Autio talo

By Viljo Kojo

Viljo Kojon tyylipuhdas talonpoikaistarina tuhoutuvasta suvustaJuho Pöystin talon portaille ilmestyy eräänä yönä nälkiintynyt, sairas mies pyytämään leposijaa. Hän on Juhon nuorempi veli Matti, joka lähti 20 vuotta sitten pakoon lakia ja katosi. Nyt Juhon on päätettävä, vaarantaako hän oman maineensa auttamalla veljeään vai hylkääkö hän tämän lähes varmaan kuolemaan.Tästä alkaa alamäki – vai alkoiko se jo 20 vuotta sitten, kun Matti ja Juho kohtasivat metsätiellä miehen, jolle kävi huonosti?Autio talo palkittiin valtion kirjallisuuspalkinnolla 1919.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 2, 2023
• ISBN: 9788728573983

Book preview

Autio talo

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1917, 2023 Viljo Kojo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728573983

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I.

Myöhäisenä lokakuun iltana kulki kumara mies kuluneissa vaatteissa kirkon ohi kääntyen kiviaidan kulmasta vasempaan eroavalle kyläntielle. Läheisten talojen ikkunoista puskihe tien yli kirkkaita valojuovia, joiden kohdalla kulkijan lippalakkinen pää painui entistä syvemmälle paltonkauluksen suojaan. Hän näytti häpeävän kurjaa asuaan ja pelkäävän, että joku näkisi hänen valjut kasvonsa ja syvistä kuopista tuijottavat kelmeät silmänsä. Hän yski alituiseen pitäen vilusta sinertyneen, laihan ja likaisen käden rintansa päällä. Vilkuili arasti ympärilleen ja kiiruhti voimattomia askeleitaan valon kohdalla.

Päästyään tiheimmästä taloryhmästä erillään olevan suuren, vanhan ja vauraalta näyttävän kartanon kujansuuhun, seisattui hän kuin miettimään, menisikö taloon vai kulkisiko edelleen kyläntietä. Talosta paistoivat kirkkaat tulet. Mutta pienintäkään ääntä ei kuulunut tyynessä yössä. Ei edes lehmän ynähdystä navetasta. Taivas näytti vähitellen kirkastuvan. Syttyi tähti toisensa jälkeen ja lammikot ja rapakot alkoivat vetäytyä riitteeseen. Mies tunsi vilunväreitä siinä kujansuussa seistessään ja liikahti pari askelta kartanoon päin. Sitte hän pysähtyi, katseli korkeita honkaisia portinpylväitä, kyyristyi, kopeloi kädellään oikeanpuoleisen juurta. Siinä oli ennen ollut rako, johon käsi oli väljästi sopinut. Nyt siihen oli työnnetty litteä kivi. Samassa kuului oven narahdus. Joku kulki pihan yli sulkemaan eloaitan ovea. Joku keski-ikäinen nainen, jonka askeleet rouskuivat jähmettyneellä hiekalla. Sulkijan mentyä kiiruhti mies tuvan ovelle, nykäsi, jäi odottamaan ja yskähteli. Kun ei mitään kuulunut nykäsi uudestaan kovemmin. Tuvan ovi lonksahti. Kuului miehen ääni:

— Kuka on?

— Tuttuja ollaan, oli heikko, kähisevä vastaus.

Hiljaisuus.

Sitte raotettiin ovea hitaasti.

— Tuttuja? ihmetteli aukaisija.

— Niin … on ainakin oltu … parikymmentä vuotta sitten …

Isäntä laskeutui rappusille nähdäkseen paremmin vieraan kasvot. Kalpeassa tähtien valossa näyttivät ne harmailta kuin kuolleen. Miehet jäivät katsomaan äänettöminä toisiinsa. Hetken kuluttua peräytyi isäntä askelta ylemmäksi tuijottaen hämmästyneenä rappujen edessä seisovaan ja kuiskasi:

— Matti?

Toinen nyykäytti, suupielien vääntyessä merkilliseen, itkunsekaiseen hymyyn.

— Mitä sinä täällä teet?

— Tahdon kuolla täällä … kotona …

— Luuletko olevasi turvassa, mieletön.

— En elä monta päivää … Piilota minut mihin hyvänsä siihen asti.

— Siitä sinä et välitä, että kaikki vuosien hautaamat juorut alkaisivat sinun hautajaispäivänäsi kiehua minun ja minun perheeni ympärillä, poikienkin, jotka ovat syyttömät, tietämättömät.

Toisen pää aleni, leuka nojasi likaiseen paltonrinnustaan. Hän näytti miettivän. Asentoaan muuttamatta kysyi hän hiljaa:

— Montako lasta sinulla on?

— Kolme poikaa.

— Katrinko sinä nait sitte?

— Niin. — Hänenkin tähtensä pitäisi sinun ymmärtää …

— Niin … mutta en jaksa kulkea eteenpäin. Olen kävellyt vuorokauden melkein pysähtymättä kuumeisena … nälkäisenä … yötä minun täytyy saada olla …

— Jos lupaat olla vaiti kaikesta, olla tuntematta minua …

Mies alkoi nousta rapuille, kumartui sitte ja pyyhkieli hyvin huolellisesti hajalliset kenkänsä varpaluudalla.

Isäntä asettui kuitenkin ovelle:

— Katrihan tuntisi … Sinä et saa tulla.

Silloin kuohahti toisessa. Hän koetti oikaista itseään, hänen kätensä tärisivät ja äänensä vapisi:

— Entäs sitte! Minulla oli tietääkseni kerran suurempi oikeus häneen kuin sinulla. Ja tämä talo on yhtä hyvällä syyllä minunkin. Osani tässä on minullakin. Mutta sitä minä en pyydä. Pyydän vain yösijaa, ja sinä ilkeät kieltää … Minä en lähde …

Hän kompuroi päättäväisesti rappuja ylös, kunnes oli aivan kiinni veljessään, joka seisoi liikkumattomana, vihasta kalpeana.

— Roisto! sähisi isäntä.

— Et ole parempi … Sinulta vain puuttui rohkeutta silloin, kun kaikki oli tulossa ilmi … Rahat sinulle kelpasivat … Minä en paljoa saanut …

Toinen ei vastannut. He seisoivat sanattomina, vihaa säkenöivin silmin, rinta rintaa vasten, veljekset, tavattuaan toisensa kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Nuorempi oli nyt tullut kerjäläisenä, sairaana, loppuun palaneena, ja vanhempi kielsi häneltä yösijan.

Keskellä vihaansakin lienevät he ihmetelleet, miten oli mahdollista, että he nyt näin seisoivat. Olivathan he kerran olleet herkkiä, rakastaneet toisiaan niinkuin vain veli voi veljeänsä rakastaa. Mutta vanhempi tiesi, että hänen ja hänen lastensa elämä on hukassa, jos tuo raihnas, lakia piileskellyt mies tunnetaan hänen veljekseen. Kaikki epäluulot, jotka hän oli rehellisyydellään ja ahkeruudellaan saanut torjuneeksi päältään, hautaisivat hänet auttamattomasti, ja juuri nyt, kun oli alkanut uskoa saavansa rauhalliset vanhuuden päivät. Hän katsoi veljensä harmaita kasvoja, sisäänpainunutta rintaa ja lasimaisia silmiä, jotka seisoivat tummissa kuopissaan, ja hänestä tuntui, ettei sellaisen miehen elämä paljoa maksaisi. Ja kuitenkin saattaisi se tuhota hänen kolmen poikansa onnen.

— Nyt alan käsittää, millainen olet pohjimmaltasi, jatkoi nuorempi katkerasti. — Luulin sinua hyväksi, uskoin sinun ansainneen onnen, jota paitsi minun on täytynyt jäädä ja rauhattomana piileskellä kurjimmissa sopukoissa. Uskoin pitkin yötä harhatessani, että saisin rauhassa kuolla … siellä, missä olen kerran ollut hyvänä ihmisenä, nuorena, toivorikkaana … kuolla ymmärtävän, säälivän veljen luona … sinä et ole enää veli … kova ja raaka, vieras …

— Ole kähisemättä, keskeytti toinen.

— En, minä tahdon huutaa koko maailmalle …

Vanhempi painoi kätensä hänen suulleen, puristi toisella