Toisen oma: Kevät-unelma

By Väinö Kataja

"Toisen oma" – Väinö Kataja. Julkaisija - Good Press. Good Press on moneen tyylilajiin keskittynyt laajamittainen julkaisija. Pyrimme julkaisemaan klassikoita ja kaunokirjallisuutta sekä vielä löytämättömiä timantteja. Tuotamme kirjat jotka palavat halusta tulla luetuksi. Good Press painokset ovat tarkasti editoitu ja formatoitu vastaamaan nykyajan lukijan tarpeita ottaen huomioon kaikki e-lukijat ja laitteet. Tavoitteemme on luoda lukijaystävällisiä e-kirjoja, saatavilla laadukkaassa digitaalisessa muodossa.

• Language: Suomi
• Publisher: Good Press
• Release date: Jul 29, 2021
• ISBN: 4064066351533

Book preview

Väinö Kataja

Toisen oma

Kevät-unelma

Julkaisija – Good Press, 2022

[e-mail]

EAN 4064066351533

Sisällysluettelo

I

II

III

IV

V

VI

VII

I

Sisällysluettelo

Kylän raitille, aina kylän alapäähän asti, näkyi Virkavaaran metsäherran vaaleansininen, huvilan muotoinen rakennus somien mäntyjensä keskeltä. Se oli rakennettu korkean vaaran kupeelle, männikkökummulle, jonka metsänpuolisesta laidasta kallio nousi jyrkkänä, metsäiseen vaaran kylkeen yhtyen.

Talo oli etäällä kylän muista taloista, jotka olivat rakennetut laaksoon, tienviereen ja lähelle jokitörmää. Uudenaikaisen tyylinsä ja miellyttävän paikkansa vuoksi se veti ohikulkijan huomion puoleensa.

Jo heti pitäjään muutettuaan oli nykyinen metsäherra alkanut katsella talonpaikkaa. Näytti siltä kuin olisikin aikonut elää täällä ikänsä, ettei enää muilta seuduilta virkaa hakisikaan. Ja silloin jo, kun kuultiin, että hän aikoi rakentaa talon tuohon Kelovaaran laitaan, alettiin paikkaa Virkavaaraksi nimittää.

Ja niin oli siihen rakentanutkin sievän talon — ikäänkuin ihmisten jaloista pois.

Oli varhainen kevätaamu. Ei ollut päivä vielä noussut, ja kylmä yö oli seulonut kirkasta, hopeista huurretta puut valkoisiksi. Tielle kumotti Virkavaaran metsäherran vaaleansininen rakennus kuin kukka kuuraisten puiden keskeltä. Sieltä näki kyllä tielle, mutta tieltä ei näkynyt taloon muuta kuin hiljainen, sinervä päärakennus ja rivi punattuja ulkohuoneita aivan takakallion kupeessa ja kuin siihen kiinni kasvaneina. Mutta jos arvasi katsoa yli mäntyjen latvain, sattui silmään pitkä viiritanko, jonka latvassa leijaili teeren kuva.

Jo liikkui joku päähuoneessa, jonka ikkunat antoivat etelään ja josta oli suurenmoinen näköala leveälle joen uomalle ja sen kahden puolen kohoaville kukkuloille.

Ikkunaverhot työnnettiin syrjään. Metsäherra nousi jo vuoteeltaan.

Hänellä olikin, Martti Laguksella, tapana nousta varhain. Talviaamuinakin, kun taloissa ryhdyttiin karjaa ruokkimaan, näkyivät jo tulet Virkavaaran metsäherran huoneesta.

Mutta tänä aamuna Martti metsäherra oli tavallista varhaisempi, sillä hänellä oli ollut aikomus lähteä karhunjahdille lähimmän naapurinsa Kivi-Ollin kanssa. Illalla olivat asiasta lopullisesti päättäneet.

Yö oli ollut kylmähkö, ja lumenpinta oli arvattavasti kovettunut suksenkantavaksi hangeksi.

Martti silmäili alas kylälle ja joen valkopintaiselle uomalle, joka ulottui silmän kantamattomiin. Vaarojen kupeilta hohtivat valkoisen huurteen peittämät puut ja pohottivat kilokalliot. Minkäänlaista liikettä ei näkynyt tieltä, ei hiihtäjää vielä joen jäällä, eikä kylältä noussut vielä savuja.

Martti silmäili idän puolelle, josta ei näkynyt muuta kuin korkea, kallioinen vaaran kylki ja ylempänä taajaa kuusikkoa. Ei näkynyt vielä aamunvinkkaa taivaan rannalla, vaikka taivaan kansi oli jo vaalennut ja ennusti päivän tuloa. Hän silmäsi samalla lämpömittariin ja näki, että se näytti vain yhden asteen kylmää.

Ei ollutkaan ollut tarpeeksi kylmä yö. Hangen pinta ei ollut kovettunut kyllin kestäväksi, varsinkaan kun edellisen päivän suvi ei ollut oikein tuntuva.

Ennen auringon nousua oli Kivi-Ollin pitänyt tulla metsäherralle ilmoittamaan, oliko mahdollista lähteä karhua kiertämään. Mutta eipä häntä kuulunut.

Martti pyyhkäisi unen pois silmistään ja alkoi pukeutua.

Olli oli ehkä vakoilemassa metsässä, kuinka hanki kantoi, mietiskeli hän. Kyllä ukko oli siksi toimelias — ja siksi innokas metsästäjä. Ja niin olivat edellisenä iltana tuumineet. Moneskohan karhu jo olikaan tämä, jota Ollin kanssa aikoi ahdistella, jatkoi Martti mietteitään.

Niin. Olipa hänellä tarkat tiedot siitä, sillä jokaisen karhujahdin hän oli kirjoittanut päiväkirjaansa. Olihan niitä jo!

Ja nämä kymmenen vuotta olivat kuluneet täällä Pohjolassa kuin unennäkö. Elämä oli tuntunut keveältä täällä, aika kulunut lentävin siivin, ja kului kai näin vastakin… kului kohden kuolemaa… tällä lailla, hiljaisesti, tyynesti iankaikkiseen lepoon…

Oli omituista, että näin kevään tullen Martin vieläkin tapasi surumielisyys, joka oli häneen nuorena lyönyt leimansa ja tehnyt hänestä vakavan, harvoin hymyilevän miehen. Näin keväisin hänet kuitenkin aina tapasi surumieli, ikävä ja onnen kaipuu; ne olivat kasvattaneet hänen sieluunsa toisen maailman, joka ei ollut missään yhteydessä tämän maailman eikä sen elämän kanssa, jota hän eli… Hän sallikin noiden rakkaiden unelmain tulla, antoi muistinsa ja tunteittensa vaeltaa kultaiseen nuoruuden aikaan ja vieläkin haaveksia olleista onnen hetkistä…

Martti peseytyi. Ja vaikka hänellä ei ollut tapana hiuksiaan harjatessa katsella kuvastimeen, sattui hän sen nyt tekemään.

Hän oli kookas, keski-ikäinen mies; kauniiden, miehekkäiden kasvojen totisuutta tehostivat