Kulmat

By Seppo Jääskeläinen

Ilmari on varttunut teini-ikäiseksi ja häntä kutsutaan kaveripiirissä Spädäksi. Ympärillä kuohuu 1950-luvun lopun Helsinki, jonka houkutuksiin hän tutustuu työläisnuorten jengissä. Silloin kun hän ei kulje Vallilassa, Alppilassa tai Pasilassa, Ilmari työskentelee metallioppilaana verstaassa. Orastava itsenäisyys ja tulevaisuus askarruttavat sotienjälkeiseen niukkuuteen kasvanutta nuorukaista. Toisaalta toiveikkuuttakin on ilmassa.Ilmari Ampuja -trilogian päätösosa vaihtaa yleiskielen stadin slangiin. Todenmakuinen tarina kuvaa aikuistuvaa Ilmaria kiehtovassa, historiallisessa Helsingissä ja muistuttaa, miltä nuoruus tuntuu kaikkina aikoina.Koskettava sarja seuraa Karjalasta evakkoon lähtevän pienen Ilmarin varttumista jatkosodan poikkeusoloissa ja sodan jälkeen. Taidokas, historiallinen nuoruuskuvaus jättää lukijaansa viiltävän muistijäljen.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 9, 2022
• ISBN: 9788728203392

Book preview

Kulmat

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1999, 2022 Seppo Jääskeläinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728203392

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Spädä oli riisumassa työmatkavaatteita kun ovikello kilahti. Soittaja oli Ika.

– Äkkiä kuteet päälle ja messiin!

– Mitä nyt?

– Neukut on ratapihalla. Juna just tullu Porkkalasta.

– Mä tuun. Venaa porttarissa.

Äiti tuli eteiseen ja halusi tietää kuka se oli ja mihin sinä nyt syömättä, aina menossa, ruoka jäähtyy. Spädä vilkasi huoneeseen. Isä, veli ja pikkusisko istuivat pöydän ympärillä. Spädä vastaili lyhyesti, kiskoi elefanttikalossit kenkien päälle, hurautti nahkapuseron vetoketjun kiinni, veti surusukan päähänsä ja lähti.

Ika odotti porttikongissa samassa paikassa missä hän oli sen vuosia sitten pikkukundina ensimmäisen kerran kohdannut. Ika oli kysynyt ketä sä oot. Kun hän oli sanonut olevansa Ilmari Ampuja, Illuksi kutsuttu, Ika oli silmäillyt häntä korkeuksistaan ja ristinyt uudelleen: Sä oot Spädä, Spädä Skotaaja. Seuraava kysymys oli iskenyt hänet ällikällä: Missä sä budjaat? Asut, Ika oli täydentänyt. Kun hän oli osoittanut kädellään ja kertonut muuttaneensa ensimmäisen kerroksen ensimmäisen oven taakse, Ika oli sanonut olevansa saman bee-raban kolmannesta. Uudet nimet olivat tapaamisen jälkeen iskostuneet Ikan kautta yleiseen käyttöön. Harva taisi muistaa ovessa olevan sukunimen.

Visselin käheä ulvahdus vauhditti kävelyä. He eivät Ikan kanssa kehdanneet juosta, vaikka pikkujätkiä vilisti ohi. Matkalla Ika kertoi jengin muiden kundien menneen edeltä. Hemppa ja Repa olivat tulleet tavalliseen tapaan Rompalta Pasilaan työläisvuorossa ja nähneet ratapihan toisella puolella Toralinnan edessä seisovan vihreän junan. Ratapihalta tullut veeärräläinen oli kertonut junan olevan täynnä sotilaita, jotka eivät saaneet poistua vaunuista. Ensimmäinen miehistönkuljetus, oli mies tiennyt. Kamaa oli viety jo ennen sitä öisin. Kaverit olivat jakaneet viestit. Hemppa oli hakenut Pendua ja Repa Ikaa ja Styrkkaa. Ika oli jäänyt odottamaan Spädää, koska hänellä oli pisin työmatka.

Spädä muisti kuinka äijät verstaalla olivat ihmetelleet Paasikiven onnistumista neuvotteluissa. On se pystytukka vaan melkonen pressa, oli Saarinen sanonut, viskellyt päätään sivulle ja loksutellut tekareitaan. Selkeäpäinen ukko, vaikka kohta kahdeksanviiden, oli toinen hitsari, Kaipio, todennut. Työnjohtaja Tiittanen oli myönnellyt ja myhäellyt että vuokra-aika jäi yhteentoista vuoteen viidenkymmenen sijasta. Ne olivat sodan käyneitä miehiä.

Pitkin askelin he ohittivat Porvoonkadun lopun reunusaidan ja ylittivät Savonkadun risteyksen. Katulamppujen valokehät jäivät taakse. Kalliolla erottui punatiilinen Eläintarhan kansakoulu tummana siluettina. Koulun takapihalla kilotti yksinäinen valopiste ja jatkoluokkien vihreiden parakkien luona toinen.

Spädä katsoi koulua. Kaikki jengin kaverit olivat sitä käyneet. Hemppa, hän, Ika ja Pendu olivat jatkaneet ammattikoulussa, Styrkka ja Repa jatkoluokilla. Nyt kaikki muut paitsi nuorin, Pendu, olivat jo töissä, Pendu vielä ammiksessa toisella. Aika kului sen mielestä hitaasti.

Laskeutuva hiekkatie meni punaisen lauta-aidan aukosta. Ruostuneessa kyltissä kiellettiin asiaton liikkuminen sakon uhalla Valtion Rautateiden alueella. Melkein kaikki ihmiset käyttivät reittiä oikotienä Pasilan asemalle sekä VR:n duunarit veturitalleille ja muihin työpisteisiin. Savonkadun sillan kautta köpöttelivät vain kiireettömät, ylilainkuuliaiset tai oikaisusta tietämättömät kulkijat.

Spädä ja Ika ylittivät pääradan raiteet koulun kallioleikkauksen edestä, laskeutuivat puuportaat ja oikaisivat veturitallin kääntöpöydän läpi järjestelyratapihalle. Valonheittäjät loistivat kirkkaina. Raiteiden välissä oli ohut kerros nokeentunutta marraskuun lopun lunta. Sotilasjuna erottui pitkänä. He kiersivät sen kaupungin puolelta. Höyrypilviä päästelevä veturi oli todella iso. Keulassa oli punatähti ja sivuilla suojuslevyt. Punaista, vihreätä ja mustaa. Viereisellä raiteella puksutteleva järjestelyveturi näytti poikaselta norsun rinnalla.

Täisiksen jengin Jukkis tuli vastaan laiturilla. Sillä oli puna-armeijan suikka ja sen nahkapusakan taskut pullistelivat. Jukkis oli sovinnollinen, jenginsä mukana se olisi ollut toisenlainen. Jengi pesi entisen kaupungin täisaunan alueella Viipurinkadun varressa. Niiden porukkaan kuuluivat kuuskulman kundit viiden minuutin pysäkin tienoilta. Jengin vanhemmilla jäsenillä oli ollut jotain tekemistä taannoisessa Alppilan vanhan ravintolan palossa. Ika alkoi pamlata Jukkiksen kanssa.

Spädä tunsi Jukkiksen hyvin. He olivat olleet kaksi vuotta samalla luokalla Eläintarhan koulussa. Hän itse oli joutunut käymään viidennen uudelleen, kun oli sairastanut melkein koko kevätlukukauden. Aika oli mennyt sairaalassa keuhkopussintulehduksen takia. Jukkis oli jäänyt luokalle heikon edistymisensä vuoksi ja siirtyi rinnakkaiselta. Sitä ennen oli käyty aamu- ja iltavuoroissa tyttö- ja poikaluokissa. Luokkia yhdisteltiin neljänneltä lähtien kun porukkaa pääsi oppikseen. Viidensiltä lähtivät viimeiset, mallioppilas Saarela omalta. Hän oli kisannut Saarelan kanssa parhaasta keskiarvosta pingottamatta. Opettaja Myllynen oli kirjoittanut lapun kotiin suositellen oppikouluun menoa, mutta vanhemmat olivat pitäneet työuraa järkevämpänä. Siellä on kuule rakennuksilla ylioppilaitakin töissä, niin että turhaa se on, isä oli perustellut, ja äiti pitänyt metallimiehen ammattia hyvänä. Yhdessä ne olivat todenneet isoveljen jääneen aiemman tilanteen takia oppikoulua paitsi ja hyvin pärjäävän autonasentajaoppilaana. Tapio toi rahaa kotiin.

Siihen se haave upposi. Myllynen katsoi kun hän nousi syksyllä Eläintarhan koulun portaita. Tännekös sinä sittenkin jäit, opettaja sanoi. Viheltäjä-Myltsin ilme oli pettynyt. Myllynen matki lintuja.

Opettaja ei ollut kantanut kaunaa, vaikka hän oli karannut viidenneltä Laihon Arin kanssa. Myltsi oli uhannut Aria tarkkiksella ja hän lähti mukaan oppaaksi. Matkan tavoite oli Tahiti. Heidät napattiin kiinni Hikiältä. Karkureissusta saatiin käytöksenalennukset joulutodistukseen.

Kuudennella tarvittiin enää yksi poikaluokka aamuvuorossa. Syksyllä luokka oli niin levoton, että heillä ehti olla monta opettajaa. Kevätlukukaudella oli kaksi. Toinen niistä, Juntunen, oli reilu, mutta toinen, Juvonen, fasisti Jukkiksen ja Kexholmin, sekä mulkku muitten mielestä. Kexholmia Juvonen vainosi, koska Keksin faija oli VR:n konepajan pääluottamusmies. Kun luettiin Suomen historiassa vapaussodasta, Juvonen sanoi punaisten olleen maanpettureita ja että punakaarti oli toiminut vihollisvallan tukemana laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan. Jukkis oli lupaa kysymättä sanonut istualtaan punaisten taistelleen vapauden, tasa-arvon ja vakaumuksensa puolesta ja että valkoisilla oli saksalaiset apureina. Juvonen riehaantui, karjaisi Jukkiksen ylös ja määräsi valmistelemaan kirjallisen perustelun seuraavaksi historiantunniksi moisille väitteille. Jukkis kertoi jutun faijalleen. Suominen oli raksaduunareitten suuri ay-pamppu, mitä Juvonen taas ei ollut tiennyt. Suominen oli tullut kouluun, pitänyt opettajainhuoneessa luennon ja antanut suulliset perustelut poikansa näkemyksistä Juvoselle sekä muille maikoille. Juvonen jätti Jukkiksen niin rauhaan, ettei kysynyt siltä enää yhtään mitään ja antoi jäähyväisiksi omista aineistaan viitoset todistukseen.

Jukkis näytti säilykepurkkia taskustaan.

– Menkää äkkiä, jos meinaatte jotain saada. Teidän kundeja jo pyöri tuolla. Mä meen hakee omaa jengiä.

– Ostit sä, Ika kysyi.

– Vitut, ne jakaa! Tai vaihtaa röökiin. Älkää antako koko askia, yksitellen vaan, ettei mee markkinat. Ja Cocktail-lehti on kova sana!

Jukkis lähti. Se osasi vähän venäjää ja oli ylpeä siitä. Kaksi veturimiestä katsoi heitä avoimen hytin ikkunasta. Ne olivat korkealla ja hymyilivät koppalakkiensa alta. Oman jengin kaverit olivat kiertäneet junan takakautta, tulivat veturin kohdalla vastaan ja moikkailivat.

– Ruki ver! Pendu tervehti ja löi kättä ohimoon. Veturimiesten hymyt hyytyivät ja ne vetäytyivät näkymättömiin.

– Torvi! Saatana! Styrkka sähähteli.

– Älä soittele. Lähetään takas tonne. Kamoon.

Laituri pursui väkeä. Kun jengi lähti veturin vierestä, vastaan tulla veuhkasi Kosti Antikainen Ikan ja Spädän talosta. Mies keinahteli kävellessään kahtaalle normaalia enemmän. Toinen jalka oli lievästi vammautunut, mutta kaikki tiesivät heilahteluasteen muuttuvan miehen mielialan myötä. Ikan faija oli kertonut Kostin satuttaneen jalkansa kirveellä sopivasti kun sille oli tullut kaksikymmentäkuusi syntyneenä koulutuskeskuskäsky kesällä neljäneljä. Ika muisti hämärästi itsekin Kostin linkkaamassa kainalosauvoilla. Entisenä rintamamiehenä Ikan faija piti Antikaista raukkiksena. Sodan jälkeen Kosti oli kertoillut toimineensa salaisessa vastarintaliikkeessä.

– Mitä pojat!

– Tultiin slobojen togee tsiigaamaan, Pendu vastasi.

– Ja katsomista siinä onkin! Sen slobon voitte jättää loukkaavana puheistanne pois. Ja ryssittelystä minun tuskin tarvitsee työläisnuorisoa muistuttaa. Puhutaan neuvostojunasta ja puna-armeijalaisista.

– Pitkä letka.

– Suurvallalla on pitkät junat ja paljon sotilaita. Katsokaa! Mitä olen sanonut? Sen näkee nyt tästäkin. Miehistöä varten on makuuvaunut. Sotilaita ei kuljeteta kuin eläimiä meikäläiseen tapaan härkävaunuissa. Kolmikerroksiset sängyt ja petivaatteet omissa osastoissa. Kurkkikaa ikkunoista niin näette. Ja huomioikaa hienot univormut.

Antikainen pyörähteli käsillään viittilöiden. Se esitteli junaa kuin omaansa. Spädä muisti miten Kosti oli toissa kesänä tullut heille kotiin värväämään häntä nuorisoleirille. Ei tarvinnut olla pioneeri. Vanhemmat innostuivat kun maksu oli kaksiviikkoisesta täysihoidosta muodollinen. Leiri oli Karkkilan tienoilla. Sinne mentiin vanhalla bussilla. Matkalla kerättiin pois sarjakuvalehdet. Leirillä keskityttiin reippaaseen elämään, urheiltiin, pelattiin pelejä, syötiin hyvin, kuunneltiin tervehenkisiä luentoja ja laulettiin. Hän osasi vieläkin pätkiä: »… atamaanit murskattiin. Suuren meren rantamille kulki uljas joukko tää.» Ja: »Vannomme sen, valan yhteisen, rakennamme maailman uuden ja onnellisen. Tahtomme on, taipumaton, rauhan rintama voittava on.»

Leirin kohokohdaksi muodostui tutustuminen maanalaisen vastarintaliikkeen sodanaikaisiin tukikohtiin ja kaivantoihin Mustjärvellä. Sinne oli tehty kenttämuseo. Ohjaaja puhui maan yhdestä tiheimmästä vastarintakeskittymästä. Karkkilan seutu oli kuulunut sodan aikana Pyhäjärven Ul. kuntaan.

Leirillä hän ihastui balettia harrastavaan tyttöön. Nuori nainen luuli Spädää vanhemmaksi kuin hän olikaan. He kävelivät kättäkaulaa ja juttelivat kaikenlaista. Ja sekstailivat. Irina oli venäläisen emigranttiperheen jälkikasvua toisessa polvessa, asui Eirassa ja puhui suomea pehmeästi. Kummaa oli miksi rikkaan perheen likka oli tullut punavihreitten leirille. Juttu läsähti siihen kun hän leikkipainissa tarttui sitä jameksien haarukasta. Irina potki kuin villiaasi. Naiseksi varttuneen Irinan kuva oli syksyllä Iltsikassa. Se oli päässyt balettikoulusta Kansallisoopperan tanssiryhmään ja sille povattiin suurta tulevaisuutta. Hyvännäköinen kiltsi.

Kun porukka teki lähtöä kohti vaunuja, Antikainen tarttui Pendua hihasta ja pyysi odottamaan. Muut jäivät kuulolle. Antikainen otti juhlallisen ilmeen.

– Petri Lahtinen. Minä toivon mitä hartaammin, että isäsi olisi saanut olla tämän näkemässä. Armas oli toveri joka ei pettänyt aatetta. Työläissankari. Vakaumuksestaan peräänantamaton mies. Saat olla ylpeä isästäsi, jota et varmasti muista. Onhan äitisi kertonut. Ailille ne asiat on kirjoitettu sieluun tulikirjaimin. Armas luotti loppuun asti Neuvostoliittoon. Nyt neuvostovaltio osoittaa konkreettisesti olevansa luottamuksen arvoinen. Ensimmäinen voittajavaltio, joka luopuu vapaaehtoisesti vuokraamastaan tukikohdasta ennen sovittua aikaa. Ja alueesta yleensä.

– Miks ne täällä on?

– Sopimuksesta. Eivät miehittäjinä. Suomi hävisi hyökkäyssodan natsien rinnalla, joutui luovuttamaan maata, maksamaan aiheuttamiaan sotatuhoja sekä vuokraamaan Porkkalan puolustustarkoituksiin. Porkkalan ja Neuvosto-Viron välinen kapeikko sulkee Suomenlahden kuin pussin suun, suojaa Leningradia ja Kronstadtia, ja sitä kautta Itämeren punaista laivastoa sekä miljoonia ihmisiä. Etkö ole kuullut ja lukenut historiaa?

– Mä tarkotin et miks ne on täällä nyt. Tää juna.

– Pasila on kuljetusten välietappi. Porkkalaa tyhjennetään. Junat ohjataan täältä pääraiteelle ja Riihimäeltä Leningradin radalle. Ne ajavat välejä yöllä kun on muuta junaliikennettä vähemmän. Pojat! Sieltä tuotiin panssareita ja tykkejä. Mutta tästä hiljaa. Olisi ollut ja on turhaa räpiköidä.

– Eiks Leningradia tarvii enää suojata, Styrkka heitti sivusta.

Kosti kääntyi.

– Totta kai lännen uhka on edelleen, mutta Neuvostoliitolla on nykyään riittävän tehokkaat kaukoaseet.

– Miks ne panssarit? Stadii varten vai?

– Suurvallalla on tarpeensa.

– Tykit mä ymmärrän, mutten tankkeja.

– No. En minä tiedä. Mutta meidän ja koko kansan kannalta on tärkeintä, että syyskuun yhdeksäntenätoista viisiviisi jatkettiin yy-yy-aa-sopimusta kahdellakymmenellä vuodella Neuvostoliiton ja Suomen välillä. Se oli pohja Porkkalankin sopimuksen purulle ja takuumme tulevaisuuteen.

– James Dean delas heti sen jälkeen, Ika sanoi.

Antikainen hymähti, kääntyi takaisin Penduun päin ja pyysi sanomaan Ailille terveisiä. Pendu nyökkäili ja mörisi jotain. Porukka siirtyi tungokseen. – Pojat: Älkää kerjätkö ja antako huonoa kuvaa itsestänne, Kosti huusi perään.

Spädä änkesi kohdalla olevan vaunun portaille ja alkoi jakaa pikku-Boston paketista savukkeita ruskeapukuisille sotilaille. Hän sai vastalahjoiksi kaksi litteätä askia, rintamerkin ja peltipurkin. Ika onnistui sieppaamaan monien kurkottavien käsien välistä vaunun ikkunasta ojennetun pitkulaisen pahvilaatikon. Styrkka katseli Hempan ja Repan kanssa sivusta kun Pendu raivasi tietä portaille. Spädä pudottautui alas. Pendu nappasi tupakoita tarjoilevalta soltulta kädestä koko askin ja toiselta valokuvan. Aikuisia kiehui pitkin junanvartta touhuissaan. Ne huutelivat ja vilkuttelivat ja sotilaat vastasivat. Ikkunoissa näkyi iloisia kasvoja. Puna-armeijalaisten joukossa oli monia mongolipiirteisiä. Ihmiset keräsivät sotilaiden antamia merkkejä.

– Ollaanks vielä?

– Ää, ei enää, nähty on, Styrkka vastasi Ikalle.

Jengi palasi Porvikselle. Saimaankadun kulmassa syntyi suuntaerimielisyyttä. Pendu olisi halunnut mennä vilkaisemaan oliko sen mutsi vielä maitopuodissaan, koska näyteikkunassa näkyi valot. Sieltä ne olisivat menneet Hempan kanssa Eitin baariin Aleksis Kiven katu kasikymppiin. Muut kannattivat äskettäin avattua Valion jätskibaaria kuuskulmassa. Se oli Täisiksen jengin aluetta. Eittiläisiä ei ollut näkynyt junalla. Eitin jengi oli tuttua ja liittolaisia. Enemmistö voitti.

Sipoonkadun kulmassa Hemppa vilkaisi vasemmalle ja totesi ääneen isänsä olevan vielä töissä. Kellariverstaan ikkunassa tuikki lamppu. Porvis viisykkösessä Spädällä ja Ikalla oltiin kotosalla. Spädän ikkunoiden alla oli hiekkapiha. Siitä eteenpäin Karjalankadun kulmaan asti oli talojen edessä lehtipuita. Puutalon ja Kalevalasaunan jälkeen oli Styrkan koti neljävitosen pihan puolella. Niitä oli neljä yksiössä. Syrjälöiden faija oli liikennelaitoksen ratikka-asentaja ja mutsi siivooja. Parruaita vierusti Porvoonkatua loppupäästä alkaen oikealla ja päättyi Sipiksen kohdalla. Ennen entisen montun kohdalle rakennettuja uusia taloja aita oli jatkunut Karjalankadun kulman puutaloon asti, missä Repa Lehmus asui mutsinsa ja mummonsa kanssa hellahuoneessa.

Repan talon kohdalla Spädälle nousi mieleen aika yli kuusi vuotta sitten. Isä oli mennyt uuteen avioon ja he olivat Tapsan kanssa tulleet Länsi-Lapista uuteen kotiin.

Oli matkustettu päivä ja yö. Isä tuli aamujunalle vastaan ja ajelutti taksilla ympäri kaupunkia. Poikettiin jossain kahvilassa, syötiin munkit ja juotiin sitruunasoodaa. Uusi koti ja uuden äidin tapaaminen jännittivät. He kävivät kaupassa. Isä osti kuponkihedelmiä ja vapaata verokahvia. Hän näki elämänsä ensimmäiset banaanit