Neuvostovakoilijatar

By Juhani Konkka

Eletään 1940-luvun alkua inkeriläisten vanhoilla asuinalueilla, Pietarin kupeessa. Pekka on 17-vuotias inkeriläinen, joka asuu kotikylässään isoisänsä kanssa. Sota Suomen ja Venäjän kanssa on edelleen käynnissä, ja inkeriläiset ovat Suomen puolella. Kun Pekan kotitaloon eksyy haavoittunut Venäjän armeijan kapteeni, Pekka joutuu erikoiseen tilanteeseen. Mies paljastuu armeijan karkuriksi ja omien sanojensa mukaan hän on Suomen puolella. Hänellä on tärkeää taktista tietoa, joka pitää saada vietyä Suomeen. Pystyykö Pekka auttamaan kapteenia, jotta tieto saadaan ajoissa perille? Pian Pekka on keskellä jännittävää seikkailua. Hän tutustuu myös viehättävään Ninaan, joka herättää Pekassa kuitenkin ristiriitaisia tunteita. Keneen Pekka voi luottaa?Neuvostovakoilijatar on jännittävä romaani Juhani Konkalta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 4, 2022
• ISBN: 9788726856071

Book preview

Neuvostovakoilijatar

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

Copyright © 1942, 2022 Juhani Konkka and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726856071

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kahdeksantoista kilometrin päässä Pietarista pohjoiseen, sen suuren ampumaradan varrella, joka ulottuu Poligonin esikaupungista aina Laatokan rannoille asti, on Kiurumäen kylä. Kylän itäisessä päässä, erillään muista taloista, miltei koskettaen ampumaradan laitaa, on Mattilan talo. Talosta on vain parisensataa metriä viertotielle, joka näiltä paikoin katkaisee ampumaradan poikkisuunnassa lähteäkseen sitten loivasti kiemurtelemaan kohti Miikkulaisia, ja korkeintaan puolitoistasataa metriä kapearaiteiselle rautatielle, joka kulkee ampumaradan läntistä laitaa Poligonista Vuoleenjärvelle.

Talo oli aikoinaan ollut kylän varakkain. Toistakymmentä vuotta sitten sen perhe: isäntä, emäntä ja kaksi pientä lasta, Pekka ja Saima karkotettiin Siperiaan. Vain isoisä jäi karkottamatta, koska hän sattui sillä hetkellä olemaan seitsemän kilometrin päässä Liipitkassa varsiluutia tekemässä ja viipyi siellä monta päivää. Hänet jätettiin yksin asumaan taloa, joka kuitenkin ryöstettiin putipuhtaaksi. Sen aitat, navetta, talli ja toinen iso tupakin siirrettiin naapurikylään paikallisen kolhoosin käyttöön. Samoin tehtiin talon uudelle asuinrakennukselle, joka oli jo pitkän aikaa viereisellä mäenkukkulalla odotellut valmistumistaan. Se siirrettiin kirkonkylään lähelle neuvostotaloa.

Talon isäntä kuoli Siperiassa, emäntä paluumatkalla Siperiasta. Kotiin pääsivät ainoastaan Pekka ja Saima, joista Pekka oli silloin yhdeksänvuotias, Saima seitsemänvuotias. Saiman vei mukanaan vanhin sisar, joka oli Pietarissa naimisissa erään virolaisen kommunistin kanssa, Pekka jäi isoisän kanssa vanhaan kotiin.

Sinä iltana, josta tämän kertomuksen tapahtumat alkavat, oli Mattilan Pekka, vahvaksi ja kookkaaksi varttunut seitsemäntoistavuotias nuorukainen, viipynyt tavallista kauemmin kolhoosin töissä. Kun hän saapui kotiin, oli isoisä jo ollut saunassa. Pekka kylpi yksinään ja vilvoitteli höyryävää ruumistaan saunan edustalla. Kaunis toukokuinen päivä oli vaihtumassa sateiseksi yöksi. Viertotietä, joka tältä kohtaa näkyi monien kilometrien pituudelta, vyöryi pohjoista kohti pitkä autokaravaani; viime vuorokausien aikana niitä olikin mennyt lakkaamatta. Tykkejä ja ammuksia ne kuljettivat, se oli helppo nähdä. Jotakin oli taas tekeillä. Aikoiko Neuvostoliitto jälleen hyökätä Suomea vastaan, niin kuin toissa talvena? Silloinkin kulki Suomeen päin lakkaamatta autoja ja tankkeja, junat kuljettivat miehiä ja tavaraa ja paluumatkalla toivat miltei joka päivä haavoittuneita.

Niinä talvikuukausina Pekka oli elänyt miltei ainaisen kiihkon vallassa. Pieni Suomi, jolta Inkerin kansa oli odottanut apua yli kaksikymmentä vuotta, taisteli yksin jättiläismäistä Venäjää vastaan. Naapurin mummo, jonka Suomessa oleva pojanpoika oli takavuosina lähettänyt hänelle paketteja, rukoili lakkaamatta Suomen puolesta, ja Mattilan isoisä murahteli tuon tuostakin itsekseen: »Taavetti voittaa Koljaatin». Sodan alussa ohimatkustavat punaupseerit ja sotilaat kerskuivat, että Suomi nujerrettaisiin viidessä päivässä, mutta kuukaudesta kuukauteen kantautui jostakin Tapparin suunnalta tykkien jylinää ja miltei joka päivä vietiin haavoittuneita Pietariin. Ukot alkoivat jo keskenään kuiskailla, ettei se Suomen nujertaminen taidakaan olla niin helppoa.

Pekka olisi tahtonut silloin toimia. Kilometrin päässä pohjoisessa oli joki, jonka maantie ja rautatie ylittivät; sillat olisi voinut räjäyttää ja tehdä bolshevikeille muutakin kiusaa. Räjähdysaineita, jopa valmiita miinoja olisi voinut varastaa vaunuista, joita aina oli tuossa lähimmällä asemalla. Mutta ei ollut ketään, joka olisi neuvonut sellaisessa työssä. Luotettava toveri puuttui eikä kenellekään uskaltanut aikomuksistaan puhua. Kunpa olisi edes Mikko-veli pistäytynyt Suomesta käymään. Ennen sotaa hän käväisi kotona silloin tällöin, mutta sodan aikana lienee pääsy ollut vaikeata tai ehkä Mikko itsekin oli taistelemassa bolshevikkeja vastaan. Vasta sodan jälkeen hän tuli, hänellä oli mukanaan eräs suomalainen mies; sillä matkallaan he pistäytyivät Pietarissakin. Syyspuolella kesää hän kävi toisen kerran, talvella teki kolmannen retken. Pekka pyrki joka kerta hänen mukaansa lähteäkseen Suomeen, mutta Mikko ei siihen suostunut; hän sanoi, että täytyyhän hänellä olla kotipuolessa luotettava paikka, mihin tulla lepuuttamaan väsyneitä raajojaan ja kylpemään matkavaivat pois luistaan. Lisäksi hän suhtautui synkästi Suomen vastaiseen kohtaloon. »Jos ryssä hyökkää toisen kerran ja joudumme taistelemaan yksin, niin emme kestä. Suomesta tulee silloin osa Neuvosto-Venäjää. Odota nyt jonkin aikaa. Katsotaan, millaiseksi tilanne kehittyy. Sinä olet nuori poika, on sinulla vielä aikaa paeta Suomeen.» Näin oli Mikko puhunut.

Istuessaan siinä saunan edustalla Pekka oli kuulevinaan ammuntaa. Aluksi hän luuli, että laukaukset kantautuivat Kuolemankankaalta, jonne jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan oli tuotu Pietarista kuolemaantuomittuja teloitettavaksi, mutta terästettyään kuuloaan hän saattoi todeta, että ammunnan lähtökohta oli paljon oikeammalla, jossakin Rääpyvän metsän laidassa. Rupeamatta arvailemaan, mikä oli ammunnan syynä, Pekka puki alusvaatteet ylleen ja meni tupaan nukkumaan. Isoisä kuorsaili siellä täyttä päätä. Yskähdettyään sen merkiksi, että oli kuullut Pekan tulon, hän jatkoi kuorsaamistaan. Pekka heittäytyi risaiselle olkipatjalleen, veti kuluneen tilkkupeitteen suojakseen ja vaipui kohta sikeään uneen.

Aurinko oli juuri nousemassa, kun isoisä herätti Pekan.

— Kuule, poika, sanoi hän. Joku ryökäle kopistelee saunassa.

— Anna minun nukkua, mutisi poika.

Isoisä jätti hänet rauhaan, veti pahoin kuluneiden huopatossujen puolikkaat jalkaansa ja lähti ulos. Rohkeasti hän meni saunalle, aukaisi oven ja perääntyi samassa. Saunanpenkillä istui punaupseerin varusteisiin pukeutunut mies ja ojensi pistoolia häntä kohti. Nähtyään, että tulija olikin vain vanha ukko, outo mies pani pistoolin viereensä penkille, mitä tehdessään hän äänekkäästi valitti.

— Isvinitte, ja ranenyj, sanoi hän ikäänkuin anteeksi pyytäen.

Vanhus raapi korvallistaan. Mitä tekemistä tuolla punakomandiralla oli täällä heidän saunassaan? Ja mitä hän valitti? Missä hän oli haavoittunut?

Ukon teki mieli tehdä nämä kysymykset miehelle, mutta hänen venäjänkielen taitonsa oli jokseenkin olematon, niin kuin yleensä vanhemman puolen inkeriläisten. Siihenkin vähään, mitä hän osasi, hän sekoitti puoleksi suomalaisia sanoja.

— Mitä hölmistyit? jatkoi punaupseeri ryssäksi. Älä pelkää, en tee sinulle pahaa. Olen avun tarpeessa.

— A mie nje umeju siun kanssais gavoritj, sanoi vanhus. Mie mänen kutsumaan vunukan, hiä budetj siun kanssais gavoritj.

— Stoi, vastasi mies heikolla äänellä, mutta käskevästi. Minkälainen pojanpoikasi on? Onko hän iso? Onko hän bolshevikki?

— Pieni, pieni on minun vunukkani. Mikä bolshevikki hän on! Ei mikään bolshevikki. Puolueettomia olemme kaikki.

— No, mene.

Tuokion kuluttua ukko palasi Pekan seurassa. Mies saunan penkillä oli jälleen tarttunut pistooliin, mutta Pekan ilmestyttyä ovelle laski aseensa vierelleen penkille. Poika tarkkaili tutkivasti outoa miestä. Tämä oli korkeintaan kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, leveäharteinen, kasvot sileiksi ajellut ja leuassa tarmokas piirre. Hän oli hyvin kalpea, sen saattoi nähdä saunan hämärässä valossakin; hänen silmänsä paloivat omituisesti. Pekka tunsi ensi silmäykseltä häntä kohtaan sääliä.

—