Syysmatka

By Juhani Syrjä

Keski-ikäinen mies katselee puutalon ikkunasta isäänsä pihatöissä ja näkee tämän uusin silmin. Köyryselkäinen isä on muuttunut vanhukseksi eikä ole enää se tuttu iätön ja ylivoimainen mies kahvipöydän toiselta puolelta. Toisessa novellissa minäkertoja tarkkailee äitiään, pikkutytöstä salakavalan nopeasti vanhuuteen huijattua naista, joka pitelee lapsuutensa aikaista piimäleiliä kädessään. Muutos merkitsee luopumista mutta myös huimaa vapautta seuraaville sukupolville, joiden on otettava uusi paikkansa isien ja äitien tilalla.Humaani katse ja lempeä huumori sävyttävät Juhani Syrjän novellikokoelmaa, joka tarkastelee koskettavasti aikuisen suhdetta iäkkäisiin vanhempiinsa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 23, 2022
• ISBN: 9788728183830

Book preview

Syysmatka

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1986, 2022 Juhani Syrjä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728183830

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Vene

Katson ulos ikkunasta, ison puutalon toisessa kerroksessa olevan huoneen, jota pidän omanani.

Maa on valkoinen ja ulkorakennuksen katollakin on lunta, mutta puut, vanhat koivut ja muutamat suuret männyt, on ohut suojasää jo puhdistanut.

Melkein keskellä pihaa on puinen soutuvene oikein päin kuin uimasillaan ja siinä palaa punaliekkinen mustasavuinen nuotio. Vanha mies hakkaa korkean klaputukin päällä hakokirveellä pirstoiksi jäätynyttä kanaa. Ulkorakennuksen seinustalla on pieni kulunut tahko kömpelössä pukissa, katkaistu autonrengas vesikaukalonaan. Sen vierellä seinään nojaa suurta A-kirjainta muistuttava puinen ojaharppa. Laidemmalla pihaa, muutaman koivun muodostamassa kehässä, osittain lumen kätkemänä, on punatiilistä ja vanhasta hellanliitasta rakennettu tulisija, jonka savupiippuna törröttää vinoon kääntynyt peltitorvi.

Tuli loimottaa. Kuva on kuin kumpujen yöstä: vesiä pitkin tullut vainolainen on ryöstänyt ja raiskannut, sitten sytyttänyt veneen turvatakseen pakonsa. Vettä vain ei näy, ja talven ilmeestä voi päätellä veden voimakkaita virtoja lukuunottamatta olevan jo jäässä. Eikä vene pala, se ei kulu tulessa. Veneen pohjalla on jäätä, ja tuli palaa jään päällä peltisessä laatikossa silloin tällöin keveästi nuolaisten tuulen alapuolista parrasta.

Tänä vuonna talvi tuli äkkiä. Lokakuussa satoi lumen sulaan maahan, navakka pakkanen heti seuraavana yönä hyyti sen kiinni lopullisen tuntuisesti. Minun piti vielä uistella, ja vene oli huolimattomasti nenästettynä joen niskalla kalaisen järven suulla sinä yönä kun talvi tuli.

Pakkasta oli runsaat kymmenen astetta, kun yhdessä pojan kanssa lähdimme pelastamaan venettä. Rantapajukot, joissa rytikerttuset vielä äsken olivat kesäisesti äännelleet, olivat vahvan valkean kuuran peitossa, ja karhunputkien kruunumaiset kukinnot kimaltelivat auringossa. Esittelin pojalleni maailman kauneutta, vastahakoisesti hyväksymäni talven pyhäasua. Poika myönsi kaunista olevan. Vähän myös kiroilin talven turhaa hoppua ja omaa huolimattomuuttani. Veneen tappi oli jäänyt paikoilleen, muistin, ja sen jälkeen oli satanut.

Perillä näin tapahtuneeksi mitä pelkäsin. Vaikka joen vesi heti veneen perätuhdon takana höyrysi sulana, oli veneeseen kertynyt suuri vesilaimisko kokonaan jäässä. Harmaan jään läpi en nähnyt mahdollisia halkeamia pohjalaudoissa.

Vene oli sateista vettyneenä ja jäälastissaan niin painava, että uskoin sen partaiden särkyvän, jos sitä yritti nostaa traktorin lavalle. Ja vähän aikaa emmittyäni pojan kanssa yhdessä työnsin veneen jokeen ja ryhdyin nurinkurisesti äysköröiden täyttämään sitä vedellä. Hätäisenä tarkoituksenani oli upottaa vene sulaan virtaan, jotta jää irtoaisi sen tukikaarista ja pohjalaudoista. Jokaisella heitollani alijäätynyt vesi levisi ilmaan kuperaksi levyksi.

Vene ei uponnut eikä pohjaan takertunut jää irronnut. Piti taas lappaa vesi kiireesti pois, ettei se ehtinyt jähmettyä entisen lisäksi. Ainoaksi keinoksi näin soutaa jäällä lastatun veneen virtaa alas kotiin. Rannalla oli huurteinen solumuovilevy, jota kylmällä ilmalla uistellessani olin pitänyt allani. Mursin sen kahtia, ja varoen asetuimme jähmeän arvaamattomasti keinahtelevaan veneeseen. Asetuin soutamaan. Poika istui perätuhdolla, mistä hän jaloin ponnisti vastaan jalkojani, jotka liukkaan jään päällä eivät muuten olisi saaneet soudun vaatimaa vastiketta.

Runsaan kilometrin soutumatka mutkittelevan joen laiskassa myötävirrassa oli oudon viihtyisä. Vene ui raskaasti ja syvällä. Joen musta vesi höyrysi pakkasessa. Lumiset rannat, huurteiset puut, pensaat ja heinätuppaat lipuivat verkkaisesti ohi. Pakkanen jääti rantavettä, ja sula vesi vei riitteen mennessään sitä mukaa kuin pitsimäinen helmus kasvoi kyllin leveäksi, ja tästä vielä tasaväkisten luonnonvoimien sopuisasta kamppailusta syntyi katkeamaton vieno helinä, kuin kaukainen cembalon soitto.

Kosken laskua vähän jännitin. Olin monena keväänä kiskonut veneen köydellä koskesta ylös, mutta alas olin menossa ensimmäistä kertaa. Virran imun tarttuessa veneeseen vedin airot sisään ja annoin veden viedä. En tuntenut pinnanalaisten kivien sijaintia ja olisin ohjauksellani voinut tuottaa yhtä paljon vahinkoa kuin hyötyä. Kerran vene kolahti kiveen, sitten kohisi pieni vilkas koski voitettuna takana.

Isomman kosken niskalla lähellä kotia ohjasin veneen rantaan. Tie sivusi siinä jokea, ja maihin nenästettynä vene sai odottaa muutamia päiviä, kunnes sain avuksi veljen ja veljen melkein aikuisen pojan. Nelisin kiskoimme veneen tielle ja sidoimme sen autoni hinaukseen. Sitten tultiin iloisesti pihaan, poika veneessä kuin suuren pulkan kyydissä.

Vene oli liian painava nostettavaksi partaittensa varaan kumolleen talvipukkien päälle. Jäin odottamaan suojasäätä, ja tänään lumen nuoskaannuttua isä halusi tulen avulla riennättää jään sulamista. Hänellä oli suunnitelmansa, enkä puuttunut siihen. Ja veneen pohjalle asettamassaan matalareunaisessa peltilaatikossa hän on jo jonkin aikaa pitänyt valkeata ruokkien sitä klavuilla ja lämmityskäyttöön kelvottomalla sakealla polttoöljyllä.

Pelkkä tulen ruokkiminen ja hitaasti heruvan sulamaveden äyskäröiminen ei riitä työksi kahdeksankymmentä jättäneelle miehelle. Liiteristä hän on vierittänyt ulos klaputukin ja sen päällä huolellisesti pienentää kanan raatoa harakoiden ruuaksi.

Isä on oppinut maustamaan vanhuuttaan ja korvaamaan lihaskuntoa ja tervettä sydäntä vaativia töitä keveämmillä. Miehuudessaan hän käytti rajusti työkaluja elättääkseen suuren perheensä. Nyt hän varttaa niitä ja tekee uusia — sellaisiakin, joita ei ole ennen nähty. Varsipuita on kuivumassa paljon, ja syksyn mittaan isä on kapistellut muunmuassa täydellisen sarjan lumenpoistovälineitä, joista toisilla kootaan lumi kasoihin ja toisilla työnnetään tai vedetään kasat kauemmaksi. Konstit saavat nyt korvata rasittavaa voimankäyttöä, ja mielellään isä, joka näytösluontoisesti joskus kantoi sadankahdeksankymmenen kilon painoista sementtitynnyria sylissään, näkisi nuorempienkin hylkäävän lyhytvartiset, isopesäiset lapiot ja raskaat kolat ja ryhtyvän hänen suunnittelemiensa välineiden käyttäjiksi. Päivittäin isä kävelee vähintäin kaksi kilometriä. Hyvällä säällä kauempana tarkkaillen naapureiden toimia, huonolla rappujen edestä postilaatikolle ja takaisin kyllin monta kertaa, jotta tavoite tulee täyteen. Oikean kertoimen saadakseen hän on tehnyt kaksimetrisen ojaharpan ja sillä tarkoin mitannut pihatien.

Hänen tärkein virkansa on kuitenkin eläinten ruokkiminen. Edellisessä asuinpaikassaan hän huolehti varhaisista kevätmuuttajista, teki kokeita erilaisilla ravintoseoksilla. Kottaraiset ja peipposet hän sai syömään, töyhtöhyyppä kävi jo katsomassa läheltä. Talvisin hän pihalintujen lisäksi ruokki jänikset, fasaanit, peurat ja ketutkin. Hänen perusteltu uskonsa oli, että ketut hyvin ravittuina jättäisivät muut eläimet rauhaan, mitä nyt ajankulukseen kaivelivat myyriä, joista ei ollut niin säästiä. Valkohäntäpeurojen ruokkiminen jäi symboliselle tasolle, sillä vain aivan vähän ne suostuivat näykkimään isän varaamia ja talvella moniin paikkoihin jakamia heiniä.

Täällä minun talossani isä on äidin kanssa asunut vasta muutamia kuukausia, mutta hän on jo ehtinyt lihamyllyllä vääntää ja suurine käsineen vaivata ja sekoittaa monet pakkasessa kovettumattomat pöperöt tiaisia varten, käyttäen raaka-aineenaan naudan rasvaa, äidiltä puolittain vohkittua ruokaöljyä (jäykistymättömyys), leseitä, grahamia ja ruisjauhoja. Syksyn mittaan on tehty lahtia ja käyty myllyssä. Aineita on ollut käsillä, ja siksi isä on pyrkinyt valmistamaan lintulaudalle pistettävää koko talven tarpeiksi.

Äiti on hieman saita, eikä hän mielellään antaisi jauhojakaan isän tarvitsemia määriä, puhumattakaan kalliista maissiöljystä. Ja äskettäin kahvipöydässä, kun olimme koolla koko talon väki, isä vertasi itseään lapsuudessa tuntemaansa ja kuulemaansa renkimieheen, joka oli kiintynyt hevosiin ja kaikessa piti niiden puolia. Talossa, jossa rengin tehtäviin kuului hevosista huolehtiminen, hän milloin suinkin emännän silmän vältti aina mätti leivänpaloja poveensa. Jos ikkuna oli syötäessä kesäisesti auki, saattoi hän salaa heittää kokonaisen leivänkin kiekkona pihamaalle ja koiran liehakoidessa ruokapöydän vieressä hän haistatti sillä suurta leivänpalaa ja sanoi: Eihän tätä koiran koskemaa enää kukaan syö. Minä vien hevosille. Vastavuoroisesti olivat hevosetkin kiintyneet hoitajaansa, ja kerran eräs niistä pelasti rengin hengen, riuhtoi itsensä vapaaksi kaatuneesta tukkikuormasta, jonka alla renki makasi pahassa puristuksessa ja tämän tuskaisia kasvoja nuuhkaistuaan juoksi pihaan katkennut aisa hätäkellona kupeellaan.

Kovin tärkeitä ovat kaikki siivekkäät ja nelin jaloin juoksevat elonveljet nykyisin isälle. Petoja hän joskus väittää vihaavansa. Vaikka on itse teurastajana tappanut ja valmistanut syötäväksi lihaksi tuhansia eläimiä, nuorempana metsästänytkin, ei hän kykene itseteossa hyväksymään sutta ja haukkaa — ne kun tappavat saaliinsa rääpimällä, piittaamatta uhrinsa pitkittyvistä kärsimyksistä.

Metsäisellä pihamäelläni on talvella runsaasti pikkulintuja: tiaisia, varpusia ja keltasirkkuja. Ja lähes joka vuosi on pihanpiiriin kevättalvesta ilmaantunut pikkuhaukka viikoksi tai kahdeksi. Uudemman ajan ihmisenä en sovella moraalia vapaaseen luontoon. Haukka on saanut ottaa osansa ja rauhoitettukin se on tietysti. Minulla kuitenkin on haulikko ja siihen muutamia patruunoita. Isä tietää sen, ja pahoin pelkään, että jos haukka taas tulee ja isän nähden iskee lintulaudalta syötetyn tintin, on minun kuuliaisena poikana,