Muutot

By Seppo Jääskeläinen

Juho Ampuja jää kahden kouluikäisen poikansa Ilmarin ja Tapion yksinhuoltajaksi toisen maailmansodan loppuvaiheilla. Isä ja pojat etsivät uutta kotipaikkaa eri puolilta Suomea aina Lappia myöten ja päätyvät lopulta Helsinkiin. Vaikka pojat kasvavat ilman äitiä, isoäiti huolehtii heistä ja lähipiirissä liikkuu useampiakin äitipuoliehdokkaita. Niinpä pojat sopeutuvat vähitellen murrosajan Helsinkiin, jossa eletään niukasti ja koetaan puutetta monesta asiasta. Ilmari-pojan näkökulmasta tehdyt havainnot välittävät kiinnostavaa historiallista ajankuvaa.1940-luvun Suomeen sijoittuva, psykologisesti tarkkanäköinen romaani on Ilmari Ampuja -trilogian toinen osa, joka vuoroin naurattaa, vuoroin riipaisee.Koskettava sarja seuraa Karjalasta evakkoon lähtevän pienen Ilmarin varttumista jatkosodan poikkeusoloissa ja sodan jälkeen. Taidokas, historiallinen nuoruuskuvaus jättää lukijaansa viiltävän muistijäljen.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 9, 2022
• ISBN: 9788728203415

Book preview

Muutot

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 2000, 2022 Seppo Jääskeläinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728203415

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ilmaria jännitti. Parturinainen asetti korokelaudan tuolin käsinojien varaan, nosti hänet kainaloista istuimelle, kietoi ympärille suojakankaan ja tunki vaatteen reunan puseronkauluksen alle. Parturitädin liikkeet olivat ripeitä.

Illu aisti naisesta leuhahtavan hyvän tuoksun. Äiti lemahti samalle, kun laittoi hyvät vaatteet ja ennen lähtöjään sipaisi hajuvettä korvansa taakse, viimeksi keväällä sodanlopuntansseihin. Lupasi palata pian, mitä veli ei usein pettyneenä uskonut, piti itkien äitiä kädestä ja vaati jäämään. Illat olivat olleet pitkiä. Ikävä viilsi vieläkin vatsaa.

Sitten isä saapui kaukaa ja seurasi ero ja lähtö.

Illu siirsi katseensa peiliin. Sieltä tuijotti vastaan karhitukkainen poika. Jotkut ihmiset ja isä sanoivat pikkupoika, mutta ei hän mikään pikku ollut, kohta kouluun menevä, ainakin vuoden päästä, niin äiti oli luvannut, se oli siellä keittäjänä. Kun hän katsoi kuvaansa, hahmo alkoi muuttua. Peiliin hahmottuivat äidin kasvot, korkeat poskipäät, suruilmeet ja laineikas tukka. Kun hän sulki kostuvat silmänsä, päässä alkoi vilistää lähdön kuvia:

Isä katkaisemassa ikuista rautakampaa, antamassa toisen puoliskon äidille, äiti saattamassa talon pihalle, he kolmestaan kulkemassa kohti kohdalla olevaa pysäkkiä. Ja kun seka-auto oli tullut, hän oli kääntynyt ja vilkuttanut äidille, mutta äiti ei ollut vastannut, ja isä sanonut linjakassa että äidistä ei sitten puhuta, ei ainakaan vähään aikaan. Vatsassa kouraisi.

– Et kai sinä nuku?

Illu havahtui parturinaisen tokaisuun, avasi silmänsä ja räpytteli luomia. Käsiä ei saanut kankaan alta esiin.

Tämä oli hänelle toinen kerta oikeassa parturissa. Ensimmäinen oli ollut Sortavalassa silloin kun hän oli täyttänyt neljä ja otettiin valokuva. Siitä oli yli kaksi vuotta. Sitä ennen talvella äiti oli työntänyt häntä kohti kaupunkia potkurissa ja äkäillyt että isoa poikaa täytyi raijata aina mukana. Sitten äiti oli hakenut isän kotiin sotavankileirin parakista potkukelkalla, roiminut isää pihalla varsiluudalla, huutanut ja haukkunut juopoksi, ja kun isä oli päässyt kelkasta, osat olivat vaihtuneet, isä siepannut luudan, äiti juossut karkuun, ja niitten huoneesta oli kuulunut mäikinä ja äidin avunhuudot.

Korkealta oli hyvä katsella peilin kautta. Tapio istui tuolilla ja selasi lukulehteä. Veli oli jo käsitelty. Tapsan vielä äsken villinä rehottanut vaalea otsatukka oli leikattu sivulle kammattavaksi. Jakaus näkyi kapeana muurahaispolkuna kostutetuissa hiuksissa.

Isä istui kädet puuskassa toisella tuolilla. Illu yritti tavoittaa isän katseen, mutta isä ei huomannut vaikka näytti katsovan kohti, tuijotti vain jonnekin mitään näkemättömin silmin. Isän kuminen sadetakki roikkui vaatenaulakossa. Hattuhyllyllä oli heidän päähineensä, kaksi lippalakkia ja oma suikka. Isoveljen pullea koulureppu ja isän täyteen pakattu satulamallinen lojuivat lattialla.

– Tämän pienemmän pojan hiuslaatu on varsin jäykkää, parturi sanoi ja pyöräytti kourallaan Illun päätä. — Hyvää koneajoon.

Isä havahtui ja kertoi, että poikien päät oli ajeltu kerran kesässä muliksi, kaipa hiukset olivat siitä vahvistuneet ja täit karkonneet. Nainen naurahti ja alkoi jutella isän kanssa hänet unohtaen.

– Ei tähän päähän jakausta saa millään. Edessä ja takana on pyörtäiset, parturi puheli isälle.

Isä kehotti ajamaan vanhaan malliin lyhyeksi otsatukaksi tai vaikka pystyyn. Parturi puhui tukanlajin ja etenkin hiuspyörtäisten ennustavan ihmisen elämää. Isä kysyi että miten. Nainen suipisti punattua suutaan, otti peilin edestä pyöreärunkoisen tukanleikkuukoneen ja käynnisti. Koneesta roikkui seinään vievä sähköjohto ja laite surisi kovalla äänellä. Illu veti päätään hartioiden väliin. Hän muisti käsikäyttöisen hiustenleikkauskoneen, joka oli jäänyt äidille. Sen terä oli säksättänyt ja nipistellyt nahkaa, kun äiti oli ajanut tukkaa. Nyt nipisteli mahaa. Parturi pyysi kurottamaan kaulaa reippaasti pitkäksi, ei tämä sattuisi, eikä koskenutkaan kun nainen alkoi lyhentää tukkaa takaa. Tummia hiuksia putoili valkoiselle suojaliinalle.

Parturi jutusteli sellaisten ihmisten joilla oli tukassaan hiuspyörtäisiä elämään mahtuvan paljon vaikeuksia, kärsimyksiä ja koettelemuksia, tai sitten heistä tulisi jotain merkittävää. Isä nyökytteli ja sanoi ensimmäisen vaihtoehdon Ilmarin tapauksessa näyttävän todennäköisemmältä. Elämän alkutaival viittasi siihen, sota ja kaikki muu. Naisen ilme vakavoitui.

– Anteeksi. Minun puheitani ei pidä aivan todesta ottaa, sitä kun löpistään alan ihmisten kesken kaikenlaisista uskomuksista. Mutta miten niin? Sanoitte alkutaival ja kaikki muu?

Isä imeskeli hetken huuliaan, vilkaisi syrjäkarein Tapiota, ja puuhkaisi sitten heidän olevan kolmeen mieheen matkalla tuntemattomaan tulevaisuuteen. Parturin kone jäi surraamaan tyhjää.

– Herrajee! Kuinka se niin on mennyt?

Isä yskäisi, sytytti pillitupakan ja alkoi kertoa. Isän puhe oli nopeaa ja katkonaista. Tapsan pää painui ja veli nosti lehden kasvojensa eteen. Isä kertoi sotavuosista, monivaiheisesta paosta Karjalasta ja perheen hajoamisesta. Kuulosti kuin kaikki kerrottu olisi tapahtunut joillekin muille jossain muualla, vaan ei se ollut, ja Illu halusi hävitä näkymättömiin. Parturi kuunteli niin tarkkaavaisena että unohti välillä tukanleikkuun.

— Poikien äiti putosi kelkasta tähän mennessä toisella evakkoetapilla. Minun piti jättää valtion vakituinen työ ainakin toistaiseksi. Poikien kanssa tässä yritän. Tulevaa en tiedä.

Isä kääntyi katsomaan ikkunasta katunäkymää. Naisen ilme oli osaaottava kun hän kysyi, mistä he olivat viimeksi tulleet. Isä selvitti reitin.

– Voi, voi, parturi voivotti. – Minkä ikäisiä pojat ovat?

— Kymmenen ja kuuden.

Nainen oli isää kuunnellessa ajanut hiukset melkein sängeksi. Pyörtäinen edessä ei ollut antanut periksi. Parturi kysyi leikataanko isältä. Isä katsoi seinäkelloa ja kysyi vastaan, eikö ole jo liikkeen sulkemisaika. Nainen myönsi olevan mutta sanoi kyllä joustavansa. Isä totesi siihen, että oli jo kiire junalle ja maksoi. Illun suikka tuntui väljältä.

Parturiliike sijaitsi torilta lähtevän kadun kulmassa. He astelivat alaspäin viettävää katuränniä. Laskeva aurinko häikäisi. Paperimassakenkä hankasi Illun kantapäätä siinä jalassa jossa oli pullonpohjan leikkaama kuunsirppiarpi. Hän sanoi siitä isälle. Isä lupasi jalkaa katsottavan ja kenkää venytettävän junassa mutta siihen asti olisi kärsittävä, koska saat kulkea ilman kantamusta.

Edessä näkyi rautatieasema. Kun he nousivat portaita asemarakennukseen, Illu luki ovenpäällyskyltistä paikannimen Kuopio. Isä osti lippuluukulta yhden koko ja kaksi pikajunan puolikasmenoa sekä paikkaliput Keravalle kolmanteen luokkaan. Vähäpuheinen Tapsa ihmetteli ääneen Keravaa. Isä sanoi siellä päätettävän millä jatkettaisiin, junalla, linjurilla vai apostolinkyydillä ja että hyvä kun saatiin istumapaikat. Illu mietti apostolinkyytiä, mutta ei kysynyt.

Ruskeavaunuinen juna oli asemalla. Höyryä huokui veturista ja vaunujen letkuista. Veturi oli musta ja valtavan iso Illun mielestä, ja hän sanoi sen. Isä sanoi veturin olevan nimeltään Ukko Pekka erään Suomen presidentin mukaan, jonka sukunimi on suomeksi Sianpää.

Isä oli entiseen tapaan taas leikkisä ja hauska, keksi kaikkea, ja Illulle tuli hyvä olo, vaikka ajatuksissa pyöri edelleen äiti ja se mitä äiti nyt teki. Ajatteliko ja kaipasiko häntä ja heitä samalla tavalla kuin hän sitä?

Paikkaliput ohjasivat heidät kolministuttavalle puupenkille vaunun päätyyn selkä veturiin päin. Illu pääsi ikkunapaikalle. Isä istui keskellä ja Tapsa käytävän vieressä.

Illu katseli ympärilleen. Vaunu oli vaaleanruskea ja haisi tupakalle. Ikkunan alla oli kaksi kupuraa tuhkakuppia aukot ylöspäin. Istuinpenkkien yläpuolella oli verkkohyllyjä ja seinissä vaatekoukkuja. Isä oli nostanut reput ja lakit verkkoon ja takkinsa seinälle. Käytävän päällä roikkui katosta himmeälasisia lamppuja.

— Olipa onnea kun päästiin sähköistettyyn ja lämmitettyyn vaunuun. Jos yöstä tulee kolea, elokuun vaihde kohta sentään, ei tarvitse konduktöörin tuhrata kalikoiden ja tuijujen kanssa. Ei huoli pelätä häkää eikä haise valopetroli.

Isän puheista ei aina tiennyt oliko se tosissaan, mutta sen ilme oli vakava. Illu ajatteli että hänelle ensimmäinen kerta oikeassa junassa. Tai ei sentään, olihan Sortavalaan menty junalla ja sieltä käyty äidin kanssa hautaamassa isoäitiä edestakaisin jossain, mutta niistä matkoista hän ei muistanut mitään. Äiti oli kertonut, ja sen että äidinäitiin oli iskenyt salama ja ruumis oli mennyt mustaksi. Jo sitä ennen oli haudattu isoisä. Ukki oli saanut kohtauksen heinäpellolla sinä kesänä kun toinen sota oli alkanut, viety sairaalaan ja kuollut suolisolmuun. Se oli isän kertomaa. Haudalta oli valokuva ja hän siinä, isä mustassa puvussa pitämässä kättä pään päällä.

Vaunu täyttyi. Vastapäiselle penkille ahtautui kolme miestä. Niillä oli punamustaruutuiset jätkänpuserot, harmaat housut ja lippalakit ja jaloissa kumiteräsaappaat. Ne pitivät lakit päässään ja työnsivät reppunsa penkin alle. Reppujen suista näkyi kirveenvarsia ja pokasahojen päätypuita. Isä tervehti ja puhutti miehiä. Käytävän puolen reunimmainen mies sanoi heidän matkustavan metsänperkaustöihin.

– Ja paskan mehtään! Sano räkämäntyrääseiköille Pieksämäen soille, keskellä oleva korjasi.

Kolmas sanoi heidän saaneen työmääräyksen viranomaisilta.

– Puhu perkele pakkokomennuksesta, toinen täsmensi.

– Ja litterat matkalle, ensiksi puhunut mies sanoi, ja lisäsi että heidät oli lähettänyt matkaan Kuopion työlautakunta. – Joutomiehiä muka, oltu sentään rintamalla monet vuodet Lappia myöten.

– Tehopakkauksia tienaamaan, ikkunan vieressä istuva tokaisi ja nauroi käheästi. Miehet pistivät pöllitupakaksi. Savu leijasi kohti kattoa.

Visseli vihelsi kolme kertaa ja juna lähti. Kattolamppujen valo oli savunsekaisen valjua. Junailija kävi rei’ittämässä matkaliput.

Illu seurasi ohivilistäviä radanvarsimaisemia ja ajatteli kaiken entisen jäävän hetki hetkeltä entistä kauemmaksi taakse. Mitähän äiti juuri nyt teki tai mietti? Ajatteliko häntä ja heitä? Hän sulki silmänsä ja keskittyi muistelemaan kuinka äiti elehti ja ilmehti ja miten puhui silloin kun oli hyvällä tuulella. Millä lailla kasvojen ilmeet ja käsien liikkeet muuttuivat kun äiti harmistui tai suuttui, miten äiti käveli tomeran raskaasti, töksötti jalkojaan lattiaan, käveli ulkona kiivaasti ja aina kiireisenä, oli vauhdikas ja liukasliikkeinen.

Kuvat alkoivat kulkea, äiti eli ja liikkui, oli kotona, teki taloustöitä ja ruokaa, ompeli ja siivosi, ei ollut koskaan paikoillaan, eikä hän saanut aikaan kuvaa äidistä lepäämässä tai nukkumassa, ei muistanut että olisi istunut äidin sylissä, vaikka siitä oli valokuva, ja hän vaipui hiljaa kuin uneen, mutta kuuli kaiken horrokseensa.

Miesäänet juttelivat isän kanssa, ja yksi niistä epäili pikkupojan uinahtaneen, mihin isä sanoi ettei mikään ihme, koko päivä tehty matkaa ja pojat remppaisseet reippaasti mukana. Isä kysyi hiljaa että nukutko sinä, ja hän vastasi vain pitävänsä silmiään kiinni.

– No sitten katsotaan sitä jalkaa.

Illu avasi silmät. Isä riisui hankaavan jalan kengän ja sukan, puhalteli punoittavaa kantapäätä ja taivutteli jalkineen kantaa. Isän suu vääntyili venytysten tahtiin ihan kuin se olisi ollut samaa ainetta paperikengän kanssa. Isä laittoi sukan, käski hänen riisua toisenkin kengän ja olla sukkasillaan, niin jalat saisivat levätä. Oli sen verran marssittu päivän mittaan.

Isä nosti reppunsa matkatavaraverkosta polvilleen, avasi repun narut ja otti esiin kolmet eväspaketit ja maitopullot, ojensi yhdet satsit molemmille puolilleen ja otti itse, laski repun lattialle ja käski syömään. Oli ollut nähtävää ja tullut koettua niin paljon, että Illu oli unohtanut eväät. Nyt nälkä iski heti. Hän avasi paketin ja limonadipullon patenttikorkin, haukkasi leipäpalaa ja kulautti maitoa. Leivillä oli ohuesti rasvaa ja hevosmakkaraa.

Alma-tädin Otto oli tuonut myymälästä punamustaa makkaraa pienen nyytin, isä sanoi että tiskin alta ja ilman kuponkeja. Alma-täti oli tehnyt eväät itsepaistamastaan hiivaleivästä ja täyttänyt maitopullot. Maitoa oli saatu isän korteilla. Alma-täti oli sanonut maitolitrassa menneen aikuisen ihmisen viiden päivän säännöstelykupongit.

Isä oli suuttunut tädille ja sedälle. Alma, Otto ja isä olivat istuneet keittiön pöydän ääressä ja he Tapsan kanssa toisessa huonessa. Sinne kuuli aikuisten keskustelun. Isä oli ehdottanut että Alma ottaisi Ilmarin heille, kuten oli kesäisellä käynnillään kanavalla Senjalle luvannut, suorastaan pyytänyt. Täti oli ollut hiljaa. – Vaikka väliaikaisesti, siihen asti kun saisin järjestettyä kortteerin ja muutkin asiat kuntoon, isä oli anellut.

– On niin vaikeaa kahden pojan kanssa. Tapionkin pitäisi kohta aloittaa koulu, neljäs luokka. Teillä kun on tilaa, sisko-Alma kotiompelijana aina läsnä eikä omia lapsia, isä oli jatkanut ja sanonut maksavansa reilusti mitä sovittaisiin.

Tädin ja sedän asunto oli kirkonkylän osuuskaupan yläkerrassa oikeassa kerrostalossa.

– Ei me oikeen, oli tädin mies, Otto, känissyt. – Siinä on niin monta monessa, Senjakin lähellä. Ja siitä se riesa tulisi, oltaisiin pahassa välikädessä. Mikset vie Ilmaria takaisin äidilleen?

– En vie! Onko se teidän molempien kanta, isä oli kysynyt.

Oli tullut hiljaista, isä ilmestynyt huoneen ovelle ja käskenyt laittaa lakit päähän, nyt lähdettäisiin. Isä ei ollut enää vastannut Alman ja Oton selittelyihin. Näkemiin -toivotukset olivat litistyneet karmien väliin, kun isä oli läimäissyt rapunoven kiinni. Kaupan pihalla oli ollut jäätelönmyyjä laatikoineen ja hiilihappojää oli höyrynnyt. Isä oli ostanut paperitötterölliset valkoista hyhmää. – Veden ja maitopulverin ja vaniljaesanssin sotkua, isä oli sanonut maistettuaan. Mutta kylmää jäätelön korvike oli ollut ja nopeasti syötävää, muuten se olisi sulanut käsiin.

Illu söi kaksi leipäsiivua ja jätti isän kehotuksesta toiset palaset sekä puolet maidosta aamuksi. Ulkona oli jo pimeää. Illu kopertui istuimen nurkkaan ja nukahti. Hän näki moneen kertaan yhtä ja samaa unta: Äiti kääntymässä pois, kun hän vilkutti seka-auton ovelta.

Muisto koski mahaan.

Illu heräsi matkatavaraverkossa. Oli vaikeaa kääntyillä, paleli, vartalo oli kontassa ja nenää kirveli.

Juna mennä kolkutti. Ikkunasta vilahteli puita ja peltoa. Oli jo valoisaa. Alapuolella ei ollut enää niitä metsämiehiä, ei ketään. Isä ja Tapsa nukkuivat istuallaan vastapuolen penkillä. Veli oli siirtynyt ikkunanurkkaan.

Isä raotti silmiään kun hän katsoi sitä, hymyili ja kuiski:

– Sinä olet nukkunut raskaasti ja pitkään. Hyvä kun heräsit, on jo aamu ja kohta jäädään junasta. Riihimäen risteysasema ja Hyvinkää jääneet taakse. Juna pysähtyy vielä Järvenpäässä ennen Keravaa.

Tapsa heräsi isän hiljaiseen puheeseen, nousi ylös ja meni vaunun eteiseen. Kohta se tuli sieltä pois, sanoi käyneensä huussissa ja juoneensa vettä. Illu pyysi isää nostamaan hänet alas. Isä saattoi eteiseen. Korkealla seinässä oli teline, siinä korkillinen vesipullo ja kaksi lasia. Astiat kilisivät junan tärinässä. Hän pyysi isältä juotavaa. Vesi oli ummehtuneen makuista ja haaleaa. Ovessa oli kirjaimet joita hän ei tuntenut.

– Tuplavee ja cee, isä luki.

– Mitä se tarkoittaa?

– Vinston Söörssill, isä sanoi ja virnusi. – Eipä vainenkaan, vesiklosetin lyhenne se on englannin kielestä, isä jatkoi, avasi