Päättömän munkin arvoitus

By Tapani Bagge

Kolmetoistavuotias Deborah viettää kavereittensa Siskon, Velin ja Oskun kanssa kesälomaa, kun sisarusten äidin antiikkikauppaan murtaudutaan. Deborah haluaa selvittää salaperäisen murron taustat, ja hän perustaa ystävineen Etsivätoimisto Mustan Koiran. Nuoria arveluttaa myös se, miksi antiikkiliikkeen päätön munkkipatsas herättää asiakkaissa niin paljon kiinnostusta.Oudot varkaudet jatkuvat, kun ystävykset lähtevät kauppiasäidin mukana Prahaan. Onko päättömän munkin patsaalla jotakin tekemistä outojen sattumusten kanssa? Tunnelma tihenee Prahan komeissa maisemissa.Kutkuttava mysteeri aloittaa lapsille suunnatun Etsivätoimisto Musta Koira -sarjan, jossa vatsanpohjaa nipistelevä jännitys yhdistyy Euroopan suurkaupunkien vilinään.Etsivätoimisto Musta Koira on varhaisnuorille suunnattu sarja, jossa Deborah perustaa kavereineen oman etsivätoimiston. Kuudes- ja kahdeksasluokkalaiset nuoret setvivät kutkuttavia arvoituksia, jotka vievät heidät aivan Euroopan suurkaupunkeihin saakka.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 4, 2021
• ISBN: 9788728029367

Book preview

Tiistai

1

Veli heräsi, kun kello kilisi liikkeen oven yläpuolella. Deborah työntyi sisään iso pahvilaatikko sylissään.

– Herätys!

– En minä nukkunut, Veli sanoi ja pyyhki unihiekkaa silmistään tiskin takana.

– Muuten vain lepuutit silmiäsi.

Deborah jatkoi hymyillen matkaansa hyllyjen välistä takahuoneeseen. Samassa kello kilisi taas. Deborahin isä Jokke tuli sisään vielä isompi laatikko sylissään, ja liikkeessä oli äkkiä ahdasta.

– On siellä sinullekin kantamista, Veli. Missä äitisi on?

– Asioilla. Hänen pitäisi tulla kohta.

– Entäs Sisko?

– Oskun ja Rikin kanssa kotona.

Veli nousi tiskin takaa venytellen. Uni ei millään tahtonut irrottaa otettaan.

– Mikset sinä nuku yöllä? Deborah ihmetteli takahuoneesta palatessaan.

– Oli niin hyvä kirja, etten malttanut jättää kesken. Luin sen loppuun kännykän valossa peiton alla.

– Mikä kirja?

– Maassa taivaan saranat. Veijo Meri on saanut mahtumaan yhteen kirjaan suomalaisten historian vuoteen 1814 saakka, Veli selitti innoissaan. – Todella mielenkiintoisia tarinoita. Kolmikymmenvuotisen sodan loppuvaiheissa suomalaiset hakkapeliitat kävivät Prahassakin…

Deborahin ilmeestä Veli tajusi, ettei kannattanut jatkaa. Deborah luki mieluummin dekkareita. Suomeksi ja englanniksi.

– Sanottiinkos siinä, mistä hakkapeliitat saivat nimensä? Jokke kysyi.

– Johan se kerrottiin koulussa hissan tunnilla, Deborah sanoi. – Ne huusivat, että hakkaa päälle.

– Se oli suomalaisten taisteluhuuto, Veli vahvisti.

– Autossa on vielä muutama laatikko tätä kuolinpesää, Jokke sanoi. – Jos haettaisiin ne.

He menivät ulos loppukesän auringonpaisteeseen, ja Jokke viritti oven auki rantakadulle. Vanajavedeltä puhalsi kevyt tuuli, joka lievitti hieman hellettä, ja iltapäivällä aurinko kääntyisi talojen taakse. Liikenne jyristi lujaa ohi kahteen suuntaan. Kapean puiston ja Rantakasinon takana satamassa seisoi laivoja ja veneitä. Turistikausi jatkui vielä.

Jokke oli pysäköinyt Helmin antiikin suuren valkoisen pakettiauton sakkopaikalle kadun laitaan, puoliksi jalkakäytävälle. Iso liukuovi auton kyljessä oli auki, ja tavaratilasta löytyi vielä jokaiselle yksi kukkurainen pahvilaatikko kannettavaksi. Lopuksi Jokke löi oven kiinni ja lukitsi auton.

– Näissä Helmillä riittää hinnoittelemista täksi illaksi, Jokke sanoi.

Kun kaikki laatikot olivat takahuoneessa, Deborah avasi yhden ja nosti sieltä esiin tummuneen keltaruskean ratsastajapatsaan, joka näytti lievästi omituiselta.

– Tämä on hieno, Deborah sanoi. – Minä haluan tämän, jos ei se ole hirveän kallis.

– Se on varattu sinulle, Veli lupasi.

– Tuollahan on pää kainalossa, Jokke huomasi.

– Siihen varmaan liittyy jokin tarina, Veli arveli ja käänteli patsasta käsissään. – Tämä on metallista valettu. Niin kevyt, että sen täytyy olla ontto.

– Onko se kultaa? Deborah kysyi.

– Ei kai, Jokke sanoi. – Jos on, meillä ei kyllä ole varaa siihen. Mitä kello on?

Veli katsoi takahuoneen komeaa kaappikelloa.

– Puoli kaksitoista.

– Meidän täytyy lähteä ruoanlaittoon. Sano terveisiä äidillesi!

– Ja muista, että tuo patsas on varattu minulle! Deborah jatkoi. – Äläkä unohda tulla synttäreille neljältä!

Veli vakuutti muistavansa eikä unohtavansa. Hän seurasi lähtijöitä etuhuoneeseen ja meni vielä ulkoportaille vilkuttamaan. Jokke ja Deborah heilauttivat hänelle kättään. Hän seisoi portaalla päätön ratsastajapatsas sylissään ja katsoi auton perään vielä sittenkin, kun se oli jo kääntynyt risteyksestä Viipurintien sillalle ja kadonnut näkymättömiin.

Deborah täyttäisi kolmetoista, niin kuin Veli ja Siskokin lokakuussa. He olivat kaikki samalla luokalla Kaurialan koulussa. Parin viikon päästä he menisivät kasille. Deborah oli tumma ja kiharapäinen ja ruskeasilmäinen ja kaunis, ja hänellä oli hymykuoppa vasemmassa poskessa. Veli oli vaalea ja pitkä ja hontelo ja toivottoman ujo. Deborah oli ollut Siskon paras kaveri jo kolmannelta luokalta asti, eikä Veli uskaltanut vieläkään puhua tytölle muuta kuin asiaa.

– Minä haluan tuon patsaan, syvä miesääni sanoi äkkiä Velin viereltä, liikkeen näyteikkunan edestä.

Veli kääntyi äänen suuntaan ja näki miehen, jolla oli pitkä musta nahkatakki ja päätä myöten taaksepäin rasvattu tukka. Nenä oli lyhyt mutta terävä, huulet ohuet ja silmät hailakansiniset. Mies oli tukeva pätkä. Matalan porrasaskelman päältä Veli katsoi häntä samalta tasolta.

Miehen pulleat kädet olivat jo ojentuneet kohti patsasta.

– Tämä on varattu, Veli sanoi ja puristi patsasta lujemmin syliinsä. – Ja vaikkei olisikaan, minä en voisi myydä sitä ennen kuin äiti on hinnoitellut sen.

Mies veti kätensä takaisin sivulle, mutta hänen katseensa ei irronnut patsaasta.

– Olen valmis maksamaan tuosta hyvän hinnan. Käske äitisi ottaa heti yhteyttä minuun.

Mies sujautti korttinsa Velin käteen ja pujahti hänen ohitseen liikkeeseen. Arimo Huhtaniemi, hammaslääkäri. Myös proteeseja, Veli luki kortista. Alla oli vastaanoton puhelinnumero ja osoite. Se sijaitsi Kajaanissa.

Veli seurasi Huhtaniemeä sisään ja huomasi, että mies oli jo työntymässä takahuoneeseen.

– Hei! Veli huudahti. – Se on vain henkilökunnalle!

Huhtaniemi pysähtyi ovelle, antoi katseensa kiertää takahuonetta ja kääntyi sitten takaisin.

– Minä haluan tuon patsaan, Huhtaniemi toisti ja osoitti sitä sormellaan. – Muista antaa korttini äidillesi. Viivyn tällä seudulla muutaman päivän.

– Selvä.

– Ja sano, että kovakaan hinta ei ole ongelma. Minulla riittää rahaa!

Niine hyvineen Huhtaniemi marssi Velin ohitse ulos ja katosi kulman taakse Hallituskadun mäkeen. Jäljelle jäi vain hiusöljyn ja partaveden ja deodorantin tuhti tuoksusekoitus.

2

Veli laski päättömän ratsastajapatsaan myyntitiskille koristeellisen antiikkikassakoneen viereen ja katsoi sitä tarkkaan joka suunnasta. Mikä siinä oikein oli niin ihmeellistä?

No, olihan ratsastajalla pää kainalossa. Hartioilta se puuttui. Mutta oliko hän mies vai nainen? Tanakka tyyppi ainakin. Mieheltä hän vaikutti, päälakikin oli kalju. Paljon muuta ei päästä ollut näkyvissä. Hänellä oli yllään jonkinlainen kaapu, jossa oli naru vyötäisillä. Olikohan hän munkki?

Veijo Meren kirjassa oli kerrottu, että hakkapeliitat keräsivät sotasaaliiksi varsinkin munkinkaapuja, koska ne oli tehty kestävästä kankaasta. Niistä he tekivät itselleen housuja. Satula kulutti pöksyjä.

Veli alkoi pohtia, olikohan suomalainen ratsuväki varastanut kaavut pyykkinarulta vai munkkien päältä. Toivottavasti munkeille jätettiin edes alushousut.

Siinä vaiheessa kello kilahti taas. Jokohan äiti tuli?

Ei. Näytti siltä, että edellinen asiakas oli vain käynyt vaihtamassa vaatteitaan ja kampaustaan ja käytöstään. Mies tuli nyt sisään melkein hiipien, säikähti kellonkilinää ja lähestyi tiskiä anteeksipyytävä hymy huulillaan.

– Saisinkohan katsoa tuota patsasta? hän kysyi hiljaa.

– Ihan rauhassa, Veli sanoi.

Sillä aikaa kun mies ihaili patsasta, Veli tarkkaili häntä ihmeissään. Mies oli aivan yhtä tanakka ja lyhyt kuin Arimo Huhtaniemikin, ja hänellä oli aivan samanlaiset kasvonpiirteet. Mutta tummat puolipitkät hiukset hapsottivat otsalla, osin silmilläkin, pitkän mustan nahkatakin tilalla oli vaaleanruskea pikkutakki ja valkoinen paita, jonka kaulus oli auki. Harmaissa housuissa oli käänteet lahkeensuissa, paljaissa karvaisissa jaloissa oli vaaleanruskeat nahkasandaalit.

– Huhtaniemi, mies esittäytyi ja tarjosi arasti kättään.

Sama nimikin, Veli totesi.

– Hirvelä.

Huhtaniemen pullea käsi oli tällä kertaa nihkeä. Siitä tuli mieleen haaleassa vedessä lionnut uimalelu. Hän veti sen saman tien pois kuin olisi pelännyt, että Veli puristaisi sitä liian lujaa, ja katsoi taas patsasta.

– Tuo on erittäin hieno messinkiesine. Saanko koskettaa sitä varovasti?

– Olkoon menneeksi, Veli sanoi.

Huhtaniemi kosketti, ja luvan kysyttyään hän otti patsaan käteensä ja punnitsi sitä ilmassa. Liikkeessä notkuessaan Veli oli nähnyt kaikenlaista antiikinharrastajaa ja -keräilijää, eikä Huhtaniemi edes ollut omituisimmasta päästä. Jos ei ottanut huomioon sitä, että hän tuli puotiin toista kertaa vartin sisään ja oli kuin ei olisi koskaan aiemmin käynytkään. Velin teki mieli kysyä siitä, mutta hän ei oikein tiennyt, miten olisi aloittanut.

– Onkohan tällä jokin hinta? Huhtaniemi kysyi.

– Ei vielä. Sitä paitsi se on varattu.

– Miten se voi olla varattu, jollei sillä ole vielä hintaakaan?

– Helposti. Minä otin varauksen vastaan, mutta äiti hoitaa hinnoittelun, kunhan tulee asioilta.

Huhtaniemi nyökkäsi hitaasti, jatkoi sitten kyselyään:

– Mistä tämä on peräisin?

– En tiedä. Jostain kuolinpesästä.

– Taidan arvata mistä. Tiedätkö patsaan tarinan?

– En.

– Tämä on Prahasta lähtöisin. Se on tehty vanhan legendan pohjalta. Ensimmäiset valmistettiin tiettävästi 1600-luvulla, mutta perinne jatkui toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin saakka. Kommunistivallan aikana näitä ei tietenkään tehty, koska se ei olisi sopinut marxilaiseen tieteelliseen maailmankatsomukseen. Valmistus aloitettiin uudelleen samettivallankumouksen jälkeen 1989.

– Esittääkö tämä munkkia? Veli kysyi.

– Esittää. Luultavasti fransiskaanimunkkia, joskaan siitä ei voi olla aivan varma. Tarinan mukaan Prahassa, eräässä Malá Stranan kaupunginosan luostarissa, eli munkki, joka oli intohimoinen uhkapeluri. Pimeän tultua hän aina pujahti tiehensä kammiostaan, juoksi lähimpään oluttupaan ja pelasi