Helvi: Kertomus nuorisolle

By Hilja Haahti

"Helvi: Kertomus nuorisolle" – Hilja Haahti. Julkaisija - Good Press. Good Press on moneen tyylilajiin keskittynyt laajamittainen julkaisija. Pyrimme julkaisemaan klassikoita ja kaunokirjallisuutta sekä vielä löytämättömiä timantteja. Tuotamme kirjat jotka palavat halusta tulla luetuksi. Good Press painokset ovat tarkasti editoitu ja formatoitu vastaamaan nykyajan lukijan tarpeita ottaen huomioon kaikki e-lukijat ja laitteet. Tavoitteemme on luoda lukijaystävällisiä e-kirjoja, saatavilla laadukkaassa digitaalisessa muodossa.

• Language: Suomi
• Publisher: DigiCat
• Release date: Dec 14, 2022
• ISBN: 8596547466444

Book preview

Hilja Haahti

Helvi: Kertomus nuorisolle

EAN 8596547466444

DigiCat, 2022

Contact: [e-mail]

Sisällysluettelo

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

XI

XII

XIII

XIV

XV

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

XI

XII

XIII

XIV

XV

XVI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

Ensimmäinen osa.

I

Sisällysluettelo

— Kiitos, äiti kulta! Koska sinä tämän olet ommellut, niin että minä en ollenkaan ole nähnyt?

Helvi kohotti ihastuneena valkeata, sinisillä nauhoilla koristettua esiliinaa ja loi äitiin suuret, kysyvät silmänsä. Äiti hymyili.

— Pianhan tuollaisen ompelee, vaikkapa käydessäsi maitoa noutamassa.

— Tänään minä heti sen uudistan. Mutta tiedätkö, äiti, minua melkein pelottaa mennä sinne kouluun. Niin ikävää, ettei ollut useampia pyrkijöitä kolmannelle luokalle. Nyt minä yksin tulen kaikkien entisten joukkoon, niinkuin vieras lammas karjaan.

— Ole sinä iloinen siitä, ettei muita ollut. Ehkä et silloin olisi päässytkään, koska luokalla on ennestään kolmekymmentäyhdeksän oppilasta.

— Niin, semmoinen hirveä joukko! Minä juuri laskin itsekseni, että jos kaikilla luokilla koulussa ja jatko-opistossa on yhtä monta, tulee siitä yhteensä neljäsataa tyttöä. Ja sitte ehkä vielä neljäkymmentä opettajaakin! Ei, äiti, kyllä kansakoulussa ja pappilan Lainan tunneilla oli parempi!

— Sinun pitää olla reipas tyttö, Helviseni. Etkö muistakaan, kuinka halusit tänne Helsinkiin kouluun? Enhän minä koskaan olisi kotipitäjäämme jättänytkään muuten, kuin juuri sinun koulunkäyntisi tähden…

Helvi heittäytyi äitiänsä syleilemään.

— Älä pahastu, rakas äiti, — virkkoi hän. — Minä olen semmoinen jänis. Mutta nyt minun täytyy lähteä, ja kyllä minä koetan rohkaista mieltäni.

Nopeasti hän sitoi esiliinan päällensä, otti hattunsa, ja niin hän oli valmis. Äiti katseli kauvan miettiväisenä hänen jälkeensä, kun hän oli mennyt. Olihan tämä tärkeä vaihepäivä Helville. Ei ollut ihme, että hän ilon ohessa oli levotonkin, sillä kaikkihan oli niin uutta ja outoa. Äidin ajatukset lensivät siihen hiljaiseen kotiin Hämeen syrjäisessä seudussa, jossa Helvi tähän asti oli kasvanut. Hän näki taas edessään tutun tupasen koivujen varjossa tyynen sisäjärven rannalla. Siihen hän oli muuttanut kappalaistalosta, saatettuaan puolisonsa ijäistä unta nukkumaan vanhan valkoisen kivikirkon viereen, jonka seinät ennen niin monasti olivat hänen voimakasta ääntänsä kerranneet. Se oli raskas aika… Vaan Helvi tyttönen nauroi ja soperteli iloisesti eikä ymmärtänyt kaivata mitään, ei isää eikä entistä kotia… Tyynelä siellä rannalla oli se koti, johon hän kiintyi, ja äiti tuli hänen kaikeksensa…

Ovea koputettiin, ja rouva Aaltonen heräsi ajatuksistaan. Hän meni avaamaan, ja kynnykselle ilmestyi vaatekääröä kantava huivipäinen tyttö, joka tiedusteli, joutuisiko pastorska ompelemaan plyysiä.

— Minä tahtoisin juuri samalla lailla tehdyn kuin sen Riikan, joka palvelee tässä yläkerrassa kamreerilla — kyllä pastorska tietää —, sehän minua neuvoikin tänne.

Mitat otettiin, koettamispäivästä sovittiin, ja tyttö poistui. Rouva Aaltonen huoahti levitellessään kääröstä esille suurikukallista heleää kretonkia. — Kelpasinhan minä maalla pitäjän herrasväen ompelijaksi, mutta täällä ainoastaan palvelijat ja muut köyhät ihmiset minulle työtä tuovat, — hän tuumieli. — Eihän niiltä paljoa voi ottaa tekopalkaksi, mutta ehkäpä Jumalan avulla näinkin tullaan toimeen. Kun vaan saisin pidetyksi semmoisen ruoan, että Helvi hyvin jaksaisi…

Kukoistavalta ja reippaalta hän ainakin tällä hetkellä näytti, ikäänkuin elämän huolet eivät vielä ensinkään olisi häneen koskeneet. Posket punaisina ja silmät loistavina hän kepein askelin kulki tietänsä Kruunuhaan äärimmäisestä perukasta Yrjönkatua kohti. Tuossa jo oli se suuri valkoinen rakennus, joka oli hänen matkansa määrä. Helvin sydän sykähti kovemmin, ja arastellen hän tarttui oveen. Se ei auennutkaan niin helposti; mutta ennenkuin Helvi ehti uudestaan nykäistä, oli toinen käsi käynyt kiinni ripaan ja tottuneesti temmannut raskaan oven auki. Tummatukkainen, ruskeasilmäinen tyttö, jolla oli vaalea puku ja hattu kuin kukkatarha, seisoi siinä hänen vieressään. Hän loi Helviin iloisen, ystävällisen katseen ja virkkoi:

— Se on kireä ovi, sitä pitää aika lailla vetää.

Helvi kiitti ujosti. Tuolla tytöllä oli kyllä ystävälliset silmät, mutta hän oli niin hieno, ettei Helvi rohjennut puheisiin ruveta. Eikä hän näyttänyt joutavankaan Helviä kuulemaan, sillä samassa hän jo oli oven sisäpuolella, harppasi kolmella askeleella portaita ylös toiselle ovelle ja solahti siitä eteiskäytävään. Kun Helvi siihen ehti, ei enää näkynyt hänestä vilahdustakaan.

Voi, mimmoinen surina ja sohina, ja kuinka paljo tyttöjä! Helvi oli niin ymmällä, ettei tiennyt, minne kääntyä. Neljännestuntia myöhemmin hän tuskin itsekään muisti, mille hyllylle oli hattunsa laskenut ja miten hän oli virran mukana joutunut suureen, kauniiseen juhlasaliin, jossa johtajatar lämpimästi rukoili siunausta alkavan lukuvuoden työlle. Vaan sitte oli joku ystävällinen opettajatar tarttunut hänen käteensä ja saattanut hänet kolmannen luokan huoneeseen. Siinä hän nyt seisoi oven luona, tietämättä taaskaan, minne piti asettua. Kaikki toiset tytöt istuivat pulpettien ääressä, melusivat, juttelivat, liikehtivät ja loivat tuon tuostakin uteliaita silmäyksiä uuteen tulokkaaseen. Helvi painoi päänsä alas, ja hänen olisi tehnyt mieli olla kaukana sieltä.

Silloin melu äkkiä taukosi. Oppilaat nousivat ja istuutuivat jälleen. Sisälle oli astunut sama opettajatar, joka äsken toi Helvin luokkaan. Hän huomasi kohta, miten tyttönen oli hämillään, kävi hänen luoksensa, laski äidillisesti kätensä hänen olallensa ja veti hänet lähemmäksi pulpetteja.

— Kas tässä on teille uusi toveri, Helvi Aaltonen. Minnekkä nyt sijoitamme hänet istumaan? Irjan vieressähän näkyy olevan tyhjä paikka —

Helvi oli rauhoittunut, tuntiessaan olevansa opettajan turvissa. Nyt hän uskalsi kohottaa silmänsä ja oikein katsella tulevia tovereitaan. Tuossa oli se tyhjä sija, josta opettaja puhui, ja Irja — sehän oli sama tyttö, joka oli avannut oven Helville! Hän oikein riemastui ajatellessaan pääsevänsä tämän viereen. Tuntuihan Irja melkein tutulta, koska hän tässä suuressa joukossa oli ainoa tyttö, joka oli Helviä puhutellut.

Mutta Irja kohosi vilkkaasti seisomaan ja huudahti:

— Ei, opettaja, ei tämä ole tyhjä! Se on Elsa Kallion, vaikka hän on nyt poissa. Mehän olemme melkein kaksi vuotta istuneet vierekkäin…

— Eilen saimme Elsan isältä kirjeen, jossa hän ilmoittaa saaneensa virkanimityksen Kuopioon ja muuttavansa sinne. Elsa ei tule enää tähän kouluun.

— Oo — oo — kuului pitkänä mutinana kautta luokan. Ja sitte kuorossa: — Eikö Elsa tule enää kouluun!

— Voi, eikö Elsa tule enää kouluun! — toisti äänekkäimmin Irja, lisäten puoliääneensä: — Nyt minulla taas ei ole parasta ystävää.

— Minä toivon, että tästä uudesta toverista saat hyvän ystävän, — virkkoi opettajatar hymyillen ja saattoi Helvin Irjan viereen.

Hän ilmoitti läksyn, poistui luokasta, ja entinen hälinä alkoi jälleen. Irja yritti juuri ryhtyä keskusteluun Helvin kanssa, kun tämä kuuli takanansa kuiskattavan: — Esiliina päällä ensimmäisenä koulupäivänä!

Helvi punastui korvia myöten ja unohti vastata Irjalle. Sillä totta kai lause tarkoitti häntä… Äkkiä hänen silmänsä lensivät yli luokan. Niin, muilla ei todellakaan ollut esiliinoja. Eikä hän ollut ensin sitä ollenkaan huomannut! Oliko sitte paha, että käytti esiliinaa? Ja oma äiti oli tämän ommellut, ja sehän oli aivan uusi ja Helvin mielestä niin sievä…

Irja oli varmaan myöskin kuullut toverinsa sanat, sillä hän kääntyi ja loi taaksensa sellaisen katseen, kuin olisi hän tahtonut ruskeilla silmillänsä lävistää puhujan. — Kuinka tyhmä sinä olet, Leima! — oli selvään luettavana noissa puhuvissa silmissä; mutta hän ei ehtinyt pukea ajatusta sanoiksi, sillä samassa tuli taas eräs opettaja sisälle. Irja joutui vaan näkemään, miten Suleima Saarela nauroi, mutta kuitenkin samalla lensi punaiseksi hänkin.

Kun seuraavan päivän tehtävät olivat ilmoitetut, tytöt rynnänneet ulos luokasta ja Helvi vihdoin löytänyt hattunsa, silloin hän riensi kuten ahdistettu jänönen kotia kohti. Ei, ei siellä koulussa todellakaan hauskaa ollut. Mahtoivatko ihmiset täällä kadullakin katsella hänen esiliinaansa? Voi, eikö äiti sitte tietänyt, kuinka Helsingissä oli tapana pukeutua? Ja muutenkin… koko tuo vieras tyttöjoukko… ja semmoinen hälinä…

Kotona äiti lohdutti ja rauhoitti häntä parhaansa mukaan. Helvin piti muistaa, mitä kaikkea hyvää hän saisi täällä oppia, ja tovereihin hän kyllä pian tottuisi.

— Mutta esiliinaa minä en enää koskaan ota päälleni, — virkkoi Helvi lopuksi päättäväisesti.

Silloin äidin hellä katse kävi vakavaksi.

— Otat kyllä, tyttöseni, vieläpä heti huomispäivänä. Sinä et saa oppia araksi ja turhamaiseksi. Ei sinun ensinkään tarvitse hävetä puhdasta esiliinaa eikä muutenkaan yksinkertaista pukuasi, kunhan vaan pidät sen siistinä. Kyllä kai siellä koulussa on hienosti vaatetettuja tyttöjä, mutta on siellä paljo köyhienkin vanhempien lapsia. Et sinä heidän joukossaan pistä silmiin, luulottelet vaan turhia.

— Mutta jos ne pilkkaavat…

— Ei sinun pidä välittää jonkun ymmärtämättömän toverin puheista. Kerroithan saaneesi kiltin ja ystävällisen sivukumppanin. — Vaan jouduppa nyt maitoa noutamaan, jotta saan vellin tulelle. Eikö sinun jo ole nälkä?

Niin, kellohan olikin jo paljon. Helvi otti kannun ja kiirehti myymälää kohti, josta hän joka päivä nouti heille tilatun maidon.

— Hyvää päivää taas, Helvi! Mihin sinä menet? — kuului kadun kulmasta heleä ääni. Irja ja Leima seisoivat siinä, ja edellinen nyökäytti iloisesti päätään. Mutta Helvi huomasi, että Leiman silmät vilkuivat hänen kannuunsa, ja hänestä tuntui, kuin Irjakin olisi sitä katsonut.

— Puotiin vaan, — vastasi hän nopeasti ja kääntyi kulmasta, posket polttavina. Takaisin hän palasi pitkää kiertotietä. Olisivathan Irja ja Leima vielä voineet seisoa tai kävellä siellä juttelemassa.

Äiti ihmetteli, miksi Helvi oli viipynyt tavallista kauvemmin, ja kun tyttö silmät alas luotuina kertoi sen, silloin äiti tuli yhä totisemmaksi. Hän tunsi, että pääkaupungin turhamaisuus jo tänä ensimmäisenä koulupäivänä oli virittänyt Helville verkkojansa.

— Rakas lapsi, — sanoi hän surumielisesti, — kohta sinä varmaan häpeät köyhää äitiäsikin.

— Voi äiti, mitä sinä puhut! — huudahti Helvi katuvaisena. — Minä olen ollut paha tyttö; anna minulle anteeksi!

Äiti suuteli häntä hellästi, sanoen:

— Rukoile, että Jumala antaa sinulle uljaan mielen ja nöyrän sydämen!

II

Sisällysluettelo

Kun seuraavan päivän aamutunnit olivat loppuneet ja oppilaat tulvasivat ulos, pujottelihe Irja Helvin luo ja tarttui hänen käsikoukkuunsa.

— Missä sinä asut? — kysyi hän.

— Kruunuhaassa, kaukana —

— Sitä minäkin arvelin — näinhän sinut eilen siellä. Minä asun myöskin Kruunuhaassa, suuressa kivimuurissa Elisabetinkadun varrella. Tiedätkö, missä Elisabetinkatu on? — Mennään yhdessä. Meidän luokkalaisista ei siellä päin asu muita kuin Leima Saarela, enkä minä viitsi kävellä hänen kanssansa.

— Kävelithän eilenkin…

— Se oli toista se, minä toruin häntä. Mutta hän ei välittänyt siitä, mitä minä sanoin, ja sentähden olen suuttunut häneen. Älä pidä lukua hänestä, hän on tyhmä.

— Oliko sinusta ikävä, kun opettaja pani meidät vierekkäin istumaan? — kysyi Helvi hetken kuluttua.

— Eikö mitä! — sanoi Irja innokkaasti, puristaen kovemmin Helvin käsivartta omaansa vasten. — Näetkö, minä olisin kyllä tahtonut pitää Elsan, mutta eihän hän ole enää koulussa. Me olimme aina, aina yhdessä… Minulla ei koskaan ole muuta kuin yksi ystävä kerrallaan. Ensin oli eräs tyttö, jonka nimi oli Elli, mutta hän kuoli, kun me olimme ensi luokalla. Sitte minä valitsin Elsan, ja hän muutti pois. Nyt minä en tiedä, kenestä tulee paras ystäväni, mutta minä luulen, että rupean pitämään sinusta. Pidätkö sinäkin minusta?

— Pidän, — kuiskasi Helvi ujosti, luoden ihailevan katseen toveriinsa, joka oli niin reipas ja varma, niin ystävällinen ja iloinen. Helvi tunsi itsensä kovin kömpelöksi hänen rinnallaan. Mutta tänään Irjallakin oli pumpulihame ja valkoinen esiliina, aivan kuten Helvillä, ja se kuitenkin häntä rohkaisi.

— Sitte me olemmekin ystävät. Anna kätesi siitä! Kas niin! — Mitähän muut tytöt sanovat? Katri Dahlberg ja Saimi Saarnio ja Ilmi ja ehkä Leimakin taisivat luulla, että minä nyt rupeaisin olemaan heidän kanssansa. — Kuule, koska sinä asut lähellä, niin emmekö aina kulje yhdessä kouluun ja kotiin? Poikkea sinä hakamaan minua, kun mennään!

Helvi lupasi onnellisena, ja hänestä tuntui, että koulunkäynti

Helsingissäkin sentään oli hyvin hauskaa. Ja ikäänkuin vahvistaakseen

Helviä siinä ajatuksessa Irja samassa virkkoi:

— Sinä osasit niin hyvin. Kuinka vanha sinä olet?

— Kolmentoista. Joulun jälkeen täytän neljätoista.

— No et sinä sitte juuri ole vanhempi minua. Missä olet ennen käynyt koulua?

Helvi kertoi olleensa maalla kansakoulussa. Mutta sitte pitäjän kirkkoherran vanhin tytär oli lopettanut tyttökoulun ja jäänyt kotiin opettamaan nuorempaa sisartansa, joka oli yhtä vanha kuin Helvi. He olivat kaksi vuotta lukeneet yhdessä.

— Se mahtoi olla aika etevä neiti, taikka sitte sinulla on hirmuisen hyvä pää. Minä luulin sinun käyneen jotakin muuta tyttökoulua, — selitti Irja. — Onko sinulla sisaruksia?

— Ei ole. Entä sinulla?

— Minulla on vaan veli. Taikka ei hänkään oikeastaan ole minun veljeni. Hänen nimensä on Ensio ja hän on pikkuserkkuni, mutta hänen vanhempansa ovat kuolleet ja hän on ollut meillä melkein minun syntymästäni saakka. Hän on hyvin hyvä poika.

— Onko hän? Minulla on kaksi serkkua maalla, mutta ne tekevät aina kiusaa minulle, kun olen sedän luona.

— Ensio ei tee koskaan kiusaa. Hän kuulustaa minulta vaikeimmat läksyt ja auttaa minua, ja kun olemme vapaat, lukee hän minulle kertomuksia tai leikkii kanssani. — Mutta katsoppas poikaa, tuolla hän juuri tuleekin koulusta. Siinä susi, missä mainitaan. Ensio!

Noin 16-vuotias vaaleakiharainen, hoikka nuorukainen astui yli kadun tyttöjen luo, nähtävästi puoleksi epäröiden, huomatessaan että Irja ei ollut yksin eikä kenenkään tutun tytön seurassa. Hän kohotti lakkiansa ja kumarsi, tietämättä menisikö edemmäksi vai liittyisikö joukkoon; mutta Irja selvitti pian asian ja veti hänet suoraan Helvin eteen, niin että heidän kaikkien täytyi pysähtyä, sekä sanoi yhdessä henkäyksessä:

— Tässä nyt on minun veljeni, Ensio Salojärvi, ja tämä on uusi toverini, Helvi — Helvi — mikä sinun liikanimesi olikaan?

— Aaltonen, — täydensi Helvi.

— Niin, Helvi Aaltonen. Mutta sinulle, Ensio, hän saa olla vaan Helvi, ja sinä olet hänelle Ensio. Hän tulee meille tästedes ainakin kaksi kertaa joka päivä — hakemaan minua kouluun, näetkö. Hän on nyt minun paras ystäväni.

Molemmat asianomaiset olivat hämillään ja kättelivät toisiansa virkkamatta sanaakaan. Ension suupielissä kuitenkin leikki hymyily, ja pian hän rupesi puhelemaan. Mutta Helvin posket olivat punaiset, ja hän uskalsi vaan kulmiensa alta katsoa Irjan vieressä astuvaa poikaa, joka jo oli melkein kuin nuori herra. Kuinka hän voisi tuota sinutella?

Irjan isän, tohtori Lindin asunnon luona heitettiin hyvästit näkemiin asti. Mutta sittepä Helvi ei enää malttanutkaan kävellä, vaan lähti juoksemaan, kuten maalla ruohoisella rantapolulla, milloin oli viipynyt kauvan pappilassa ja oikein tuli halu kotiin. Hänellä oli nyt niin paljo kertomista äidille.

Mutta äiti ei ollutkaan kotona, kun Helvi perille ennätti. Leskivaimo Lehtoska, joka asui kyökissä Aaltosten kamarin vieressä, ilmoitti että juuri äsken joku oli käynyt kiirehtimässä hamettansa, ja rouva oli sitte lähtenyt kaupungille ostamaan nappeja ja muita tarpeita. Hän oli jo aterioinut ja käskenyt Helvin syödä yksin ja korjata ruoan pois.

— Kuka maidon on tuonut?

— Rouvahan se näkyi itse käyneen hakemassa, kun ei joutanut odottamaan.

Helvi huoahti helpotuksesta, vaikka kyllä tuntuikin ikävältä, että äidin oli pitänyt nähdä vaivaa ja että hän nyt oli poissa. Eikä hän palannutkaan, ennenkuin Helvin jo taas täytyi lähteä. Nyt hän ei edes voinut pyytää lupaa poiketakseen Irjaa noutamaan, mutta päätti sentään mennä, kun tiesi tämän odottavan.

Irja otti Helvin avosylin vastaan ja vei hänet kamariinsa, johon pääsi suoraan eteisestä. Se oli valoisa, suuri huone. Molempien ikkunoiden välissä oli siro huonekaluryhmä: valkoinen pöytä sekä pieni sohva ja tuoleja, joiden päälliset olivat vaaleanpunaista kukallista kangasta, silkkipöyhyjä sivuissa. Toisessa ikkunanpuolisessa nurkassa oli korkea, kattoon asti ulottuva kuvastin, toisessa Irjan kirjoituspöytä. — Helvin silmät siirtyivät esineestä toiseen. Tuossa oli vuode vaaleanpunaisen varjostimen takana, tuossa piironki, kirjakaappi ja sievä pianiino. Osasikohan Irja soittaakin? Ja kukkia ja tauluja… Kuinka täällä oli kaunista! Sanattomana ihaillen Helvi seisoi keskellä lattiaa, sillä välin kuin Irja etsi kirjojaan. Ei nyt kuitenkaan ollut aikaa pitkiin katselemisiin, kun piti rientää kouluun.

Sama hälinä kuin eilenkin ja tänä aamuna! Mutta Helvi ei enää sitä pelännyt, sillä hän oli Irjan ystävä, Irjan turvissa. Hän myöskin huomasi osaavansa paremmin kuin useimmat muut, paremmin kuin Irjakin, jota hän muuten piti kuin korkeampana olentona. Kun kello kolmelta palattiin koulusta, oli hän yhtä iloinen ja puhelias kuin kuka muu tyttö tahansa, ja kun Ensio taas senaatintorin luona yhtyi heihin, ei Helvi enää luonut silmiänsä alas. Kotiovesta hän syöksähti sisään kuin tuulen tuomana ja alkoi kohta kertoa äidillensä minkä kerkesi tästä ihmeellisestä päivästä: Irjasta, Ensiosta, punapäällyksisistä huonekaluista, koulutunneista — melkein yhtä vilkkaasti, kuin jos itse Irja olisi seisonut siinä lavertelemassa.

Äiti ei paljon keskeyttänyt hänen puhettansa, hymyili vain ja sanoi iloitsevansa, kun näki tyttönsä noin tyytyväisenä. Mutta kun päivällinen oli syöty ja Helvi käynyt kirjoihinsa käsiksi, silloin hän istui ompelupöydän ääreen miettiväisenä, miltei huolestuneen näköisenä. Helvi oli kyllä äärettömän ihastunut uuteen ystäväänsä, mutta oliko silti sanottu, että Irja Lind todellakin oli hyvä tyttö? Eihän Helvi häntä vielä voinut tuntea. Ja millainen oli se koti, johon Irja oli Helviä kutsunut? Helvi oli niin vähän ihmisiä nähnyt ja oli aivan lapsi vielä; hänen arvostelukykynsä ei suinkaan ollut kehittynyt. Irja oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen, ja äiti tunsi sentähden, että hänen velvollisuutensa oli heti alussa ottaa selkoa siitä, johtaisiko uuden ystävän seura häntä hyvään vai pahaan. Mutta miten? Tänne ahtaaseen ompeluhuoneeseensa hän ei voinut kutsua Helvin tovereita, tarkastellaksensa heitä itse. Hän päätti lähteä tapaamaan koulun johtajatarta.

Rouva Aaltonen otettiin ystävällisesti vastaan, ja johtajatar kertoi hänelle mielellään, mitä tiesi Irjasta ja hänen kodistansa. Tohtori Lind oli etevänä pidetty lääkäri, vakava ja kaikin puolin kelpo mies. Tohtorinnaa johtajatar ei paljon tuntenut. Hänellä oli herttainen, ystävällinen olento, mutta hän saattoi kentiesi olla vähän pintapuolinen. Sitä tuli ajatelleeksi, kun istui tohtori Lindin hienosti sisustetussa vastaanottohuoneessa tai kun näki Irjan muodikkaita pukuja. Mutta koti oli hyvin varakas, ja silloinhan kiusaus ylellisyyteen oli suuri. Oli miten oli, johtajattaren mielestä rouva Aaltosen ei tarvinnut huolehtia siitä, että Helvi oli joutunut tämän perheen yhteyteen. Irja, vaikka olikin ainoa lapsi, tuntui ainakin vielä aivan turmeltumattomalta ja vaatimattomalta. Hän oli kolmannen luokan hauskimpia oppilaita, eikä opettajain koskaan ollut tarvinnut muistuttaa häntä muusta kuin ajattelemattomuudesta tai hätiköimisestä, johon hänen suuri vilkkautensa hänet toisinaan saattoi.

Rouva Aaltonen oli jokseenkin rauhoittunut, palatessaan kotiin. Sehän oli pääasia, että Irja oli kiltti tyttö. Mutta olisi hän sentään mieluummin suonut, että Helvi olisi liittynyt johonkuhun köyhempään toveriin. — Eikö hänen sydämessään piankin voi herätä tyytymättömyyttä ja katkeruutta, kun joka päivä näkee, kuinka paljon onnellisemmissa oloissa hänen ystävänsä elää? — mietti hän. — Ja eikö hän rupea haluamaan sellaista, mitä minä en voi antaa hänelle? Jos hän vielä kerran rupeaisi halveksimaan omaa köyhää kotiansa ja äitiänsäkin, niin silloin, silloin… Olihan eilispäivä jo antanut kylläkin huolen aihetta. Mutta ei — ne olivat vääriä, syntisiä ajatuksia. Ehkä tässä oli Jumalan käsi erityisesti johtamassa. Mitenkä muuten olisi käynyt niin, että rikas, lahjakas, miellyttävä tyttö, joka kyllä varmaan olisi muitakin ystäviä saanut, noin nopeasti ja aiheettomasti kiintyi juuri Helviin? Toiselta puolen ei sitäkään tietänyt, kuinka kauvan tuommoinen ystävyys kestäisi, jolla ei ollut sen enempää perustusta. Oli kenties ihan joutavaa niin paljon ajatella asiaa.

Sinä iltana äiti kuitenkin erityisen hartaasti rukoili Helvin puolesta.

Ja hänen tuli turvallinen olla. Valvoihan Isän silmä ylhäällä…

III

Sisällysluettelo

Lunta satoi pehmeinä, suurina hiutuvina. Se takertui puiden riippuviin oksiin, kääri kadut nahkeaan vaippaansa, tarttui jalkineisiin ja reenanturoihin ja peitti raitiot, joita myöten jo kahdesti oli lumiauraa ajettu. Talvi oli tullut tavattoman aikaisin, sillä nyt oltiin vasta marraskuun alussa.

Rouva Aaltosen huoneessa oli puolipimeä, vaikka päivällisruoka vastikään oli korjattu pöydältä. Ikkuna melkein kosketti pihamaan asfalttiin, ja sen syvennykseen oli kinostanut lunta niin korkealle, että pieni aliruutu miltei peittyi. Mutta takassa räiskyi iloinen tuli, ja sen ääressä Helvi istui kirja kädessä. Äiti työskenteli ikkunan luona.

— Müssen, musste, gemusst — äiti, näetkö vielä? Eikö sytytetä lamppua?

— Voithan sytyttää. Minä saan kyllä tämän kohta harsituksi, mutta kapteenska ehkä piankin tulee koettamaan, ja