Hämärtyvä horisontti

By Toivo Pekkanen

Upseerismies palaa jatkosodasta kotikonnuilleen. Kotona odottaa vaimo, joka vaikuttaa upseerista erilaiselta kuin ennen. Kaiken kaikkiaan elämä kotona rauhan aikana tuntuu vieraalta sodassa vietetyn ajan jälkeen. Rintamalla jännitys alleviivaa kaikkia toimintoja ympäri vuorokauden.Olisiko ratkaisu mahdollisesti avioliiton ulkopuolisessa suhteessa? Ehkä vaimo on vain tylsistyttävä ihminen, ja intohimoinen syrjähyppy voisi tuoda elämään taas kipinää?Vai johtaako tämä tie vain pahempiin ongelmiin?Pekkanen tarttuu sodasta palanneiden sotilaiden kokemaan tuskaan ja heille ominaisiin ongelmiin pelkäämättä ja kaunistelematta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 2, 2020
• ISBN: 9788726543278

Book preview

www.egmont.com

I

Rouva Toivola avasi epäröiden silmänsä ja kuunteli: etäisyydestä kuului hiljaista jyrinää raskaasti lastatun auton kiitäessä ohitse.

Samassa hän oli jo täysin valveilla ja hypähti ylös vuoteesta. Hänen ei tarvinnut vilkaista kelloa tietääkseen, että se oli suunnilleen seitsemän. Sen sijaan hän meni ikkunan luo ja tempaisi kaihtimen ylös; huone tulvahti täyteen kevätaamun kirkkautta.

Näin oli tapahtunut joka aamu kymmenen viimeksi kuluneen vuoden aikana. Arkena ja sunnuntaina, kesällä ja talvella, syksyllä ja keväällä, tyynellä ja tuulella. Vain äskettäin päättynyt sota oli lyhyeksi ajaksi kyennyt jossakin määrin järkyttämään tätä järjestystä, mutta nyt hän oli jälleen pääsemässä onnellisesti totuttuihin tapoihinsa. Hän rakasti aamuja. Herääviltä kaduilta kuuluvat uuden päivän äänet olivat hänen korvissaan kuin torventoitotuksia, jotka saivat hänet reippaan innostuksen valtaan. Ne olivat kuin kutsuhuutoja, jotka vaativat häntäkin mukaan elämän levottomaan hyörinään. Ne ilmoittivat, että uusi päivä oli alkanut, uusi päivä, jolta saattoi toivoa mitä tahansa.

Hän ei koskaan epäröinyt rientäessään noita odotettavissa olevia seikkailuja vastaan. Luotuaan silmäyksen tyhjälle kadulle ja vastapäisten rakennusten ikkunoihin, joissa ei vielä näkynyt elämän merkkiäkään, hän avasi oman ikkunansa ja antoi kylmänraikkaan ilman virrata huoneeseen. Miten hän nauttikaan tuntiessaan tuulen koskettavan ihoaan yöpuvun ohuen silkin lävitse. Se piristi ihanasti. Hän kääntyi selin ikkunaan ja teki muutamia voimisteluliikkeitä. Tummat, hiukan ruskeaan vivahtavat hiusmassat heilahtelivat ylös ja alas. Puna kohosi hänen leveille, suomalaisille poskipäilleen. Hengitys kiihtyi. Hän nautti yhä enemmän tuntiessaan ruumiinsa kätkettyjen voimien elpyvän ja kiihottuvan keuhkoihin uppoavan raikkaan ilman ja liikunnon vaikutuksesta. Vartalo taipui ja jalat notkistuivat pakottomasti ja kevyesti. Kolmekymmentäviisi vuotta eivät tuntuneet vielä missään. Vain vasen polvi kuului rusahtelevan heikosti; siihen oli sodan aikana ilmestynyt sellainen vika, nähtävästi kosteitten ja kylmien pommisuojien ansiosta. Mutta sekin oli jo paranemassa. Nuo epämiellyttävät risahdukset eivät kuuluneet enää läheskään yhtä selvästi kuin vielä viikko sitten.

Kymmenen minuuttia myöhemmin hän sulki ikkunan, kietaisi aamutakin hartioilleen ja riensi keittiöön. Sillä aikaa kuin vesi kuumeni sähkökeittimessä hän peseytyi ja harjasi tukkansa. Sitten pari kuppia kuumaa kahvia ja kaksi hyvää voileipää. Noin neljännestä vailla kahdeksan hän oli jo täysin pukeutunut ja valmis lähtemään aamukävelylleen.

Hänen olemuksensa värähteli vielä äskeisten aamutoimien aiheuttaman nautinnon muistoista ja kurkottui samalla innostuneesti kokemaan sitä uutta nautintoa, jonka varhainen aamukävely tarjosi. Katu oli tyhjä, mutta jonkin matkan päässä olevalta suuremmalta kadulta kuului tavallisia aamun ääniä: autojen hyrinää, rattaitten kolinaa, hevosten kavioiden kopsetta, raskaitten maitoastioiden rämähtelyä. Auringon viistosti lankeavat säteet valaisivat matalien puurakennusten mustia huopakattoja, saaden niihin yöllä jäätyneen kosteuden valumaan alas räystäistä kimaltelevina pisaroina. Sulava jääsohju rusahteli pirteästi askelten alla. Hän asteli reippaasti, ikään kuin hiukan kiihdyksissään, tuoksuvan kevätilman huumaamana. Päästyään lähimpään kadunkulmaan hän kääntyi tavalliselle reitilleen: pitkälle, alakuloiselle kadulle, joka johti kaupungin ilottomimpien osien halki suoraan metsään.

Joka kerta, kun hän kääntyi tästä kulmasta, hänet valtasi tunne, että katu oli aivan liian pitkä. Vähempikin määrä yksitoikkoisuutta olisi riittänyt yhdellä kertaa nähtäväksi. Iloisinkin mieli ennätti masentua, ennenkuin sen sai kävellyksi päästä päähän. Ja nykyään se oli entistäkin murheellisempi, sillä lähes kilometrin pituisten talorivien harmaan yksitoikkoisuuden rikkoivat pommituksissa tuhoutuneiden talojen jäännökset, mustuneet tuhka- ja rauniokasat, joiden keskeltä puolittain sortuneet savupiiput törröttivät. Mutta juuri tätä katua pitkin oli lyhin tie ulos kaupungista. Siksi siitä oli tullut hänen jokaaamuinen kävelytiensä.

Lähestyessään seuraavaa kadunkulmaa hän tuli ajatelleeksi herra Pietistä, monivuotista työtoveriaan. He eivät olleet tavanneet lähes kuuteen kuukauteen. Välillä oli sota, tuo lyhyt, mutta hurjalla uljuudella eletty kansallinen murhenäytelmä. Pietinen asui tässä lähellä. Ennen sotaa hänellä oli ollut tapana silloin tällöin, kun oli sattunut heräämään kyllin varhain, odotella häntä juuri tässä kulmassa tullakseen hänen mukaansa aamuiselle kävelyretkelle. He olivat aina pitäneet toisistaan ja tulleet hyvin toimeen keskenään. Heillä oli ollut yhteisiä harrastuksiakin, varsinkin kirjallisuus kiinnosti heitä molempia. Pari päivää sitten Pietinen oli kirjoittanut vapautuvansa armeijasta pian, ehkä jo näinä päivinä. Miten hän on mahtanut kestää sodan? Lieneekö hän paljonkin muuttunut?

Hänen ajatuksensa sukelsivat äkkiä menneisyyteen.

Katsellessaan kuvia, joita muistojen aarrekammiot levittelivät hänen sisäisen katseensa nähtäväksi, hän tunsi kiihottuneen värähdyksen lävistävän ruumiinsa. Hänen ei pitäisi ajatella niin usein Pietistä. Oikeastaan hänen ei pitäisi ajatella häntä lainkaan. Ei sittenkään, vaikka he olivat olleet jo niin monta vuotta hyviä ystäviä. Sillä kaikki oli nyt muuttunut. Kaikki oli muuttunut niinä viikkoina, jolloin hän oli tiennyt Pietisen olevan pahimmassa hengenvaarassa taistelukentällä. Jokaisella oli niinä päivinä ollut siellä joku, jota he olivat ajatelleet, jolle he olivat toivoneet onnea ja menestystä sydämensä koko voimalla ja lämmöllä. Hänellä ei ollut ketään omaisia, mutta hänenkin sydämellään oli ollut väkevä tarve elää mukana, tuntea, kärsiä ja rukoilla jonkun puolesta Ja koska Pietinen oli ollut hänelle tutuin ja läheisin niistä miehistä, jotka siellä taistelivat, hän oli keskittänyt kaikki ajatustensa ja tunteittensa voimat juuri hänen hyväkseen. Hän oli ajatellut Pietistä niinä viikkoina liian paljon, tuntenut hänen puolestaan liian kiihkeästi.

Siksi häntä nyt miltei peloitti ajatus hänen pikaisesta paluustaan. Hän ei koskaan voisi ilmaista talvellisia elämyksiään ja nuo elämykset tekivät mahdottomaksi, että entinen miellyttävä, mutta viileä ystävyys voisi enää jatkua heidän välillään. Kaikki oli nyt toisin.

Hän oli tullut kadun päähän. Vasemmalla oli vielä uusi, valkoinen, korkea rakennus: tyttökoulu. Sen jälkeen katu muuttui luikertelevaksi poluksi, jonka päivisin sulanut ja öisin taas jäätynyt lumi teki vaarallisen liukkaaksi. Harvaa metsää, matalia, tasaisia kallioita. Niiden takana mereen laskeutuva rinne. Tänä hiljaisena aamuhetkenä saattoi selvästi kuulla lukemattomien pienien lorisevien purojen rientävän rinnettä alas lumikuoren alla.

Kirpeä, suolainen tuuli syöksähti häntä vastaan. Hän tarttui vaistomaisesti hattuunsa ja painoi sen lujemmin päähänsä. Hauraansinertäväksi kulunut jäälakeus hehkui huikaisevana auringon paisteessa. Kun kaupunki oli kadonnut hänen näkyvistään, unohtuivat siellä asuvat ihmisetkin hänen ajatuksistaan. Ranta ei ollut enää sellaisessa kunnossa kuin hän olisi toivonut: oikealla oli muutamia huvilamaisia rakennuksia, kauempana vasemmalla tehdas, keskellä yleinen uimalaitos ja suuri höyrymylly vierekkäin. Ja rautatien penger rikkoi koko luonnon muovaileman rantaviivan. Mutta täällä ei sentään tarvinnut pelätä tapaavansa ihmisiä näin aamuisin, ei varsinkaan nyt, kun uimalaitos oli suljettu ja sekä tehdas että mylly seisoivat. Ja täällä sai tuntea meren puhdistavan henkäyksen kasvoillaan.

Noiden rakennusten takia hän ei enää koskaan mennyt rantaan saakka, vaan pysähtyi eräälle hiukan ylempänä olevalle kalliolle, jonka rantaan päin viettävä rinne oli louhittu jyrkäksi. Hän oli saapunut siihen jo monena vuotena niin täsmällisesti, että vastapäätä olevan höyrymyllyn portinvartijalla oli tapana asettaa pysähtynyt kellonsa käyntiin hänen tulonsa mukaan. Hän seisoi siinä paikallaan kymmenen, viisitoista minuuttia, tuijottaen äänettömänä merelle. Portinvartija oli vuosien kuluessa oppinut tuntemaan rouva Toivolan, mutta hänkään ei aavistanut tuon äänettömän hartaudenharjoituksen merkitystä. Sillä se tapaus, jonka muistoksi rouva Toivola joka aamu pysähtyi tähän kalliolle, oli sattunut jo ennen kuin myllyä ja rautatietä oli olemassakaan.

Kaupunkilaiset tuskin enää muistivat koko asiaa. Heistä oli nykyään jo täysin yhdentekevää, miten joku Toivola oli kuollut. Mutta rouva Toivola itse oli pahoillaan, kun tapaus alkoi himmetä hänenkin mielessään. Merelle katsominen ei tehnyt enää lainkaan kipeätä. Ja kuitenkin tuo lahti oli yhdellä kertaa nielaissut häneltä sekä miehen että pojan, nielaissut heidät elävinä ja luovuttanut takaisin kuolleina.

Hänen miehensä oli ollut innokas purjehtija, ja lähtiessään merelle eräänä aurinkoisena ja tuulisena sunnuntaiaamuna hän oli ottanut pojan mukaansa. Kymmenkunta henkilöä oli nähnyt veneen kaatuvan, mutta ennenkuin kukaan ehti onnettomuuspaikalle, oli pahin jo tapahtunut. Pelastajat tapasivat vain kumoon kääntyneen veneen, jonka ylitse aallot vyöryivät. Ruumiit saatiin ylös vasta monen tunnin etsiskelyjen jälkeen.

Tapahtumassa oli jotakin salaperäistä, kohtalonomaista, sillä Toivola oli tunnettu sekä hyväksi purjehtijaksi että hyväksi uimariksi. Oli käsittämätöntä, että hän oli saattanut hukkua, vaikka käsillä oli ollut venekin, johon hän olisi voinut turvautua. Monena vuotena rouva Toivolan surua olivat synkistäneet katkerat itsesyytökset ja omantunnon soimaukset, sillä etsiessään selitystä tuohon selittämättömältä tuntuvaan hänen mielessään oli herännyt kaamea epäily, ettei tapaus ollutkaan ehkä pelkkä onnettomuus.

Mutta toiselta puolen ei mikään seikka miehen käytöksessä viitannut siihen. Hehän olivat silloin vielä niin nuoriakin. Hänen miehensä oli aina