Venla ja Teatteri Vilkastus

By Katariina Romppainen

Nelosluokkalainen Venla muuttaa toiveikkaana Lapista etelään. Hän haluaisi saada kavereita ikäisistään tytöistä, mutta 4C-luokka ei hyväksykään häntä joukkoonsa niin vain. Hänen murrettaan ja topakkaa tyyliään vierastetaan, eivätkä pojatkaan päästä Venlaa mukaan jalkapallopeliin. Lopulta teatteriharrastus auttaa Venlaa lievittämään koti-ikävää ja tarjoaa myös sen, mistä hän on haaveillut: oikean ystävän.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 20, 2022
• ISBN: 9788728304716

Book preview

Venla ja Teatteri Vilkastus

Copyright © 2010, 2022 Katariina Romppainen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728304716

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kiitokset Alfred Kordelinin Yleiselle Edistys- ja Sivistysrahastolle tuesta tämän kirjan kirjoitustyössä.

1

Korkeaan kivirakennukseen oli katoksen kautta liitetty punatiilinen matalampi siipi. Venla ajoi pyörällä tyhjän pihan poikki katoksen eteen. Rinnassa väpätti, vatsanpohjaa kouraisi.

Tässä tämä nyt oli, hänen uusi koulunsa.

Se näytti jättimäiseltä. Erityisesti kivinen osa rakennusta teki jyhkeän vaikutelman. Siinä oli korkea, koristeellinen pylväsportaikko ja kaksoisovet. Venla pysäköi pyöränsä katoksen alle ja otti muutaman askeleen kiveyksellä. Tästä hän astelisi huomenna 4 C-luokalle. Neljä cee. C-kirjain värähteli kovana ja ylhäisenä Venlan päässä. Voi, kunpa huominen koittaisi pian!

Venla pyöräili kotiin. Tosin tornimainen kerrostalo ei vielä kodilta tuntunut. Venla ja äiti olivat asuneet siinä vasta pari viikkoa. Keltainen kivitalo oli äidin mielestä kaunis, mutta Venlan oli vaikea sopeutua asumaan talossa, missä vieraita ihmisiä asui päällekkäin. Koko ajan tuntui, että käveli toisten katolla tai lattian alla.

Hissi oli vapaa, mutta Venla valitsi portaat. Hän tutkaili uteliaasti toisten asuntojen postiluukkuja. Heinonen, Ranta, Mäenpää, Komulainen… Talossa asui vanhuksia ja nuoria pareja, muttei juurikaan lapsia. Venla ei ollut vielä kertaakaan törmännyt rappukäytävässä tai pihassa keneenkään toiseen koululaiseen.

Kolmoskerroksessa oli yksi ovi jäänyt raolleen. Venla hiipi oven ohi ja kurkisti sisään. Vanha nainen makasi sohvalla silmät kiinni, vilttiin kääriytyneenä. Venla yskäisi. Nainen avasi silmänsä ja tuijotti Venlaa ilmeettömästi.

– Tämä teijän ovi oli auki, laitanko kiinni? Venla kysyi reippaasti.

Nainen ei vastannut, tuijotti vain.

– Sitä minä vain, että saisko tämän oven sulukia? Venla toisti. Nainen tuijotti häntä ja nyökkäsi sitten.

Vasta kun ovi oli jo loksahtanut kiinni, Venla tajusi, että hänen olisi pitänyt mennä juttelemaan mummolle. Tämä näytti yksinäiseltä. Oli varmasti kamalan ikävää maata päivät pitkät yksin. Venlankin päivät matelivat etananvauhtia, mutta hän sentään jaksoi tehdä muutakin kuin makoilla.

Oma koti seitsemännessä kerroksessa oli sokkeloinen, mutta isojen ikkunoiden ansiosta valoisa. Eteisestä oikealla oli pitkänomainen keittiö, johon mahtui juuri ja juuri pieni ruokapöytä. Äidin makuuhuone oli keittiötä vastapäätä, ja olohuone sen vieressä. Venlan huone sijaitsi oikeassa kulmassa. Se oli kiva ja melko iso. Ikkunasta näkyi suoraan vehreään puistoon, jonka takana häämötti vähän koulun kattoa. Upouusi runkopatjasänky ja koivupuinen kirjoituspöytä tuoksuivat vielä huonekaluliikkeelle. Vanhaa olivat vain kirjahylly sekä pahkapöytä. Äiti olisi laittanut huoneeseen lilat kukkatapetit, mutta Venla oli tyrmännyt idean. Nyt yksi seinä oli vihreä ja loput valkoisia.

Venla maleksi olohuoneeseen. Sohva rönsysi puhtaita pyykkejä. Äiti oli tyhjentänyt pyykkitelineen kylppäristä ennen töihin lähtöään, mutta vaatteet olivat jääneet viikkaamatta.

Venla päätti yllättää äidin. Hän haki silityslaudan ja raudan siivouskomerosta ja keräsi ruttuiset vaatteet sohvalta. Entisessä kodissa ei näkynyt koskaan pyykkivuoria, sillä isä huolehti perheen vaatteista.

Isä.

Venlan sydäntä riipaisi. Isä asui nyt yksin heidän vanhassa kodissaan. Silitysvälineet pakattiin äidin ja Venlan muuttoautoon. Kävikö isä töissä nyt ryppyisillä vaatteilla?

Silitysrauta kihisi ja höyrysi. Venla silitti t-paitaa, kun rauta tarttui etumuksen värikkääseen kuvioon. Voi hitsiläinen. Kuvioon jäi vaalea läntti, ja raudan pohjaan jäi liimamaista töhnää. Ehkä rauta oli liian kuuma? Venla sääti raudan viileämpään asentoon, eikä saanut tyynyliinaa enää sileäksi. Mitä järkeä oli edes silittää tyynyliinaa? Tai lakanoita? Nehän menivät ruttuisiksi jo yhden nukutun yön jälkeen.

Yhtäkkiä Venla aivasti. Sitten toisen kerran. Viidennen perättäisen aivastuksen jälkeen hän huomasi lattialla suuria pölypalleroita. Niitä oli joka puolella. Jos asunnossa ei kohta siivottaisi, hän sairastuisi astmaan.

Venla vilkaisi kelloa, se oli jo puoli seitsemän illalla. Äiti oli taas jäänyt ylitöihin, vaikka hän oli aamulla luvannut tulla ajoissa kotiin.

Venla huokasi syvään ja avasi siivouskomeron oven.

Venla imuroi olohuonetta, kun hän kuuli hurinan takaa äidin äänen. Se kaikui eteisessä.

– Venla, huhuu! Ihanaa, kun olet ruvennut siivoamaan!

Äiti pyyhälsi olohuoneeseen kiharat hulmuten. Hän pudotti laukkunsa ja farkkutakkinsa lattialle ja lösähti sohvalle. Venla sammutti imurin ja pyyhkäisi hikistä otsaansa.

– Minä ootin sinua kotiin jo kolome tuntia sitten, hän sanoi.

Äiti nosti pitkän rimssuhameen peittämät jalkansa pöydälle ja huokasi syvään.

– Anteeksi kultapieni, mutta tuli taas ylitöitä. Toimituksen nettiyhteys tilttasi ja piti odottaa, että se saatiin taas toimimaan. Yritin kyllä soittaa, mutta et vastannut. Taisit olla taas jossain seikkailemassa. Kännykän olit tietysti jättänyt kotiin taas kerran.

– Minä kävin vain ajelemassa pyörällä, Venla sanoi. – Opettelin koulureittiä.

– Siinä ei ole paljon opettelemista, äiti sanoi, – muutama sata metriä.

– Niin mutta jos tuleepi kiire, on hyvä tietää lyhyin reitti. Jos menen puiston poikki, säästän kaks minuuttia. Vähän mahtavaa. Pyörällä minun tarttee lähtiä täältä vasta viittä vaille yheksän.

– Se on kyllä jo aika viime hetkellä, äiti haukotteli. – Aina kannattaa olla vähän etuajassa paikalla.

– Itekki lähet töihin viime tingassa.

– Älä sinä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon, äiti hymyili. – Ja kouluun voit kyllä kävellä ainakin näin aluksi. Eihän täällä keskustan laitamilla ole edes kunnollisia pyöräteitä.

– Niin mutta niinkö ite äskön sanoit, kouluun on vain muutama sata metriä, Venla sanoi.

– Jalkakäytävää.

– Reksihän kertoi, että alle kakstoistavuotias saa ajaa jalakakäytävällä.

– Sinä et ole mikään tavallinen alle kaksitoistavuotias, äiti sanoi. – Sinä olet maaltamuuttaja. Ihan niin kuin siinä yhdessä sadussa. Olet vielä maalaishiiri ja kestää kuules aikaa, ennen kuin sinusta tulee oikein täysverinen kaupunkilaishiiri.

– Minä olisin kyllä pysyny mieluummin maalaishiirenä, Venla sanoi. – Vaan eipä minulta kysytty.

Äiti katsoi Venlaa sen näköisenä kuin olisi juuri varastanut tältä keksin.

– Minun ja isän mielestä tämä oli paras ratkaisu, äiti sanoi. – Olen satavarma, että tykästyt vielä tähän paikkaan. Isossa kaupungissa voi tehdä vaikka mitä.

– Paitsi ajaa kouluun uuella pyörällä.

Äiti huokaisi.

– Minua pelottaa, että päädyt pyörän selästä auton alle. Tai hukkaat ainakin pyöränavaimen. Usko minua. Pääset paljon kätevämmin ja nopeammin kouluun apostolinkyydillä. Ei tarvita kypärääkään. Mutta uusi kännykkä pitää aina olla mukana. Lupaa minulle, että muistat sen. Aina.

Äiti katsoi Venlaa tiukasti ja tämä vastasi vaisusti:

– Minä yritän.

Äiti jatkoi:

– Olet turvassa, kun sinulla on puhelin mukana. Voit soittaa minulle heti, jos sattuu jotain yllättävää.

– Niin mutta ethän sinä vastaa, jos olet töissä. Sinun puhelin on aina äänettömällä.

– Kyllä minä tsekkaan sitä vähän väliä, äiti sanoi. – Venla. Me asutaan nyt kaksin. Täällä ei ole lähellä isää eikä isovanhempia.

– Kai minä sen tiiän, Venla sanoi ja räpytteli nopeasti kyyneleet pois silmiltään.

Äiti nyrpisti nenäänsä.

– Mikä täällä muuten haisee?

Hajun lähde löytyi keittiöstä. Venla oli unohtanut silitysraudan päälle. Pahaksi onneksi kuuma rauta oli koskettanut silkkistä huivia.

– Minun lempihuivi, äiti kiljaisi. – Siihen on tullut reikä. Voi Venla-kulta, et sinä saa vielä silittää!

2

Venla järjesteli kirjahyllyään levottomana. Koulun alkuun oli vielä kokonaiset kolmetoista tuntia. Loppuilta, yö ja aamu. Onneksi keittiöstä tulvi herkullinen tuoksu. Äiti oli leppynyt nopeasti ja luvannut tehdä heille iltapalaksi pannaria.

Kirjoituspöydältä kuului pirinää. Kannettavan tietokoneen näytöllä näkyi tuttu kuvio: isä soitti Venlalle internetin kautta.