auki, päästelen kettingin, käännän veneen kölilleen ja työnnän veteen, nostan repun perätuhdolle, potkaisen vauhtia samalla kun nousen kyytiin, asettelen airot hankaimiinsa ja alan soutaa.

Lähtöranta loittonee. Oikealla tulee näkyviin kallioniemi, jossa veneettömät kulkijat pitävät leiriänsä. Niemessä ei ole ketään. Uskon olevani järvellä yksin. Leiripaikkoja on muitakin, mutta ne vaativat jalkamieheltä vaivaa, eikä lähtörannan muutamista veneistä ole vesillä muita kuin tämä. Martinlahden perällä metsäautotie sivuaa läheltä rantaa ja siellä on enemmän veneitä. Kesä on kuitenkin alussa; vasta juhannuksen tienoilta asti järvellä on enemmän kävijöitä. Häiriöksi asti harvoin koskaan. Useimmat hakevat täältä rauhaa.

Kuikkia ei näy. Yksinäinen harmaalokki kaartelee tarkkailemassa. Vesi on korkealla ja lokin pesimäluoto puhkaisee täpärästi pinnan. Minulla on huoli kämpästä. Ovatko tynnyrit jaksaneet irrota ja kohota pohjaliejusta, jossa ne ovat jo kaksi vähävetistä vuotta maanneet. Odotuksen jännitys saa soutamaan ruumis kiertyneenä ja turhaan tuijottamaan saaren kärkeä, jonka taakse suojaiseen kainaloon kämppä on ankkuroitu.

Vene liukuu kärjen ohi ja näen kämpän kelluvan suorana tynnyreiden varassa. Harmaantuneet seinälaudat hohtavat himmeästi iltapäivän auringossa. Räystään alta lähtee haarapääsky ja lentää kiertelemättä pois – oli vasta tutkimassa viimekesäistä pesää. Tunnen kasvojeni kurtistuvan liioiteltuun hymyyn, yksinäisyyden ilmeeseen. Tuntuu hyvältä tulla pitkän talven jälkeen. Veneen keula törmää pehmeästi rantatörmään liekopuista kootun eteislaiturin tyvelle. Sidon ohuen nailonköyden mäntyyn, nostan repun laiturille, avaan lukon ja telkeän ulkooven avoimeksi.

Pienessä eteisessä oikealla on pinossa kelorasseista ja tervaskannoista pilkottuja kamiinapuita, vasemmalla kaksi hyllyä, joilla on työkaluja, astioita ja kalastusvälineitä. Avaan välioven ja astun sisälle. Kämppä keinahtelee. Valoa tulee vain ovesta. Iltapäivän aurinko on lämmittänyt ilman tunkkaiseksi. Avaan vastakkaisilla seinillä olevien ikkunoiden suojaluukut ja ruudut. Nostelen repusta tavaroita pöydälle.

Pyöreän peltikamiinan yläpuolella roikkuu rautalankakoukusta nestekaasukeitin. Ravistan ja tunnen samean jutkahduksen. Säiliö on pitänyt paineensa. Varalta mukaan otettu Sinol-pullo joutaa makuulaverin alle hankalakäyttöisen spriikeittimen seuraksi.

Kahvipannu on syksyn viimeisellä käynnillä jäänyt huuhtomatta ja poroinen liemi on kovettunut levyksi pohjaan. Menen pannu kädessä ulos ja kävelen saaren poikki tähystys- ja uimarantaan. Varvikkoon on tallautunut näkyvä polku.

Välttääkseni korvissa kirahtavaa kiven ja metallin kosketusta lasken pannun sammalmaton liepeelle. Näen kaksi suurta, viheriänharmaata ja mustapilkkuista munaa niin lähellä kahvipannun kylkeä, että säikähdys lyö läpi ruumiin. Munat ovat ehjiä ja helpotus purkautuu:

– Teittepäs tempun minulle!

Kourin särmikästä rapasoraa pohjan painanteesta ja hankaan kahvipannun sisustaa. Saan kuonan irtoamaan ja kiirehdin pois suojattomien munien luota. Eteislaiturilla kumarrun huuhtomaan pannua, täytän puhtaalla vedellä ja vien sisälle. Otan pöydän alta kaksi tyhjää pulloa ja kurkotan ne täysiksi. Jätän välioven auki voidakseni vahtia kuikkien puolesta variksia mahdollisimman monesta suunnasta.

Kaasuliekillä lämpenevä kahvipannu sihisee ja kujertaa. Käki kukkuu kaukana. Pöydällä ovat tutusti valmiina kiikari, kamera ja muistivihko. Otan kiikarin ja katson. Salmentakaisella, mantereessa melkein kiinni olevalla kääpiösaarella makaa vesi kuikkien pesimäpaikalla.

– Ei silti olisi tarvinnut minua häätää. Olisihan muitakin paikkoja ollut. Vai ajattelitteko, että saa turha vahtaaminen jo riittää? Oikeassa taidatte olla. Teille tämä saari alun perin kuuluu.

Uskon kuikkien palanneen. Suljen hidastetuin liikkein saarenpuoleisen ikkunan ja vedän välioven äänettömästi kiinni. Ulko-ovi saa olla auki kiilattuna; sen varovaisinkin sulkeminen aiheuttaisi muutoksen näkymässä ja karkottaisi ehkä kuikat.

Kahvipannu selkiytyy kamiinan kannella. Käki on lakannut kukkumasta. Hiljaisuutta rikkoo muutamien kämppään osuneiden hyttysten ininä. Otan varasto-orsilta verkkokehyksen ja asetan sen järvenpuoleisen ikkunan eteen. Nostan repusta pöydälle ison viskipullon, avaan sen ja kaadan posliinimukin puolilleen. Hieman vajentunut pullo seisoo pöydällä kuin majakka tappion maisemassa. Nostan mukin silmieni tasalle ja nyökkään hyttysverkon utuiseksi tekemälle näkymälle.

– Ei tämä ole tapanani näin varhain. Unipullostani, useammaksi yöksi tarkoitetusta, otan kesän tervetuliaisiksi ja saaren isäntäparin onneksi, kun nyt olen vankina sisällä, enkä voi mitään asiallisempaakaan toimittaa.

Puheessani kuulen selitystä ja suoranaista valetta. Toissa kesänä ei pikkupullo viskiä kerran riittänytkään viemään uneen ja siitä asti olen tuonut isoja. Päivät olen sentään viettänyt täällä selvin päin – mitä joskus aamuvarhaisella on ollut veressä promilleja yön jäljiltä. Nuoresta asti vaivannut ja iän myötä pahentunut unettomuus on tehnyt minusta naukkailijan, kun en ole halunnut tulla kokonaan riippuvaiseksi unilääkkeistä. Ja parhaat aamuhetket menettää, jos tainnuttautuu uneen pillereillä. Viinakulta, tämä kullankeltainen neste, jonka makuun olen tottunut ja mielistynyt, se herättää viimeistäänkin viiden jäljestä, jos on puoliin öihin mennessä päässyt uneen. Viski ei turruta havaintokykyä, ei venytä raukeutta pitkälle päivään; pikemminkin voimistaa vaikutteita.

Pohjilleen juotu puolikasmukillinen lämmittää vatsaa ja nostaa ohimoille ensimmäisiä aavistelevia humalan untuvia. Alan rakentaa tavanmukaista yksinäisen miehen ateriaani. Leikkaan hiivaleivästä vahvoja siivuja, levitän margariinia ja katkon kiekkoja lenkkimakkarasta. Kaadan mukiin kahvia palanpainikkeeksi.

Aurinko lähenee puiden latvoja. Makaan laverilla kolme tyynyä takaraivon alla, jalat järvelle päin ja katselen valoisaa ikkunaa. Rinnan päällä peittona on Mairen kutoma villapaita. Olen sitonut sen hihat niskani taakse hellään solmuun. Kämmenien välissä on posliinimuki melkein täynnä viskin ja järviveden sekoitusta. Minulla on rauhallinen ja hyvä olo. Kuten tyyntynyt kuikka makaa lämmittävänä oman tulevaisuutensa päällä haudon elämänpettymystä tuskattomasti.

Kämpälle ei voi tulla ennen juhannusta. Silloin aikaisintaan ovat kuikanpoikaset kykeneviä uimaan emojensa kanssa. Minulla on kyllä teltta ja makuupussi, tuttu hyvä leiripaikkani Martinlahdella. Kuikkien pesinnän tarkkaileminen ja tapahtumien kirjaaminen onnistuu myös maastosta käsin, mutta pysähtyneen, itseään jo hedelmättömästi kertaavan tutkimuksen tähden ei makuuteta mukavuuteen tottunutta ikämiehen ruhoa aamunkosteassa rantapurseikossa.

Jo vuosia olen tehnyt enimmät lintuhavaintoni tästä ikkunasta. Yhä enemmän on vihkoon alkanut tulla merkintöjä, jotka eivät liity kuikkiin. Saaren valloitus on viimeisin lenkki siinä tiedossa, ettei yli kymmenen vuotta kestäneen tutkimuksen tuloksia koskaan julkaista.

Kun kunnianhimoisempi ja ahkerampi kollega kaksi vuotta sitten julkisti väitöksensä kuikista, tuli asia oikeastaan selväksi. Sitä ennen jo oli tunne ja tieto, että energia vuoti työstä sivuun.

Kuvia on kertynyt paljon – enimmäkseen kuikista, mutta myös muista linnuista ja vesimaisemista kesän ja vuorokauden erilaisissa valoissa. Kuvista ja muistiinpanoista, kuikkayksilöiden, pariskuntien, perheiden ja joutoparvien pikkusattumuksista, niiden kahakoista varisten, korppien, lokkien ja kaakkureiden kanssa voisi yrittää jotakin puolikaunokirjallista esitystä. Mutta sellainen melkein välttämättä vaatii lukijaa kosivan asenteen ottamista. Ja näitä ikivanhoja lintuja kunnioitan liian paljon, jotta voisin inhimillistää niitä, antaa hauskoja tai yleviä kutsumanimiä, keksiä repliikkejä luisen totisiin nokkiin.

Tässä makaan naukkaillen suuhun sopivaa viskisekoitusta ja hyvästelen kesieni julkista tarkoitusta. Keväiseen tapaan, mutta tavallista kipeämmin, tunnen hyvästeleväni myös koulun lukuvuotta ja niitä oppilaita, jotka saivat eilen ylioppilaslakkinsa.

Vuodesta vuoteen minä kiinnyn oppilaisiini monen erillisen ja yhden yhteisen ikävän aiheeksi. Olen pitänyt ja pidän monistakin pojista, mutta kuitenkin on keväästä toiseen kaivatuimmaksi ja koko lukiosta lähtevän ikäluokan edustajaksi tullut joku tytöistä. Menneet kouluvuodet ovat nimetyt naisten nimillä, alkupäästään jo hieman unohtuvilla.

…Anu, Hanna, Leena, Helena, Taina Taina … sitten Tuuli, Suvi, Helena, Anne …

Muutakin kuin isällistä kiintymystä siinä on ollut; se on pitänyt viimeistään Tainan jälkeen Mairellekin tunnustaa.

Eilen taas juhlin ainoana opettajana lähtevien lasten kanssa puoliyöhön asti. Siitä on tullut koulun muistitiedossa siirtyvä perinne. Hyvissä ajoin ennen lakkiaispäivää minua nytkin pyydettiin mukaan iltajuhlaan.

18-19-vuotiaiden silmissä 46-vuotias on jo vanha. Kuitenkin nuoret yhä noteeraavat kiintymykseni ja vastaavat siihen ilman karkeasti näkyvää ikähyvitystä.

Lakkiaisten jälkeisenä päivänä olen monesti tuntenut itseni haikean täydeksi, kiintymykseni ja ikäväni todellisuuteen naulitsemaksi. Nyt ei tunne ole ehjä. Taiten varjeltu puhtaus tahrautui eilen. Kastemaljasta kohosi suokaasun röyhtäys.

Myöhäisillan muisto saa kulauttamaan mukin tyhjäksi ja puhaltamaan ilmaa yhteenpurtujen hampaiden lävitse.

Vähää ennen kahtatoista sieppasin Annen istumaan polvieni päälle, kun tämä liiaksi humaltuneena, kuten näytti, itkuisena ja hurjana pyörähteli lattialla ja purki jotakin vaikeasti kielellistyvää tunnetta. Hetkeksi tyttö tyyntyi ja kuittasi olkaansa puristavan kämmenen laskemalla omansa sen selkämykselle. Sitten Anne tuli levottomaksi ja liikkeillään osoitti tahtovansa jalkojensa päälle lattialle, mutta minä onneton – sen sijaan että olisin ensi liikahduksesta päästänyt lintuni lentoon – tiukensin otettani ja havahduin vasta tytön kirskahtavaan käskyyn. Anne siirtyi loitolle ja näkyi kummastuneita katseita. Kotiinlähtö olisi korostanut kohtauksen merkitystä ja jäin paikoilleni vielä. Muiden oppilaiden huomio hajautuikin kohta, mutta Marjatta katsoi kiinteästi kauan, nousi äkkinäisellä liikkeellä ja lähti pois.

Marjatan ele vaivaa melkein yhtä paljon kuin oma häpeä. Muistan monia kohtauksia opetustilanteista. Nyt näyttää selvältä, että tyttö on hakenut huomiotani siitä asti, kun hän toissasyksynä tuli lukion toiselle luokalle. En kykene löytämään hänen käytökselleen muuta motiivia kuin turhautuneen kiintymyksen.

Alussa Marjatan pyrkimys erottua muista meni uuteen kouluun sovittautumisen tiliin.