Rautaiset kädet

By Toivo Pekkanen

Nuoret miehet lähtevät katsomaan keisarillista kalastusmajaa. Matkalla takaisin he kuitenkin eksyvät ja löytävät itsensä erikoisesta talosta. Talon omistaja on vieraanvarainen, mutta kannattaako tänne jäädä yöksi?Ville Hytönen on mies, joka on työn ja tarmon avulla saavuttanut luokkanousun. Hän uskoo työhön. Työ on ainoa ja ikuinen, tarkoitus ja päämäärä. Joskus elämässä joutuu kuitenkin huomaamaan, ettei armoton työnteko johda lopulta mihinkään – vai johtaako sittenkin?Eero Harri ei jaksa arkea. Hän elää lauantai-iltoja varten, jolloin hän voi kadota omiin haaveisiinsa. Kun Harri kohtaa kahvilassa tuttavan vuosien takaa, Harri saa kokemuksen, jota hän ei voi ikinä unohtaa."Rautaiset kädet" on Toivo Pekkasen novellikokoelma 1920-luvun jännittävästä Suomesta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 10, 2021
• ISBN: 9788726543162

Book preview

Rautaisten käsien uskonto

Ville Hytönen oli nuorena muuttanut Savosta rantakaupunkiin etsimään rengin palkkoja parempaa ansiota. Ahkerana, yritteliäänä ja säästäväisenä, kuten savolaiset yleensä, menestyi hän olosuhteisiin katsoen hyvin. Mentyään kaksikymmentäkuusivuotiaana naimisiin osti hän palstan maata siihen asti asumattomalta saarelta ja ryhtyi kalastajaksi ja maanviljelijäksi. Kauppa osoittautui varsin edulliseksi, sillä kalastus kannatti hyvin, ja aikaa myöten alkoivat viljelysmaatkin kukoistaa.

Viisikymmentäviisivuotiaana tunnettiin hänet jo laajalti varakkaana miehenä. Saareen oli sillä välin muuttanut toisiakin asukkaita hänen esimerkkinsä rohkaisemina, mutta heistä ei kukaan menestynyt läheskään yhtä hyvin, sillä Hytönen oli jo ennättänyt vallata kaiken viljelyskelpoisen maan saaresta, joka suurimmalta osaltaan olikin karua kivikkoa tai suoperäistä tiheikköä. Ja aikaisemmin vaurastuneena oli hän ehtinyt saada kalastusvehkeensäkin parhaimpaan kuntoon.

Hänellä oli viisi lasta, neljä poikaa ja yksi tytär. Tytär koulutettiin ylioppilaaksi, mutta pojille katsottiin riittävän, kun oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Pojat saivat kasvaa äidin hoivissa siihen asti, kunnes kykenivät ottamaan osaa isän töihin, ja silloin otti isä heidät kasvatettavakseen. Heistä kasvoi suuria, voimakkaita miehiä, juroja ja hiljaisia luonteeltaan. Saaren yksinäisyys ja kalastajan kova ammatti oli hävittänyt heidän luonteestaan kaiken sen vilkkauden, mitä savolaisen isän ja äidin jälkeläisinä olisi odottanut heillä olevan.

Yksi pojista oli kuitenkin poikkeus, kolmas järjestyksessä, nimeltä Albert. Hän oli äidin lemmikki, sirorakenteisempi kuin veljensä, mutta voimassa ja nopeudessa heidän veroisensa. Hän oli oikukas luonteeltaan, joskus haaveileva, omissa ajatuksissaan kulkeva, joskus taas kaikkia muita vilkkaampi. Hän lueskeli mielellään koulua käyvän sisarensa kotiin tuomia kirjoja, joista kukaan toinen ei välittänyt, ja kulki kaupungissa asti tanssimassa. Talon töistä hän ei niinkään paljon piitannut, oli ahkera kun sattui, mutta heittäytyi välillä laiskaksikin.

Hytösien lähin naapuri oli Viik. Tämä oli tullut saareen viimeisenä ja menestynyt kaikkein huonoimmin. Hän oli heikkoluonteinen mies ja juoppo, eikä hänellä ollut poikia apunaan. Kolme tytärtä hänellä oli: Anna-Mari, Hilda ja Helmi, ja nämä tyttäret ne hänen taloaan pystyssä pitivätkin.

Vuosi sen jälkeen kun Viik oli muuttanut saareen, meni Hytösen vanhin poika Ville naimisiin Anna-Marin kanssa, ja samoihin aikoihin huhuiltiin Albertin kosiskelevan Helmiä. Tätä ei kuitenkaan varmasti tiedetty, sillä nuoret pitivät asiansa visusti salassa, ja sitä paitsi nähtiin Albertin säännöllisesti kaupungissa käydessään saattelevan muitakin tyttöjä.

Juuri näihin aikoihin palasi Hytösen tytär Liisa pääkaupungista kesälomalleen, oltuaan ensimmäisen talven yliopistossa. Hänellä oli mukanaan toveri, vieras neiti, hyvin kaunis ja hienoa, vaikka nykyisin köyhtynyttä sukua.

Haavemielinen Albert rakastui mielettömästi tuohon tyttöön. Mutta tytön häikäisevä kauneus ja hienostunut käytös riistivät häneltä kaiken rohkeuden ja toivon. Hän ei kuitenkaan voinut olla poissa tyttöjen lähettyviltä. Lyöden laimin kaikki työnsä hän seurasi heitä kaikkialle itseensäsulkeutuneena, hiljaisena, alati valmiina auttamaan kuin uskollinen koira. Usein öisinkin kuljeskeli hän tyttöjen kamarin ikkunan alla. Kun isä ja veljet vaativat häntä mukaansa työhön, vastasi hän heille vihaisesti ja äreästi eikä mennyt. Hän ei voinut ajatella muuta kuin tyttöä ja tämän lukemattomia viehättäviä ominaisuuksia, joiden näkeminen sai hänen verensä kuohumaan. Intohimo poltti hänen sisällään, muuttuen päivä päivältä yhä vaativammaksi. Lopulta se muuttui suorastaan sairaudeksi. Tyttö tuntui olevan niin korkealla hänen yläpuolellaan, ettei hän voinut ajatellakaan hänen voittamistaan tavallisin keinoin. Mutta intohimo neuvoi hänelle uusia, voimallisempia keinoja, joita käyttämästä hänen toisin ajoin oli miltei mahdotonta kieltäytyä, vaikka ne saivat hänet itsensäkin kauhistumaan.

Hilda Ek — se oli tytön nimi — ei voinut olla huomaamatta, mitä nuorukaisen sielussa liikkui. Hän yllätti tämän monesti tuijottamassa itseensä katsein, josta ei voinut erehtyä. Tuo katse sai hänet aina lievästi värisemään, mutta hän oli liian kokematon ymmärtääkseen sen todellista laatua, ja hän antautui leikkimään tulella. Hänen itserakkaudelleen tuotti nautintoa, kun hän näki tuon komean nuorukaisen, jonka jokainen jäsen oli voimakas ja joustava kuin villin eläimen, hiutuvan ja nääntyvän rakkaudesta häneen. Sillä täysin sydämettömällä tavalla, jolla vain kiemaileva nainen ja saaliillaan leikkivä kissa voivat kiduttaa uhriaan, ryhtyi hän kytkemään nuorukaista itseensä, pitäen samalla häntä niin loitolla kuin mahdollista.

Tämä luonnoton suhde jatkui niin pitkälle, että paha sai kokonaan vallan Albertin sydämessä. Hän keksi inhottavan tuuman ja hautoi sitä mielessään päivät ja yöt, ja synkän kiihkeästi kuin itsensähirttäjä etsiessään sopivaa oksaa odotti hän hetkeä päästäkseen sitä toteuttamaan.

Ja se hetki tuli.

Liisalla, Albertin sisarella, ei ollut aavistustakaan niistä näkymättömistä langoista, joita kietoutui hänen veljensä ja ystävättärensä ympärille, vaikka hän alituiseen olikin heidän seurassaan. Hän nautti liian paljon kesäisestä vapaudestaan, nuoren ja terveen ihmisen tavoin elämänhaluisena ja itsekkäänä kiinnittääkseen huomiota toisten asioihin. Albertin omituista käyttäytymistäkin hän piti vieraansa aiheuttamana ujoutena, ja usein hän kiusottelikin veljeään tästä.

Eräänä päivänä kannettiin Liisa kotiin jalkansa nyrjäyttäneenä. Hän joutui makaamaan vuoteessa useita päiviä. Ja siinä maatessaan hän sai päähänsä laittaa veljensä ja ystävättärensä kaupunkiin tekemään joitakin ostoksia. Hilda ei tahtonut ensin suostua, sillä hän oli viime päivinä alkanut vaistomaisesti pelätä Albertia, mutta Liisan innokkaista pyynnöistä hän viimein