Portti

By Juhani Syrjä

Kotikyläänsä palannut aikuinen Poika ikävöi nuoruutensa tuttuja ja erityisesti Marjattaa, edesmennyttä rakkautensa kohdetta. Toisessa novellissa aikuinen päähenkilö muistelee kohtaamisia lempeitten, lihavien miesten kanssa. Päähenkilö häpeää pienuuttaan ja haavoittuvuuttaan, eikä hänen vaimonsa raskausvatsa laimenna alemmuuskompleksia. Kolmannessa novellissa Kaarna tarkistaa kalaverkkoja ja vertaa taiteilijan työskentelyä siihen, miten kala tunnustelee kylkiviivallaan veden värähtelyä. Portti sisältää viisi suomalaisen miehen mielenmaisemaan porautuvaa psykologista novellia. Juhani Syrjän taidokkaat kertomukset käsittelevät miehen epävarmuutta, muistoja ja kaihoa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 16, 2022
• ISBN: 9788728183847

Book preview

Portti

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1981, 2022 Juhani Syrjä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728183847

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Juhani syrjä

Neitsytpoika 1970

Pakenijat 1972

Perintö 1978

Kivinen tiuku 1980

Ikävä

Hän oli täyttänyt kaksikymmentäyksi vuotta ja piti itseään jo miehenä.

Sopivin nimi hänelle olisi ollut Teelmäs, mutta koska se usein toistuessaan alkaisi pakostakin vaikuttaa teennäiseltä, nimitän vanhemman sukulaisen oikeudella häntä yksinkertaisesti Pojaksi.

Ikäero tuottaa ääneen ironiaa — puhunhan läheisestä, joka kaikkine vikoineenkin on muistoissa rakas — pidän hänen puoliansa ja se on ironialla kätkettävä.

Aivan harkitusti sanoin rakastavani Poikaa vikoineen, enkä käyttänyt tavanomaisempaa ja runollisempaakin puutteineen-muotoa, sillä hänessä oli ainesta sekä hyvään että pahaan — itse asiassa hänessä olivat kaikki ihmisen aiheet, mutta vielä vailla persoonallista järjestystä.

Oli helein kesä ja Pojalla alullaan se runsaan kahden viikon kesäloma, jonka hän varusmiesajan jälkeen alkaneessa työsuhteessaan oli ehtinyt ansaita. Hän työskenteli mainostoimistossa taiteilijan apulaisena ja harjoittelijana, mutta koska hoiti jo monia vaativia töitä suhteellisen itsenäisesti, nimitti hän mielellään itseään mainostaiteilijaksi ja oikein turvallisessa seurassa mainosgraafikoksi.

Palkka oli pieni, mutta työ velvoitti pukeutumaan aistikkaasti — ja oli Pojassa keikarinvikaa ollut ennestäänkin. Hänellä oli yllään kaupansileät popliinihousut, musta samettitakki, valkea paita ja viininpunainen solmio, ja samaa viininpunaa vilahtelivat sukat luonnonvaaleiden lahkeiden ja mustien mokkasiinien välistä. Vähän kitsaasti kasvavan partansa ajelemisen hän oli lopettanut jo hyvissä ajoin keväällä — vain ylähuulensa oli pitänyt puhtaana ja siivonnut rajoja poskillaan ja kaulassa. Ja nyt kehysti hänen kaitoja kasvojaan punertava karvoitus, joka valon langetessa takaa melkein hävisi, mutta edullisessa valaistuksessa näytti riidattomasti parralta. Aurinko paistoi, ja hänellä oli silmälasiensa edessä pinteellä kiinnitettävät muoviset aurinkolasit.

Poika käveli katuja jouten eräänlaisessa päättämättömyyden tilassa. Oikeastaan hänen olisi pitänyt matkustaa vanhempiensa luokse heti näin loman alettua — se olisi ollut luonnollista ja selvää. Mutta kun hän juuri edellisen viikonvaihteen oli viettänyt heidän kanssaan.

Kaupungissa hänellä ei ollut ketään. Veli perheineen oli matkustanut pois koko loman ajaksi, ja työtoverit kaikki vielä sen verran outoja, ettei noin vain osannut poiketa vierailulle.

Tummataustaista näyteikkunaa kohti kävellessään Poika näki sieltä vastaansa tulevan pitkän hoikan miehen, joka aurinkolaseineen, partoineen ja jyrkän kontrastisine asusteineen näytti, jos ei juuri komealta, niin ainakin tyylikkäältä. Ja siitä hänen mieleensä yhtäaikaisen, päästä haaroihin käyvän kivun vihlaisun myötä tuli, että nyt Marjatan olisi pitänyt hänet nähdä.

Syksyllä Poika oli kokenut menetyksen. Hänen melkein lapsesta saakka ihailemansa ja pahimmanlaatuisen estoisesti tavoittelemansa tyttö oli kuollut. Yksipuolisesta ihastuksesta oli kuoleman vahvistamana kasvamassa mitä runollisin ensirakkaus, mutta kuten kaikki muukin, oli tämä tunne Pojan mielessä vielä tummana ja sakeana kuin poljettu suolampare.

Olisi ollut helppoa imeltää tunnetta, mutta Poikaa vaivasi rehellisyyden tarve. Koko talven hän oli yrittänyt saada järjestykseen tätä suruasiaa. Vapaa-aikanaan hän melkein aina luki, ja kaiken lukemansa, mikä perusongelmaa vähänkin sivusi, hän ryösti yhteyksistään ja poltti päässään kuin miilussa. Poika makasi lukiessaan selällään ja suru makasi hänen päällään usein pakottaen hänet asettamaan avoimen kirjan rinnan päälle konkreettiseksi painoksi. Aivojen sokkeloissa suru käänteli erivärisiä kylkiään. Se tuotti vuoroin nautintoa, kärsimystä, itsehalveksuntaa ja sitten vielä jotakin millä ei ollut nimeä.

Poika oli menettänyt Marjatan, joka samanaikaisesti oli ollut eroottisten ja toverillisten haaveitten kohde, sisäistyy epäjumaluus, jonka alttarille hän kaikki tekonsa ja koko olemisensa asetti, ja lopulta myös elämänsuunnitelma. Nyt, tai ainakin kohta, hän olisi ollut valmis rohkeammin lähestymään Marjattaa sitoakseen hänet itseensä ja elääkseen hänen kanssaan aikuisen elämänsä.

Mutta olisiko hän sittenkään uskaltanut? Seitsemän vuoden yksipuolinen kiintymys monine nöyryyttävine pettymyksineen ehtii kasvattaa hirmuisen kynnyksen. Olisiko Marjatta häntä missään olosuhteissa ja missään vaatteissa halunnut? Ja olisiko hän itse halunnut, olisiko kestänyt pienintäkään arkista piirrettä jumalattaressaan? Marjatta oli lopultakin kai vain tavallinen tyttö, jolla oli sievät kasvot, pehmeä ääni ja rauhallinen olemus. Hänen nyökkäyksensä olisi saattanut olla karkotusmerkki.

Epäjumalana Marjatta oli ollut vaativa ja vaikea. Pienintäkään lappusta toiveistaan saati laintaulua hän ei ollut antanut palvonnan ohjeeksi. Niinpä Poika oli yritellyt olla vähän kaikkea. Sen piti olla ohi nyt ja se melkein olikin. Hän keskittyi päivisin oppimaan ammattiaan ja iltaisin rakentamaan itseään, sikäli kuin se lukemalla ja ajattelemalla oli mahdollista. Marjatan osalta hän oli tulossa siihen päätökseen, että kaikki tähän liittyvä, koko sekamelska kokoonkäärittynä, kesti edessään positiivisen etumerkin.

Koska Marjatta ei voinut häntä enää nähdä, päätti Poika näyttäytyä Kylälle. Ja se Kylä oli aika juonikas juttu sekin. Poika oli syntynyt ja kasvanut siellä, mutta hänen vanhempansa olivat muuttaneet toiselle paikkakunnalle hänen sotaväkiaikanaan. Kotikylä jossa ei ollut kotia, vain lapsuudentovereita, joista Poika muutamia vähän epäröiden nimitti ystävikseen, sekä joukko eri ikäisiä tuttavia. Marjattakin oli kotoisin sieltä, ja Kylässä Pojan nuoruudenpyrkimysten kehto ja hauta. Oliko siellä ehkä vielä myös jotakin muuta, siitä hän halusi päästä selvyyteen.

Poika oli lähtenyt armeijaan Kylästä, mutta käynyt lomillaan ja lopulta palannut vieraalle paikkakunnalle. Kuului elämän järjestykseen, että Kylä näki poikansa harmaissa sotilaan vaatteissa. Häntä se ei ollut nähnyt, mikä oli Pojasta tavallaan hyväkin, koska hänen mielestään ei kukaan voinut olla edukseen niissä vaatteissa. Lähdön ja paluun vahva ympyrä oli kuitenkin jäänyt auki. Suuri lähtö, kasvavien nuorukaisten mielestä kuolemaakin suurempi — koska he eivät kuolemaansa vielä uskoneet — sisälsi kiinteästi myös ajatuksen paluusta vapaana ja täysiaikaisena miehenä, valmiina vaikkapa akan ottoon.

Nyt hän lomailisi siellä itse valitsemassaan asussa. Paluuksi matkaa ei voinut ajatella, koska hänellä ei ollut siellä pesää, eikä asioitakaan nyt kun Marjatta ei enää voinut tulla tiellä vastaan.

Oli vielä aamupäivä. Poika suuntasi askeleensa rautatieasemalle ja ihmetteli lähtönsä helppoutta. Kaksi tyhjää kättä heilui sivuilla kävelyn tahtiin, ja oikein sopivasti kurkistelivat valkeat kalvosimet mustan sametin alta, popliinihousujen keveät lahkeet kääntyilivät kävelyn virrassa sivuille paljastaen sirot kengät, ja punainen solmio heilahti tuulenpuuskassa yli olan kuin voiton lippu. Ei kassia eikä mitään, vain tupakkavehkeet ja lompakko, sininen taivas ja aurinko.

Aikataulusta kävi ilmi, että juna oli juuri lähdössä, kuin olisi vasiten odotellut Poikaa. Hän nousi vaunuun ja muisti ettei ollut sinä päivänä vielä mitään syönyt. Ei ollut nälkäkään. Kuitenkin hän päätti käydä ravintolavaunussa jotakin haukkaamassa, mutta unohti sen kohta junan lähdettyä liikkeelle. Kohti Kylää kolkutteleva juna otti hänet sisäänsä kuin uneen. Kesäisen maiseman vilinässä hän loittoni jostakin ja läheni jotakin, ja kiskonjatkosten rytmikäs ääni löi kuin nuijana asian päälle: olet irronnut, olet lähtenyt ilman kassia ja suunnitelmaa.

Asema oli Kylän laidalla ja sen ympäristöä sanottiin Asemanseuduksi erotukseksi ydinkylästä, joka oli Kaupanraitti. Laskeuduttuaan junasta Poika epäröi hetken seisten harmaalla kivimurskalla ja lähti sitten aivan outoon suuntaan. Sen sijaan että olisi ylkänä kävellyt talojen reunustamaa tietä keskikylälle ja sen läpi Romulaan, jossa hänen entinen kotinsa oli ja jossa Relli asui, hän lähtikin kaartamaan pitkin metsäistä ja harvaanasuttua laitaa. Ujostuttiko häntä vain, vai aikoiko hän näin saartaa Kylän saaliikseen kuin karhunpesän, sitä en osaa varmasti sanoa. Pojalta sitä ei olisi silloin kannattanut kysyä.

Jorma asui joen takana. Hän oli Pojan kaveri, hyväkin, mutta ei aivan keskeinen. Jorma kuului asehulluuden kuumimpaan kauteen. He olivat keskenään tehneet pyssykauppoja, käyneet sorsajahdissa ja joskus pyhäisen päivän maanneet jokiniityllä ampua jyskyttämässä jonkin kannon kylkeen asetettua pilkkaa monenkaliberisilla kivääreillään.

Poika ei ollut varma asuiko Jorma enää vanhempiensa luona. Hän oli ehkä jo mennyt naimisiin tytön kanssa, jonka boksissa he joskus olivat yhdessä vierailleet. Kylässä hän kuitenkin vielä oli.

Jokisella oli kotosalla kolmen raavaan pojan äiti. Vanhin oli jo vuosia sitten muuttanut pois. Jorma oli jossakin ajossa mutta palaisi. Sen sijaan nuorimmainen, jonka Poika vaivoin tunsi, oli vastikää lähtenyt merimieheksi ja valloittanut suuren tilan äitinsä sydämessä. He seisoivat aurinkoisella pihamaalla, hajamielinen Poika ja vanheneva nainen. Alhaalla lepikkoisen rotkon pohjalla solisi joki, rastaat ääntelivät ja nainen puhui pesästälentäneestä nuorimmaisestaan. Solisevan joen ja kuivan kangasmetsän takana oli Romula, Kylän perukka ja Pojalle tutuin seutu. Mieli jo kaukana keltahiekkaisilla poluilla Poika jätti terveisensä Jormalle, sanoi ehkä tulevansa vielä, mutta että se ei ollut varmaa ja irrottautui.

Hän laskeutui suoraan talon takaa alas ikituoretta ja paikoin livettävää savipenkkaa, otti käsillään tukea nahkamaisista lepänrungoista.