Lumottu morsian

By Juhani Konkka

Kun taiteilija Hannu Ahava katselee nukkuvaa puolisoaan Esteriä, hän tuntee ärtymystä. Esterillä on ennenkin ollut huonoja jaksoja, mutta ne ovat olleet lyhyitä. Nyt Esterillä on ollut univaikeuksia jo kolme viikkoa. Samalla vaimo on muuttunut vihaiseksi ja tiuskivaksi, ja erityisesti parin lapset saavat tästä osansa. Pian vaimo alkaa myös puhua sekavia ja uskoo kaikkien ihmisten olevan häntä vastaan. Hannu ymmärtää, että Esterin mieli on särkymässä – ja pariskunnan avioliitto joutuu kovalle koetukselle.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 16, 2021
• ISBN: 9788726856019

Book preview

www.egmont.com

I

I

Kello oli puoli seitsemän; kevätauringon säteet lankesivat leveästä ikkunasta vinosti nurkassa seisovan maalaustelineen keskeneräiseen tauluun, kun Hannu Ahava heräsi, ojentautui suoraksi vuoteellaan ja käänsi päätään nähdäkseen vaimonsa.

Ester nukkui heteka-sängyn toisella puoliskolla: hän makasi vasemmalla kyljellään, vasen käsi posken alla, oikea jossakin peitteen sisällä. Mies katsahti hieman huolestuneena noita tummien kulmakarvojen ja pitkien silmäripsien varjostamia kapeita kasvoja, jotka näyttivät unessa niin seesteisen rauhallisilta: se pysty juovakin kulmakarvojen välissä, joka viime aikoina oli ollut tavallista syvempi ja korkeampi, oli nyt miltei kokonaan tasoittunut. Ester väitti miehestään, että tämä nukkui suu auki ja sen vuoksi oli kovin typerän näköinen; Hannu totesi nytkin, että Ester oli nukkuessaan paljon viisaamman ja levollisemman näköinen kuin valveilla. Ja silloin, kun Ester oli kaikkein pahimmalla ja ärtyisimmällä tuulellaan Hannu toivoi, että hän olisi nukkunut mahdollisimman kauan.

Mutta juuri sellaisina aikoina hän olikin huonounisin.

Tavallisesti Esterin pahantuulisuus oli kestänyt pari kolme päivää, aina ei sitäkään, mutta nyt se oli vaivannut häntä jo kolmatta viikkoa ja ilmennyt huolestuttavan raskaana: hän kiukutteli aiheetta, tiuski lapsille ja komenteli heitä, poltteli yhtenään savukkeita, vaipui joskus vaiteliaana tuijottamaan eteensä tai pelasi pasianssia kuin epätoivon vimmalla. Tietysti hän oli tänäkin yönä valvonut hyvin kauan, koska kortit olivat levällään pöydällä, tuhkakuppi kukkuroillaan savukkeen pätkiä ja huoneen täytti vielä nytkin tunkkaantunut tupakansavu.

Tuokion ajan Hannu ajatteli hiipiä avaamaan ikkunan, mutta ei kuitenkaan rohjennut sitä tehdä: Ester olisi herännyt ikkunan saranoiden kitinään, ja viime aamuina hän oli yhä pahemmin kiukustunut, jos hänet herätettiin ennen kello kahdeksaa. Hannu nousi kuitenkin ja hiljaisin askelin, vain pelkkä yöpuku yllään, hiipi toiseen huoneeseen, jossa lapset nukkuivat. Kohta kun hän oli äänettömästi painanut oven jäljessään kiinni, kohosi huoneen oikealta seinältä sängystä punertavatukkainen, kiharainen tytön pää, siniset silmät hymyilivät virkeinä ja raikkaanpunaiset huulet kuiskasivat hiljaa:

— Huomenta, isä.

Sinikka tyttö oli yhtä aikainen kuin isäkin: jo neljännestunnin ajan hän oli ollut hereillä ja katsellut kuvakirjoja, joita isä viime aikoina oli iltaisin varannut tuolille hänen sänkynsä viereen kokonaisen pinkan. Kun isä oli hellästi puristanut häntä poskesta, hiipivät he yhdessä herättämään Pentti pojan, joka nukkui peukalo suussa omassa korkealaitaisessa rautasängyssään huoneen vastakkaisella seinällä. Isä katkaisi kylpypyyhkeestä langanpätkän, jolla hän rupesi kutittelemaan pojan poskea ja nenänalustaa, ja kun poika alkoi väännellä kasvojaan ja huitoa nyrkeillään kuin karkottaen kärpäsiä, täytyi Sinikan nauraa hihittää hiljakseen. Mutta poikapa ei suonutkaan kiusaajilleen pitkää iloa: pian hän avasi suuret silmänsä ja alkoi iloisesti hymyillä.

— Oletko taaskin märkä? — kysyi isä kuiskaten.

Poika räpytti myöntävästi silmiään, ja iloinen hymy vaihtui häveliääksi, mutta itkuun ja pelkoon ei ollut mitään syytä: ei isä suuttunut eikä haukkunut, vaikka hän olikin märkä; äiti se pahalla tuulellaan ollessaan torui ja löi vielä kämmenelläänkin takamukseen. Isä vain sieppasi kainaloonsa ja kiidätti kylpyhuoneeseen, jossa märkä yöpuku riisuttiin ja poika sai pikaisen huuhtelun. Niin oli tapahtunut kaikkina aamuina. Niin tapahtui nytkin.

Sillä aikaa Sinikka itse riisui yöpaitansa, jotta se ei olisi leikin aikana tiellä. Jokainen aamu aloitettiin leikkimällä. Tänä aamuna isä asettui nelinkontin lattialle ja otti suuhunsa pakettinarusta tehdyt ohjakset, lapset kiipesivät selkään, Sinikka tarttui ohjaksiin, ja sitten isä lähti ryömimään ympäri huonetta, ja se oli niin hauskaa, että teki mieli kirkua ääneen, mutta ei uskaltanut: äiti olisi voinut herätä ja tulla kieltämään, ja silloinhan leikki olisi pitänyt lopettaa. Kaikkein hauskinta ja jännittävintä oli se, kun isä tarttui nilkkoihin ja alkoi pyörittää — vuorotellen kumpaakin lasta — suuressa kaaressa niin että pää miltei hipoi seiniä ja ilma suhisi korvissa. Ei kukaan muu olisikaan saanut pyörittää sillä tavoin kuin isä: isä kyllä piti niin lujasti kiinni, ettei tarvinnut edes pelätä putoavansa, ja vaikka äiti oli monesti moittinut isää sellaisesta hurjasta leikkimisestä, pitivät lapset siitä eniten.

Leikin aikana oli viime aamuina koetettu olla mahdollisimman hiljaa, mutta eihän se aina onnistunut, ei nytkään. Kun isä oli heittänyt Pentin korkealle ilmaan ja sitten siepannut hänet käsiensä varaan, pääsi pojalta iloinen kirkaisu. Isä rypisti silloin kulmiaan ja Sinikka ravisti moittivasti päätään, mutta oli jo myöhäistä: viereisestä huoneesta kuului valittava huudahdus:

— Olkaa siellä hiljaa!

Kaikki kolme jähmettyivät paikoilleen ja lasten kasvoilla käväisi hämmennyksen varjo, mutta tuota pikaa niiltä kuvastui entinen ilon ja innostuksen hehku ja he olivat valmiit jatkamaan temmellystä. Isällä ei kuitenkaan ollut enää halua: hän vei lapset kylpyhuoneeseen ja antoi kummallekin suihkun, ja sekös oli kovin hauskaa.

Kuivattuaan lapset isä kantoi heidät olkapäillään takaisin huoneeseen, missä alkoi pukeutuminen. Sinikka kyllä osasi pukeutua melkein omin neuvoin, mutta Pentistä ei siihen vielä ollut. Sinikkaa ei tarvinnut auttaa kuin liivin selkänappien sulkemisessa ja kengännauhojen sitomisessa, Pentti ei kyennyt paljon muuhun kuin vetämään kengät jalkaansa. Mikä kenkä kuului vasempaan ja mikä oikeaan jalkaan, sitä hän ei tietenkään erottanut, ja kun hän oli saanut ensimmäisen kengän neuvottuun jalkaan, juoksi hän toinen kenkä kädessään isän luo ja kysyi:

— Mihinkä jalkaan tämä tulee?

Sellainen tietämättömyys pyrki Sinikkaa jo harmittamaan.

— Hupsu poika, hän sanoi.

Sinikka sai tänään ylleen punaisen puvun, jonka kaula-aukko oli koristeltu mustin kukkasin, Pentti vihreän samettipuvun, jota hän vielä katseli hyvinkin karsaasti, koska se oli melkoisen uusi. Kummankin puvun äiti oli itse ommellut.

— Minä pidän teistä, sanoi isä katsellen lapsiaan nauravin silmin.

Ja olivathan ne sievännäköisiä lapsia, niinkuin yleensäkin useimmat lapset. Tyttö, neljä- ja puolivuotias, oli vartaloltaan solakka, samanlainen kuin äitinsäkin, ja äidin olivat myöskin puhdasviivaiset sääret ja kapeat kädet, mutta kasvot olivat kuin isän: suora, leveähkö nenä, täyteläiset huulet, joista alempi oli paksumpi ylempää, pienet siniset silmät, punaiset kiharaiset hiukset, vaaleat kulmakarvat ja kesakot nenänpäässä, kaikki oli kuin isältä jäljennettyä. Kolmannella oleva Pentti oli saanut isänsä hieman pulleahkon vartalon ja kasvoihinsa niin ikään isän piirteitä, mutta hänen tummat hiuksensa, pitkät silmäripset ja hyvin tummat kulmakarvansa olivat samanlaiset kuin äidin. Perheen sukulaiset pitivät häntä kauniimpana sisartaan: maitorupi, jonka hän oli sairastanut, oli nimittäin jättänyt hänelle helakansileän ihon.

Sinikan luonne alkoi jo näkyä, hänessä oli tarmoa ja taipumusta itsenäisiin tekoihin, poika oli vielä toistaiseksi jäljittelyasteella. Mitä tahansa Sinikka teki, Pentti toisti sen: jos tyttö naurahti tai yskähti, niin poika teki samoin; jos tyttö tahtoi voileipää, piti pojankin saada, vaikkei hän sitä sitten syönytkään; jos tyttö valitti jotakin kipua, alkoi poikakin uikuttaa. Se pojassa oli jo omaperäistä, ettei hän sietänyt uusia vaatteita. Sinikka iloitsi aito naisellisella tavalla jokaisesta uudesta puvusta, ja saatuaan sellaisen ylleen käyttäytyi koko sen päivän miltei arvokkaasti silitellen toisinaan pukuaan ihastuneena, mutta pojan ylle saatiin jokainen uusi pusero tai uudet housut vasta ankaran kamppailun jälkeen hänen koko ajan potkiessaan vastaan ja toistaessaan onnettomana: »Voi minua poika parkaa, voi minua!» Kului monta päivää, ennen kuin hän tottui uusiin vaatteisiin; sattuipa usein sellaistakin, että hän kiskoi ne yltään ja piilotti jonnekin nurkkaan.

Perheessä oli päiväapulainen, vanha Maija-täti, joka saapui vasta kahdeksalta; sen vuoksi isä oli viime aikoina keittänyt lapsille aamuisin puuroa, äidille ja itselleen samanaikaisesti kahvia. Syötettyään lapset ja työnnettyään heidät omaan huoneeseensa isä kantoi kahvitarjottimen äidin sängyn viereen tuolille.

Esterin silmät olivat kiinni, mutta hän ei enää nukkunut: sen huomasi siitä, että pysty juova kulmien välissä oli syventynyt. Mies kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi hiljaa:

— Kello on jo yli kahdeksan.

Vaimo säpsähti, avasi silmänsä ja virkkoi hermostuneesti:

— Älä peloittele!

— Enhän minä peloittelekaan. Sanoin vain, että kello on jo yli kahdeksan.

— Ei sitä tarvitse toistaa, vastasi Ester entistä ärtyisemmin.

Hannu kaatoi itselleen kahvia ja ryhtyen pureskelemaan voileipää jatkoi:

— En käsitä, mikä sinua oikein vaivaa.

Vaimo ei vastannut.

— Sinä olet nykyään niin kovin ärtynyt, vaikkei siihen pitäisi olla minkäänlaista syytä.

Vaimo ei vastannut nytkään.

— Lapset ovat terveitä. — Ei meillä ole pitkään aikaan ollut mitään rahahuoliakaan. — Eikä sinun työsikään ole sellaista, että se erikoisemmin rasittaisi …

— Ole vaiti, komensi Ester tiukasti.

Kuultuaan äitinsä äänen Sinikka raotti ovea ja työntäen päänsä esiin kysyi:

— Onko äiti jo helännyt?

Pentin pää Sinikan kainalosta toisti kuin kaiku:

— Onko äiti jo helännyt?

Tavallisesti he olivat saaneet tähän kysymykseensä lempeän vastauksen: »On, äiti on jo herännyt.» Silloin he olivat rynnänneet täydellä vauhdilla sisään: Sinikan tapana oli kiivetä äidin viereen ja painautua hänen kainaloonsa, Pentin sukeltaa peitteen alle äidin jalkojen juureen ja sanoa: »Minä olen äidin pieni hauva». Mutta tällä kertaa niinkuin monena aamuna perätysten äiti vastasi väsyneesti:

— Pysykää siellä!

Sinikka katsahti äitiin tarkkaavasti. Hän arvasi, että äiti oli nytkin huonotuulinen, mutta menettämättä vielä kokonaan toivoaan virkkoi anovasti:

— Emmekö saisi tulla äidin sänkyyn?

Pentti toisti saman, mutta se ei näyttänyt tehoavan äitiin, hän vastasi ärtyisästi:

— Leikkikää keskenänne!

Lapset kääntyivät alakuloisina ja vetivät oven jäljessään kiinni. Äiti nousi sängyssä istumaan ja ympäröiden polvet käsivarsillaan pysyi kauan liikkumattomana. Vihdoin hän kääntyi ja työnnettyään jalat vihreätupsuisiin tohveleihin alkoi juoda kahvia.

— Väsyttää niin tavattomasti, sanoi hän puraisten haluttomasti pienen kappaleen voileivästä.

— Kävisit ajoissa nukkumaan, huomautti Hannu.

— En saa unta.

— Polttaisit vähemmän.

— Ei se auta.

— Auttaa varmasti. Kun minä tupakoin hyvin paljon, olin huonouninen, mutta kun vähensin tupakoimisen kymmeneen savukkeeseen päivässä sain erinomaiset unenlahjat.

— Tuon sinä olet sanonut jo satoja kertoja.

— Tuskinpa nyt satoja …

— Viime aikoina miltei joka aamu.

— Sinun parastasi minä tarkoitan.

— Omilla rahoillani minä ostan tupakkani, en ole sinulta pyytänyt.

— Poltat nykyään aivan liian paljon. Puolitoista laatikkoa päivässä. Tupakka on hermomyrkkyä, erikoisesti juuri naisille.

— Älä esitelmöi!

— Hermosi rauhoittuisivat, jos lopettaisit tupakoimisen ja vähentäisit kahvinjuontia.

— Älä sekaannu sellaiseen mitä et laisinkaan ymmärrä.

— Olkoon, etten ymmärrä. Mutta moni tiedemies on todistanut samaa.

— Ja sinä uskot siihen mitä joku typerä professori kirjoittaa, virkkoi Ester tyhjentäen kahvikuppinsa.

— Eihän sellainen, joka jaksaa kohota professoriksi asti, voi olla typerä, huomautti Hannu säyseästi täyttäen Esterin kupin uudelleen.

— Professorien joukossa on yhtä typeriä kuin sinäkin.

— En käsitä sinua …

— Et, koska olet niin typerä.

— En käsitä. Ennen olen voinut keskustella kanssasi rauhallisesti mistä asiasta hyvänsä, mutta nyt sinä kiihdyt jokaisesta sanasta.

— Tuo sinun tylsä jaarittelusi se saa minut kiihtymään. Pysy vaiti.

Hannu kohautti olkapäitään ja vaikeni. Ester vilkaisi kirjakaapin päällä olevaan herätyskelloon, heitti ylleen suurikukkaisen aamuviitan ja sytytettyään savukkeen kiirehti kylpyhuoneeseen.

Kymmentä vailla yhdeksän hän oli täysin pukeutunut. Tuuheat hiukset kammattuina, vihreä arkipuku yllään, hivenen punaa poskilla ja huulilla, väsyneet silmät boorivedellä pestyinä hän näytti virkeältä, jopa ihastuttavalta. Juotuaan vielä kupillisen haaleata kahvia hän huiskautti kättään ja siepattuaan eteisen naulakosta takkinsa lähti miltei juoksujalkaa raitiovaunupysäkille.

II

Rouva Ester Ahava työskenteli erään suuren tavaratalon kirjaston- ja arkistonhoitajana. Työ ei ollut millään tavoin rasittavaa, vaan pikemminkin liian helppoa: kirjastoa oli oikeus käyttää ainoastaan liikkeen johtajien ja vastuunalaisten työntekijöiden, ja näin ollen ei sinne päivän mittaan pistäytynyt montakaan henkeä, toisin päivin ei ainoatakaan lainaajaa. Lisätyönä Ester kirjoitteli mainostekstejä naisten vaatetustarvikkeista ja kosmeettisista aineista, mutta kun hänellä oli nopea kynä ja notkea tyyli, ei tämäkään työ vienyt kuin korkeintaan viisi tuntia viikossa — vaikka hän mainospäällikölle uskotteli, että häneltä meni jokaiseen tekstiin vähintään kolme tuntia päivässä. Aikaa lukemiseen, käsitöihin ja muihin harrastuksiin jäi riittävästi. Jo pienestä lähtien Ester oli ollut ahkera lukija, suurimmat osat vapaa-ajoistaan hän olikin istunut kirja kädessä, ja niinpä hän nytkin lueskeli sellaista, mikä vähänkin kiinnosti, virkaten samalla pitsiä tai kutoen lapsille sukkia ja käsineitä. Kyllästyttyään ajoittain lukemiseen ja käsitöihin hän valmisteli joko horoskooppeja tai pelasi pasianssia pyyhkäisten kortit heti raollaan olevaan pöytälaatikkoon kuultuaan käytävässä lähestyvät askeleet. Harmillisinta hänestä oli se, ettei kirjastossa saanut tupakoida: polttelemaan piti mennä toalettihuoneeseen, mutta eihän sinnekään voinut yhtenään juosta.

— Luultavasti en ole normaali tyyppi, koska minulla on taipumusta monenlaisiin eriskummallisiin harrastuksiin, oli Ester kerran sanonut miehelleen. Jo kuusitoistavuotiaana koulutyttönä hän oli osannut lähes kaksikymmentä erilaista pasianssia, nykyään ainakin viisikymmentä, useita sellaisiakin, joiden pelaamiseen tarvittiin kahdet kortit. Yhteen aikaan hän oli harrastanut spiritismiäkin, olipa kokeillut meedionakin, ja uskoi vahvasti, että yhteyden saaminen henkiolentoihin oli mahdollista.

Astrologiaan hän oli innostunut vasta kirjastonhoitajan toimessaan. Kirjasto sisälsi enimmäkseen liike- ja talouselämää koskevia erikielisiä teoksia, jonkin verran yleistä tietokirjallisuutta, vähän filosofiaa ja parisen sataa romaania, mutta kun johtajat ja osastopäälliköt olivat kartuttaneet sitä lahjoituksillaan, saattoi sieltä löytyä jokunen kirja miltä alalta tahansa. Erään vanhan osastopäällikkövainajan kirjasto oli joutunut sinne kokonaisuudessaan, joukossa kymmenkunta astrologiaa koskevaa teostakin, ja näiden salamyhkäinen viisaus se saikin Esterin ennen pitkää kokonaan valtoihinsa. Perehdyttyään tähtien kieleen Ester rupesi huvikseen valmistelemaan lähimpien työtovereittensa horoskooppeja, eikä kulunut kuukauttakaan, kun maine hänen taidostaan ja ennustajan lahjoistaan oli levinnyt liikkeen kaikille osastoille. Monet naiset rupesivat nyt juoksemaan kirjastossa kuin jonkun povariakan luona; Ester raotteli heidän tulevaisuuttaan, luvaten palkankorotuksia, sulhasia, lapsia, pitkää ikää ja onnellisia elinvuosia, ja olisi ansainnut hyvinkin sievät rahat, jos olisi välittänyt ottaa maksun. Maksusta hän kuitenkin aina kieltäytyi vastaten nauraen, että liikehän suoritti hänelle palkan ja että liikkeen ajallahan hän oli tämän ennustajantaitonsa saavuttanutkin.

Oltuaan nyt liikkeen kirjastonhoitajana puolitoista vuotta hän oli jälleen halukas vaihtamaan alaa. Mihinkään työhön hän ei jaksanut kiintyä pysyvästi. »Minä en ole sittenkään vielä löytänyt omaa elämäntehtävääni», hän sanoi kerran miehelleen, jatkaen seuraavassa tuokiossa puolileikillisesti: — »Ehkäpä minun on kirjoitettava se romaani, josta olen niin usein haaveillut, tai ehkäpä minun on tehtävä keksintö, josta on ihmiskunnalle ratkaisevaa hyötyä.»

Vanhemmat olivat tahtoneet Esteristä oppikoulun opettajaa. Vaikka Ester aina jyrkästi kapinoikin äitinsä tahtoa vastaan, kirjoittautui hän kuitenkin isänsä mieliksi yliopistoon, mutta luettuaan vuoden kirjallisuutta ja estetiikkaa siirtyikin Ateneumin piirustuskouluun ilmoittamatta vanhemmilleen asiasta yhtään mitään. Olihan hänellä edellytyksiä taiteilijaksikin, hän osasi piirtää hyvin ja käytti taitavasti värejä, mutta kaikki työnsä hän jätti keskeneräisiksi, eikä kulunut vuottakaan, kun hän jälleen vaihtoi alaa. Jo tyttökoulussa ollessaan hän oli toimitellut toverikunnan lehteä ja kirjoitellut pakinoita koulukaupunkinsa sanomalehtiin; kyllästyttyään taideopintoihin hän haki toimittajaharjoittelijaksi erääseen maaseutulehteen, sai paikan ja herätti pian huomiota iloisilla pakinoillaan, jotka itse kuvitti pilapiirroksin. Seuraavana kesänä solmittu avioliitto keskeytti sanomalehtiurankin, johon hän oli jo ehtinyt kyllästyä. Kodin järjestäminen ja sisustaminen, perheen talous ja sittemmin lapset tarjosivat ajoittain paljonkin työtä, mutta yhtäältä halu tehdä yhteiskunnassa jotakin tärkeämpää ja toisaalta taloudelliset huolet pakottivat etsimään ansiotyötä. Seitsemän vuotta kestäneen avioliiton aikana Ester oli ehtinyt olla jo monessa eri toimessa: tuomarin sihteerinä, kahdesti konttoristina, kansliaapulaisena eräässä sivistysjärjestössä, kartanpiirtäjänä, toisen kerran sanomalehtialalla, kirjastoapulaisena, viihtymättä ainoassakaan paikassa vuotta kauempaa, toisissa puoltakaan vuotta.

Syynä lähtöön oli aina tympeytyminen työhön ja kyllästyminen niihin ihmisiin, joiden kanssa hän joutui kosketuksiin. Mistä sellainen tympeytyminen ja kyllästyminen sekä niitä seurannut mielen ärtyneisyys oikein johtuivat, sitä hän ei kyennyt itsekään selittämään. Jos väsymys ja ärtyisyys valtasivat hänet keväisin, niin sen saattoi vielä selittää kevätväsymykseksi, mutta kun työstä eroamisia oli tapahtunut syksyisinkin, jolloin hän oli ollut mitä parhaimmassa ruumiillisessa kunnossa, niin se oli jo käsittämätöntä.

Tänä keväänä, kahden viimeisen viikon aikana tympeytyminen työhön oli ankarampaa kuin milloinkaan ennen. Aamulla herättyä pelkkä ajatuskin, että piti lähteä kirjastoon, aivan kuin lamaannutti jäsenet ja teki mielen ärtyisäksi. Nouseminen liiketalon toiseen kerrokseen, missä kirjasto sijaitsi, oli raskasta; tuntui aivan siltä kuin jalat olisivat puutuneet. Sellaisiin kirjoihin, jotka oli sidottu tummaan tai ruskeaan nahkaan, ei tehnyt mieli koskea, sini-, punatai keltakankaiset kirjat sen sijaan eivät synnyttäneet inhon puistatusta. Lainaajat, joita kirjastossa kävi niin harvoin, näyttivät sellaisilta kuin heillä olisi ollut jokin kavaluus mielessä: aina tuntui siltä kuin heidän näennäisesti kohteliaisiin sanoihinsa olisi sisältynyt joitakin kätkettyjä ilkeyksiä. Teki mieli räjähtää heille ja ilmoittaa, etteivät he enää koskaan saa tulla kirjastoon, mutta mitä voimakkaampana tämä halu valtasi Esterin, sitä kohteliaammaksi hän itsensä pakotti. Sellainen kohteliaisuus vaati suurta tahdonponnistusta: lainaajan poistuttua Ester pyyhki hiestyneitä kasvojaan, puuteroi ne ja kiirehti polttamaan savukkeen.

Saavuttuaan tänä aamuna työhön Ester tunsi olevansa niin väsynyt, ettei jaksanut ottaa edes pasianssikortteja pöytälaatikosta, eikä hänellä ollut siihen haluakaan: viime yönä hänestä oli alkanut näyttää, että patarouva katseli häneen karsain silmin ja ristiviitonen toi jostakin syystä mieleen hautausmaan. Noin puolisen tuntia hän istui kädet helmassa tuijottaen liikkumattomin silmin oveen välttääkseen katsomasta kirjoihin ja asiakirjakoteloihin, joita oli kaikilla seinillä lattiasta kattoon asti. Kuultuaan sitten kirjaston vieressä olevan liikkeen apulaisjohtajan huoneen oven käyvän ja sen jälkeen vaimeata keskustelua, jonka sanoja hän ei erottanut, hän ikään kuin heräsi jähmettyneisyyden tilastaan. Hän nousi pöydän äärestä ja asteli haluttomin askelin ikkunan luo, josta avautui näköala lehdettömien puiden ympäröimälle lasten leikkikentälle. Lumi oli kentältä sulanut jo pois, mutta paljastunut hiekka oli märkää, eikä puiston penkkejäkään ollut sijoitettu vielä paikalleen. Katukäytävällä vastapäätä kirjaston ikkunaa seisoi kaksi naista, joista nuoremman yllä oli musta lammasnahkaturkki ja vanhemman harmaalla karvakauluksella varustettu ruskea takki: keskustellessaan naiset vilkaisivat joskus liiketalon ikkunoihin. Katsellessaan heitä Esteristä alkoi tuntua, että naiset vilkuilivat nimenomaan kirjaston ikkunaan, ja seuraavassa tuokiossa hän teki päätelmän, että he olivat ehkä liikkeen osastopäälliköiden rouvia ja nyt panettelivat häntä. Naisten seisoskeleminen katukäytävällä alkoi ärsyttää Esteriä siinä määrin, että hänen teki mieli avata ikkuna, siepata hyllyltä kirja ja paiskata se naisten päälle. Hänen taistellessaan tätä ajatusta vastaan, joka hänestä itsestäänkin tuntui mielettömältä, naiset erosivat: vanhempi kääntyi oikealle, nuorempi yli kadun kohti liiketaloa, jonka alin kerros oli täynnään myymälöitä. Ester huokasi syvään ja otti käsilaukustaan savukkeen, joka tuoksui enemmän puuterilta kuin tupakalta, piteli sitä tuokion sormissaan kuin aikoen sytyttää, mutta pistikin sen työtakkinsa taskuun samoin kuin tulitikutkin. Ryhdistäytyen ovella kuin ravistellakseen harteiltaan väsymyksen hän astui käytävään ja selkä suorana joustavin askelin meni toalettihuoneeseen.

Palattuaan kirjastoon hän tapasi siellä nuoremman niistä naisista, jotka äsken olivat seisseet vastapäätä kirjaston ikkunaa. Ester ei voinut olla säpsähtämättä, ja nyt hänestä tuntui aivan varmalta, että naiset olivat äsken kadulla suunnitelleet häntä vastaan jotakin pahaa ja nuorempi oli saapunut sitä suorittamaan. Mitään poikkeuksellista naisessa ei ollut: ulkomuodoltaan hän oli pikemminkin miellyttävä kuin luotaan työntävä. Hänen pyöreät poskensa olivat raikkaanpunaiset, nenä oli suora ja herkkäviivainen, täyteläisissä huulissa oli sopiva määrä punaa, mutta ruskeat silmät katsoivat tutkivan pistävästi ja tummiksi värjättyjen kulmakarvojen välissä oli samanlainen vako kuin Esterilläkin. Katsellessaan hänen mustaa lammasnahkaturkkiaan, jonka napeista karva oli kulunut osittain pois, Ester oli tuntevinaan nenässään pässin hajua. Naisen päässä oli musta huopahattu, jollaiset olivat olleet muodissa kolme vuotta sitten; Ester, joka seurasi muotilehtiä, pani sen heti merkille.

— Tekö olette kirjastonhoitaja? kysyi nainen kimakalla, kovalla äänellä.

— Minä olen.

— Minä tahtoisin lainata Kantin »Käytöllisen järjen kritiikin», jatkoi nainen katsoen Esteriä pilkallisesti otsasta vyötäröihin asti.

Koska Ester ei tuntenut naista, teki hänen mieli kysyä, kuuluiko tämä niihin tavaratalon vastuunalaisiin työntekijöihin, joilla oli oikeus kirjaston käyttöön, mutta olettaen hänet jonkun osastonpäällikön rouvaksi, joista eräät poikkesivat kirjastoon, hän vastasi kohteliaasti:

— Epäilen, ettei meillä ole sitä kirjaa.

— Kyllä se on.

Saadakseen itsekin varmuuden Ester kääntyi selailemaan kortistoa tuntien koko ajan naisen piinaavan katseen selässään. Tuokion kuluttua hän ilmoitti:

— Ei ole. Meillä on ainoastaan Kantin »Siveysopilliset pääteokset».

— »Käytöllisen järjen kritiikki» sisältyy juuri siihen.

— Niinkö?

— Mikä kirjastonhoitaja te olette, kun ette näy tietävän, mitä kirjastossanne on? Miten kauan olette ollut toimessanne?

Naisen ylimielisen uhitteleva ja pilkallinen äänensävy suututti Esteriä aivan erikoisesti, mutta ärtyneessäkin mielentilassa hän pakottautui olemaan kohtelias asiakkaita kohtaan.

— Puolitoista vuotta, hän vastasi säyseästi.

— Siinä ajassa teidän olisi jo pitänyt perehtyä kirjaston sisältöön.

— Kortisto on epätäydellinen.

— Miksi ette täydennä sitä? Ette välitä toimestanne! Oletteko naimisissa?

— Olen.

— Onko teillä lapsia?

— On.

— Miksi ette sitten pysy kotonanne?

Ester ei vastannut; nainen jatkoi kysymyksiään:

— Mitä varten tuppaudutte työhön, joka ei teitä kiinnosta? Miksi riistätte leivän sellaiselta, joka voisi hoitaa tämän toimen suuremmalla pätevyydellä ja harrastuksella kuin te?

Ester otti käteensä imurin; hänen teki mieli singota se suoraan naisen kasvoihin, mutta kuitenkin hän vastasi miltei surumielisen hiljaisella äänellä:

— Suokaa anteeksi, mutta te teette minulle kysymyksiä, joihin minulla ei ole mitään syytä vastata. Minähän en teitä edes tunnekaan.

— Opitte pian tuntemaan.

— Siihen minulla ei ole halua. Oletteko edes liikkeen palveluksessa?

— Olen ollut ja tulen jälleen olemaan. Hakekaa kirja hyllystä ja antakaa se tänne.

— Annan sen sitten, kun olette jälleen liikkeen palveluksessa.

— Te kieltäydytte lainaamasta nyt? — huusi nainen ääntään korottaen.

— Jos lainaisin, niin rikkoisin kirjaston sääntöjä.

Nainen otti askeleen kohti Esteriä ja toisti sähähtäen:

— Te kieltäydytte?

Ester nousi tuoliltaan ja perääntyi parisen askelta.

— Henkilöille, jotka eivät ole liikkeen palveluksessa, minulla on lupa lainata kirjoja vain toimitusjohtajan tai apulaisjohtajan suostumuksella.

— Hyvä on. Tämän liikkeen tulevana kirjastonhoitajana minä otan kirjan omin luvin.

Nainen meni empimättä erään hyllyn luo, sieppasi arvelematta ruskeisiin kangaskansiin sidotun teoksen ja poistui ovelle. Siellä hän kääntyi, irvisti Esterille ja seuraavassa tuokiossa oli kadonnut.

Hänen outo käytöksensä ja varsinkin irvistyksensä sai Esterin hermot värisemään niin, että imurikin putosi kädestä lattialle. Ester seisoi pitkän aikaa paikallaan, joi sitten lasillisen vettä ja avasi tuuletusikkunan: yhäkin hänestä tuntui kuin huoneessa olisi viipynyt pässin haju, — vaikkei se ollutkaan muuta kuin pelkkä aistiharha.

Hetken kuluttua hänen huomionsa kiintyi apulaisjohtajan huoneesta kantautuviin ääniin. Äskeinen nainen oli nyt siellä. Ester sulki tuuletusikkunan, jottei kuorma-autojen kolina olisi estänyt kuuntelemista, siirtyi ovelle ja raotti sen, muttei voinut erottaa kirjaston puolelle kuin naisen alati kiihtyvän äänen. Joskus apulaisjohtaja sanoi jotakin rauhoittavaa. Keskustelu kesti noin kymmenen minuuttia. Vihdoin Ester oli kuulevinaan selvästi: »Minä en lähde täältä, ennen kuin olen saanut sen paikan, en lähde!» Tuokion kuluttua liikkeen vahtimestari alkoi lähestyä pitkin käytävää; hän meni apulaisjohtajan huoneeseen ja jätti oven auki.

— Neiti, olkaa hyvä ja poistukaa. — Ester kuuli nyt vahtimestarin äänen.

— Minä en lähde, ennen kuin johtaja on antanut minulle lopullisen vastauksen, huusi nainen.

— Hyvä neiti. — Nyt puhui apulaisjohtaja. — Minähän olen sanonut teille jo monesti, että jos mahdollisuuksia ilmenee, koetamme järjestää teille työtä.

— Minä en tahdo mitä työtä tahansa, vaan kirjastonhoitajan paikan, kirkui nainen.

— Mutta ettekö nyt käsitä, että se ei käy päinsä. Kirjastolla on hoitajansa.

— Hän on toimeensa kyvytön.

— Päinvastoin, hän hoitaa tehtävänsä erittäin hyvin.

— Kyvytön hän on, kyvytön, kyvytön! — huusi nainen.

— Neiti, olkaa hyvä ja poistukaa! — toisti vahtimestari ja luultavasti tarttui naisen käteen, koska tämä kiljahti:

— Näpit irti!

Ester raotti ovea vähän enemmän. Vahtimestari veti naista vasemmasta kädestä käytävään; nainen oli tarttunut oikealla kädellä ovipieleen kirkuen äänellä, jossa oli sekaisin itkua ja mieletöntä raivoa. Ovet kummallakin puolella käytävää alkoivat avautua, ja vahtimestari, joka suuresta koostaan huolimatta ei näyttänyt selviytyvän naisesta, sai pikaista apua. Johtokunnan sihteeri, pitkä solakka mies, irroitti naisen käden ovipielestä, mutta siitä tämä hurjistui niin, että potkaisi sihteeriä vyötäröihin. Mainospäällikkö, juureva leveäharteinen mies, sulki naisen takaapäin syliinsä. Muuan mieskonttoristi tarttui naisen potkiviin jalkoihin, ja sitten nainen neljän miehen voimalla kirkuvana ja rimpuilevana kannettiin alakertaan.

Ester seisoi yhä vieläkin vavahtelevana kirjaston ovella, kun apulaisjohtaja, iäkäs herra, joka harmaine kiilapartoineen ja kultasankaisine silmälaseineen muistutti enemmän jotakin professoria kuin liikemiestä, astui ovesta sisään kädessään Kantin »Siveysopilliset pääteokset» ja virkkoi hymyillen:

— Tämän kirjan se nainen taisi käydä lainaamassa teiltä.

— En minä lainannut, vastasi Ester hätäisesti. — Minä kieltäydyin, mutta hän otti omin luvin.

— Sen minä kyllä uskon. — Apulaisjohtaja ojensi kirjan Esterille.

— Kuka, kuka se nainen on? — kysyi Ester yrittäen tekeytyä mahdollisimman rauhalliseksi.

— Hän oli meillä pikakirjoittajana pari vuotta sitten. Tilapäisesti hän hoiti tätä kirjastoakin.

— Mistä syystä hän joutui pois?

Apulaisjohtaja osoitti etusormellaan otsaansa:

— Kalusto täällä yläkamarissa meni sekaisin.

— Kalusto? Sekaisin? Millä tavoin?

— No, sitä en minä pysty selittämään. Kerran eräänä päivänä annoin hänelle jotakin puhtaaksi kirjoitettavaa, hän täytti liuskat kaikenlaisilla järjettömyyksillä, eräänkin sanan oli jäljentänyt kymmeniä kertoja perätysten. Kun kysyin häneltä, miksi hän niin teki, hän vastasi, että käsky oli tullut tuolta ylhäältä, taivaasta. Hänen äitinsä toimitti hänet sairaalaan, mutta näyttää siltä kuin hän ei olisi vieläkään entisellään.

Johtajan poistuttua Esterin valtasi entistä suurempi levottomuus. Nainen oli siis sekapäinen, sellainenhan saattoi olla miten vaarallinen hyvänsä. Ester pelkäsi olla kirjastossa yksin. Vähän väliä hän kävi ikkunan luona kurkistamassa kadulle, oliko nainen mahdollisesti ilmestynyt sinne. Vähäisinkin ääni käytävässä sai hänet säpsähtämään. Aamiaispöydässä liikkeen henkilökunnan ravintolassa hän istui toista tuntia, vaikkei ruoka hänelle laisinkaan maistunut, sitä paitsi kaikissa ruoissa hän oli tuntevinaan oudon, vastenmielisen hajun. Hänen pelkonsa ja ahdistava tuskansa kasvoivat vähitellen niin, että oli mahdotonta pysyä kirjastohuoneessa.

Ilmoitettuaan konttoripäällikölle olevansa huonovointinen hän lähti työstään jo kolme tuntia ennen määräaikaa.

III

Seuraavana yönä istuessaan tunnista tuntiin pöydän ääressä, tupakoiden lakkaamatta ja ryypäten vähän väliä haaleata kahvia Ester oli päässyt ajatuksissaan jo niin pitkälle, että se tuntematon nainen vainosi nimenomaan häntä. Se oli hänestä täysin varmaa.